Lue keskustelun säännöt.
Kauanko puolison haluttomuutta täytyy sietää?
16.04.2023 |
Ollaan pariskunta 40v+. Puoliso aloitti mielialalääkityksen viime syksynä ja siitä muutamassa viikossa meni halut. Nyt hän on lopettanut lääkkeet, sillä hyödyt eivät olleet isot ja haluttomuus oli hänenkin mielestään pitkä miinus. Siitä on nyt kuukauden verran, kun lopetti.
Mulla alkaa olla sietokyky loppumassa. Jokainen voi päätellä, että parisuhteessa ei muutenkaan ole parhaat ajat, kun kerran mielialalääkitys on puolisolla ollut, mutta kun seksikin loppuu ja nyt on mennyt 10 kuukautta aivan olemattomalla seksielämällä (jonka laatu on myös kärsinyt määrän lisäksi), niin alkaa mennä hankalaksi.
Itsellä halut suuremmat, kuin ehkä koskaan elämässäni ja samaan aikaan huomaan, että huomiota ja vipinää on tarjolla lähes missä tahansa muualla, paitsi kotona oman miehen kanssa. Ja tällä hetkellä vieraiden miesten huomio ja pieni flirtti pelastaa aina mun päivän, kun aikaisemmin en moista edes huomannut tai jopa ärsyynnyin. Tekee aika työlääksi pitää kiinni omista arvoistaan ja lupauksistaan, kun aika kuluu ja tilanne vaan jatkuu.
Kokemuksia tai ajatuksia? Uskon, että samassa tilanteessa olevia on paljon.
Kommentit (47)
Työlästä pitää kiinni lupauksistaan ja omista arvoista? No shit sherlock, ei niiden pitäisi ollakkaan helppoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täytyy näiltä tietyiltä kommentoijilta kysyä. Jos itse sairastuisitte masennukseen tai muuhun. Ja puoliso ryhtyisi kantamaan yhteisistä asioista ja taloudesta suuremman vastuun ja tukee teitä ja päivittäin erilaisissa asioissa kaikin mahdollisin tavoin siinä mittakaavassa, mikä on kaukana tavanomaisesta parisuhteesta. Niin mitä puolisolta aidosti odottaisitte ja kuinka kauan? Jos kerran ette itse pysty puolison roolissa olemaan, mutta rakkautta on edelleen jäljellä.
ap
Rehellisyyttä varmaan odottaisin. Sitä että puoliso ottaisi asian puheeksi, jos se olisi hänelle ongelma. Haluaisin kuulla, mikä hänen mielestään olisi hyvä ratkaisu. Tästä voisi sitten keskustella.
Jos toinen on masentunut, niin seksiä tuskin painostamalla saa. Ilman perusteellista keskustelua masentuneen puolison jättäminen ei kuulosta hyvältä. Pettäminen on myös huono ratkaisu.
Muistat vaan siivota ja ymmärtää. Seksi ei ole niin tärkeää.
Oliko muuta?
Ymmärrän Ap:n tilannetta ja tuntoja oikein hyvin.
Minunkin mieheni on vetäytynyt parisuhteesta, seksiä ei ole, puhumista ei ole, oikeastaan mitään kontaktia tai kommunikointia ei ole.
Olen yrittänyt puhua ja olen tehnyt aloitteita, mutta miestä ei tunnu kiinnostavan. Keskustelun yrityksiin vastaa aina samalla tavalla, eli 'kyllä mä haluan ja mä yritän'.
Eihän tuo edes tarkoita mitään.
Pikkuhiljaa viimeisten noin viiden vuoden ajan on myös vetäytynyt perheestä, vastuut, kotityöt, laskut, kaikki lasten asiat, kaikki on vähitellen jäänyt minun kannettavikseni.
Tästäkään ei voi puhua, jos yritän, saan saman kyllä-mä-haluan-tehdä-ja-mä-yritän-selittelyn ja se siitä. Vetäytyy, kääntää selän, lähtee pois.
Seksin puute ja läheisyyden puute ovat sellaisia asioita, jotka nakertavat parisuhteen hajalle ja toisen osapuolen hajalle.
Haluaisin tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi, halutuksi. Että toinenkin antaisi itsestään ja huomaisi ja huomioisi minut. Ja kun niin ei tapahdu, se sattuu. On hirveää tajuta, että toinen ei halua mitään näistä asioista, joiden pitäisi kuulua parisuhteeseen.
Mies ei halua puhua, ei halua hakea apua, ei suostu lääkäriin, ei halua erotakaan, vaikka olen sitäkin jo ehdottanut, ei siis halua yhtään mitään.
Kaipa minun on vain erottava, vaikka sekin tuntuu kovin työläältä ajatukselta, kun toinen ei puhu, ei keskustele, ei sovi mistään nytkään, saati sitten erotilanteessa.
Olen miettinyt, että antaa olla. Alan elämään omaa elämääni liiton sisällä ja kun teinit muutaman vuoden päästä lähtevät opiskelemaan, lähden sitten itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Työlästä pitää kiinni lupauksistaan ja omista arvoista? No shit sherlock, ei niiden pitäisi ollakkaan helppoja!
Normaaleissa olosuhteissa se on aika helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän Ap:n tilannetta ja tuntoja oikein hyvin.
Minunkin mieheni on vetäytynyt parisuhteesta, seksiä ei ole, puhumista ei ole, oikeastaan mitään kontaktia tai kommunikointia ei ole.
Olen yrittänyt puhua ja olen tehnyt aloitteita, mutta miestä ei tunnu kiinnostavan. Keskustelun yrityksiin vastaa aina samalla tavalla, eli 'kyllä mä haluan ja mä yritän'.
Eihän tuo edes tarkoita mitään.
Pikkuhiljaa viimeisten noin viiden vuoden ajan on myös vetäytynyt perheestä, vastuut, kotityöt, laskut, kaikki lasten asiat, kaikki on vähitellen jäänyt minun kannettavikseni.
Tästäkään ei voi puhua, jos yritän, saan saman kyllä-mä-haluan-tehdä-ja-mä-yritän-selittelyn ja se siitä. Vetäytyy, kääntää selän, lähtee pois.
Seksin puute ja läheisyyden puute ovat sellaisia asioita, jotka nakertavat parisuhteen hajalle ja toisen osapuolen hajalle.
Haluaisin tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi, halutuksi. Että toinenkin antaisi itsestään ja huomaisi ja huomioisi minut. Ja kun niin ei tapahdu, se sattuu. On hirveää tajuta, että toinen ei halua mitään näistä asioista, joiden pitäisi kuulua parisuhteeseen.
Mies ei halua puhua, ei halua hakea apua, ei suostu lääkäriin, ei halua erotakaan, vaikka olen sitäkin jo ehdottanut, ei siis halua yhtään mitään.
Kaipa minun on vain erottava, vaikka sekin tuntuu kovin työläältä ajatukselta, kun toinen ei puhu, ei keskustele, ei sovi mistään nytkään, saati sitten erotilanteessa.
Olen miettinyt, että antaa olla. Alan elämään omaa elämääni liiton sisällä ja kun teinit muutaman vuoden päästä lähtevät opiskelemaan, lähden sitten itsekin.
Jep. Niin kauan, kun on edes se seksielämä, niin tilanne täyttää edes vähimmät parisuhteen tunnusmerkit, mutta kun sekin loppuu niin... No mitä enää jää jäljelle? Rakkaus ja empatia ei ole loputon luonnonvara, josta voi ikuisesti vaan ammentaa ilman, että mitään tulee tilalle.
Ajattele asiaa siltäkin kannalta jos itse sairastut vakavasti niin ei sinullakaan seksi ole ensimmäisenä mielessä.
Masentuneen kanssa eläminen on raskasta ja jos koet ettet jaksa niin et jaksa ja sitten täytyy tehdä päätöksiä. Et sinä eroamiseen kenenkään lupaa tarvitse.
Elämässä ei ikinä tiedä mitä eteen tulee ja nyt on se vastamäki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajatukseni on, että jos et tykkää puolisostasi, niin voit ihan itse laittaa eron vireille. Ei sitä tarvitse muille selitellä ja jaaritella yksityisiä asioita kenellekään, vaan printtaan kaavakkeen, täytät sen ja laitat eteenpäin. Kun asia on toisen tietoon saatettu, niin olet periaatteessa vapaa.
Sitten vain etsimään kaveria panopuuhiin.
Onko tämä aidosti hyvä ratkaisu sen masentuneen osapuolen näkökulmasta? Jos kerran arki pyörii puolison avulla?
Mun suvussa on keski-ikäinen pariskunta, jossa toinen osapuoli on onnettomuudessa vammautunut ja käytännössä toinen on omaishoitaja. Terveellä puolisolla on tapailukumppani ja ihan tämä on kaikkien tiedossa, vaikka mitään julkista tai virallista asiaa tästä hän ei ole tehnytkään. Ei häntä kukaan syyllistä tai säti. (Tai en ehkä kaikkein iäkkäimmistä sukulaisistani voi olla varma) Ennemminkin häntä arvostetaan, kun on pysynyt puolison apuna ja tukea. Minä ainakin näen suhteessa paljon rakkautta, kun kerran tuollaiseen uhrautumiseen pystyy. Tuossa kuitenkin vammautunut osapuoli pystyy sellaiseen henkiseen läsnäoloon ja tunnepuolen juttuihin, vaikka niihin fyysisiin ei. Eikö se tavallaan ole armollisempi tilanne, kuin masentuneen kanssa? Ei asiat aina ole niin musta-valkoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on syy minussa. En ole koskaan ollut sellainen nainen, joka kiinnostaisi seksuaalisessa mielessä ketään vaan olen ruma ja ylipainoinen ja nyt lisäksi jo vanhakin. Mies todennäköisesti meni muinoin kanssani naimisiin ihan käytännön syistä. Olen hyväksynyt tosiasian. Arki toimii ja kaalimadolta voi ostaa leluja
Seksiä viimeksi vuonna 2006
Vierailija kirjoitti:
Nainen näyttää olevan naiselle susi. Tällaista suhtautumista olisi voinut odottaa, jos Ap olisi ollut mies. Voimia Ap lle. Toivottavasti asia korjaantuu.
Miksi naisen tekstiin pitäisi suhtautua eri tavalla kuin miehen? Onko nainen sitten miehellekin susi jos suhtautuu samoin miehenkin tilanteeseen? Entä onko mies naiselle susi jos syyttää vaimoaan seksin puutteesta?
Omasta mielestäni 10 kk on tosi lyhyt aika, oli sukupuolet miten päin vain. Jos sairastuisin enkä kykenisi seksiin 10 kuukauteen, olisi ihan hirveää jos mieheni sen takia minut jättäisi. Jäisin kyllä miettimään oliko rakkautta alunperinkään lainkaan.
Toki tilanteet ovat monimutkaisia ja masennukseen liittyy niin paljon muutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi tajusitte lopettaa sen puoskarin määräämät mielenpahennuslääkkeet. Jos on vasta syksystä asti syöty, niin pysyväisvaikutukset eivät ole vielä päässeet kovin pahoiksi. Vaikutus ei todellakaan lakkaa heti kun lopettaa niiden syömisen, voi mennä puoli vuotta tai enemmänkin. Eikä niistä todellista hyötyä saa juuri kukaan, on vain pakko popsia jos aikoo jotain "hoitoa" saada. Jos ei suostu popsimaan, niin tylytetään että muuta ei ole tarjolla. Laitetaan lausunto lääkevastaisuudesta, ja määrätään entistä etovammat myrkyt perään. Siinähän se sisu kasvaa ottamaan ihan itse härkää sarvista, ja jättämään ylikuormitettu osaamaton mielenterveyspalvelu omaan arvoonsa.
Viagraa vastalääkkeeksi, kyllä se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Mun suvussa on keski-ikäinen pariskunta, jossa toinen osapuoli on onnettomuudessa vammautunut ja käytännössä toinen on omaishoitaja. Terveellä puolisolla on tapailukumppani ja ihan tämä on kaikkien tiedossa, vaikka mitään julkista tai virallista asiaa tästä hän ei ole tehnytkään. Ei häntä kukaan syyllistä tai säti. (Tai en ehkä kaikkein iäkkäimmistä sukulaisistani voi olla varma) Ennemminkin häntä arvostetaan, kun on pysynyt puolison apuna ja tukea. Minä ainakin näen suhteessa paljon rakkautta, kun kerran tuollaiseen uhrautumiseen pystyy. Tuossa kuitenkin vammautunut osapuoli pystyy sellaiseen henkiseen läsnäoloon ja tunnepuolen juttuihin, vaikka niihin fyysisiin ei. Eikö se tavallaan ole armollisempi tilanne, kuin masentuneen kanssa? Ei asiat aina ole niin musta-valkoisia.
Yllättäviä peukutuksia. Kerroin täällä jossain toisessa ketjussa, että tapasin nykyisen mieheni lähes kuvaamallasi tavalla, ja minut suunnilleen lynkattiin täällä. Kävimme päivittäin molemmat puolisoidemme luona hoitokodissa ja tutustuimme pikkuhiljaa. Kun nykyisen mieheni edellinen puoliso kuoli lähenimme enemmän, mutta jatkoin edelleen oman puolisoni hoitamista päivittäin. Lapsemme hyväksyivät asian täysin. Kun kerroin asiasta täällä, minua neuvotiin kertomaan 'huoraamisestani' koomassa oleelle miehellen, ottamaan ero hänestä ja jättämään hänet rauhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko testot mitattu, jos se masennus johtuukin siitä?
Käykö mies jossain terapiassa? Kotona yksi maaten tuskin paranee.
Jotain pitää tehdä, tai ap sairastuu masennukseen itsekin, se tarttuu oikeasti. On tervettä suojella itseä.
Kuulostaa vähän avioliittoni loppuvuosilta. Mies oli selkeästi masentunut, mutta lääkäriin ei voinut mennä, vaan itsehoitona käytti alkoholia. Kehittyi orastava alkoholiongelma.
Joka ainut keskustelunavaukseni tyrmättiin, olivat ne sitten kuinka asiallisia, ymmärtäväisiä tai -häpeäkseni myönnän- syyttäviä. Sillä ei myöskään ollut väliä, olisiko puheenaiheena ollut miehen henkinen hyvinvointi, yhteyden oheneminen tai seksi. Ikävät asiat vain vaiettiin kuoliaaksi. Seksin väheneminen ja loppuminen oli minun ongelmani koska mies ei halunnut.
Ensin loppui seksi, pian puhuminen ja lopulta kuuntelukin. Aikani yritin ymmärtää ja kestää väliaikaista takapakkia, mutta parin vuoden jälkeen ymmärsin, että menen joka yö jonkun vieraan viereen nukkumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun suvussa on keski-ikäinen pariskunta, jossa toinen osapuoli on onnettomuudessa vammautunut ja käytännössä toinen on omaishoitaja. Terveellä puolisolla on tapailukumppani ja ihan tämä on kaikkien tiedossa, vaikka mitään julkista tai virallista asiaa tästä hän ei ole tehnytkään. Ei häntä kukaan syyllistä tai säti. (Tai en ehkä kaikkein iäkkäimmistä sukulaisistani voi olla varma) Ennemminkin häntä arvostetaan, kun on pysynyt puolison apuna ja tukea. Minä ainakin näen suhteessa paljon rakkautta, kun kerran tuollaiseen uhrautumiseen pystyy. Tuossa kuitenkin vammautunut osapuoli pystyy sellaiseen henkiseen läsnäoloon ja tunnepuolen juttuihin, vaikka niihin fyysisiin ei. Eikö se tavallaan ole armollisempi tilanne, kuin masentuneen kanssa? Ei asiat aina ole niin musta-valkoisia.
Yllättäviä peukutuksia. Kerroin täällä jossain toisessa ketjussa, että tapasin nykyisen mieheni lähes kuvaamallasi tavalla, ja minut suunnilleen lynkattiin täällä. Kävimme päivittäin molemmat puolisoidemme luona hoitokodissa ja tutustuimme pikkuhiljaa. Kun nykyisen mieheni edellinen puoliso kuoli lähenimme enemmän, mutta jatkoin edelleen oman puolisoni hoitamista päivittäin. Lapsemme hyväksyivät asian täysin. Kun kerroin asiasta täällä, minua neuvotiin kertomaan 'huoraamisestani' koomassa oleelle miehellen, ottamaan ero hänestä ja jättämään hänet rauhaan.
Tällä palstalla musta-valkoinen ajattelu kukoistaa. Ei tämän palstan kirjoittelu heijasta tavallisten ihmisten ajattelua normaalielämässä.
Ja siis seksi fyysisenä suorituksena tuskin on tässä se ongelma, joka puuttuu, vaan se, ettei tuo ole tällä hetkellä tasaveroisten aikuisten parisuhde, vaan potilaan ja hoitajan hoitosuhde.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän avioliittoni loppuvuosilta. Mies oli selkeästi masentunut, mutta lääkäriin ei voinut mennä, vaan itsehoitona käytti alkoholia. Kehittyi orastava alkoholiongelma.
Joka ainut keskustelunavaukseni tyrmättiin, olivat ne sitten kuinka asiallisia, ymmärtäväisiä tai -häpeäkseni myönnän- syyttäviä. Sillä ei myöskään ollut väliä, olisiko puheenaiheena ollut miehen henkinen hyvinvointi, yhteyden oheneminen tai seksi. Ikävät asiat vain vaiettiin kuoliaaksi. Seksin väheneminen ja loppuminen oli minun ongelmani koska mies ei halunnut.
Ensin loppui seksi, pian puhuminen ja lopulta kuuntelukin. Aikani yritin ymmärtää ja kestää väliaikaista takapakkia, mutta parin vuoden jälkeen ymmärsin, että menen joka yö jonkun vieraan viereen nukkumaan.
Alkoholi onkin näissä asioissa se gamechanger. Jos masentunut puoliso ei käytä alkoholia, sun täytyy vaan jaksaa ja tukea ja sietää. Jos masentunut alkaa käyttää alkoholia, saat takaisin ihmisoikeutesi ja tarpeesi ovat taas oikeutettuja. Tadaa!
Mies lääkäriin ja testo korvaushoito.
Miehet tarvitsee sitä yhtälailla kuin naiset estrogeenin korvaushoitoa.
Monet miehet masentuu kun testotasot laskee, ei siihen masennuslääkkeet auta. Oisko ollu ihan väärä diagnoosi.