Nelikymppinen Seppo haluaisi lapsia mutta kumppani puuttuu

Seppo vaikuttaa oikein kivalta, mutta vähän on myöhään liikenteessä. Itse olen sinkku 30v. ja 6- ja 8v. lasten äiti. Lisää en lapsia halua. Kaveripiirissäni on paljon ikäisiäni lapsettomia naisia, jotka haaveilevat perheen perustamisesta. Toisaalta he sitten katselevat ensisijassa niitä ikäisiään miehiä, mutta tunnen myös lähipiiristä parin, joilla on 12v. ikäeroa. Sepon kannattais nyt ainakin mennä sinne tinderiin ja alkaa käymään paikoissa, joissa tapaa ihmisiä. Hän näyttää lähinnä odottavan, että se kumppani tupsahtaa vaan jostain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä miehiä on paljon jotka "nauttivat elämästään" ja elävät itselleen yli nelikymppiseksi asti ajatellen, että sen jälkeen ottavat nuoremman kumppanin puolisoksi ja lastensa äidiksi. Itsekkäästi ja miehisen ylimielisesti.

Ihan samalla tavalla ajattelevia naisiakin on, että ensin nautitaan elämästä sinne +30-vuotiaaksi ja sitten vasta havahdutaan siihen, että hyvänen aika, enhän minä tällaisesta elämäntavasta mitään nauti vaan minä haluankin vakaan parisuhteen, lapsia ja koko helahoidon häineen kaikkineen

Ihan kuin elämän voisi elää kahteen kertaan. Tai siis ainakin nuo vuodet nuoruudesta sinne +30-vuotiaaksi.

Muutenkin erikoinen tämä ajatusmalli, että se nuorena tavattu kumppani ja vakiintuminen olisi jotenkin ei-nautinnollista ja lähinnä vankila tai ainakin rangaistus jota pitää vältellä parhaansa mukaan.

Siinähän on just hyvää aikaa vielä nauttia rauhassa toisistaan ennen perheenperustamista ja kokea yhdessä erilaisia asioita. Ne kaikki yhteiset kokemukset ja muistothan on just se liima jota tarvitaan sitten, kun arki iskee vasten kasvoja ja tulee niitä melko väistämättä eteen osuvia vastamäkiä. Silloin on hyvä, että muistaa kuinka paljon mä tätä rakastankaan ja kuinka hyvä tyyppi tämä toinen oikeasti onkaan ja kuinka kivaa meillä on ollut. 

Tietenkin se puoliso pitääkin valita niin, että on niitä oikeasti yhdistäviä asioita (pelkkä seksi ei riitä) ja tykätään tehdä samankaltaisia asioita eli toinen on aidosti elämänkumppani.

Jostain syystä tuollainen nähdään aivan kauhean ahdistavana ja "liian aikuisena" mutta sen sijaan se sitten onkin ihan ok, että elämästään tuhraa toistuvasti kuukausia/vuosia sellaiseen suhteeseen, jossa toinen ärsyttää käytännössä joka asiassa, mistään ei olla samaan mieltä eikä yhdessä ole edes kivaa. Ja sitten erotaan ja sama ralli alkaa jonkun toisen kanssa, koska eihän sitä nyt nuorena voi vaan yhden kanssa olla.

Tuollaisissa voidaan jopa nähdä jotain omituista potentiaalia tulevaisuuden kannalta ja kokea se jotenkin ei-vankilana ja nautintona toisin kuin parisuhteessa joka ihan oikeasti olisi vakaa ja vakiintunut ihan alusta asti. Sellainen on ihan kauhistus että sitä nyt yhteen sitoutuisi jo parikymppisenä ja siinähän menee nuoruus ihan harakoille.

Harakoille se ei mene lainkaan kun kerta toisensa jälkeen odottaa, että kyllä tästä varmasti vielä joskus hyvä tulee ja samalla kerää vain niitä erittäin huonoja elämänkokemuksia, jotka jättää jälkensä aina.

Nuo väärät kumppanithan on just nimenomaan ne, mitkä pitäisi jo nuorena jättää väliin mutta mitä enempi ylistetään riehakkaan sinkkuelämän ja vaihtuvien kumppanien autuutta niin sitä useampi siinä sirkuksessa itsensä rikkoo ja katkeroituu.

Tässä oli osittain pointtia, mutta unohtui se että kyllä varmasti useimmat valitsisivat heti nuorena sen oikean jos sen kohtaisivat. Itsellä ainakin ensimmäiset suhteet menivät pieleen jo senkin takia että ei yksinkertaisesti ollut mitään vertailukohtaa eikä elämänkokemusta. Ei vaan tiennyt millainen ihminen itselle sopii ja millaiselle ihmiselle voisi itse olla se match. Mutta noista yrityksistä sai sitä kokemusta ja vähän vanhempana sitten osasi jo etsiä paljon sopivampaa. Mutta toki olisin mielelläni huonot suhteet jättänyt väliin jos jotenkin heti ensimmäinen olisi sattunut olemaan se sopiva kumppani.

Osa joo, mutta osa sitten kuvittelee että nuorena ei pidä missään tapauksessa vakiintua (koska itseä vanhemmat näin tuppaa opastamaan) vaan nuoruudesta pitää nauttia. Eihän sitä ole mikään kiire ja aikaa on. Se nuoruuskin tuntuu vaan venyvän koko ajan, kun ilmeisen toistuvasti jäädään vaille sitä luvattua elämästä nauttimista ja sinnikkäästi jatketaan vielä yksi festarikesä vaikka maku siitä kaikesta on mennyt jo muutama suvi sitten.

Tuossa ihmetyttää eniten se, että miten sinkkuelämän kuvitellaan/luvataan takaavan sen, että nuoruudestaan automaattisesti nauttii, kun taas parisuhteeseen vakiintuneena se ei onnistu vaan se tuomitaan jo lähtökohtaisesti huonoksi ideaksi jolla menee kaikki pilalle?

Väärän kumppanin kanssa ei tietenkään onnistu elämästä nauttiminen missään iässä, mutta mikä ihmeen oletus se on, ettei vakiintua voi itselle sopivan kanssa? Tai että nuoruus menee tärviölle siihen oikeaan liian nuorena sitoutuessa, mutta sen sijaan monenkin vääränlaisen kanssa on ihan ok olla ei-niin-vakiintuneessa suhteessa, koska eihän tässä naimisiin olla menossa ja aina sen voi laittaa luiskaan. Eikö sitten olisi parempi olla ihan rehellisesti yksin? Ei nuo huonot kokemukset ihmistä yleensä ainakaan hyvään suuntaan jalosta ja tuollaista kertakäyttökulttuuria, hylkäämisiä ym kokeneilla alkaa olla sitten 30-vuotiaana jo melkoisesti painolastia niskassaan. Ja silloin sitten pitäisi alkaa kiireellä pariutumaan, koska biologinen kello suorastaan ryskyttää.

Tuntuu, että perhekeskeisyys ja parisuhdehaluisuus olisi jotenkin väärin ja kaikkialla vaan markkinoidaan ajatusta sellaisesta kertakäyttökulttuurista jossa ihmiseen ei pidäkään sitoutua ja vastakkainen sukupuoli on lähinnä vihollinen. Silti poliitikot marmattaa kuinka suomalaiset ei saa enää tarpeeksi lapsia ja mielenterveysongelmat on lisääntyneet isoksi ongelmaksi asti.

Ei sekään tietenkään hyvä ollut, että yhteen mentiin suunnilleen sen ainoan omanikäisen kanssa ja siinä sitten oltiinkin loppuikä, kun erotakaan ei oikein voinut, mutta ei tämä toiseen ääripäähänkään vedetty malli vaikuta tuottavan sen onnellisempia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kestä miten ihana toi Seppo on! Huomasi, miten vaikeaa hänen oli puhua siitä, miltä se tuntuu kun ei ole saanut toivomaansa lasta. Mukavan näköinen mies eikä vaikuttanut mitenkään sosiaalisesti kömpelöltä. Tuollainen etätöitä tekevä iskä olisi ihana turva pienelle koululaiselle, joka tulee aikaisin kotiin eikä tarvitsisi kesälomistakaan murehtia <3

Napatkaa siitä nyt joku itsellenne hyvä mies!

Töissä tehdään töitä eikä siinä ehdi huolehtia pienestä lapsesta.

Koululainen ei ole pikkulapsi. Se voi puuhata mitä haluaa ja etätöitä tekevä vanhempi on vain turvana ja lounasseurana.

Eikö se kouluikäinen syö lounaansa koulun ruokalassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seppo on 42. Eikä vielä tietoakaan kumppanista. Vaikka alkaisi nyt tapailla naisia, menee helposti pari vuotta ennenkuin tapaa sen, johon hän rakastuu ja joka rakastuu häneen. Sen jälkeen 2-3 vuotta seurustelua ennenkuin kumpikin on vakuuttunut, että juuri tämän ihmisen kanssa haluaa lapsia. Seppo onkin siinä vaiheessa jo lähempänä viittäkymmentä kuin neljäkymmentä. Ja tämäkin oletuksella, että raskaus alkaa lähes heti, kun ehkäisy jätetään pois. Ei Seppo ole NYT liian vanha isäksi, jos olisi puoliso ja ehkäisy jätettäisiin tänään pois.

Muuten hyvä mutta siinä 35+ iässä ei enää seurustella vuosia ennen lasten hankintaa. Silloin on ihmistuntemus jo niin kehittynyt niin voi hyvin hankkia lapsen jo lyhyenkin tuntemisen jälkeen, pari kuukautta riittää.

Oikeasti? Ja sitten ihmetellään kun puolisosta kuoriutui jotain mitä ei ikinä ollut osannut odottaa. Kun ollaan niiin hyviä ihmistuntijoita..

Melkein puolet avioliitoista päätyy eroon. Eli se pitkään tunteminen ei tunnetusti takaa loppuelämän suhdetta.

Ehkäpä eroon päätyy juuri se 50 % jotka on tunteneet vähemmän aikaa ennen avioliittoa kuin yhdessä pysyvä 50 %

Ei. Osa eroaa 20, 30 tai 40 vuoden yhdessä olon jälkeen, siinä ei ole merkitystä missä vaiheessa on menty naimisiin.

Miten niin ei ole? Moni eroaa 20, 30 tai 40 vuoden jälkeen koska tuli alunperinkin mentyä naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa. Ja väärän ihmisen kanssa meni naimisiin koska ei tuntenut tätä tarpeeksi. Silti on saatettu sitten yhdessä kituutella kuka minkäkin syyn takia. Monesti juuri sen takia, että tuli parin kuukauden tuntemisen jälkeen tehtyä lapsia ja sitten olikin jumissa ihmisen kanssa joka paljastuu ihan erilaiseksi kuin odotti ja toivoi.

Vierailija kirjoitti:

42-vuotias voi hyvinkin löytää 35-vuotiaan tai siinä main olevan puolison. Hyvin ehtii lapsia saamaan.

8 v on helvetillinen ikäero. Mieti tulevaa: kun Seppo on jo 70v, nainen on vielä työelämässä eläkettä vielä vuosia odottamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

42-vuotias voi hyvinkin löytää 35-vuotiaan tai siinä main olevan puolison. Hyvin ehtii lapsia saamaan.

8 v on helvetillinen ikäero. Mieti tulevaa: kun Seppo on jo 70v, nainen on vielä työelämässä eläkettä vielä vuosia odottamassa.

Mieti hei pariskuntia joilla on kolmen vuoden ikäero: kun toinen pääsee eläkkeelle, niin toinen joutuu odottamaan eläkettä vielä KOLME kokonaista vuotta!!1 Kelaa hei!

1983 syntynyt "Seppo".

Niin varmaan.

Seppo ei ole jännittävä mies. Case closed. Hajaantukaa.

Vierailija kirjoitti:

1983 syntynyt "Seppo". Niin varmaan.

Tiedän 1985 syntyneen Sepon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1983 syntynyt "Seppo". Niin varmaan.

Tiedän 1985 syntyneen Sepon.

Kristiinasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä miehiä on paljon jotka "nauttivat elämästään" ja elävät itselleen yli nelikymppiseksi asti ajatellen, että sen jälkeen ottavat nuoremman kumppanin puolisoksi ja lastensa äidiksi. Itsekkäästi ja miehisen ylimielisesti.

Ihan samalla tavalla ajattelevia naisiakin on, että ensin nautitaan elämästä sinne +30-vuotiaaksi ja sitten vasta havahdutaan siihen, että hyvänen aika, enhän minä tällaisesta elämäntavasta mitään nauti vaan minä haluankin vakaan parisuhteen, lapsia ja koko helahoidon häineen kaikkineen

Ihan kuin elämän voisi elää kahteen kertaan. Tai siis ainakin nuo vuodet nuoruudesta sinne +30-vuotiaaksi.

Muutenkin erikoinen tämä ajatusmalli, että se nuorena tavattu kumppani ja vakiintuminen olisi jotenkin ei-nautinnollista ja lähinnä vankila tai ainakin rangaistus jota pitää vältellä parhaansa mukaan.

Siinähän on just hyvää aikaa vielä nauttia rauhassa toisistaan ennen perheenperustamista ja kokea yhdessä erilaisia asioita. Ne kaikki yhteiset kokemukset ja muistothan on just se liima jota tarvitaan sitten, kun arki iskee vasten kasvoja ja tulee niitä melko väistämättä eteen osuvia vastamäkiä. Silloin on hyvä, että muistaa kuinka paljon mä tätä rakastankaan ja kuinka hyvä tyyppi tämä toinen oikeasti onkaan ja kuinka kivaa meillä on ollut. 

Tietenkin se puoliso pitääkin valita niin, että on niitä oikeasti yhdistäviä asioita (pelkkä seksi ei riitä) ja tykätään tehdä samankaltaisia asioita eli toinen on aidosti elämänkumppani.

Jostain syystä tuollainen nähdään aivan kauhean ahdistavana ja "liian aikuisena" mutta sen sijaan se sitten onkin ihan ok, että elämästään tuhraa toistuvasti kuukausia/vuosia sellaiseen suhteeseen, jossa toinen ärsyttää käytännössä joka asiassa, mistään ei olla samaan mieltä eikä yhdessä ole edes kivaa. Ja sitten erotaan ja sama ralli alkaa jonkun toisen kanssa, koska eihän sitä nyt nuorena voi vaan yhden kanssa olla.

Tuollaisissa voidaan jopa nähdä jotain omituista potentiaalia tulevaisuuden kannalta ja kokea se jotenkin ei-vankilana ja nautintona toisin kuin parisuhteessa joka ihan oikeasti olisi vakaa ja vakiintunut ihan alusta asti. Sellainen on ihan kauhistus että sitä nyt yhteen sitoutuisi jo parikymppisenä ja siinähän menee nuoruus ihan harakoille.

Harakoille se ei mene lainkaan kun kerta toisensa jälkeen odottaa, että kyllä tästä varmasti vielä joskus hyvä tulee ja samalla kerää vain niitä erittäin huonoja elämänkokemuksia, jotka jättää jälkensä aina.

Nuo väärät kumppanithan on just nimenomaan ne, mitkä pitäisi jo nuorena jättää väliin mutta mitä enempi ylistetään riehakkaan sinkkuelämän ja vaihtuvien kumppanien autuutta niin sitä useampi siinä sirkuksessa itsensä rikkoo ja katkeroituu.

Tässä oli osittain pointtia, mutta unohtui se että kyllä varmasti useimmat valitsisivat heti nuorena sen oikean jos sen kohtaisivat. Itsellä ainakin ensimmäiset suhteet menivät pieleen jo senkin takia että ei yksinkertaisesti ollut mitään vertailukohtaa eikä elämänkokemusta. Ei vaan tiennyt millainen ihminen itselle sopii ja millaiselle ihmiselle voisi itse olla se match. Mutta noista yrityksistä sai sitä kokemusta ja vähän vanhempana sitten osasi jo etsiä paljon sopivampaa. Mutta toki olisin mielelläni huonot suhteet jättänyt väliin jos jotenkin heti ensimmäinen olisi sattunut olemaan se sopiva kumppani.

Osa joo, mutta osa sitten kuvittelee että nuorena ei pidä missään tapauksessa vakiintua (koska itseä vanhemmat näin tuppaa opastamaan) vaan nuoruudesta pitää nauttia. Eihän sitä ole mikään kiire ja aikaa on. Se nuoruuskin tuntuu vaan venyvän koko ajan, kun ilmeisen toistuvasti jäädään vaille sitä luvattua elämästä nauttimista ja sinnikkäästi jatketaan vielä yksi festarikesä vaikka maku siitä kaikesta on mennyt jo muutama suvi sitten.

Tuossa ihmetyttää eniten se, että miten sinkkuelämän kuvitellaan/luvataan takaavan sen, että nuoruudestaan automaattisesti nauttii, kun taas parisuhteeseen vakiintuneena se ei onnistu vaan se tuomitaan jo lähtökohtaisesti huonoksi ideaksi jolla menee kaikki pilalle?

Väärän kumppanin kanssa ei tietenkään onnistu elämästä nauttiminen missään iässä, mutta mikä ihmeen oletus se on, ettei vakiintua voi itselle sopivan kanssa? Tai että nuoruus menee tärviölle siihen oikeaan liian nuorena sitoutuessa, mutta sen sijaan monenkin vääränlaisen kanssa on ihan ok olla ei-niin-vakiintuneessa suhteessa, koska eihän tässä naimisiin olla menossa ja aina sen voi laittaa luiskaan. Eikö sitten olisi parempi olla ihan rehellisesti yksin? Ei nuo huonot kokemukset ihmistä yleensä ainakaan hyvään suuntaan jalosta ja tuollaista kertakäyttökulttuuria, hylkäämisiä ym kokeneilla alkaa olla sitten 30-vuotiaana jo melkoisesti painolastia niskassaan. Ja silloin sitten pitäisi alkaa kiireellä pariutumaan, koska biologinen kello suorastaan ryskyttää.

Tuntuu, että perhekeskeisyys ja parisuhdehaluisuus olisi jotenkin väärin ja kaikkialla vaan markkinoidaan ajatusta sellaisesta kertakäyttökulttuurista jossa ihmiseen ei pidäkään sitoutua ja vastakkainen sukupuoli on lähinnä vihollinen. Silti poliitikot marmattaa kuinka suomalaiset ei saa enää tarpeeksi lapsia ja mielenterveysongelmat on lisääntyneet isoksi ongelmaksi asti.

Ei sekään tietenkään hyvä ollut, että yhteen mentiin suunnilleen sen ainoan omanikäisen kanssa ja siinä sitten oltiinkin loppuikä, kun erotakaan ei oikein voinut, mutta ei tämä toiseen ääripäähänkään vedetty malli vaikuta tuottavan sen onnellisempia ihmisiä.

No tää on kyllä ihan totta. Itse olen perhekeskeinen ja haave on aina ollut elämänmittainen suhde. Mutta se on toisaalta ollut myös yksi syy miksi olen jossain kohtaa juuttunut liian pitkäksi ajaksi olemaan huonoissakin suhteissa vaikka toisenlaisella luonteella olisin luopunut niistä paljon aikaisemmin, jatkanut sen oikean etsintää ja löytänytkin sen ehkä aikaisemmin.

Yhtenä syynä tuohon kertakäyttökulttuuriin näen ainakin omasta tuttavapiiristä löytyvillä, pitkitettyä nuoruutta elävillä miehillä mutta myös joillain naisilla sen, että he eivät ilmeisesti vain kykene rakastumaan enää. Kyynistyneitä kai. Ilmeisesti myös käsitys rakkaudesta on jäänyt jonnekin teini-iän hormonimyrskyjen aikaan ja sitä tunnetta odotetaan keski-ikään asti kunnes aika alkaa olla ajanut ohi eikä mitään ole löytynyt. Odotukset ovat jossain aivan yliluonnollisissa tunteissa, eikä haluta edes ajatella sellaista mahdollisuutta että sen ihan tavallisen ihmisen kanssa voi muodostua syvä rakkaus kun opettelee toisen kunnioittamista ja tuntemista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kestä miten ihana toi Seppo on! Huomasi, miten vaikeaa hänen oli puhua siitä, miltä se tuntuu kun ei ole saanut toivomaansa lasta. Mukavan näköinen mies eikä vaikuttanut mitenkään sosiaalisesti kömpelöltä. Tuollainen etätöitä tekevä iskä olisi ihana turva pienelle koululaiselle, joka tulee aikaisin kotiin eikä tarvitsisi kesälomistakaan murehtia <3

Napatkaa siitä nyt joku itsellenne hyvä mies!

Töissä tehdään töitä eikä siinä ehdi huolehtia pienestä lapsesta.

Koululainen ei ole pikkulapsi. Se voi puuhata mitä haluaa ja etätöitä tekevä vanhempi on vain turvana ja lounasseurana.

Eikö se kouluikäinen syö lounaansa koulun ruokalassa?

Ai kesälomalla?

Seppo on voinut olla nuorempana suhteessa naisen kanssa joka ei ole lapsia halunnut.

Olipas symppis Seppo, toivottavasti löytää hyvän naisen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

42-vuotias voi hyvinkin löytää 35-vuotiaan tai siinä main olevan puolison. Hyvin ehtii lapsia saamaan.

8 v on helvetillinen ikäero. Mieti tulevaa: kun Seppo on jo 70v, nainen on vielä työelämässä eläkettä vielä vuosia odottamassa.

Yksikään suhde ei kestä nykypäivänä enää noin pitkään. Ero tulee aivan varmasti jokaiselle parille sitä ennen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seppo kertoo videolla että ei ole edes etsinyt kumppania mistään, ei käy baareissa eikä käytä deittipalveluita. Sanoisin että hän voi syyttää tilanteestaan vain itseään. Jos ihminen ei ole huippuhyvännäköinen, on epätodennäköistä, että vastakkaisen sukupuolen edustajat ottavat kontaktia romanttisessa mielessä arjen tilanteissa. Toki voi just jossain harrastuksissa kohdata kumppanin, mutta huomattavasti suurempi todennäköisyys on, jos ottaa itseään niskasta kiinni ja menee sinne Tinderiin. Sielläkin tosin kannattaa muistaa realismi, eli ei mitään kymmenen vuotta nuorempia kaunottaria lähde metsästämään.

Mun ystävä on bi ja vähän erakko. Hänellä on, työn puolesta, todella laaja tuttavaverkko, yli 1000 fb kaveria.

Hän laittoi omalle fb sivulle haluaisi isäksi.

3 sinkkunaista otti yhteyttä. Muumimukisysteemillä tehtiin ja juristin kautta paperit hoidettiin.

Pitää itse tehdä jotain.

5 v myöhemmin on 5 lapsen isä

Mikä on MuumiMuki systeemi ?

Mällit kuppiin ja siitä ronkkimaan sisään

Seppo menee klinikalle luovuttamaan sukusoluja ja toivoo parasta!

Seppo olisi voinut ajatella tuota asiaa jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Jos on terve, voi luovuttaa sukusoluja. Voi saada lapsen elämään sitä kautta.

Ei kukaan halua aikuista elätiksi.

Luovuttamalla sukusoluja voi saada lapsen, johon ei ole mitään oukeuksia. Lapsi voi olla yhteydessä täytettyään 18.

Vierailija kirjoitti:

1983 syntynyt "Seppo".

Niin varmaan.

Vuosina -80-99 Seppo on annettu nimeksi n. 1500 lapselle. Laske siitä montako/vuosi.