Oletko oppinut parisuhteista sillä tavoin, että seuraavassa parisuhteessasi olet tosissasi korjannut jonkun jutun omassa käytöksessäsi?

Vierailija kirjoitti:

On kyllä huvittavaa lukea kun sanotaan ettei itsessä ollut mitään vikaa ja kaikki syy oli siinä toisessa, joka oli tietenkin narsisti. Projektointia ehkä vähän? Narsistin mielestähän vika on aina muissa.

Onko joku kirjoittanut niin? Minä taisin kirjoittaa, että en koe tehneeni sellaisia virheitä suhteissa, mutta en myöskään koe, että vika olisi ollut toisessa. Kuten kirjoitin, suhteeni eivät olleet riitaisia tai vaikeita, eli ei kumpikaan osapuoli niihin ongelmia aiheuttanut. Joissain suhteissa toki nousi ongelmaksi se, että huomattiin, ettei joiltain tärkeiltä osin sovittukaan yhteen tai toiveemme eivät kohdanneet, mutta nämä pystyttiin kyllä ihan yhteisymmärryksessä käsittelemään.

 

Kyllähän pitkässä avioliitossa oppii itsestään yhtä sun toista, siitä millainen itse on puolisona. Ruusunpunaiset lasit putoavat päästä myös oman itsensä suhteen.

Tämä on hyvä ja välttämätön asia, koska kestävää parisuhdetta voi rakentaa vain rehellisyyden ja todellisuuden - ei haavekuvien - varaan.

Eli, jos tästä ensimmäisestä parisuhteestani (vuodesta 1999) jostain syystä jatkaisin seuraavaan, lähtökohdat olisivat nöyrät, rehelliset ja rakastavat.

Juu, en enää koskaan suostu sponsoroimaan toisen ihmisen elämää rahallisesti, yhteistä tiliä en edes harkitse. Oikeastaan en edes kaipaa parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan olitte yksin ennen seuraavaa parisuhdetta, johon ette enää tuoneet omia "virheitänne"? Teitte siis ihan tietoisia päätöksiä, että "tätä en enää ikinä tee uudessa suhteessa".

Neljä kuukautta. Päätin valita miehen, jonka kanssa ymmärretään toisiamme helposti ja joka arvostaa hellyyttä ja seksiä kuten minäkin. Päätin aina miettiä ennenkuin puhun, jos kyseessä on yhtään negatiivissävyinen asia ja rauhoittua jos on tunnekuohuja. Nämä on pitäneet.

Oli aikaa vanhan suhteen lopussa jo tehdä muutokset, siihen miehen valintaan eivät vaan enää auttaneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Sen, että en tee nopeita liikkeitä suhteessa, vaan katselen ja kuulostelen rauhassa mahdollisia punaisia lippuja.

Niin ja en enää koskaan ikinä petä!

Sama tähän viimeiseen. Petin nuorena poikaystävääni. Hän oli tosi mustasukkainen ja syytti minua pettämisestä yli vuoden ennen kuin sen tein. Vaikka osittain koen ajautuneeni tilanteeseen niin hän ei ansainnut sitä ja syyllisyys tuhosi MINUT vuosiksi suhteen jälkeen.

Mies ei koskaan saanut tietää ja erosin hänestä heti tapahtuman jälkeen. Ymmärsin että minusta on tässä suhteessa tulossa joku, jota en enää kunnioittanut, ja lopulta tuhoaisin myös poikaystäväni jos en osaisi poistua takavasemmalle ennen uusia mokia.

On kuitenkin täysin minun kontollani etten ymmärtänyt erota aiemmin. En vaan uskonut että koskaan päätyisin pettämään.

Nyt 15 vuotta myöhemmin olen ollut 10 vuotta ihanassa suhteessa. Myös eksäni on löytänyt kivan naisen ja välillä jopa tavataan porukalla. Ikinä, ikinä en enää petä. Siinä pettää ennen kaikkea itseään.

Nykyinen mieheni tietää asiasta.

Tästä tuli mieleen yksi oma mennyt suhteeni, jossa mies epäili minua jatkuvasti pettämisestä. En ole koskaan pettänyt enkä ole yhtään siihen taipuvainen (ts. pitkässäkään suhteessa se ei yleensä tule edes ajatuksen tasolla mieleen). Mutta kun tämä epäily ja syyllistäminen oli jatkunut noin vuoden, huomasin että minulle alkoi tulla sellaisia impulsiivisia ajatuksia, että mitä jos kävisinkin pettämässä! Niissä ei ollut edes mitään seksuaalista halua taustalla. Luulen että se oli joku alitajuinen ratkaisuyritys siihen ahdistukseen, mitä kumppanin jatkuva syyllistäminen minussa herätti. Jotenkin niin että kun en kestä enää tätä nykytilannetta, niin tulisikohan siihen muutosta jos pettäisin? Lopettaisiko tuo sitten tuon kyselyn ja ahdistelun, jos saisi ehdottomalla varmuudella tietää että kyllä, olen pettänyt häntä?

Itse erosin tästä miehestä kun näitä tuntemuksia oli ollut jonkin aikaa, koska minulla on sääntö että jos tekee mieli pettää niin ensin erotaan ja sitten vasta seksiä muiden kanssa. Ja olen melko ehdoton omien sääntöjeni noudattamisessa (mikä on joskus myös haitta). Mutta voin hyvin ymmärtää kuinka joku voi ajautua pettämään vastaavassa tilanteessa.

Olen oppinut. Jos alkuun joku alkaa epäilyttää tai tuntuu ettei kaikki ole ihan kohdillaan, niin kannattaa lähteä enemmin eikä myöhemmin.

Luottamuspula heti alkuun ajoi dynamiikan sellaiseksi, että tuli tehtyä kaikenlaista mikä ei kuulu suhteeseen.

Seuraavassa suhteessa sitten onkin opeteltu keskustelemaan kaikesta ja rakentamaan ja arvostamaan luottamusta. Itselleni ainakin edellinen suhde opetti paljonkin omasta käyttäytymisestä, ja mitä virheitä ei halua toistaa. Tästä kiitos exälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Pettäminen on tietenkin aina väärin, mutta mitä ovat heppoiset syyt erota? Jos kumpikin osapuoli haluaa erota, niin onko väliä, jos syyt ovat muiden mielestä hepppoiset? Mitä, jos jokin muiden mielestä heppoinen syy onkin itselle erittäin olennainen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Pettäminen on tietenkin aina väärin, mutta mitä ovat heppoiset syyt erota? Jos kumpikin osapuoli haluaa erota, niin onko väliä, jos syyt ovat muiden mielestä hepppoiset? Mitä, jos jokin muiden mielestä heppoinen syy onkin itselle erittäin olennainen? 

Niin. Aina pitää olla rehellinen itselleen ja toiselle heti suhteen alusta lähtien. Mieleltään vakaan ihmisen perusluonne ei radikaalisti muutu vuosien aikana. Sellaiset jotka muuntautuvat ja muovautuvat aivan toisenlaisiksi kun aiemmin ovat esittäneet ovat useimmiten jotenkin rikkinäisiä ja epävakaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Sarjapettäjät ja suhteista tai avioliitoista lennosta toiseen hyppijät eivät kestä kriittistä keskustelua aiheesta lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Pettäminen on tietenkin aina väärin, mutta mitä ovat heppoiset syyt erota? Jos kumpikin osapuoli haluaa erota, niin onko väliä, jos syyt ovat muiden mielestä hepppoiset? Mitä, jos jokin muiden mielestä heppoinen syy onkin itselle erittäin olennainen? 

Niin. Aina pitää olla rehellinen itselleen ja toiselle heti suhteen alusta lähtien. Mieleltään vakaan ihmisen perusluonne ei radikaalisti muutu vuosien aikana. Sellaiset jotka muuntautuvat ja muovautuvat aivan toisenlaisiksi kun aiemmin ovat esittäneet ovat useimmiten jotenkin rikkinäisiä ja epävakaita.

Ei perusluonne muutukaan, mutta ihminen voi silti kehittyä ja kasvaa eri suuntaan kuin kumppaninsa. Minulla ei ole kokemusta epävakaista tai muista mt-ongelmaisista kumppanina, ja heidän osaltaan ei päde samat asiat kuin tasapainoisten ihmisten. Mutta edelleen kuulisin perusteita, millaisia ovat heppoiset syyt erota? Kuka ne määrittää heppoisiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Sarjapettäjät ja suhteista tai avioliitoista lennosta toiseen hyppijät eivät kestä kriittistä keskustelua aiheesta lainkaan.

Mutta eikö nämä nyt ole ihan eri juttu kuin se, jos suhteen alkumetreillä todetaan vaikka, että ajatukset lastenhankintaan ei kohtaa? Tässä keskustelussa sekoitetaan nyt ihmiset, jotka tekevät kumppania kohtaan väärin, ja ihmiset, jotka haluavat kumppanille hyvää, mutta ovat ehkä tälle vain vääränlainen ihminen. On myös eri asia "hyppiä lennosta suhteesta toiseen" kuin se, että joskus eron jälkeen löytää vielä uuden kumppanin - ja olisi fiksua, että näitä ei sekoiteta keskusteluissa. Lennosta vaihtavilla on ihan eri syyt siihen, miksi suhteet päättyvät kuin niillä, jotka oikeasti ovat sitoutumniskykyisiä ja hakevat vakavaa ja itselle oikeasti sopiva kumppania.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Pettäminen on tietenkin aina väärin, mutta mitä ovat heppoiset syyt erota? Jos kumpikin osapuoli haluaa erota, niin onko väliä, jos syyt ovat muiden mielestä hepppoiset? Mitä, jos jokin muiden mielestä heppoinen syy onkin itselle erittäin olennainen? 

Niin. Aina pitää olla rehellinen itselleen ja toiselle heti suhteen alusta lähtien. Mieleltään vakaan ihmisen perusluonne ei radikaalisti muutu vuosien aikana. Sellaiset jotka muuntautuvat ja muovautuvat aivan toisenlaisiksi kun aiemmin ovat esittäneet ovat useimmiten jotenkin rikkinäisiä ja epävakaita.

Ei perusluonne muutukaan, mutta ihminen voi silti kehittyä ja kasvaa eri suuntaan kuin kumppaninsa. Minulla ei ole kokemusta epävakaista tai muista mt-ongelmaisista kumppanina, ja heidän osaltaan ei päde samat asiat kuin tasapainoisten ihmisten. Mutta edelleen kuulisin perusteita, millaisia ovat heppoiset syyt erota? Kuka ne määrittää heppoisiksi?

Pelkkä hetkessä eläminen vailla vastuunkanto omasta käytöksestään ja pakeneminen omassa päässään olevilta vaikeilta tunteilta jotka johtuvat loppu viimein muista asioista kuin siitä kumppanista ovat heppoisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Pettäminen on tietenkin aina väärin, mutta mitä ovat heppoiset syyt erota? Jos kumpikin osapuoli haluaa erota, niin onko väliä, jos syyt ovat muiden mielestä hepppoiset? Mitä, jos jokin muiden mielestä heppoinen syy onkin itselle erittäin olennainen? 

Niin. Aina pitää olla rehellinen itselleen ja toiselle heti suhteen alusta lähtien. Mieleltään vakaan ihmisen perusluonne ei radikaalisti muutu vuosien aikana. Sellaiset jotka muuntautuvat ja muovautuvat aivan toisenlaisiksi kun aiemmin ovat esittäneet ovat useimmiten jotenkin rikkinäisiä ja epävakaita.

Ei perusluonne muutukaan, mutta ihminen voi silti kehittyä ja kasvaa eri suuntaan kuin kumppaninsa. Minulla ei ole kokemusta epävakaista tai muista mt-ongelmaisista kumppanina, ja heidän osaltaan ei päde samat asiat kuin tasapainoisten ihmisten. Mutta edelleen kuulisin perusteita, millaisia ovat heppoiset syyt erota? Kuka ne määrittää heppoisiksi?

Pelkkä hetkessä eläminen vailla vastuunkanto omasta käytöksestään ja pakeneminen omassa päässään olevilta vaikeilta tunteilta jotka johtuvat loppu viimein muista asioista kuin siitä kumppanista ovat heppoisia.

Hmm, itse taas näkisin, että jos on noin kyvytön suhteeseen, nimenomaan on PAINAVA syy erota - toki erityisesti sen toisen osapuolen kannalta. Ja tietenkin tuossa tilanteessa olisi syytä pysyäkin jonkin aikaa sinkkuna ja opetella uusia toimintatapoja. Ymmärrän toki mitä tarkoitat, mutta minusta tuo ei ole heppoinen syy erota - jos ei kykene olemaan ja toimimaan suhteessa, miksi siinä pitäisi olla? Lopulta tuollainen suhde lisää etenkin sen toisen, mahdollisesti mieleltään terveemmän, osapuolen pahoinvointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Pettäminen on tietenkin aina väärin, mutta mitä ovat heppoiset syyt erota? Jos kumpikin osapuoli haluaa erota, niin onko väliä, jos syyt ovat muiden mielestä hepppoiset? Mitä, jos jokin muiden mielestä heppoinen syy onkin itselle erittäin olennainen? 

Niin. Aina pitää olla rehellinen itselleen ja toiselle heti suhteen alusta lähtien. Mieleltään vakaan ihmisen perusluonne ei radikaalisti muutu vuosien aikana. Sellaiset jotka muuntautuvat ja muovautuvat aivan toisenlaisiksi kun aiemmin ovat esittäneet ovat useimmiten jotenkin rikkinäisiä ja epävakaita.

Ei perusluonne muutukaan, mutta ihminen voi silti kehittyä ja kasvaa eri suuntaan kuin kumppaninsa. Minulla ei ole kokemusta epävakaista tai muista mt-ongelmaisista kumppanina, ja heidän osaltaan ei päde samat asiat kuin tasapainoisten ihmisten. Mutta edelleen kuulisin perusteita, millaisia ovat heppoiset syyt erota? Kuka ne määrittää heppoisiksi?

Pelkkä hetkessä eläminen vailla vastuunkanto omasta käytöksestään ja pakeneminen omassa päässään olevilta vaikeilta tunteilta jotka johtuvat loppu viimein muista asioista kuin siitä kumppanista ovat heppoisia.

Hmm, itse taas näkisin, että jos on noin kyvytön suhteeseen, nimenomaan on PAINAVA syy erota - toki erityisesti sen toisen osapuolen kannalta. Ja tietenkin tuossa tilanteessa olisi syytä pysyäkin jonkin aikaa sinkkuna ja opetella uusia toimintatapoja. Ymmärrän toki mitä tarkoitat, mutta minusta tuo ei ole heppoinen syy erota - jos ei kykene olemaan ja toimimaan suhteessa, miksi siinä pitäisi olla? Lopulta tuollainen suhde lisää etenkin sen toisen, mahdollisesti mieleltään terveemmän, osapuolen pahoinvointia.

Tuollainen käytös kuvaa nimenomaan sellaista ihmistä joka on alunperinkin kelvoton ainakaan pidempiin parisuhteisiin joissa lapsiakin tulee. Myös vanhemman roolissa kelvottomia.

Ilman näkyvää ja pysyvää muutosta johon yleensä vaadittaisiin vuosien terapia jossa ihminen kykenee tunnistamaan käytöksensä viallisuuden ja irtisanoutumaan täysin avoimesti vanhoista toimintamalleistaan tuollainen ihninen toistaa kaavojaan koko elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Kyllä heppoisin perustein eroamista ja sarjapettämistä varsinkin jos on lapsia voi huoletta arvostella ja kritisoida. Ei sellaista pidä maton allr lakaista.

Pettäminen on tietenkin aina väärin, mutta mitä ovat heppoiset syyt erota? Jos kumpikin osapuoli haluaa erota, niin onko väliä, jos syyt ovat muiden mielestä hepppoiset? Mitä, jos jokin muiden mielestä heppoinen syy onkin itselle erittäin olennainen? 

Niin. Aina pitää olla rehellinen itselleen ja toiselle heti suhteen alusta lähtien. Mieleltään vakaan ihmisen perusluonne ei radikaalisti muutu vuosien aikana. Sellaiset jotka muuntautuvat ja muovautuvat aivan toisenlaisiksi kun aiemmin ovat esittäneet ovat useimmiten jotenkin rikkinäisiä ja epävakaita.

Ei perusluonne muutukaan, mutta ihminen voi silti kehittyä ja kasvaa eri suuntaan kuin kumppaninsa. Minulla ei ole kokemusta epävakaista tai muista mt-ongelmaisista kumppanina, ja heidän osaltaan ei päde samat asiat kuin tasapainoisten ihmisten. Mutta edelleen kuulisin perusteita, millaisia ovat heppoiset syyt erota? Kuka ne määrittää heppoisiksi?

Pelkkä hetkessä eläminen vailla vastuunkanto omasta käytöksestään ja pakeneminen omassa päässään olevilta vaikeilta tunteilta jotka johtuvat loppu viimein muista asioista kuin siitä kumppanista ovat heppoisia.

Hmm, itse taas näkisin, että jos on noin kyvytön suhteeseen, nimenomaan on PAINAVA syy erota - toki erityisesti sen toisen osapuolen kannalta. Ja tietenkin tuossa tilanteessa olisi syytä pysyäkin jonkin aikaa sinkkuna ja opetella uusia toimintatapoja. Ymmärrän toki mitä tarkoitat, mutta minusta tuo ei ole heppoinen syy erota - jos ei kykene olemaan ja toimimaan suhteessa, miksi siinä pitäisi olla? Lopulta tuollainen suhde lisää etenkin sen toisen, mahdollisesti mieleltään terveemmän, osapuolen pahoinvointia.

Tuollainen käytös kuvaa nimenomaan sellaista ihmistä joka on alunperinkin kelvoton ainakaan pidempiin parisuhteisiin joissa lapsiakin tulee. Myös vanhemman roolissa kelvottomia.

Ilman näkyvää ja pysyvää muutosta johon yleensä vaadittaisiin vuosien terapia jossa ihminen kykenee tunnistamaan käytöksensä viallisuuden ja irtisanoutumaan täysin avoimesti vanhoista toimintamalleistaan tuollainen ihninen toistaa kaavojaan koko elämänsä.

Olet oikeassa, mutta mikä tuosta tekee heppoisen syyn erota? Eikö nimenomaan ole erittäin painava ja hyvä syy erota, jos suhteessa toinen osapuoli on "alunperinkin kelvoton ainakin pidempiin parisuhteisiin"? Mutta oikeassa olet toki siinä, että tuollaisessa tilanteessa pitäisi alkaa selvittää ongelman juurisyytä ja opetella uusia toimintatapoja - ainakin, jos pitkän parisuhteen tai perheen haluaisi. Toki, jos on tyytyväinen ilmankin, niin sitten varmaan voi elää ongelmaisen päänsäkin kanssa.

Opin, etten ryhdy enää parisuhteeseen, jos en saa ensin traumojani käsiteltyä enkä ole ryhtynyt.

Vierailija kirjoitti:

Tottahan toki! Olen oppinut että kaiken vaatimani pitää olla miehessä, jos yhtään tuntuu että mies ei pysty eikä kykene johonkin mikä on minulla vatimuksena parisuhteelle, niin poikki samantien. 

Opin sen, etten koskaan enää ala tekemään mitään vain toisen vaatimuksesta tai että yritän olla jotain mitä en ole vain toisen mieliksi.

M