Lue keskustelun säännöt.
Sairauden ja elämän väsyttämä jo viisikymppisenä
25.04.2023 |
Minä sairastuin nelikymppisenä vaikeasti ja etnevästi - putosin työelämästä ja ns normaaleista kuvioista aika nopeasti. Aika menee omassa kuplassa, päivät jaksamisen tahtiin, aika usein sitä jaksamista ei ole lainkaan. Vanhoja ystäviä/tuttavia en jaksa oikein enää tavata, tuntuu teennäiseltä ja väsyttävältä. Huomaan usein eläväni ennemminkin lähinnä kasikymppisen elämää kuin vajaa viisikymppisen. Muita?
Kommentit (121)
Sama minulla. Olen 38 vuotias kehäraakki. Elän eläkeläisen elämää, vaikka pitäisi vissiin olla uranhuipulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä 45 v. Mitään suurempaa sairautta ei ole, mutta joka paikkaa kivistää ja olen väsynyt enkä jaksa innostua mistään. Käyn töissä, jota en jaksaisi ja joka vie loputkin mehut.
Mulla on autoimmuunisairauksia useita ja kauhea stressi teinin takia. Yleensä aina sanotaan, että itsehän teit lapsen joten kärsi nyt sitten. Väsyttää kaikki.
Onhan meitä, paljonkin. Minä sain aivoinfarktin alle nelikymppisenä, ja vaikka kohtuullisesti kuntouduinkin, ei jaksaminen/keskittyminen/muisti riittänyt enää entisiin vaativiin tehtäviin. Olen eläkkeellä, aika erakoitunut. Asun yksin, aikuinen lapseni elää ulkomailla. Kuplahan tämä on jonka täytän rutiineilla, kirjoilla, sarjoilla ja elokuvilla. Jos on voimia enemmän, saatan maalata. Voi mennä parikin viikkoa etten sanaa vaihda kenenkään kanssa. Vanhenen hiljaisuudessa, elämä tapahtuu jossakin ulkopuolellani.
Vierailija kirjoitti:
Minä 45 v. Mitään suurempaa sairautta ei ole, mutta joka paikkaa kivistää ja olen väsynyt enkä jaksa innostua mistään. Käyn töissä, jota en jaksaisi ja joka vie loputkin mehut.
Ihan ohis, mutta mä olin myös väsynyt ja aivan älyttömän kipeä iässäsi. Kävinpä sitten hakemassa estrogeenia esivaihdevuosiin. Kivut loppui siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne. Tuttu tunne. Kiitos aloituksesta.
Olen viisikymppinen ja masennuksesta eläkkeellä ollut nyt vuoden. Sen lisäksi mulla on pari elämänlaatua laskevaa fyysistä sairautta. Elän erakkona, vain pariin sukulaiseen olen yhteydessä. Olen myös omassa kuplassani, jossain erillään yhteiskunnasta ja normaalista elämästä. Välillä mietin, mitä ihmettä tapahtui? Tunnen olevani lähinnä elävä ruumis, odottaen sitä lopullista vapautusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
38-vuotias ja sairauksien uuvuttama täälläkin. Aloituksen kuvaus kuulostaa hyvin tutulta. Eikä tätä ymmärrä muu kuin sen itse kokenut, kuinka kokonaisvaltaisesti sitä putoakaan kaikesta ulos, kun työikäisenä sairastuu ja elämä alkaa mennä aivan eri latua kuin suurimmalla osalla omasta ikäluokasta.
Karsin ja karsin, mutta sitten vasta stopin tultua. Nyt en jaksa enää sitäkään mitä karsimisen jo tehtyä. Ihmettelen, miten oon selvinny siitä joskus. Omalla nimellä en kirjottas, mut tähän voin laittaa, et toivon elämän olevan jo 20 vuotta eteenpäin. Että ehkä silloin jo sitten loppuu. Näin on, valitettavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
täällä 1, fyysinen sairaus, ei kavereita, ei jaksamista. Ihan helkkarin väsynyt. Elämä on muilla tuolla jossain, omani on jäähyllä. En jaksa enää välittää. Teen mitä teen ja haluan, mihin kellonaikaan tahansa, ( toki kunnioitan hiljaisuusaikaa kerrostalossa). Tekis mieli sanoa HV aika monelle, osalle olen jo sanonutkin.
Ei semmoinen ihminen tajua, joka ei itse ole/ole ollut tällaisessa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisten seura tosiaan tuntuu uuvuttavalta ja teennäiseltä. Siksi kontaktit on jääneet.
Tv-uutisissa sanovat hyvää iltaa ja näkemiin. Siihen ei tartte onneksi jaksaa vastata.
Kuplassa on siinä mielessä helpompaa, että en voi sanoa tapaamista toivovalle ihmiselle kesken vierailun, että en jaksakaan seuraasi/keskustella/mitään. Sen lisäksi minua ei oikeastaan kiinnosta, koska lähes mikään heidän arjessaan ei kosketa minun elämääni. En voi kertoa aina vain lukeneeni loputtomasti, torkahtaen siinä välissä. Olen myös keittänyt kahvia - hui! Hyvänä päivänä selviän ulos ilman apuvälineitä, huonona konttaan terassillekin. Miten kiehtovaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen jo näin kolmekymppisenä. Miksihän v*ssa piti edes syntyä päätyäkseen kuppaiseen luukkuun yksin kyhjöttämään.
En minäkään enää jaksa välittää tilanteesta. Olkoon kuten on.
56, en edes sairas,läski vain (koputtaa puuta) ja aika moneen juttuun olen väsynyt. Toisaalta ovat sellaisia juttuja, että väsyy moni muukin. Joten ehkä ihmisyyttäni vain oirehdin.
48
Elämä ollut aina kovaa. On ientulehdusta. Onneksi ensi viikolla taas uus auto.
Tuttua, niin tuttua. Kaikenlaisia sairauksia ollut jo pari vuosikymmentä ja nyt epäillään, että suolistossa saattaisi olla jotain ylimääräistä. Jos näin on, niin en tiedä miten muka jaksaisin leikkauksen ja hoidot. Kohta täytän 49 vuotta.
Järkyttävää miten noin nuoret haluavat tai odottavat kuolemaa.
Täälä, mutta olen 30v. Elämä on ihan paskaa. Mikään ei kiinnosta.