Mikä hämmästytti puolison suvussa?

Vierailija kirjoitti:

Pääsin naimisiin rikkaan pojan kanssa ja minulle tuli yllätyksenä ettei heistä kukaan käy töissä koko suvusta. Eivät ole olleet töissä kolmeen sukupolveen.ovat perineet paljon omaisuutta 150 vuotta sitten.

Pääsit naimisiin? Auts.

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva ylianalyyttisyys ja se että asiat pitää selittää tosi auki jotenkin ja asioille pitää olla joku syy. Siis arkisille jutuille, jos vaikka olen väsynyt ja näytän siltä, niin sitä sitten tiedustellaan että miksi, onko ollut rankkaa töissä, enkö nuku tarpeeksi, juonko kahvia illalla, auttaisikohan painopeitto, onko pimentävät verhot jne. Tai jos kerron vaikka että en tykkää oliiveista, niin sitten tiedustellaan että enkö lapsenakaan tykännyt ja enkö tykkää kummankaan värisistä tai olenko maistanut oliiveja aidossa kreikkalaisessa salaatissa, ne vasta hyviä ovat. Entäs oliivi pizzassa??

Kuulostaa Neuvojalta. Eli mistään ei voi keskustella ilman että olisi joku ongelma jonka Neuvoja voi ratkaista kätevästi. Siksipä, jos manaat että piti käydä amausta imurikaupoilla kun imuri hajosi, niin Neuvoja tietää että et varmaan laittanut vain virtajohtoa seinään ;)

Vierailija kirjoitti:

Asioista ei puhuta. Ei kysytä tai kerrota mitään. Siis ihan vain pintapuolista juttelua. Ja ikävät asiat etenkin oli lakaistu maton alle. Onneksi on entinen mies ja hänen sukunsa. Ihmeellinen vaikenemisen kulttuuri oli heillä.

Meillä on nykyään näin. En halua enää puhua lapsuudenperheeni kanssa mistään omista asioistani, joten silloin kun nähdään, niin se on sellaista ilmojen pitelemistä. 

Viimeisen kerran kerroin mitään omasta elämästäni 3 vuotta sitten. 

Muiden kanssa puhun ja kuuntelen sitten senkin edestä.

Vierailija kirjoitti:

Useampiakin asioita. Suurin kummastelun kohde mieheni tädit. Outoa porukkaa. Asuvat parinkymmenen kilometrin säteellä toisistaan kaikki ja kaikilla on 3-4 lasta, jotka on kaikki tosi menestyneitä. Siis suuryrityksen johtoa, tutkijaa, ison koulun toimitusjohtaja (ei peruskoulu, vaan korkeampi aste). Minun mieheni on tavis, kun taas kaikki serkut on oikein hyvin menestyneitä.

Ne tädit ovat hyvin uteliaita kaikesta, sellaisia hyperaktiivisia ja monessa mukana, tietävät olevinaan kaikesta kaiken ja seuraavat kaikkea. He ovat eläkkeellä jo, mutta aika tavallisissa ammateissa olleet, kuten lukion äidinkielen opettajana. Ihme että kaikista heidän lapsistaan tullut niin menestyneitä, koska luulisi, että sellaisten toheltajien lapset ei olisi kovin kunnianhimoisia. Ja niiden tempaukset on huvittaneet minua jo yli 20 vuoden ajan. Kerran lähtivät siskoporukalla tropiikkiin matkalle, siellä tuli jokin aseellinen kahnaus, jonka takia yhden tädin poika hankki yksityisen helikopterin lennättämään heidät turvaan. Hyvä että eivät hengestään päässeet, kun touhotetaan vaan menemään ilman kunnollista käsitystä riskeistä.

Se on ovat tietävinään, eikä tietävät olevinaan.

Vierailija kirjoitti:

Miehen suvun vanhanaikaiset sukupuoliroolit. Anoppi on kotona lasten kanssa, appi tekee ympäripyöreätä päivää ja 10 eri hommaa, kun ei voi vaan olla tekemättä mitään, vaikka oma isä sai parit sydärit ja ittelläänkin on jo ollut vakavia sydänhäiriöitä. Rahasta ei ole todellakaan pulaa, silti ollaan pihejä ja _kaikkia_ valintoja mietitään viimeiseen asti, kunnes on pakko tehdä joku äkkiratkaisu ja sitten kaikki meneekin päin persettä ja joudutaan avaamaan lompakon nyörit että homma saadaan loppuun. Tämä erityisesti appiukon puolella miesten ongelmana. Anoppi hoitaa 95% päivittäisistä kotitöistä, appiukko säätää koko ajan projektiensa parissa ja puhuu lopun päivää puhelimessa jaaritellen turhanpäiväisiä.

Ja tämä kaikki periytynyt myös mun miehelle. Mies ei ole 2kk pessyt oma-aloitteisesti pyykkiä, roskat vie jos pyytää. Imuroi kyllä kahden viikon välein (huoh), mutta se on aina 2h kestävä projekti (75 neliötä), jossa pölyt pyyhitään hitaasti (ei kuitenkaan jalkalistoja tai muita oikeita törkypaikkoja) ja sitten lopuksi imuroidaan sinnepäin likaisella suuttimella, jossa harjakset täynnä pölyä, kun ei voi putsata sitä itse (minä teen sen sitten kun kyllästyn tilanteeseen ja pääsen itse imuroimaan).

Mutta kaiken huippuna miehen ja varmaan oikeastaan koko suvun motto: voittaja ei koskaan luovuta ja luovuttaja ei koskaan voita. Eli pitäis elää 110% energialla, mitään ei saa jättää kesken vaikka kuinka olis masennusta yms, eikä pikkulapsiarki ole hyväksyttävä syy sille, miksi ei jaksa tehdä mitään omia juttuja.

Omassa suvussa ärsyttää se, että kaikki yhteydet sukulaisiin ja tuttuihin kulkee mun äidin kautta. Niin enpä sitten ole nähnyt moniakaan sukulaisiani moneen vuoteen. Äidiltäni kyllä kysellään, mitä minulle kuuluu, mutta kukaan ei vaivaudu ottamaan minuun yhteyttä.

Mulla tuota samaa, että äitini on MOLEPIEN sukujen portinvartija, jonka ohitin  pari vuotta sitten ekaa kertaa ottamalla yhteyttä äitini puolen sukulaiseen itse suoraan. Emme ole nähneet montaakaan kertaa elämäni aikana, mutta muutos tuli siihen kun otin itse suoraan yhteyttä enkä kertonut äidilleni asiasta mitään. Nyt olen enemmän tekemisissä tuon sukulaiseni kuin oman äitini kanssa.

Isäni puolen sukuun ei sitten yhteyttä olekaan, kun äitini loukkaantui pikkujutusta vuosikymmeniä sitten, jasen jälkeen emme enää saaneet olla serkkujen ja tätien ja setien kanssa tekemisissä. 

Äitini myö kuvittelee että minä olen portinvartija oman aikusen jälkikasvuni elämään, mutta minä sanon aina vain että soitappa itse ja kysele kuulumiset. Hän ei koskaan soita.

Vierailija kirjoitti:

Me ei kertaakaan tavattu appivanhempia ilman miehen siskoja.

Siis kertaakaan ei vain me menty käymään vaan sinne kutsuttiin aina myös ne siskot perheineen.

Sitten piti nukkua muhkuraisilla patjoilla tai maksaa hotelli ja koko viikonloppu oli ihan hullunmylly.

Ihmettelen että puhuiko kumpikaan miehen vanhemmista ikinä oikeasti poikansa kanssa mistään. Anoppi ei tiennyt edes poikansa pääainetta eikä tuntunut tuntevan tätä yhtään.

Minulle myös olisi tärkeää saada nähdä miehen sisaruksia tai vanhempia ihan aikuisten kesken, jolloin voitaisiin jopa puhua jostain muusta kuin säästä tai lapsista mutta ei, aina pitää ottaa mieheni lapset mukaan mummolaan, ja sitten kaikki pyörii niiden ympärillä. Nyt lapset ovat jo teinejä, mutta sama on meno edelleen. Lapset myös tietävät olevansa keskipisteitä, ja käyttäytyvät sen mukaisesti, eli  puhuvat päälle, ja odottavat että kaikki puheenaiheet liittyvät heihin. 

Mummolassa käynti on heidän ihailemisreissu, ja tämä on syy miksi enää harvoin lähden mukaan. Tiedänhän minä jo ne kaikki lasten asiat jotka sitten käydään kymmenennen kerran läpi isovanhempien kanssa. En ihan oikeasti jaksa enää matkustaa sinne tuota varten. 

Mä en tajua kun tässä keskustelussa muutama nostaa, että poliittinen keskustelu on jotenkin hienoa ja ylevää, mitä pitäisi tavoitella.

Minusta se on huono idea. Politiikka ja uskonto ovat sellaisia aiheita, mitä kannattaa välttää kahvipöytäkeskusteluissa. Noissa loukkaa helposti vahingossa toisten arvoja.

Keskustelut on parempi pitää muissa, hyväntuulen aiheissa, ellei ihan varmasti tunne muita tosi hyvin.

Miehen perheessä yllätti huumorin ja ilon puute. Omassa perheessäni nauretaan paljon ja nähdään komiikkaa ihan arkisissakin tilanteissa. Tehdään paljon töitä (että mitään täyspellejä ei olla), itsekin olen edennyt urallani hyviin asemiin, muttei ikinä unohdeta iloa ja kiitollisuutta elämää kohtaan.

Tosin myöhemmin ymmärsin, mistä miehen perheen dynamiikka johtui. Ja toki ovat perusluonteiltaankin ihan erilaisia. Keskittyvät huoliin ja murheisiin ennemminkin kuin kaikkeen hyvään, vaikka oikeasti heillä ja meillä ei ole mitään murheita tai ongelmia. Asiat on tosi hyvin. Näkevät joka ratkaisuun viisi ongelmaa -tyyppisiä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Se hämmästytti isosti kuinka itsekkäitä kaikki ovat. Olin ennen tuntenut vain mukavia ihmisiä, ja sitten PAM, minäminä suku. Sopeutuminen heihin on vielä pahasti kesken, ehkä en ikinä sopeudukaan.

Hienoa jos suku on  niin hyvissä väleissä keskenään ja toisiaan kunnioitetaan.Outoa vastaavasti maailman parannus ja jopa täysin tuntemattomien jumalointi,joka onkin ideologiaa ja haavetta.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ei olisi yllättänyt. Puolisollani on serkku, joka on ollut vankilassa 11 kertaa. Miten se edes on mahdollista, en tosiaankaan tiedä. Toisen serkun vaimolla on lapsia 5 eri miehen kanssa (yhteensä 7 lasta). On siinä ehditty vaihtaa miestä tiuhaan tahtiin. Heidän yhteinen lapsi on alakoululainen, muut vaimon lapset taitaa olla jo teini-ikäisiä ja aikuisia.

Mieheni toisen puolen suvun serkut on tyyliin diplomi-insinööri, erikoislääkäri, liikemies.

Mieheni isoäiti jäi leskeksi 3 kertaa, ja oli ensimmäisen leskeksi jäännin jälkeen antanut ensimmäisen lapsensa ottolapseksi ja lähtenyt itse töihin Ruotsiin. Aika rankka asia ollut, mutta hän oli ollut niin rutiköyhä ja syntyisin itärajan takaa Karjalasta, sieltä lähtenyt sotaa pakoon ja tavannut ensimmäisen miehensä, joka siis kuoli nuorena eikä mitään omaisuutta vielä. Mieheni isoäiti ei enää elä, mutta melkoisen elämän oli elänyt. Norjassakin oli asunut, ja toinen aviomieskin oli puoliksi norjalainen, puoliksi ruotsalainen, siis puolisoni isoisä. Jostain kumman syystä ne olivat lähteneet Suomeen, kun lapset oli vielä alaikäisiä. Mieheni isä on kertonut, että hän oli 15, kun tulivat Suomeen, eikä puhunut minkään alueen murretta, vaan puhe oli sekaisin karjalan murretta ja välissä ruotsin sanoja ja jos ei jotain sanaa muistanut, käytti norjaa. Hänen isänsä, siis mieheni isoisä, ei ollut viihtynyt Suomessa kuin muutaman vuoden ja lähti takaisin Norjaan. Isoäiti ja isoisä olivat olleet kuitenkin paperilla naimisissa pitkään, kunnes isoisä yllättäen kuoli. Isoäiti meni vielä kolmannenkin kerran kihloihin ja myös naimisiin ja jäi vanhana leskeksi, olisiko ollut 80-vuotias.

Näin se on mennyt. Legendat passiivisista naisista pitäisi haudata. Elämä on ihan muuta.

Anoppi aivan pähkähullu. Muuta sukua en tavannutkaan. Aikani kesti.

Exäni meni uusiin naimisiin, ja anoppi muutti heidän luokseen asumaan.

Olkoot onnellisia valinnassaan.

Vierailija kirjoitti:

Miehen perheessä yllätti huumorin ja ilon puute. Omassa perheessäni nauretaan paljon ja nähdään komiikkaa ihan arkisissakin tilanteissa. Tehdään paljon töitä (että mitään täyspellejä ei olla), itsekin olen edennyt urallani hyviin asemiin, muttei ikinä unohdeta iloa ja kiitollisuutta elämää kohtaan.

Tosin myöhemmin ymmärsin, mistä miehen perheen dynamiikka johtui. Ja toki ovat perusluonteiltaankin ihan erilaisia. Keskittyvät huoliin ja murheisiin ennemminkin kuin kaikkeen hyvään, vaikka oikeasti heillä ja meillä ei ole mitään murheita tai ongelmia. Asiat on tosi hyvin. Näkevät joka ratkaisuun viisi ongelmaa -tyyppisiä ihmisiä.

Ei minunkaan lapsuudenperheessä ikinä ole naurettu yhdessä. Äitivainaa oli sellainen komentelija. Se määräsi rippikuvaankin, miten hiukset pitää olla. Siivoopas huonees, pöly haisee nenään. Noin hän sanoi. Jos noilla sanoilla keskustelu alkaa, ei siinä naurata ketään.

Isällä oli huumoria, lähinnä ivanaurua toisille. Jos jollekin sattui moka, sille hän nauroi pitkäänkin. Se ivanauru ei ollut minun lajini, minusta se on rumaa. Isä kyllä kuoli hyvin nuorena, vain 47 v. Minä olin vasta opiskelemaan lähtenyt lukion jälkeen ekaa vuotta. Ehkä olisi voitu löytää uudenlainen yhteys aikuisena. Minä en oikeastaan edes pitänyt hänestä persoonana. Hän oli aina oikeassa, muut väärässä. Muistan, kun entinen työantaja (pienyrittäjä) kävi ovella tuomassa läksiäislahjan ja kiittämässä yhteisistä vuosista, isä sanoi heti oven sulkeuduttua, että jos paketissa on joku naisten maljakko, hän heittää sen seinään saman tien. Ei siellä ollut maljakkoa, mutta kommentti valitettavasti jäi mieleen ja minun silmissä isästä tuli vieläkin inhottavampi ihminen. Kun hän kuoli, surin isättömäksi jäämistä, en jäänyt kaipaamaan häntä ihmisenä.

Nuoremman sisarukseni kanssa minulla ei käytännössä ole minkäänlaisia välejä. Syy on enemmän minun kuin hänen. Hän peri äidiltä komentajan otteet. Se on niin rasittava piirre, että en vietä hänen kanssaan aikaa, vaikka asutaan 100 km säteellä. Kun minun lapset oli pieniä, hän komensi niitä kuin armeijassa. Pese kädet ennen ruokapöytään tuloa, näytäpä, onko kynnenaluset myös puhtaat, ei jätetä ruokaa lautaselle, vie servetti roskiin, äläkä jätä tiskipöydälle. Hän pitää omat lapsensa samanlaisessa kurissa. Minua se jostain syystä ärsyttää, jos koko ajan komennetaan. En muista, olisiko hän ikinä vaihtanut yhtään ystävällistä sanaa minun lasteni kanssa. Osaa olla ystävällinen ja empaattinen, jos haluaa, eikä hän lapsena komennellut, kun äiti oli se, joka määräili kaikkia. Toisaalta kun minä olin vanhempi, en olisi varmaan komennuksesta totellut pienempää sisarusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää oli se, että mieheni suvussa vanhusten luona (vaikka omien ikääntyneiden vanhempien) käymisestä ei otettu kilometrirahaa eikä mistä tahansa pienestä palveluksesta (esim. kaupassakäynnistä) oteta rahallista korvausta. Ja vielä muilta sisaruksilta salaa.

No ei kyl itelleni tulisi mieleenkään ottaa mitään kilometrirahaa esim vanhempien luona käymisestä 😳.

Kuinka ahne voi ihminen olla?

Meillä on sellainen tilanne että mikäli appivanhemmat haluavat että menemme heidän luokseen asioita hoitamaan, niin joutuvat kyllä bensat maksaa. Kyse ei ole ahneudesta, vaan siitä että meillä ei ole varaa ajella 100km heidän asioidensa vuoksi kun on rahasta nyt tiukkaa.

Mielestäni muutenkin ahne on aina se jolla on, mutta joka ei omastaan anna, ei se jolla ei ole, mutta toiset silti vaatisivat annettavaa

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin suhtautuminen alkoholiin. Oltiin vuokrattu yhdessä kesämökki/huvila ja appivanhemmat lupasivat hoitaa ruokaostokset. Minä otin mukaan 6 lonkeron pakkauksen ja 6 kaljan pakkauksen. Koko porukalle saunajuomaksi. Olisitte nähneet anopin ilmeen, ihan kuin haamun olisi nähnyt. Appiukko joi yhden saunakaljan ja sanoi, että hän ei kyllä olutta ole kymmeniin vuosiin maistanutkaan, mutta kun miniäntekele pakottaa. Myöhemminkin se on käynyt ilmi, että hyvin pahana pitävät kaikkia juomia.

Ovat myös tarkkoja ja jämptejä. Jos jotain on sovittu, se pitää prikulleen. Toista se on minun suvussa. Meillä myöhästely ja asioiden unohtelu tapahtuu helposti.

tuli tästä mieleen, mieheni vanhemmilla ei tarjota koskaan alkoholia missään tilanteessa eikä muodossa. Heidän lapsensa eivät saa juoda alkoholia heidän luonaan, eikä lasten puolisot, tai aikuiset lapsenlapset, mutta heidän ystävänsä ja muut tutut ja sukulaiset saavat. En tiedä mistä tämä johtuu. Tupakointiakin katsotaan hyvin karsaasti, eikä sitä saa omat lapset tehdä, mutta jos vaikka naapuri tupakoi niin shänelle kiikutetaan mielihyvin tuhka-astia jostain eikä yhtään pidetä pahana.

Kiva kun menee sinne vaikkapa saunomaan, niin kuivin suin joiutuu istua samalla kun apen työkaveri kumoaa saunakaljat ja tupruttelee päälle vielä piikusikarin ilman että asiassa on mitään ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua kun tässä keskustelussa muutama nostaa, että poliittinen keskustelu on jotenkin hienoa ja ylevää, mitä pitäisi tavoitella.

Minusta se on huono idea. Politiikka ja uskonto ovat sellaisia aiheita, mitä kannattaa välttää kahvipöytäkeskusteluissa. Noissa loukkaa helposti vahingossa toisten arvoja.

Keskustelut on parempi pitää muissa, hyväntuulen aiheissa, ellei ihan varmasti tunne muita tosi hyvin.

Mun mielestä taas politiikasta ja uskonnosta pitäisi pystyä keskustelemaan. Ei se tarkoita riitaa tai väittelyä kuitenkaan. Mun mielestä on kiinnostavaa ja piristävää kuulla eri näkökantoja ja perusteluita niihin. Ei se kuitenkaan tarkoita, että niiden perusteella muuttaisin omaa mielipidettäni.

Todella voimakkaat ennakkoluulot ja asennevamma minua kohtaan alkoi siitä lähtien kun ilmoitin etten käytä alkoholia. Ja ulkonäön arvostelu. Tein juomattomuus päätöksen 18 vuotiaana muutamien kokeilujen jälkeen. Miehen suku juo tyyliin joka viikonloppu. Anopilla oli tapana juoda humala hakuisesti joka kerta. Nykyään diabetes. Kun muutettiin aikoinaan poikakaverin kanssa yhteen meidän rajoja ei kunnioitettu. Viikot oltiin opiskelee ja töissä ja viikonloppuisin ei saatu viettää vapaa-aikaa ikinä rauhassa kahdestaan, vaan aina piti olla meitä erottamassa erilleen, se tuntui joltain kostolta.

Joku kirjoitti aiemmin lahjojen antamisesta. Tosiaan siinä voi olla eroja. Omassa lapsuuskodissa lahjat olivat yllätyksiä. Tietysti otettiin huomioon saajan luonne ja mieltymykset, mutta mitään tarkempia toiveita ei sovittu.

Puolison kotona lahja saatettiin sopia tarkasti etukäteen esim. ostatko minulle ensi joululahjaksi tämän kirjan.

Perheessä puhutaan kirjakieltä, mistä minulle tulee vähän jäykkä olo vaikka olisikin kevyet puheenaiheet. Todella erikoista mielestäni ja sitä tunnetta on todella vaikea kuvailla. Mökille pukeudutaan kauluspaitoihin, vaikka kyseessä ihan tavallinen hirsimökki. Välillä puhuvat poliitiikasta ja muista yhteiskunnallisista asioista, on kärkkäitä mielipiteitä. Miehet puhuvat todella kovaan ääneen. Lisäksi sukulaiset soittelevat paljon, mutta kysyvät puhelun aikana luokkaa jonkin yksittäisen asian. En ymmärrä miksi pitää aina soittaa, kun asian voisi kysyä myös yksittäisellä viestillä. Tiivistettynä, sukulaiset ovat tavallaan rentoja mutta minulle tulee aika jähmeä olo siellä. En ole viiden vuoden parisuhteen aikana sopeutunut ja en haluaisi viettää aikaa heidän kanssaan, mikä ei tietysti edesauta tutustumista. Semmoinen tunne vain on, että minä olisin jostain toisesta ulottuvuudesta :D

Kaikki tietävät kaikkien asioista. Mikään ei ole yksityistä. Jopa syntymäajat oli tiedossa, ken omaa sukua, ja puoluekannat tiedossa.  Joten geeni perimä oli perin läheltä.

Vierailija kirjoitti:

Perheessä puhutaan kirjakieltä, mistä minulle tulee vähän jäykkä olo vaikka olisikin kevyet puheenaiheet. Todella erikoista mielestäni ja sitä tunnetta on todella vaikea kuvailla. Mökille pukeudutaan kauluspaitoihin, vaikka kyseessä ihan tavallinen hirsimökki. Välillä puhuvat poliitiikasta ja muista yhteiskunnallisista asioista, on kärkkäitä mielipiteitä. Miehet puhuvat todella kovaan ääneen. Lisäksi sukulaiset soittelevat paljon, mutta kysyvät puhelun aikana luokkaa jonkin yksittäisen asian. En ymmärrä miksi pitää aina soittaa, kun asian voisi kysyä myös yksittäisellä viestillä. Tiivistettynä, sukulaiset ovat tavallaan rentoja mutta minulle tulee aika jähmeä olo siellä. En ole viiden vuoden parisuhteen aikana sopeutunut ja en haluaisi viettää aikaa heidän kanssaan, mikä ei tietysti edesauta tutustumista. Semmoinen tunne vain on, että minä olisin jostain toisesta ulottuvuudesta :D

Taitaa olla ns. "akateeminen" suku. "Sivistyneistöä". =)