Hei vanhemmat, joiden lapsella/nuorella lievä asperger

Vähän mustavalkoista tulkintaa yllä minusta. Diagnoosi auttaa parhaillaan ymmärtämään miksi jotkut asiat ovat itselle vaikeampia kuin muille, ja antaa parhaimmillaan sinnikkyyyttä kun ei odota itseltä samaa tai yhtä nopeaa edistymistä kuin muilta. Mutta kokonaan hanskat tiskiin lyöminen ei ole hyvä itsetunnolle eikä kehittymiselle.

Kirjolla-sarjan pojat ovat sisäistäneet tämän minusta hienosti, puhuvat tyyliin "Tarvitsen muita enemmän ohjausta alkuun," "Olen joutunut kehittämään/harjoittelemaan," "Olen edistynyt tyydyttävästi" jne. Huomaa, että ovat saaneet paljon aktivoivaa tukea. Olisipa kaikilla yhtä hyvä tilanne.

Voi olla, että nykypäivän itseohjautuvuutta suosiva peruskoulu ja muut nyky-yhteiskunnan ilmiöt tekevät AS-lapsena ja -nuorena olemisesta haastavampaa. Itse olin lapsi 90-luvulla ja nuori 00-luvulla, ja silloin peruskoulussa oltiin neljän seinän sisällä hiljaa paikallaan pulpetissa ja säännöt olivat selvät. Eikä edes tiedetty, että olin AS, diagnoosin sain vasta parikymppisenä.

Terv. AS-aikuinen

Vierailija kirjoitti:

Vähän mustavalkoista tulkintaa yllä minusta. Diagnoosi auttaa parhaillaan ymmärtämään miksi jotkut asiat ovat itselle vaikeampia kuin muille, ja antaa parhaimmillaan sinnikkyyyttä kun ei odota itseltä samaa tai yhtä nopeaa edistymistä kuin muilta. Mutta kokonaan hanskat tiskiin lyöminen ei ole hyvä itsetunnolle eikä kehittymiselle.

Kirjolla-sarjan pojat ovat sisäistäneet tämän minusta hienosti, puhuvat tyyliin "Tarvitsen muita enemmän ohjausta alkuun," "Olen joutunut kehittämään/harjoittelemaan," "Olen edistynyt tyydyttävästi" jne. Huomaa, että ovat saaneet paljon aktivoivaa tukea. Olisipa kaikilla yhtä hyvä tilanne.

Kiri on masentunut eikä se ole hänen syynsä. Masennus ilmenee puheissa ja tietynlaisen puheen puutteena.

Minua kiinnostaa tämä autistien tuntema ylivertaisuus, koska puutteiden ohella myös lahjakkuudet auttaisivat ymmärtämään heitä paremmin. Minkälaisissa asioissa ja tilanteissa he kokevat olevansa neurotyypillisiä ihmisiä etevämpiä?

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa tämä autistien tuntema ylivertaisuus, koska puutteiden ohella myös lahjakkuudet auttaisivat ymmärtämään heitä paremmin. Minkälaisissa asioissa ja tilanteissa he kokevat olevansa neurotyypillisiä ihmisiä etevämpiä?

En osaa muista sanoa, mutta ainakin oma (liian) tarkka nenäni ja makuaistini on ollut aluksi tavallisempien ihmisten mielestä luulotautia ja korvien välissä. Esimerkiksi aina kun usein lapsena sairastuin poskiontelotulehdukseen ja/tai keuhkoputkentulehdukseen maistoin aina saman ällöttävän taudin ja sairauden maun suussa, kun yskitti. En ole yhdestäkään ruoka-aineesta löytänyt vastaavaa makua, se on jotenkin mätä ja kuollut maku. Sen hengityksenkin maistaa.

Usein sairastelevana sitä sanoi jo sinne lääkäriin mennessä, että ihan varmasti olen taas tällä tavalla kipeä, ja vanhemmat ärjyi että ei saisi valehdella, eihän tautia voi maistaa. Ei tuosta taidosta ole yhtään mitään hyötyä, kun ei sitä makuaistia tarvitse käyttää minkään sairauden määrittelemisessä. Jokin nainen jossain päin maailmaa osaa haistaa tietyn sairauden, olikohan se Parkinson, niin tällainen testi olisi mielenkiintoista tehdä, osaisinko minä haistamalla erottaa sairauksia. Silloin olisin ainakin jotenkin hyödyksi yhteiskunnalle.

Ammattiin johtavien opintojen suorittamisessa on ollut vaikeuksia, kun opintoihin kuuluu pakollisia kursseja, jotka on kokenut turhiksi. Niitä jäi suorittamatta, eikä päässyt alkua pitemmälle . Nyt on aloittanut useamman vuoden jälkeen eri opinnot ja kun ikää on tullut, on alkanut ymmärtää, että saadakseen ammatin ja kunnon töihin, pitää opintosuunnitelmaan kuuluvat opinnot suorittaa, eikä opiskella vaan mitä itse haluaa tai hypätä suoraan alkeiden yli joihinkin jatko-tai valinnaiskursseihin. Yksinäisyys ja masennus varmaan vähän vaivaa. Muuten melko normaalia elämää viettää ja onneksi keksii tekemistä yksinkin. Jonkin verran kyselen edelleen, onko syönyt ja ollut yhtään ulkona, kun viettää vapaa-aikaa yleensä kotona sisällä. Asuu yksin, mutta samassa kaupungissa.

.

.

Pääsin suht. hyvin peruskoulun läpi, samoin lukion. Toki erityisen tuen suunnitelma käytössä. Nykyään opiskelen yliopistossa ja erityisen tuen suunnitelmaa käytän tarpeen vaatiessa. Joku helpompi kurssi siis voi mennä ihan ilman erityistukea. Osaan tehdä myös ryhmätöitä tms. tarvittaessa. Siihen opetettiin lapsena.

Viestistä varmaan tuli ilmi, ettei ole lapsia, mutta koska on asperger, niin varmaan minunkin näkemykseni kiinnostaa.

as+adhd. tuntuu tukevan toisiaan joten as pysyy tavallaan aisoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa rohkaista AS-lasta ja -nuorta tekemään asioita erityisominaisuuksista huolimatta. Vaikka AS-nuori joutuu sosiaalisissa tilanteissa epämukavuusalueelle, on syytä sopivissa määrin vaan laittaa häntä niihin. Tietenkin pitää aina ottaa huomioon kuormittavuus, mutta ei saa opettaa, että diagnoosi olisi tekosyy, jonka taakse voisi aina mennä. Se on vähän päinvastaista kuin monien neurotyypillisten nuorten vanhemmilla, jotka joutuvat antamaan kotiintuloaikoja ja rajoittamaan ulkona notkumista.

Terv. AS-aikuinen

Ylen Kirjolla-ohjelmassa näkyy minusta hyvin, että yhtä niistä osallistujista ei ole rohkaistu epämukavuusalueelle, vaan on annettu ns. piiloutua diagnoosin taakse. Hän onkin osallistujista surullisin ja lamaantunein, muilla on opiskelut tai työpaikka, onnistumisen kokemuksia ja ilon lähteitä elämässä.

No, minun tyttäreni sai diagnoosin vasta, kun oli niin itsetuhoinen että joutui osastolle, että eipä se diagnoosittomuus häntä pelastanut. Diagnoosin jälkeen moni asia on saanut selityksen, ja hyvä niin.

Entä kun nuori on kuitenkin tietoinen piirteistään? Kun tutkimuksen tulos on rajatapaus?

Vierailija kirjoitti:

Pääsin suht. hyvin peruskoulun läpi, samoin lukion. Toki erityisen tuen suunnitelma käytössä. Nykyään opiskelen yliopistossa ja erityisen tuen suunnitelmaa käytän tarpeen vaatiessa. Joku helpompi kurssi siis voi mennä ihan ilman erityistukea. Osaan tehdä myös ryhmätöitä tms. tarvittaessa. Siihen opetettiin lapsena.

Viestistä varmaan tuli ilmi, ettei ole lapsia, mutta koska on asperger, niin varmaan minunkin näkemykseni kiinnostaa.

Kiinnostaa tosi paljon. Kiitos kommentista! Hyvin kuulostaa asiasi olevan. :)

Vierailija kirjoitti:

as+adhd. tuntuu tukevan toisiaan joten as pysyy tavallaan aisoissa.

Meillä pikemminkin toisinpäin eli asperger suitsii adhd:tä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa rohkaista AS-lasta ja -nuorta tekemään asioita erityisominaisuuksista huolimatta. Vaikka AS-nuori joutuu sosiaalisissa tilanteissa epämukavuusalueelle, on syytä sopivissa määrin vaan laittaa häntä niihin. Tietenkin pitää aina ottaa huomioon kuormittavuus, mutta ei saa opettaa, että diagnoosi olisi tekosyy, jonka taakse voisi aina mennä. Se on vähän päinvastaista kuin monien neurotyypillisten nuorten vanhemmilla, jotka joutuvat antamaan kotiintuloaikoja ja rajoittamaan ulkona notkumista.

Terv. AS-aikuinen

Ylen Kirjolla-ohjelmassa näkyy minusta hyvin, että yhtä niistä osallistujista ei ole rohkaistu epämukavuusalueelle, vaan on annettu ns. piiloutua diagnoosin taakse. Hän onkin osallistujista surullisin ja lamaantunein, muilla on opiskelut tai työpaikka, onnistumisen kokemuksia ja ilon lähteitä elämässä.

No, minun tyttäreni sai diagnoosin vasta, kun oli niin itsetuhoinen että joutui osastolle, että eipä se diagnoosittomuus häntä pelastanut. Diagnoosin jälkeen moni asia on saanut selityksen, ja hyvä niin.

Entä kun nuori on kuitenkin tietoinen piirteistään? Kun tutkimuksen tulos on rajatapaus?

Voi silti puhua jatkumoajattelusta eli piirteitä voi olla kaikilla, mutta vasta, kun ne häiritsevät arkea selvästi, saa diagnoosin. Silti niitä voi tiedostaa ja niiden kanssa oppia elämään ilman diagnoosiakin. Haasteensa kullakin.

Eikö täällä saa enää nostella ketjuja, kun ei hyväksy uppausta eikä pistettä :P

Hoitokontaktin kanssa olisi hyvä keskustella, jos lääkitykselle tarvetta. Myös omaan jaksamiseesi olisi hyvä suunnitella mahdollisia tarvittavia tukitoimia mikäli koet, että asia kuormittaa sinua esim. Tukiperhe, isovanhemmat, ystäväperheet jne. Tässä kuitenkin läheisten on hyvä tietää miten sairauden kanssa tulisi elää eli normaali päivärytmi yms. Ohjaaminen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa auttaa myös. Hyvä itsetunto on tärkeä johon voit itse vaikuttaa nuoren kanssa viettäessäsi aikaa.

.

Meillä lievästi autistinen nuori, ilma diagnosia. Ei suostu menemään tutkimuksiin. Lukion toiseen luokkaan asti koulu sujui suht hyvin. Koronan ja etäopiskelun myötä motivaatio katosi täysin. Mukaan tuli masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Näihin liittyen alkoi ilmetä myös pakko-oireita. Sai rimaa hipoen lukion käytä ja yo-kirjoitukset läpi. Nyt puoli vuotta ollut kotona tekemättä mitään. Valvoo yöt ja nukkuu päivät. Ei poistu kotoa. Ei tapaa ketään. Ei osallistu kotitöihin. Ei suostu edes puhumaan lääkäriin menosta. Olemme ihan umpikujassa hänen kanssaan. Kotoa emme häntä mihinkään saa ja emme ole löytäneet ketään asiantuntijaa, joka tulisi häntä kotiin tapaamaan ilman hänen halukkuuttaan asiaan.

Kadullekaan emme häntä halua heittää, vaikka olemme silläkin uhkailleet. Löytyykö vastaavassa tilanteessa olleita? Miten toimitte?

Vierailija kirjoitti:

Meillä lievästi autistinen nuori, ilma diagnosia. Ei suostu menemään tutkimuksiin. Lukion toiseen luokkaan asti koulu sujui suht hyvin. Koronan ja etäopiskelun myötä motivaatio katosi täysin. Mukaan tuli masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Näihin liittyen alkoi ilmetä myös pakko-oireita. Sai rimaa hipoen lukion käytä ja yo-kirjoitukset läpi. Nyt puoli vuotta ollut kotona tekemättä mitään. Valvoo yöt ja nukkuu päivät. Ei poistu kotoa. Ei tapaa ketään. Ei osallistu kotitöihin. Ei suostu edes puhumaan lääkäriin menosta. Olemme ihan umpikujassa hänen kanssaan. Kotoa emme häntä mihinkään saa ja emme ole löytäneet ketään asiantuntijaa, joka tulisi häntä kotiin tapaamaan ilman hänen halukkuuttaan asiaan.

Kadullekaan emme häntä halua heittää, vaikka olemme silläkin uhkailleet. Löytyykö vastaavassa tilanteessa olleita? Miten toimitte?

Meillä oli vähän samanlaista pahimmillaan, mutta lievempänä ja terapia saatiin käyntiin. Sitä olikin pohjustettu jo muutama vuosi. Stressi pahentaa aina lapsemme tilannetta, on vaikeaa keskustella yhtään mistään ja hän vastustaa lujemmin kaikkea. Niinpä ajattelen, että älkää uhkailko vaan yrittäkää saada puheyhteys. Sitten kun teillä on yksimielisyys siitä, että tilanteelle aletaan tehdä jotain, rupeatte vaatimaan aktiivisuutta.

Meillä arki nyt ihan sujuu, mutta kaikki stressi tuo takapakkia. Tulevaisuus mietityttää.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lievästi autistinen nuori, ilma diagnosia. Ei suostu menemään tutkimuksiin. Lukion toiseen luokkaan asti koulu sujui suht hyvin. Koronan ja etäopiskelun myötä motivaatio katosi täysin. Mukaan tuli masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Näihin liittyen alkoi ilmetä myös pakko-oireita. Sai rimaa hipoen lukion käytä ja yo-kirjoitukset läpi. Nyt puoli vuotta ollut kotona tekemättä mitään. Valvoo yöt ja nukkuu päivät. Ei poistu kotoa. Ei tapaa ketään. Ei osallistu kotitöihin. Ei suostu edes puhumaan lääkäriin menosta. Olemme ihan umpikujassa hänen kanssaan. Kotoa emme häntä mihinkään saa ja emme ole löytäneet ketään asiantuntijaa, joka tulisi häntä kotiin tapaamaan ilman hänen halukkuuttaan asiaan.

Kadullekaan emme häntä halua heittää, vaikka olemme silläkin uhkailleet. Löytyykö vastaavassa tilanteessa olleita? Miten toimitte?

Kuulostaa hankalalta tilanteelta, toivottavasti nuorenne motivoituu tutkimuksiin ja hoitoon. Hyvä, että sai lukion kuitenkin käytyä. Itselläni huoli jääkö meiän nuorella se kesken. Tosi paljon tsemppiä ja voimia!

-ap