Lue keskustelun säännöt.
Mikä hämmästytti puolison suvussa?
Minua se, että ennen ruokailua laitettiin kädet ristiin ja rukoiltiin. Sellaisesta olin lukenut vain vanhoista ajoista kertovista kirjoista.
Kommentit (994)
Oma perheeni on hyvin keskiluokkainen, isovanhemmat tosin isoksi osaksi työväenluokkaista, joten maailma ei ole outo. Olenkin kuvitellut että isovanhempieni arvomaailma johtuu enemmänkin iästä, kuin työväenluokkaisuudesta. Puolisoni suvussa olen sitten törmännyt klassisiin luokkaeroihin, yleensä lähinnä tekevät elämästä kiinnostavampaa. Esimerkiksi arvostan kovasti käsillä tekemisen taitoa ja arvostusta. Aikaisten aamujen ihannointi ei ole puolestaan minun juttuni. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhoillislestadiolaisuus. Mieheni on eronnut liikkeestä täysi-ikäistyttyään, joten en olisi mitenkään osannut arvata. Seuraava yllätys oli se, kuinka hyvin tulen juttuun vanhoillislestadilaisen kälyni kanssa. Muutenkin se, että koko jengi on todella kivoja "normaaleja" ihmisiä, eikä mitään hihhuleita, jotka yrittää käännyttää muutkin. En siis ollut ennen ollut tekemisissä ko. liikkeeseen kuuluvien ihmisten kanssa.
Vanhoillislestadiolaiset eivät käännytä ketään. "Siementä ei kannata heittää huonoon maahan."
Myönteinen suhtautuminen asioihin ja ihmisiin ja se ettei heillä ollut ns.herranpelkoa ja että puolisoni perheessä ei ollut tapana hermostua jos lapsi tai nuori ei heti osannut opeteltavaa asiaa tai jos sattui vahinko.
Vierailija kirjoitti:
Talkoohengen puute. Esimerkiksi muutoissa, perhejuhlissa, rakennusprojekteissa, lastenhoidossa ei tarjota apua toinen toisilleen. Siis puolisonikaan ei tarjoa. Sisaruksensa oli menossa naimisiin ja kysyin miten autamme häissä ja puoliso oli aivan ihmeissänsä. Nyt olen patistanut auttamaan ja pyytämään apua, herranjestas! Ollaan kuitenkin perhettä.
Omassa perheessäni on selviö, että vaikka olisi hieman viileät välit muuten, aina saa apua kun sitä tarvitsee.
No se just näin. Ihmettelen myös että eikö mitään asiaa älytä ihan tyyliin 1+1. Mitään apua ei omatoimisesti tarjota vaan aina täytyy pyytää. Tuntuu erilaiselta jos suku ei tätä tunnu ymmärtävän. Meidän suvussa se on ihan selviö jos on esim. muuttohommaa, juhlien järjestämistä tai yms että tarjoudutaan avuksi puolin ja toisin. Silloin ainakin tietää että ei ole toiselle ns pakkopullaa. Omille lapsille olen tätä opettanut niin kyllä on heille aikuisiällä opit menneet perille.
Miehen perhe ja suku keskustelevat paljon uusista ostoksistaan. Kaikki kengistä uuteen autoon pitää jostain syystä ruotia läpi. Mistä on ostettu, paljonko maksoi, mitä materiaalia jne. Meidän perheessä tai suvussa tuota ei harrasteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljonkin hämmästeltävää. Miehen suvussa etäiset välit ja asioiden salailu. Eivät haluta auttaa tai neuvoa missään, aivankuin se olisi jotenkin itseltä pois. Ei edes tärkeistä asioista saa tietoa millään. Kuitenkin ovat valmiit ottamaan kaiken, mitä irti saavat ja käyttämään suorastaan röyhkeästi hyväksi. Lisäksi jonkinlainen henkinen velttous ja halu päästä mahdollisimman helpolla. Omassa suvussa ollaan taas liiankin hanakoita neuvomaan ja viisastelemaan, vaikkei sitä apua annettaisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua kun tässä keskustelussa muutama nostaa, että poliittinen keskustelu on jotenkin hienoa ja ylevää, mitä pitäisi tavoitella.
Minusta se on huono idea. Politiikka ja uskonto ovat sellaisia aiheita, mitä kannattaa välttää kahvipöytäkeskusteluissa. Noissa loukkaa helposti vahingossa toisten arvoja.
Keskustelut on parempi pitää muissa, hyväntuulen aiheissa, ellei ihan varmasti tunne muita tosi hyvin.
Mun mielestä taas politiikasta ja uskonnosta pitäisi pystyä keskustelemaan. Ei se tarkoita riitaa tai väittelyä kuitenkaan. Mun mielestä on kiinnostavaa ja piristävää kuulla eri näkökantoja ja perusteluita niihin. Ei se kuitenkaan tarkoita, että niiden perusteella muuttaisin omaa mielipidettäni.
Varmaan pitäisi joo, mutta kyllä se vain niin on, että tuossa astutaan niin herkästi toisen varpaille, että en suosittele.
Monen mielestä - minunkin - nuo aiheet eivät myöskään ole yh-tään kiinnostavia tai piristäviä. Ihan päinvastoin. Eikä se tarkoita, ettenkö seuraisi maailmanmenoa. Olen hyvinkin ajan hermolla esím. teknisistä innovaatioista, yrityselämän nykypäivän trendeistä, nuorten touhuista, kulttuurista, musiikista jne. Minulla on aina monenlaisia projekteja työn alla ja vaikka mitä haaveita ja suunnitelmia tulevaisuuteen.
Politiikasta keskustelu johtaa usein vastakkainasetteluun eikä mihinkään yhteiseloa ja -iloa edistävään positiiviseen ihmisten kesken. Ymmärrän, että jonkun sitäkin pitää tehdä työkseen, mutta keksin miljoona kiinnostavampaa ja "turvallisempaa" puheenaihetta kahvipöytään sukulaisten, ystävien tai puolituttujen kanssa. Sellaisia, että kaikki viihtyy ja on mukavaa ja hauskaa yhdessä. Mitä ainakin itse tavoittelen kun kokoonnutaan yhteen. Minua ei ainakaan kiinnosta "piristävä argumentaatio maailmanpolitiikan tilanteesta" tuollaisessa seurassa ja tilanteessa.
Puolet juoppoja ja puolet kouluttautuneita. Juopot arvostelevat kaikkia muita ja näitä välttelen viimeiseen asti. Kouluttautuneet ihan ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni isä oli sovinisti ja täysi despootti.
Ulospäin olivat ns hyvä perhe, jonka kilpahiihtoa harrastavaan poikaan tutustuin.
Muutamien vuosien tuttavuuden jälkeen selvisi paljonkin häiritsevää toimintaa.
Kotona tuo isä makasi sohvalla ja taputti käsiään, niin vaimo juoksi luokse ja kysyi, että mitä mies haluaa. Luulin tuota aluksi vitsiksi, mutta tottahan tuo oli. Pyysi esim mehua.
Sama mies kilautti kahvipöydässä lusikalla kauppiaan puhumatta mitään ja vaimo kiiruhti täyttämään kuppia.
Pahin oli kuitenkin, kun mieheni harrasti metsästystä ja säilytti niihin tarvittavia vermeitä lapsuuden kodissaan. Siinä pihalla niitä järjesteli ja huusi ovenraosta äidilleen, että tuotko muovipussiin. Pihan poikki kävelevä isänsä katsoi poikaansa ja totesi, että minä olen oman aikkani kouluttanut. Kouluta sinä omasi.
Tätäkin luulin vitsiksi ja naurahdin hyväntuulisesti, kunnes tajusin, että kukaan muu ei nauranut.
Seuraava mihin törmäsin, oli se, että tuo isä antoi luvan mieheni pikkusisarukselle mennä saunaan äidin sitä kysyttyä, mutta sillä ehdolla ettei pese hiuksiaan.
Tämä oli jopa aivopestyn mieheni mielestä niin noloa, että punastui, vaikka muuten ei ollutkaan halukas näkemään mitään väärää isänsä opeissaan.
Siis häh? Miksi en nyt ymmärrä tätä? Tuon isän lapsi (oliko aikuinen jo) kysyi saako mennä äidin, eli tuon isän vaimon kanssa saunaan? JA sitten isä sanoi että joo, mutta hiuksia ei saa pestä? Miksi ihmeessä?
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua kun tässä keskustelussa muutama nostaa, että poliittinen keskustelu on jotenkin hienoa ja ylevää, mitä pitäisi tavoitella.
Minusta se on huono idea. Politiikka ja uskonto ovat sellaisia aiheita, mitä kannattaa välttää kahvipöytäkeskusteluissa. Noissa loukkaa helposti vahingossa toisten arvoja.
Keskustelut on parempi pitää muissa, hyväntuulen aiheissa, ellei ihan varmasti tunne muita tosi hyvin.
Samaa mieltä. Lisäksi politiikka lähinnä ainoastaan vituttaa sellaista joka ei ole sokeasti minkään puoluekultin jäsen ja toistele heidän mantrojaan, joten mieluummin kivoja aiheita tapaamisissa kuin kissanpeerseenkaivelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehen perheessä yllätti huumorin ja ilon puute. Omassa perheessäni nauretaan paljon ja nähdään komiikkaa ihan arkisissakin tilanteissa. Tehdään paljon töitä (että mitään täyspellejä ei olla), itsekin olen edennyt urallani hyviin asemiin, muttei ikinä unohdeta iloa ja kiitollisuutta elämää kohtaan.
Tosin myöhemmin ymmärsin, mistä miehen perheen dynamiikka johtui. Ja toki ovat perusluonteiltaankin ihan erilaisia. Keskittyvät huoliin ja murheisiin ennemminkin kuin kaikkeen hyvään, vaikka oikeasti heillä ja meillä ei ole mitään murheita tai ongelmia. Asiat on tosi hyvin. Näkevät joka ratkaisuun viisi ongelmaa -tyyppisiä ihmisiä.
Ei minunkaan lapsuudenperheessä ikinä ole naurettu yhdessä. Äitivainaa oli sellainen komentelija. Se määräsi rippikuvaankin, miten hiukset pitää olla. Siivoopas huonees, pöly haisee nenään. Noin hän sanoi. Jos noilla sanoilla keskustelu alkaa, ei siinä naurata ketään.
Isällä oli huumoria, lähinnä ivanaurua toisille. Jos jollekin sattui moka, sille hän nauroi pitkäänkin. Se ivanauru ei ollut minun lajini, minusta se on rumaa. Isä kyllä kuoli hyvin nuorena, vain 47 v. Minä olin vasta opiskelemaan lähtenyt lukion jälkeen ekaa vuotta. Ehkä olisi voitu löytää uudenlainen yhteys aikuisena. Minä en oikeastaan edes pitänyt hänestä persoonana. Hän oli aina oikeassa, muut väärässä. Muistan, kun entinen työantaja (pienyrittäjä) kävi ovella tuomassa läksiäislahjan ja kiittämässä yhteisistä vuosista, isä sanoi heti oven sulkeuduttua, että jos paketissa on joku naisten maljakko, hän heittää sen seinään saman tien. Ei siellä ollut maljakkoa, mutta kommentti valitettavasti jäi mieleen ja minun silmissä isästä tuli vieläkin inhottavampi ihminen. Kun hän kuoli, surin isättömäksi jäämistä, en jäänyt kaipaamaan häntä ihmisenä.
Nuoremman sisarukseni kanssa minulla ei käytännössä ole minkäänlaisia välejä. Syy on enemmän minun kuin hänen. Hän peri äidiltä komentajan otteet. Se on niin rasittava piirre, että en vietä hänen kanssaan aikaa, vaikka asutaan 100 km säteellä. Kun minun lapset oli pieniä, hän komensi niitä kuin armeijassa. Pese kädet ennen ruokapöytään tuloa, näytäpä, onko kynnenaluset myös puhtaat, ei jätetä ruokaa lautaselle, vie servetti roskiin, äläkä jätä tiskipöydälle. Hän pitää omat lapsensa samanlaisessa kurissa. Minua se jostain syystä ärsyttää, jos koko ajan komennetaan. En muista, olisiko hän ikinä vaihtanut yhtään ystävällistä sanaa minun lasteni kanssa. Osaa olla ystävällinen ja empaattinen, jos haluaa, eikä hän lapsena komennellut, kun äiti oli se, joka määräili kaikkia. Toisaalta kun minä olin vanhempi, en olisi varmaan komennuksesta totellut pienempää sisarusta.
Sinulla ei taida itselläsi olla lapsia...?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua kun tässä keskustelussa muutama nostaa, että poliittinen keskustelu on jotenkin hienoa ja ylevää, mitä pitäisi tavoitella.
Minusta se on huono idea. Politiikka ja uskonto ovat sellaisia aiheita, mitä kannattaa välttää kahvipöytäkeskusteluissa. Noissa loukkaa helposti vahingossa toisten arvoja.
Keskustelut on parempi pitää muissa, hyväntuulen aiheissa, ellei ihan varmasti tunne muita tosi hyvin.
Mun mielestä taas politiikasta ja uskonnosta pitäisi pystyä keskustelemaan. Ei se tarkoita riitaa tai väittelyä kuitenkaan. Mun mielestä on kiinnostavaa ja piristävää kuulla eri näkökantoja ja perusteluita niihin. Ei se kuitenkaan tarkoita, että niiden perusteella muuttaisin omaa mielipidettäni.
Ei niitä näkökantoja nyt niin montaa ole, etteik niitä olisi kaikkia jo kerennyt itse tajuamaan. Saati periusteluja. Ei voisi väsyneempää olla kuin puhua uskonnosta. Noista haluaa ehkä jutella jotkut parikymppsiet jotka vielä jäsentelevät omaa maailmankuvaansa mutta näin keski-ikäisenä nuo on käsitelty jo aikoja sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhoillislestadiolaisuus. Mieheni on eronnut liikkeestä täysi-ikäistyttyään, joten en olisi mitenkään osannut arvata. Seuraava yllätys oli se, kuinka hyvin tulen juttuun vanhoillislestadilaisen kälyni kanssa. Muutenkin se, että koko jengi on todella kivoja "normaaleja" ihmisiä, eikä mitään hihhuleita, jotka yrittää käännyttää muutkin. En siis ollut ennen ollut tekemisissä ko. liikkeeseen kuuluvien ihmisten kanssa.
He uskovat että synt
ien anteeksiantamus ja pelastus ovat vain omilla. Joten eivät pidä sinua minään, etkä tule pääsemään taiv
aas
eeen kuole
masi jälkeen vaan joudut kadot
ukseen.
Kuinka sukurakkaita jotkut ovat. Koko iso suku kerääntyy kotitaloonsa, tai jonkun luo, mitä ikinä tapahtuu.
Minun oma sukuni, niin isän ja äidin puolelta, eivät näe toisiaan kuin hautajaisissa.
Ero tuli tuosta suvusta, ja olen onnellinen, että nykyinen mieheni ei myöskään ole sukurakas.
Moukkamaisuus! Vaikka kuinka kalliita lahjoja toiveiden mukaan hankittu, KIITOS on tuntematon sana. Niin aikuisilla kuin lapsilla.
Sukurakkaus hämmästytti. Omassa suvussani ei ole juuri pidetty yhteyttä sukulaisiin, mutta nämä kun pitävät hyvinkin rakkaina ja läheisinä pikkuserkkuja ym. etäisempiäkin sukulaisia, ja serkukset ovat kuin samaa perhettä. Nyt kun on pitkästi avioliittoa jo takana, välillä ihan unohtuu, kuka olikaan kenenkin sukua, koska usein tunne on tosiaan se, että ollaan yhtä suurta perhettä. Niimpä perhejuhlat ovat yleensä aika isoja, ja niissä tapaa laajalti sukulaisia, joitten kanssa ei muuten olla jatkuvasti yhteydessä. Ihan mukavaa, kun oma suku on pieni, ja meidän suvussa ei juuri yhteyksiä pidetä.
Vaimon siskot katsovat kaappeihin sisälle ollessaan kylässä. Mielestäni tämä on erittäin tunkeilevaa ja epäkohteliasta. Ei tulisi mieleenkään katsella toisten kaappeihin olessani vierailulla!
Mieheni äiti oli ortodoksi, isä ev.lut. käymme kahdella eri hautausmaalla. Jotenkin surettaa, etteivät lepää vierekkäin.
Omat vanhemmat on polttohaudattu. Tuhkat saman ison männyn juurella.
Talkoohengen puute. Esimerkiksi muutoissa, perhejuhlissa, rakennusprojekteissa, lastenhoidossa ei tarjota apua toinen toisilleen. Siis puolisonikaan ei tarjoa. Sisaruksensa oli menossa naimisiin ja kysyin miten autamme häissä ja puoliso oli aivan ihmeissänsä. Nyt olen patistanut auttamaan ja pyytämään apua, herranjestas! Ollaan kuitenkin perhettä.
Omassa perheessäni on selviö, että vaikka olisi hieman viileät välit muuten, aina saa apua kun sitä tarvitsee.