Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä kaveria tai tuttavaa, joka ei osaa päivitellä asioita, vaan alkaa neuvomaan ja tarjoaa ratkaisua?
05.04.2023 |
Minulla on tällainen kaveri ja alkaa olla todella rasittavaa. Päätin että tästälähtien en kerro rehellisiä kuulumisiani enää, vaan aina kaikki menee hyvin ja on ollut mukavaa eikä yhtään stressiä. Nykyisin tuntuu että mitä tahansa sanonkin, harmittelen tai olen ärsyyntynyt niin tämä alkaa esittää neuvoja. Yleensä minulle siis kuuluu pääosin ihan hyvää, lisäksi kerron myös sen hetkisen tunnetilan eli yhtenä päivänä sanoin miten ärsyttää tämä jatkuva talvi ja tuntuu että elämä menee hukkaan kun puolet vuodesta on vaan kesän odottamista. Ehdotti tosissaan muuttoa etelä-eurooppaan. Sitten joku kerta kerroin miten on paljon opiskeluhommia ollut ja paljon vapaa-aikaa mennyt niihin, (opiskelen työn ohella), niin hän muistutti ettei kannata jatkuvasti opiskella vaan tehdä välillä muutakin ja niin olen siis tehnytkin, ei ole ollut millääntapaa rasittavaa tuo opiskelu enkä aio tehdä siitä itselleni pakkomiellettä.
No joka tapauksessa minulle tulee olo että kaveri pitää minua ihan tyhmänä ja aivottomana kun toistelee minulle itsestäänselviä asioita. Ei koskaan osaa päivitellä tai "elää myötä" minun ajatuksia :D
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukahan tuossa on outo "keskustelija". Eli sun mielestä hyvää keskustelua on, että toinen puhuu ja toinen vaan hokee väliin "joopa joo", "no jopas", "niinpä" yms?
No minulle riittäisi toiselta vastaukseksi tuohon sääasiaan vaikka että "no onneksi ei montaa viikkoa en niin kevät taas koittaa" tai sitten että "minusta taas talvi on ihanaa aikaa ja pidän talvilajeista", johon voisin itse vastata että "oppisimpa minäkin pitämään talvesta, pitääkin ensi talvena kokeilla vaikka hiihtoa monen vuoden tauon jälkeen". Ap
Ehkä sinun kannattaa keskittyä monologeihin. Ne näyttävät sujuvan ja saat taatusti miellyttäviä vastauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on yksi ystävä, joka ei muusta osaa puhua kuin valittaa aina säistä. Se on hyvin turhauttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Entäs jos kommentoisit hänelle ettet kaipaa neuvoja vaan kuulluksi tulemista.
Miksi joku haluaisi kuunnella toisen marinaa?
Mun veli on tuollainen, mutta hän on kirjolla. Hän ei ymmärrä, että ihmiset puhuvat kaikenlaista keskinäisen yhteyden luomiseksi. Hän myös on suloisen ylpeä itsestään, kun pystyy olemaan "avuksi".
Työpaikalta opittua, että kun sanoo kaikki ajatuksensa ääneen, niin ei kuormita yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entäs jos kommentoisit hänelle ettet kaipaa neuvoja vaan kuulluksi tulemista.
Onko tämä toistunut jo vuosia tai vuosikymmeniä joka talvi ? Ehkä hän on aluksi jaksanut muutamia kertoja päivitellä ja myötäillä , mutta vuosien saatossa kun tämä toistuu joka talvi uudestaan on alkanut esittää siihen ratkaisua? Kyllä , asumme pohjoisella pallonpuoliskolla arktisella alueella ja täällä on vuotuinen talvi . Opettele nauttimaan talvesta , lopeta ruikutus tai ota ystävän neuvosta vaarin ja muuta etelämpään .
Vierailija kirjoitti:
Sosiaalisten taitojen puutetta. Normaaliin vuorovaikutukseen varsinkin läheisissä ihmissuhteissa kuuluu jakaa puolin ja toisin omaa mielenmaisemaa, tuntemuksia ja ajatuksia. Jos toinen alkaa antamaan ohjausta kuin idiootille, tulkitsen että olen avautunut liikaa tai että lähtökohtaisesti mä ja mun ajatusmaailma on toiselle turha. Jolloin vetäydyn. En halua rasittaa ketään, voin antaa aikani niille ihmisille joilla on kiinnostusta molemminpuoliseen vuorovaikutukseen ja osaan käyttää googlea, jos kaipaan pikkunäppäriä niksejä elämääni.
itse pidän sellaista ihmistä elämäntaidottomana, joka tarvitsee toista ihmistä siihen, että pääsee päivittelemään jotain. Tai jos on laatua alationgelmiaanvatvova, niin heitä pidän psykiatrian avohoitopotilaina ja koen, että olisi parempi, että kävisivät juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.
En vaan voi ymmärtää, että miten joku tarvitsee jonkun ihmisen kuulemaan ainaisia samoja valituksen aiheita eikä koskaan tee mitään itselleen, että kasvaisi niistä yli.
Itse olen ratkaissut tämän ongelman niin, että tahallisesti karkotan nämä vatvojat kaveripiiristäni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kaipaisin mieheltäni äärettömästi kuulluksi tulemista.
Saan ratkaisuja.
Me ollaan miehen kanssa molemmat ratkaisijoita, meillä on todella antoisia keskusteluja :) Teini on nyt tullut näihin nukaan heittällä hankalia koulutehtäviä keskustelunpohjaksi esim ruokajutusteluksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sosiaalisten taitojen puutetta. Normaaliin vuorovaikutukseen varsinkin läheisissä ihmissuhteissa kuuluu jakaa puolin ja toisin omaa mielenmaisemaa, tuntemuksia ja ajatuksia. Jos toinen alkaa antamaan ohjausta kuin idiootille, tulkitsen että olen avautunut liikaa tai että lähtökohtaisesti mä ja mun ajatusmaailma on toiselle turha. Jolloin vetäydyn. En halua rasittaa ketään, voin antaa aikani niille ihmisille joilla on kiinnostusta molemminpuoliseen vuorovaikutukseen ja osaan käyttää googlea, jos kaipaan pikkunäppäriä niksejä elämääni.
itse pidän sellaista ihmistä elämäntaidottomana, joka tarvitsee toista ihmistä siihen, että pääsee päivittelemään jotain. Tai jos on laatua alationgelmiaanvatvova, niin heitä pidän psykiatrian avohoitopotilaina ja koen, että olisi parempi, että kävisivät juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.
En vaan voi ymmärtää, että miten joku tarvitsee jonkun ihmisen kuulemaan ainaisia samoja valituksen aiheita eikä koskaan tee mitään itselleen, että kasvaisi niistä yli.
Itse olen ratkaissut tämän ongelman niin, että tahallisesti karkotan nämä vatvojat kaveripiiristäni
Mistä sitten puhut kavereittesi kanssa? Ainaisista valituksista ei ole ollut kyse missään kohtaa, joten ilmeisesti tarkoitat, että koet valittamiseksi kaiken muun kuin neutraalin tai positiivisen asian jakamisen. Pääseekö siinä edes kenenkään kanssa läheiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen juuri karsinut pois elämästäni ap:n kaltaisia ihmisiä. Aluksi oli ikävä, mutta kuukausien kuluttua tuntuu, että omaan maailmaan on palannut pitkästä aikaa värit. Niin syvällä olin näiden kitisijöiden jutuissa ja harmaassa sielussa. Ihmeellistä, miten voi vaan nauttia kaikesta ja nähdä miten hieno, optimistinen ja kaunis maailma oikeasti on!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sosiaalisten taitojen puutetta. Normaaliin vuorovaikutukseen varsinkin läheisissä ihmissuhteissa kuuluu jakaa puolin ja toisin omaa mielenmaisemaa, tuntemuksia ja ajatuksia. Jos toinen alkaa antamaan ohjausta kuin idiootille, tulkitsen että olen avautunut liikaa tai että lähtökohtaisesti mä ja mun ajatusmaailma on toiselle turha. Jolloin vetäydyn. En halua rasittaa ketään, voin antaa aikani niille ihmisille joilla on kiinnostusta molemminpuoliseen vuorovaikutukseen ja osaan käyttää googlea, jos kaipaan pikkunäppäriä niksejä elämääni.
itse pidän sellaista ihmistä elämäntaidottomana, joka tarvitsee toista ihmistä siihen, että pääsee päivittelemään jotain. Tai jos on laatua alationgelmiaanvatvova, niin heitä pidän psykiatrian avohoitopotilaina ja koen, että olisi parempi, että kävisivät juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.
En vaan voi ymmärtää, että miten joku tarvitsee jonkun ihmisen kuulemaan ainaisia samoja valituksen aiheita eikä koskaan tee mitään itselleen, että kasvaisi niistä yli.
Itse olen ratkaissut tämän ongelman niin, että tahallisesti karkotan nämä vatvojat kaveripiiristäni
Nyt on pakko kysyä: miksi vietät aikaasi tällä palstalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina kun olen nähnyt ihmisen pulassa, en ole auttanut tai tarjonnut ratkaisua vaan olen mennyt siihen viereen vaan päivittelemään.
Voi hyvänen aika, miten se auto nyt noin! Sulla tulee vertakin päästä, voihan vietävä. Tuo sun sääri on muuten vähän erikoiseen suuntaan vinksallaan, enpä ole tiennytkään että se voi noinkin mennä? Olipas kyllä sattumus tämä.
Vierailija kirjoitti:
Saanko sympatiaa jos kerron, että mulla on tuollainen mies?
Siis ratkaisukeskeinen mies. En voi jutella mitään silleen tavallisesti ja ajatella ääneen, hän haluaa heti ehdottaa ratkaisuja ihan kaikkiin pieniinkin "pulmiini".
Mun ex taas oikeasti suuttui, kun erehdyin sanomaan vaikka että töissä oli ollut joku hankala juttu. Tai että olin lähiaikoina ollut vähän allapäin enkä tiedä miksi. Hänestä tuli joskus kuin itse piru kun hän karjui, että mitä luulen hänen voivan asialle tehdä, miksi hänen pitää kaikki ongelmat osata ratkaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Mä olen aloittajan kuvaama ratkaisukeskeinen ihminen ja jouduin opettelemaan sen, että suurin osa ihmisistä ei oikeasti edes halua mitään ratkaisua ongelmiinsa. Ei edes silloin, vaikka kärsisivät samasta ongelmasta vuosikausia ja ongelmaan olisi olemassa realistinen ratkaisu. Näiden "päivittelijöiden" kanssa olen oppinut vaan kommentoimaan "voi että", "onpa harmi", "niinkö?" yms. Ja samaan aikaan mietin jotain ihan omia juttujani. Yllättävää on ollut huomata, että mun ei oikeasti tarvitse edes kuunnella, mitä he sanovat, koska samat fraasit sopivat ihan mihin tahansa heidän sanomaansa. Voi että, onpa harmi.
Mä jäin viimein kiinni tästä. Appiukko saattaa jaaritella ongelmistaan ja sairauksistaan tunninkin putkeen. Vaivutan itseni mukavaan horrokseen ja myötäilen että vai niin, oho, hmm, aijaa, mmm, onpa harmi. Hän teki hitto vie tarkistuskysymyksen, että mistä sairaudesta hän juuri puhui. :D Suuttuikin mulle mokoma, kun ei mulla ollut harmainta hajuakaan. Minä olin kuulemma epäkohtelias.
Vierailija kirjoitti:
Mitä järkeä on kertoa ongelmistaan toiselle, jollei tällä ole antaa mitään vinkkejä, mikä voisi auttaa?
Minä olen aina yrittänyt kertoa, miten joku muu on ratkaissut puheena olevan jutun. Tämä tulkitaan yleensä niin, että luulen olevani kaikkitietävä, besserwisser.
Miettikää empaattisia palomiehiä: Talonne palaa, voi miten surullista. Miltä teistä nyt tuntuu?
Kummallista on pitää palomiestä työssään samana asiana kuin kaverin kanssa juttelu.
Olen tavannut empaattisen palomiehen. Naapurissa paloi, tuhoutui asuinkevottomaksi, vanhusten koti. Kun homma oli vaiheessa jälkityöt, tuli palomies pihallemme jossa naapurin mies itki, juttelemaan ja laittoi kätensä tämän harteille ja lohdutti. Eikä tarjonnut ratkaisua siinä.
Vierailija kirjoitti:
Ratkaisukeskeiset ihmiset harvoin kaipaavat itse sitä, että heille tarjottaisiin ratkaisujs?
Ai? Minusta taas tuntuu, että ratkaisukeskeinen ihminen ottaa itse puheeksi juurikin sellaisia asioita, jotka hänellä itsellään ovat keskeneräisiä ja jonkinlaista ratkaisua vailla. Eikös keskustelu nyt lähtökohtaisesti ole kenellä hyvänsä sellaista, että minulla on ajatus ja lausun sen ääneen saadakseni toiselta näkökulman asiaan. Otan asian puheeksi monen eri ihmisen kanssa ja poimin heiltä kaikilta työkaluja pohdintani saattamiseksi eteenpäin ja loppuun.
juu se paskanlätkyttäminen ja onglmissa vellominen ei ole yhtään rasittavaa... ei....
Vierailija kirjoitti:
Mun veli on tuollainen, mutta hän on kirjolla. Hän ei ymmärrä, että ihmiset puhuvat kaikenlaista keskinäisen yhteyden luomiseksi. Hän myös on suloisen ylpeä itsestään, kun pystyy olemaan "avuksi".
luodaanko se keskinäinen yhteys aivottomilla "voi että" "awww" tai "onpa ikävä kuulla, mutta onneksi kohta on kevät" hokemilla? Itse en saisi tuollaisella mitään yhteyttä toiseen, kokisin vain, että toista ei edes kiinnosta ja siksi käyttää täytesanoja ja -lauseita. Sen sijaan, jos toinen oikeasti kuuntelee minua ja tietää ratkaisun ongelmaani, sanoo sen, tai kysyy olenko kokeillut sitä ja sitä tai käynyt siellä ja siellä, niin olen hyvilläni, heti tiedän siitä, että hän todella kuunteli. Vielä enemmän olen hyvilläni, jos kuulen jotain, mitä en ollut itse keksinyt.
Vierailija kirjoitti:
Mun veli on tuollainen, mutta hän on kirjolla. Hän ei ymmärrä, että ihmiset puhuvat kaikenlaista keskinäisen yhteyden luomiseksi. Hän myös on suloisen ylpeä itsestään, kun pystyy olemaan "avuksi".
Ei tarvi olla kirjolla, vaikka haluaakin olla ratkaisukeskeinen.
Se on luonteenpiirre pragmaattiauutta.
En minäkään halua kuunnella toisen ruikutusta. Mikä likasanko minä olisin?!
Voin kyllä itsekin sanoa: Paska talvi, loppuis jo. Ja sitten siirryn mukavampii asioihin. En halua velloa ikävissä asioissa, varsinkaan, kun minulla on ihmiseuraa.
Yksin ollessa niitä saa hautoa ihan tarpeeksi.
Jos kerron ongelmistani, minä Todella haluaisin niihin ratkaisuehdotuksia tai konkreettista apua
En yhtään kaipaa empatiaa, sydänemojeja ja lässytystä, ne saavat verenpaineeni koholle.
Mitä järkeä on kertoa ongelmistaan toiselle, jollei tällä ole antaa mitään vinkkejä, mikä voisi auttaa?
Minä olen aina yrittänyt kertoa, miten joku muu on ratkaissut puheena olevan jutun. Tämä tulkitaan yleensä niin, että luulen olevani kaikkitietävä, besserwisser.
Miettikää empaattisia palomiehiä: Talonne palaa, voi miten surullista. Miltä teistä nyt tuntuu?