Oletko oppinut parisuhteista sillä tavoin, että seuraavassa parisuhteessasi olet tosissasi korjannut jonkun jutun omassa käytöksessäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan toki! Olen oppinut että kaiken vaatimani pitää olla miehessä, jos yhtään tuntuu että mies ei pysty eikä kykene johonkin mikä on minulla vatimuksena parisuhteelle, niin poikki samantien. 

Opin sen, etten koskaan enää ala tekemään mitään vain toisen vaatimuksesta tai että yritän olla jotain mitä en ole vain toisen mieliksi.

M

Niin. Tuollainen on ihan normaalia jo parikymppisellä. Nämä asiat siis pitää olla kunnossa jo tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Niin. Minä en olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Syynä on oman lapsen psyykkinen sairastuminen. Se seurasi erosta. Ja siitä seurasi päihteiden käyttö.

Toki syy-seuraussuhteita ei voi satavarmasti osoittaa, mutta jälkiviisaana ajattelen, että Meidän vanhempien olisi sittenkin pitäbyt pyrkiä komromissiin. Ts. Tehdä kaikkemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Niin. Minä en olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Syynä on oman lapsen psyykkinen sairastuminen. Se seurasi erosta. Ja siitä seurasi päihteiden käyttö.

Toki syy-seuraussuhteita ei voi satavarmasti osoittaa, mutta jälkiviisaana ajattelen, että Meidän vanhempien olisi sittenkin pitäbyt pyrkiä komromissiin. Ts. Tehdä kaikkemme.

Sellainen asenne jos on lapsia että yhtäkään ns kiveä ei pidä kääntää tai yhtään työtä perheen eteen ei pidä tehdä kertoo ehdottomuudesta ja keskenkasvuisuudesta ihmisenä. Jäljet näkyvät sitten lapsissa viiveellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eihän tuo kosketa kuin vain miehiä koska naiset ovat aina kaikella tapaa täydellisiä kun onhan kaikkien puheissakin aina kaikki miesten vikaa

Noinhan sen pitääkin olla. Uskon, että suurin osa suhteista ei ole tarkoituskaan kestää ikuisesti vaan opettaa meille jotain tärkeää itsestämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eikö sekin jo oikeastaan olisi ihan hyvä syy erota?

Vierailija kirjoitti:

Noinhan sen pitääkin olla. Uskon, että suurin osa suhteista ei ole tarkoituskaan kestää ikuisesti vaan opettaa meille jotain tärkeää itsestämme.

Fatalismi liiallisuuksiin vietynä tarkoittaa oman vastuun ulkoistamista. Silloin ei aidosti opi virheistään vaan toistaa niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Niin. Minä en olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Syynä on oman lapsen psyykkinen sairastuminen. Se seurasi erosta. Ja siitä seurasi päihteiden käyttö.

Toki syy-seuraussuhteita ei voi satavarmasti osoittaa, mutta jälkiviisaana ajattelen, että Meidän vanhempien olisi sittenkin pitäbyt pyrkiä komromissiin. Ts. Tehdä kaikkemme.

Sellainen asenne jos on lapsia että yhtäkään ns kiveä ei pidä kääntää tai yhtään työtä perheen eteen ei pidä tehdä kertoo ehdottomuudesta ja keskenkasvuisuudesta ihmisenä. Jäljet näkyvät sitten lapsissa viiveellä.

Lienee aika harvinaista. Valtaosa pariskunnista yrittää yhtä sun toista ja harkitsee eroa hyvin tarkkaan, kun kuviossa on lapsia. Moni jopa pitkittää eroa lasten vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Niin. Minä en olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Syynä on oman lapsen psyykkinen sairastuminen. Se seurasi erosta. Ja siitä seurasi päihteiden käyttö.

Toki syy-seuraussuhteita ei voi satavarmasti osoittaa, mutta jälkiviisaana ajattelen, että Meidän vanhempien olisi sittenkin pitäbyt pyrkiä komromissiin. Ts. Tehdä kaikkemme.

Sellainen asenne jos on lapsia että yhtäkään ns kiveä ei pidä kääntää tai yhtään työtä perheen eteen ei pidä tehdä kertoo ehdottomuudesta ja keskenkasvuisuudesta ihmisenä. Jäljet näkyvät sitten lapsissa viiveellä.

Voin kertoa enemmän: ero tuli miehen sivusuhteen seurauksena. Olisin antanut anteeksi, mutta mies ei suostunut luopumaan toisesta naisesta. Minä en olisi selvinnyt tervejärkisenä, jos olisin siihen jäänyt. Olen miettinyt, valitsinko oman mielenterveyteni lapseni kustannuksella. (Ja ei: en koskaan haukkunut isää tai hänen uutta elämäänsä lapselle).

Olen oppinut sen että ei ole mitään merkitystä vaikka miehenä muuttaisi itsensä kaikella tapaa täydelliseksi kun nainen jättää miehen. Naiset jättää jatkuvasti miehiä vaikka miehet ei tekisi mitään pahaa tai väärää kuska nainen vaan kyllästyy ja on kateellinen sinkku ystävän saamasta huomiosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Niin. Minä en olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Syynä on oman lapsen psyykkinen sairastuminen. Se seurasi erosta. Ja siitä seurasi päihteiden käyttö.

Toki syy-seuraussuhteita ei voi satavarmasti osoittaa, mutta jälkiviisaana ajattelen, että Meidän vanhempien olisi sittenkin pitäbyt pyrkiä komromissiin. Ts. Tehdä kaikkemme.

Sellainen asenne jos on lapsia että yhtäkään ns kiveä ei pidä kääntää tai yhtään työtä perheen eteen ei pidä tehdä kertoo ehdottomuudesta ja keskenkasvuisuudesta ihmisenä. Jäljet näkyvät sitten lapsissa viiveellä.

Lienee aika harvinaista. Valtaosa pariskunnista yrittää yhtä sun toista ja harkitsee eroa hyvin tarkkaan, kun kuviossa on lapsia. Moni jopa pitkittää eroa lasten vuoksi.

Totta. Ja syytä onkin tuoda tuollaisen asenteen sairaalloisuutta äänekkäästi esiin. Lapsemme ja nuoremme ansaitsevat turvallisen lapsuuden ja nuoruuden eivät epävakaita vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eikö sekin jo oikeastaan olisi ihan hyvä syy erota?

Juu on. Eihän teillä ollut yhteisiä lapsia. Sitä vastoin, jos on yhteisiä lapsia, niin asia pitää ratkaista terapeutin kanssa, ei eroamalla. En sano, että koskaan ei saisi erota, mutta lasten takia pitää hakea apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eikö sekin jo oikeastaan olisi ihan hyvä syy erota?

Juu on. Eihän teillä ollut yhteisiä lapsia. Sitä vastoin, jos on yhteisiä lapsia, niin asia pitää ratkaista terapeutin kanssa, ei eroamalla. En sano, että koskaan ei saisi erota, mutta lasten takia pitää hakea apua.

Ohis, mutta terapeutin juttusille meneminen ei tarkoita sitä, että erolta vältytään tai ongelmat poistuvat. Aika usein myös terapeutin luona käyneet päätyvät eroon, mutta jos aiemmin on riidelty, terapeutin kanssa keskusteltua osataan puhua asiat asiallisesti. Ei se pariterapeutti mitään tae ole suhteen jatkumisesta. Ja tietysti aina ei kyseessä ole sellainen asia, josta koetaan edes tarpeelliseksi mennä terapeutille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eikö sekin jo oikeastaan olisi ihan hyvä syy erota?

Juu on. Eihän teillä ollut yhteisiä lapsia. Sitä vastoin, jos on yhteisiä lapsia, niin asia pitää ratkaista terapeutin kanssa, ei eroamalla. En sano, että koskaan ei saisi erota, mutta lasten takia pitää hakea apua.

Ohis, mutta terapeutin juttusille meneminen ei tarkoita sitä, että erolta vältytään tai ongelmat poistuvat. Aika usein myös terapeutin luona käyneet päätyvät eroon, mutta jos aiemmin on riidelty, terapeutin kanssa keskusteltua osataan puhua asiat asiallisesti. Ei se pariterapeutti mitään tae ole suhteen jatkumisesta. Ja tietysti aina ei kyseessä ole sellainen asia, josta koetaan edes tarpeelliseksi mennä terapeutille.

Sairaimmat tapaukset käyttävät terapeutin puheita oikeuttakseen sivusuhteensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eikö sekin jo oikeastaan olisi ihan hyvä syy erota?

Juu on. Eihän teillä ollut yhteisiä lapsia. Sitä vastoin, jos on yhteisiä lapsia, niin asia pitää ratkaista terapeutin kanssa, ei eroamalla. En sano, että koskaan ei saisi erota, mutta lasten takia pitää hakea apua.

Ohis, mutta terapeutin juttusille meneminen ei tarkoita sitä, että erolta vältytään tai ongelmat poistuvat. Aika usein myös terapeutin luona käyneet päätyvät eroon, mutta jos aiemmin on riidelty, terapeutin kanssa keskusteltua osataan puhua asiat asiallisesti. Ei se pariterapeutti mitään tae ole suhteen jatkumisesta. Ja tietysti aina ei kyseessä ole sellainen asia, josta koetaan edes tarpeelliseksi mennä terapeutille.

Tarkoitin terapeutin luona käymisellä sitä, että kaikki kivet käännetään. Että ainakin yritettiin löytää ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Niin. Minä en olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Syynä on oman lapsen psyykkinen sairastuminen. Se seurasi erosta. Ja siitä seurasi päihteiden käyttö.

Toki syy-seuraussuhteita ei voi satavarmasti osoittaa, mutta jälkiviisaana ajattelen, että Meidän vanhempien olisi sittenkin pitäbyt pyrkiä komromissiin. Ts. Tehdä kaikkemme.

Sellainen asenne jos on lapsia että yhtäkään ns kiveä ei pidä kääntää tai yhtään työtä perheen eteen ei pidä tehdä kertoo ehdottomuudesta ja keskenkasvuisuudesta ihmisenä. Jäljet näkyvät sitten lapsissa viiveellä.

Voin kertoa enemmän: ero tuli miehen sivusuhteen seurauksena. Olisin antanut anteeksi, mutta mies ei suostunut luopumaan toisesta naisesta. Minä en olisi selvinnyt tervejärkisenä, jos olisin siihen jäänyt. Olen miettinyt, valitsinko oman mielenterveyteni lapseni kustannuksella. (Ja ei: en koskaan haukkunut isää tai hänen uutta elämäänsä lapselle).

Et tiennyt ennen eroa, miten lapsi tulisi oireilemaan, koska valtaosa lapsista EI sairastu psyykkisesti vanhempien avioeron seurauksena. Ja eihän tuokaan hyvältä vaihtoehdolta kuulosta, että jäisi suhteeseen, jossa oma mielenterveys menee - hyviä vaihtoehtoja ei siis ollut, eikä suhdekaan ollut hyvä. Vaikea nähdä, mikä tuossakaan olisi voinut olla kompromissi. Ehkä olisitte koko perhe tarvinneet terapiaa, jotta erosta olisi selvitty ilman mielenterveyden järkkymistä, en tiedä. Ymmärrän kuitenkin, että lapsen takia asia painaa mieltä, ja varmasti vastaavassa tilanteessa miettisin itsekin, olisiko pitänyt tehdä toisin. Siitäkin huolimatta, että itse tilanteessa sitä toimii sen hetkisen tilanteen ja sen hetkisen tiedon varassa - ennustaa meistä ei osaa kukaan. Olen pahoillani, että kohdallani kävi noin, ja olen pahoillani, että pettämisestä jäi noin pitkä ja raskas jälki. Pettäminen ei tietenkään ole oikein tai muukaan toisen luottamuksen ja yhteisten sopimusten rikkominen. Jotenkin muuten pitäisi hoitaa asia.

Moni ajattelee noin, mutta tuo ajatus ei ole Raamatun mukaan Jumalan tahto ja tarkoitus, että erotaan monta kertaa ja ollaan monissa suhteissa ja avioliitoissa.

Vierailija kirjoitti:

Noinhan sen pitääkin olla. Uskon, että suurin osa suhteista ei ole tarkoituskaan kestää ikuisesti vaan opettaa meille jotain tärkeää itsestämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Niin. Minä en olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Syynä on oman lapsen psyykkinen sairastuminen. Se seurasi erosta. Ja siitä seurasi päihteiden käyttö.

Toki syy-seuraussuhteita ei voi satavarmasti osoittaa, mutta jälkiviisaana ajattelen, että Meidän vanhempien olisi sittenkin pitäbyt pyrkiä komromissiin. Ts. Tehdä kaikkemme.

Sellainen asenne jos on lapsia että yhtäkään ns kiveä ei pidä kääntää tai yhtään työtä perheen eteen ei pidä tehdä kertoo ehdottomuudesta ja keskenkasvuisuudesta ihmisenä. Jäljet näkyvät sitten lapsissa viiveellä.

Voin kertoa enemmän: ero tuli miehen sivusuhteen seurauksena. Olisin antanut anteeksi, mutta mies ei suostunut luopumaan toisesta naisesta. Minä en olisi selvinnyt tervejärkisenä, jos olisin siihen jäänyt. Olen miettinyt, valitsinko oman mielenterveyteni lapseni kustannuksella. (Ja ei: en koskaan haukkunut isää tai hänen uutta elämäänsä lapselle).

Et tiennyt ennen eroa, miten lapsi tulisi oireilemaan, koska valtaosa lapsista EI sairastu psyykkisesti vanhempien avioeron seurauksena. Ja eihän tuokaan hyvältä vaihtoehdolta kuulosta, että jäisi suhteeseen, jossa oma mielenterveys menee - hyviä vaihtoehtoja ei siis ollut, eikä suhdekaan ollut hyvä. Vaikea nähdä, mikä tuossakaan olisi voinut olla kompromissi. Ehkä olisitte koko perhe tarvinneet terapiaa, jotta erosta olisi selvitty ilman mielenterveyden järkkymistä, en tiedä. Ymmärrän kuitenkin, että lapsen takia asia painaa mieltä, ja varmasti vastaavassa tilanteessa miettisin itsekin, olisiko pitänyt tehdä toisin. Siitäkin huolimatta, että itse tilanteessa sitä toimii sen hetkisen tilanteen ja sen hetkisen tiedon varassa - ennustaa meistä ei osaa kukaan. Olen pahoillani, että kohdallani kävi noin, ja olen pahoillani, että pettämisestä jäi noin pitkä ja raskas jälki. Pettäminen ei tietenkään ole oikein tai muukaan toisen luottamuksen ja yhteisten sopimusten rikkominen. Jotenkin muuten pitäisi hoitaa asia.

Anteeksi typo. Kohdallani = kohdallanne, piti siis lukea, että olen pahollani, että kohdallanne kävi noin.

sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Aina ei voi. Jos esimerkiksi toinen haluaa lapsia ja toinen ei, toinen haluaisi avoimen suhteen ja toinen ehdottomasti ei, tai ei sovita seksuaalisesti yhteen, ei näihin välttämättä löydy sellaista kompromissia, johon kumpikin osapuoli olisi aidosti tyytyväinen. Toki joskus kompromissi voi löytyäkin, mutta aina ei. Ja joskus osapuolet voivat myös kokea, että on viisainta jatkaa erillään, jotta kumpikin voi saada sitä mitä haluaa.  Kompromisseja voi tehdä suhteessa monissakin asioissa, mutta sitten jokaisella voi olla tietyt asiat, joissa kompromissit eivät toimi. Ja kaikki ongelmat eivät vain ole kompromisseilla ratkaistavissa. Ja miksi pitäisikään? Ihan kuin ero, jopa yhteisymmärryksessä tehtynä, olisi aina vihoviimeinen ja jotenkin demonisoitu asia, että kerran suhteen aloitettua täytyisi vaikka hampaat irvessä suorittaa se loppuun - en oikein ymmärrä tätäkään.

Niin. Minä en olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Syynä on oman lapsen psyykkinen sairastuminen. Se seurasi erosta. Ja siitä seurasi päihteiden käyttö.

Toki syy-seuraussuhteita ei voi satavarmasti osoittaa, mutta jälkiviisaana ajattelen, että Meidän vanhempien olisi sittenkin pitäbyt pyrkiä komromissiin. Ts. Tehdä kaikkemme.

Sellainen asenne jos on lapsia että yhtäkään ns kiveä ei pidä kääntää tai yhtään työtä perheen eteen ei pidä tehdä kertoo ehdottomuudesta ja keskenkasvuisuudesta ihmisenä. Jäljet näkyvät sitten lapsissa viiveellä.

Voin kertoa enemmän: ero tuli miehen sivusuhteen seurauksena. Olisin antanut anteeksi, mutta mies ei suostunut luopumaan toisesta naisesta. Minä en olisi selvinnyt tervejärkisenä, jos olisin siihen jäänyt. Olen miettinyt, valitsinko oman mielenterveyteni lapseni kustannuksella. (Ja ei: en koskaan haukkunut isää tai hänen uutta elämäänsä lapselle).

Et tiennyt ennen eroa, miten lapsi tulisi oireilemaan, koska valtaosa lapsista EI sairastu psyykkisesti vanhempien avioeron seurauksena. Ja eihän tuokaan hyvältä vaihtoehdolta kuulosta, että jäisi suhteeseen, jossa oma mielenterveys menee - hyviä vaihtoehtoja ei siis ollut, eikä suhdekaan ollut hyvä. Vaikea nähdä, mikä tuossakaan olisi voinut olla kompromissi. Ehkä olisitte koko perhe tarvinneet terapiaa, jotta erosta olisi selvitty ilman mielenterveyden järkkymistä, en tiedä. Ymmärrän kuitenkin, että lapsen takia asia painaa mieltä, ja varmasti vastaavassa tilanteessa miettisin itsekin, olisiko pitänyt tehdä toisin. Siitäkin huolimatta, että itse tilanteessa sitä toimii sen hetkisen tilanteen ja sen hetkisen tiedon varassa - ennustaa meistä ei osaa kukaan. Olen pahoillani, että kohdallani kävi noin, ja olen pahoillani, että pettämisestä jäi noin pitkä ja raskas jälki. Pettäminen ei tietenkään ole oikein tai muukaan toisen luottamuksen ja yhteisten sopimusten rikkominen. Jotenkin muuten pitäisi hoitaa asia.

Kiitos sinulle.