Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
No en usko ja ei kuulostaisi missään nimessä järkevältä suunnalta. Ei varmasti olisi kenenkään edun mukaista tai turvallista, että niihin taaperoleikkipuistoihin rakennettaisiin ulkokuntosaleja tai koriskenttiä. 2 vuotias hortoilemassa kuntosalilaitteiden välissä ei vain kuulosta fiksulta idealta. Eiköhän teidänkin kunnassanne leikkipuistot ja lähiliikuntapaikat yhä edelleen erillisiä paikkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Sehän on sitten hyvän juttu. Omaa lastani ei leikkipuistot kiinnosta pätkän vertaa (enkä ihmettele, suurin osa siellä olevista on pikkutaaperoita vanhempiensa kanssa). Onneksi käy mielellään treeneissä monta kertaa viikossa ja liikkuu pyörällä joka paikkaan, joten ei tässä mitään huolta ole. On myös lähes kaikki illat (kelien salliessa) potkimassa palloa tuossa lähikentällä. Harrastetaan vielä perheenkin kanssa esim. uintia ja frisbeegolfia, joten eiköhän me pärjätä ilman sitä leikkipuistoa.
Hyvä että pärjäätte. Mutta tiedoksesi, että moni 12-vuotias käy leikkipuistossa, ja nimenomaan leikinomainen treenaus on vielä tuossa iässä täysin normaalia ja suotavaa.
Eli lapsi pitää väkisin viedä leikkipuistoon kiipeämään sinne pikkulasten joukkoon. On väärin lähteä koko perheellä läheiseen seinäkiipeilypaikkaan ja kiipeillä siellä yhdessä??
No me ainakin käymme sekä että. Lähiliikuntapaikka on lähellä ja täysin ilmainen, seinäkiipeilyyn täytyy mennä autolla tai jättää kuopus kotiin, koska hän ei vielä pyöräile niin pitkiä matkoja. Ja kesällä on ainakin minun mielestäni kivaa olla ulkona koko porukalla.
Kurjaa ettei lapsenne tykkää puistoista. Voisitteko houkutella jonkun liikunnallisen kaverin mukaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
No en usko ja ei kuulostaisi missään nimessä järkevältä suunnalta. Ei varmasti olisi kenenkään edun mukaista tai turvallista, että niihin taaperoleikkipuistoihin rakennettaisiin ulkokuntosaleja tai koriskenttiä. 2 vuotias hortoilemassa kuntosalilaitteiden välissä ei vain kuulosta fiksulta idealta. Eiköhän teidänkin kunnassanne leikkipuistot ja lähiliikuntapaikat yhä edelleen erillisiä paikkoja.
Oikeasti tuo on todella järkevää, ja ainakin meillä päin nuo lähiliikuntapaikat ovat jatkuvassa käytössä aamusta iltaan, varmaan tähän aikaan vuodesta siellä on teinejä yölläkin ja koko ajan pelataan korista, kiipeillään, parkourataan
Se, ettei joku yksittäinen hölmö vahdi 2-vuotiastaan, on aika köykäinen syy jättää tuollaiset mainiot paikat käyttämättä tai rakentamatta. Parempi, että 2-vuotias hortoilee koriskentälle kuin autotielle, koska johonkin se pelkille taaperoillekin suunnattu puisto päättyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
Surullista tai ei, mutta ei kaikkien 12-vuotiaiden lähiympäristössä ole tuollaisia puistoja ja on aika typerää surkutella tai syyllistää nuorta, joka ei halua mennä leikkikentälle, jossa muut ovat taaperoita. Joo joo, tiedetään, että teidän erinomaisessa perheessänne sekään ei olisi ongelma, vaan lapsenne perustaisivat heti parkour-kerhon 5-vuotiaille, mutta oikeassa maailmassa näin ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palstalaisilla lihakset kasvaa kun käy koiran kans talon nurkalla.
..mulla on paljon lihaksiakin..
Nuo liiallista lihaskasvua pelkäävät naiset ovat kyllä oma lukunsa.
Yhtä hupaisia kuin ylipainoiset miehet, jotka hermoilee siitä saavatko riittävästi protskua. Aivan veikeitä tapauksia.
No itseasiassa ei. Ihan kaikkien (miesten ja naisten) terveydestään huolehtivien pitäisi katsoa ruokavaliostaan muutama asia. Tärkeysjärjestyksessä ne ovat:
1) Kalorisaanti. Jos syö kokonaisuudessaan liikaa tai liian vähän, niin kaiken muun viilaaminen on aika turhaa.2) Makroravinteet. Varmista, että saat riittävästi proteiinia ja rasvaa. Siihen sitten päälle hiilaria tai lisää rasvaa (tai lisää proteiinia) uskontokuntasi evankeliumin mukaan niin, että kohta 1 toteutuu.
3) Mikroravinteet. Varmista, että syöt riittävästi ja riittävän monipuolisesti kasviksia ja huolehdi, että saat muutkin tarvittavat ravinteet. Jos syöt monipuolisesti kaikkea, tämä todennäköisesti toteutuu ja jos sinulla on jotain rajoittavia ruokavalioita, perehdy, miten vitamiinien ja hivenaineiden saanti varmistetaan tilanteessasi.
Taidat kuulua samaan hupaisaan porukkaan. Ei terveellä aikuisella ole tarvetta varmistaa että saa riittävästi proteiinia. Päinvastoin suurin osa suomalaista saa sitä liikaa ja lihoo.
Mutta ei mennä nyt siihen. Kunhan huomautin miten hupaisia ovat nämä sali- ja proteiiniuskovaiset, jotka usein ovat vielä ylipainoisia ja rapakuntoisia.
Onpa outo ajatus, että terveellä ihmisellä ei ole tarvetta miettiä makroravinteiden saantia ravinnostaan. Olisi ihan hauska tietää, miten sitä syöt ja miten se tukee sinun treenitavoiteitasi.
Ei kukaan miettinyt makroravinteita suhteessa treenitavoitteisiin siihen aikaan, kun suomalaiset lapset ja nuoret olivat oikeasti hyvässä kunnossa. Pottua ja kastiketta syötiin.
Eivät he olleet silloin oikeasti hyvässä kunnossa. Heistä vain harvemmat olivat erittäin huonossa kunnossa, mutta ei 50-luvun nuoret pärjäisi tämän päivän urheilevalle nuorisolle, jos heidät pistettäisiin samalle viivalle.
50-luvun urheilevat nuoret päihittäisivät mennen tullen urheilevat nykynuoret. Silloin kannettiin itse kamat jääkentän laitaan, kuljettiin pyörällä koulumatkat, autettiin isää halkojen hakkaamisessa ja mentiin jo 16-vuotiaana töihin. Koko muu elämä siinä urheilun ja koulun ohessa oli täynnä fyysistä toimintaa.
Suloista "wanhojen hywien aicojen" ihailua ja nykyajan nuorten väheksyntää, mutta mitään totuuttahan tuossa ei tietenkään ole mukana. Katsopa huviksesi, miten tulokset urheilussa ovat kehittyneet noiden 70 vuoden aikana, niin ymmärrät, kuinka paljon kovemmassa kunnossa nykynuorten urheilullinen pääty on verrattuna 50-lukuun.
Se on sitten selvää, että jos katsotaan huonokuntoisinta 20 prosenttia, niin 50-luvun lapset päihittävät varmasti nykylapset ja sehän onkin tämän koko keskustelun aihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
Surullista tai ei, mutta ei kaikkien 12-vuotiaiden lähiympäristössä ole tuollaisia puistoja ja on aika typerää surkutella tai syyllistää nuorta, joka ei halua mennä leikkikentälle, jossa muut ovat taaperoita. Joo joo, tiedetään, että teidän erinomaisessa perheessänne sekään ei olisi ongelma, vaan lapsenne perustaisivat heti parkour-kerhon 5-vuotiaille, mutta oikeassa maailmassa näin ei ole.
Tässä ketjussa etsitään ratkaisuja. Joten miksi alat kiukuta?
Eikö voitaisi vaikka porukalla todeta, että olisi hyvä asia, että leikkipuistoissa tai lähiliikuntapaikoilla olisi tekemistä myös vähän vanhemmille lapsille ja nuorille? Ja että tällaisia tulisi rakentaa lisää.
Sen sijaan että aletaan heti huutaa, että ei meidän yrjöorvokki ainakaan halua tuollaiseen ja taaperot juoksevat siellä villisti ja kaikki on pielessä ja että ei puistossa käyminen nyt kuitenkaan korvaa sitä tai tätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Anteeksi, mutta olet vähän hupsu. Tietenkään lapsi ei ole enää sohvaperunalapsi, jos hän harrastaa parkouria koulun parkourkerhossa. Sitähän varten liikuntakerhoihin mennään, että liikutaan. Parkour-ohjaajista on huutava pula, ja kerhoja käynnistyy eri kouluilla, joten varmasti siellä jokunen sohvaperunakin aloittaa, ja sehän juuri onkin näiden kerhojen tarkoitus.
Parkourin aloittaessaan ei tarvitse mitään erityisiä taitoja, vaan sinne mennään oppimaan. Se, että joku osaa paremmin, ei ole mikään syy lopettaa. Parkour ei ole kilpailullinen laji, itse asiassa päinvastoin. Toivottavasti et ole tartuttanut noita toksisia häpeäasenteitasi lapseesikin.
No kyllä se lapsi on yhä sohvaperuna, kun menee ensimmäistä kertaa niihin treeneihin katsomaan, mistä on kyse. Parkour on hyvä ja hieno harrastus ja sopii todella monille lapsille, mutta en ottaisi sitä ensimmäiseksi esimerkiksi lajeista, joita vaarallisen huonossa kunnossa olevien lasten kannattaa aloittaa, koska minun on todella vaikea kuvitella, että nimenomaan he saisivat siitä niitä onnistumisen kokemuksia.
No mitä sinä sitten suosittelisit? Mistä huonokuntoinen saa onnistumisen kokemuksia?
Minun mielestäni tärkeintä on, että lapsi itse pitää lajista. Silloin jaksaa sietää epämukavuuttakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
No en usko ja ei kuulostaisi missään nimessä järkevältä suunnalta. Ei varmasti olisi kenenkään edun mukaista tai turvallista, että niihin taaperoleikkipuistoihin rakennettaisiin ulkokuntosaleja tai koriskenttiä. 2 vuotias hortoilemassa kuntosalilaitteiden välissä ei vain kuulosta fiksulta idealta. Eiköhän teidänkin kunnassanne leikkipuistot ja lähiliikuntapaikat yhä edelleen erillisiä paikkoja.
Oikeasti tuo on todella järkevää, ja ainakin meillä päin nuo lähiliikuntapaikat ovat jatkuvassa käytössä aamusta iltaan, varmaan tähän aikaan vuodesta siellä on teinejä yölläkin ja koko ajan pelataan korista, kiipeillään, parkourataan
Se, ettei joku yksittäinen hölmö vahdi 2-vuotiastaan, on aika köykäinen syy jättää tuollaiset mainiot paikat käyttämättä tai rakentamatta. Parempi, että 2-vuotias hortoilee koriskentälle kuin autotielle, koska johonkin se pelkille taaperoillekin suunnattu puisto päättyy.
No en mielestäni sanonut, että lähiliikuntapaikat ovat huono asia vaan se, että ne koriskorit rakennetaan siihen hiekkalaatikon viereen niin, että taaperot saavat pallot päähänsä.
Tuo viesti nyt kyllä taisi osoittaa sinut trolliksi tai ainakin ihmiseksi, joka ei ole koskaan nähnytkään leikkipuistoa. Kyllä tänä päivänä leikkipuistot tuppaavat rajoittua useammin aitaan kuin autotiehen, jotka estävät niiden taaperoiden hortoilun sinne auton alle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
Surullista tai ei, mutta ei kaikkien 12-vuotiaiden lähiympäristössä ole tuollaisia puistoja ja on aika typerää surkutella tai syyllistää nuorta, joka ei halua mennä leikkikentälle, jossa muut ovat taaperoita. Joo joo, tiedetään, että teidän erinomaisessa perheessänne sekään ei olisi ongelma, vaan lapsenne perustaisivat heti parkour-kerhon 5-vuotiaille, mutta oikeassa maailmassa näin ei ole.
Tässä ketjussa etsitään ratkaisuja. Joten miksi alat kiukuta?
Eikö voitaisi vaikka porukalla todeta, että olisi hyvä asia, että leikkipuistoissa tai lähiliikuntapaikoilla olisi tekemistä myös vähän vanhemmille lapsille ja nuorille? Ja että tällaisia tulisi rakentaa lisää.
Sen sijaan että aletaan heti huutaa, että ei meidän yrjöorvokki ainakaan halua tuollaiseen ja taaperot juoksevat siellä villisti ja kaikki on pielessä ja että ei puistossa käyminen nyt kuitenkaan korvaa sitä tai tätä.
No ei itseasiassa voida.
Miksi ne leikkipuistot ja lähiliikuntapaikat pitää ehdottomasti olla saman aidan sisällä? Miksi ihmeessä ne eivät voi olla erillisiä paikkoja (mahdollisesti suht lähekkäin), jolloin lapset saavat puuhata turvallisesti ja aikuisten ei tarvitse treenatessaan koko ajan pelätä, että milloinka joku lapsi tulee selän takaa ja tunkee sormensa jonkun laitteen väliin. Leikkipuistojen pitää nimenomaan olla sellaisia turvallisia paikkoja, joissa lapsi saa toteuttaa itseään ilman, että aikuisen on koko ajan pakko olla puolen metrin päässä vahtimassa, ettei lapsi telo itseään.
Tuntevatko taaperot mielestäsi olonsa kotoisaksi puistossa, jossa kymmenen teinin lauma pelaa vieressä koripalloa ja räppi soi kaiuttimista ja koko ajan saa pelätä, että koska joku juoksee yli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
No en usko ja ei kuulostaisi missään nimessä järkevältä suunnalta. Ei varmasti olisi kenenkään edun mukaista tai turvallista, että niihin taaperoleikkipuistoihin rakennettaisiin ulkokuntosaleja tai koriskenttiä. 2 vuotias hortoilemassa kuntosalilaitteiden välissä ei vain kuulosta fiksulta idealta. Eiköhän teidänkin kunnassanne leikkipuistot ja lähiliikuntapaikat yhä edelleen erillisiä paikkoja.
Oikeasti tuo on todella järkevää, ja ainakin meillä päin nuo lähiliikuntapaikat ovat jatkuvassa käytössä aamusta iltaan, varmaan tähän aikaan vuodesta siellä on teinejä yölläkin ja koko ajan pelataan korista, kiipeillään, parkourataan
Se, ettei joku yksittäinen hölmö vahdi 2-vuotiastaan, on aika köykäinen syy jättää tuollaiset mainiot paikat käyttämättä tai rakentamatta. Parempi, että 2-vuotias hortoilee koriskentälle kuin autotielle, koska johonkin se pelkille taaperoillekin suunnattu puisto päättyy.
No en mielestäni sanonut, että lähiliikuntapaikat ovat huono asia vaan se, että ne koriskorit rakennetaan siihen hiekkalaatikon viereen niin, että taaperot saavat pallot päähänsä.
Tuo viesti nyt kyllä taisi osoittaa sinut trolliksi tai ainakin ihmiseksi, joka ei ole koskaan nähnytkään leikkipuistoa. Kyllä tänä päivänä leikkipuistot tuppaavat rajoittua useammin aitaan kuin autotiehen, jotka estävät niiden taaperoiden hortoilun sinne auton alle.
En ole trolli. Olen usean lapsen vanhempi. Vietän oikeasti näin kesäaikaan todella paljon aikaa lähiliikuntapaikoilla. Välillä pakataan eväät ja mennään kauempiin kaupunginosiin, missä on vähän eri vimpaimet.
Kaikkialla on tekemistä monen ikäisille, enkä ole vielä missään nähnyt että koripallokori olisi hiekkalaatikon päällä. Sinä itse taidat nyt istua illat sisällä kodissasi ja trollata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
Surullista tai ei, mutta ei kaikkien 12-vuotiaiden lähiympäristössä ole tuollaisia puistoja ja on aika typerää surkutella tai syyllistää nuorta, joka ei halua mennä leikkikentälle, jossa muut ovat taaperoita. Joo joo, tiedetään, että teidän erinomaisessa perheessänne sekään ei olisi ongelma, vaan lapsenne perustaisivat heti parkour-kerhon 5-vuotiaille, mutta oikeassa maailmassa näin ei ole.
Tässä ketjussa etsitään ratkaisuja. Joten miksi alat kiukuta?
Eikö voitaisi vaikka porukalla todeta, että olisi hyvä asia, että leikkipuistoissa tai lähiliikuntapaikoilla olisi tekemistä myös vähän vanhemmille lapsille ja nuorille? Ja että tällaisia tulisi rakentaa lisää.
Sen sijaan että aletaan heti huutaa, että ei meidän yrjöorvokki ainakaan halua tuollaiseen ja taaperot juoksevat siellä villisti ja kaikki on pielessä ja että ei puistossa käyminen nyt kuitenkaan korvaa sitä tai tätä.
No ei itseasiassa voida.
Miksi ne leikkipuistot ja lähiliikuntapaikat pitää ehdottomasti olla saman aidan sisällä? Miksi ihmeessä ne eivät voi olla erillisiä paikkoja (mahdollisesti suht lähekkäin), jolloin lapset saavat puuhata turvallisesti ja aikuisten ei tarvitse treenatessaan koko ajan pelätä, että milloinka joku lapsi tulee selän takaa ja tunkee sormensa jonkun laitteen väliin. Leikkipuistojen pitää nimenomaan olla sellaisia turvallisia paikkoja, joissa lapsi saa toteuttaa itseään ilman, että aikuisen on koko ajan pakko olla puolen metrin päässä vahtimassa, ettei lapsi telo itseään.
Tuntevatko taaperot mielestäsi olonsa kotoisaksi puistossa, jossa kymmenen teinin lauma pelaa vieressä koripalloa ja räppi soi kaiuttimista ja koko ajan saa pelätä, että koska joku juoksee yli?
Tietenkin koripallokentän ympärillä on aita. Mutta noin lähtökohtaisesti taaperoita ei haittaa, vaikka kymmenen teiniä pelaisi koripalloa sen aidan takana.
Välillä tuntuu, että missä kiven alla te elätte, kun ette edes tiedä, millaisia lähiliikuntapaikat ovat. Tiedätte vain, että niiden on pakko olla kamalia paikkoja, joissa pahat teinit heittävät taaperoa pallolla päähän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli ne aikuisten ja isompien lasten liikuntapaikat ovat erillisiä niistä lasten leikkipuistoista niin kuin olen koko ajan sanonut. Tietenkin ne voivat olla lähekkäin, mutta ei se toimi niin, että 2-vuotias jätetään yksin sinne leikkipuistoon ja vanhemmat menevät viereiselle ulkokuntosalille treenaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Eli ne aikuisten ja isompien lasten liikuntapaikat ovat erillisiä niistä lasten leikkipuistoista niin kuin olen koko ajan sanonut. Tietenkin ne voivat olla lähekkäin, mutta ei se toimi niin, että 2-vuotias jätetään yksin sinne leikkipuistoon ja vanhemmat menevät viereiselle ulkokuntosalille treenaamaan.
No tietenkään 2-vuotiasta ei voi jättää sinne yksin vahtimatta, Sherlock. Miksi pitäisi?
Sen sijaan se 12-vuotias, josta tässä alun perin puhuttiin, voi mennä kavereineen sinne, ja samasta puistosta löytyy mielekästä tekemistä vielä leikki-ikäiselle keskimmäisellekin. Koripallo ei lennä vauvan päähän, nuoret eivät pelota taaperoa hengiltä, perheen vanhemmat voivat treenata lihaskuntoa vaikka vuorotellen. Relatkaa ja lähtekää oikeasti katsomaan niitä lähiliikuntapaikkoja, nyt on kesä ja monet ongelmistanne ovat omien korvienne välisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohta varmaan saadaan kuulla, että jos lapsi on rapakunnossa, on leikkipuistokin hänelle aivan liian rankka paikka, jossa voi satuttaa itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Anteeksi, mutta olet vähän hupsu. Tietenkään lapsi ei ole enää sohvaperunalapsi, jos hän harrastaa parkouria koulun parkourkerhossa. Sitähän varten liikuntakerhoihin mennään, että liikutaan. Parkour-ohjaajista on huutava pula, ja kerhoja käynnistyy eri kouluilla, joten varmasti siellä jokunen sohvaperunakin aloittaa, ja sehän juuri onkin näiden kerhojen tarkoitus.
Parkourin aloittaessaan ei tarvitse mitään erityisiä taitoja, vaan sinne mennään oppimaan. Se, että joku osaa paremmin, ei ole mikään syy lopettaa. Parkour ei ole kilpailullinen laji, itse asiassa päinvastoin. Toivottavasti et ole tartuttanut noita toksisia häpeäasenteitasi lapseesikin.
No kyllä se lapsi on yhä sohvaperuna, kun menee ensimmäistä kertaa niihin treeneihin katsomaan, mistä on kyse. Parkour on hyvä ja hieno harrastus ja sopii todella monille lapsille, mutta en ottaisi sitä ensimmäiseksi esimerkiksi lajeista, joita vaarallisen huonossa kunnossa olevien lasten kannattaa aloittaa, koska minun on todella vaikea kuvitella, että nimenomaan he saisivat siitä niitä onnistumisen kokemuksia.
No mitä sinä sitten suosittelisit? Mistä huonokuntoinen saa onnistumisen kokemuksia?
Minun mielestäni tärkeintä on, että lapsi itse pitää lajista. Silloin jaksaa sietää epämukavuuttakin.
No itsestään selvästi tärkeintä on, että lapsi pitää itse lajistaan. Tuohon kysymykseen on kuitenkin mahdotonta vastata, koska ensin pitäisi tietää, kuinka huonossa kunnossa olevasta lapsesta puhutaan. Jos kyse on vain vähän keskivertoa huonokuntoisemmasta tapauksesta, varmaan ihan mikä tahansa laji on mahdollisuuksien rajoissa, kunhan vain motivaatiota riittää. Sitten, jos taas puhutaan niistä kaikkien vaikeimmista tapauksista, niin voi olla, että mikään varsinainen laji ei oikein onnistu ja homma pitäisi aloittaa ihan tilanteeseen räätälöidyllä kunto-ohjelmalla ja ruokavalion uudelleen miettimisellä, että jossain vaiheessa olisi mahdollista päästä tilanteeseen, että mikään liikunta on nautinnollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Anteeksi, mutta olet vähän hupsu. Tietenkään lapsi ei ole enää sohvaperunalapsi, jos hän harrastaa parkouria koulun parkourkerhossa. Sitähän varten liikuntakerhoihin mennään, että liikutaan. Parkour-ohjaajista on huutava pula, ja kerhoja käynnistyy eri kouluilla, joten varmasti siellä jokunen sohvaperunakin aloittaa, ja sehän juuri onkin näiden kerhojen tarkoitus.
Parkourin aloittaessaan ei tarvitse mitään erityisiä taitoja, vaan sinne mennään oppimaan. Se, että joku osaa paremmin, ei ole mikään syy lopettaa. Parkour ei ole kilpailullinen laji, itse asiassa päinvastoin. Toivottavasti et ole tartuttanut noita toksisia häpeäasenteitasi lapseesikin.
No kyllä se lapsi on yhä sohvaperuna, kun menee ensimmäistä kertaa niihin treeneihin katsomaan, mistä on kyse. Parkour on hyvä ja hieno harrastus ja sopii todella monille lapsille, mutta en ottaisi sitä ensimmäiseksi esimerkiksi lajeista, joita vaarallisen huonossa kunnossa olevien lasten kannattaa aloittaa, koska minun on todella vaikea kuvitella, että nimenomaan he saisivat siitä niitä onnistumisen kokemuksia.
No mitä sinä sitten suosittelisit? Mistä huonokuntoinen saa onnistumisen kokemuksia?
Minun mielestäni tärkeintä on, että lapsi itse pitää lajista. Silloin jaksaa sietää epämukavuuttakin.
No itsestään selvästi tärkeintä on, että lapsi pitää itse lajistaan. Tuohon kysymykseen on kuitenkin mahdotonta vastata, koska ensin pitäisi tietää, kuinka huonossa kunnossa olevasta lapsesta puhutaan. Jos kyse on vain vähän keskivertoa huonokuntoisemmasta tapauksesta, varmaan ihan mikä tahansa laji on mahdollisuuksien rajoissa, kunhan vain motivaatiota riittää. Sitten, jos taas puhutaan niistä kaikkien vaikeimmista tapauksista, niin voi olla, että mikään varsinainen laji ei oikein onnistu ja homma pitäisi aloittaa ihan tilanteeseen räätälöidyllä kunto-ohjelmalla ja ruokavalion uudelleen miettimisellä, että jossain vaiheessa olisi mahdollista päästä tilanteeseen, että mikään liikunta on nautinnollista.
Tuossa aloituksessa puhuttiin 40 prosentista suomalaisista lapsista ja nuorista, eli aika suuresta joukosta. Joka koululuokassakin heitä on monta.
Olen kutsunut lasteni kavereita synttäreiille erilaisiin liikunnallisiin paikkoihin, ja toisinaan on kutsuttu koko luokan pojat. Ja näppituntumani on, että kyllä koko luokka pärjäisi vallan hyvin vaikkapa matalan kynnyksen parkourissa. Ainakin parkour-synttäreillä porukalla on ollut hauskaa, ja ne pyöreämmätkin ovat usein yllättävän taitavia.
Näin ollen sanoisin, että ne lapset ja nuoret, jotka tarvitsisivat liikunnan aloittamiseksi erityisen ruokavalion, ovat onneksi pieni vähemmistö.
Tämä on sitä kehopositiivisuutta. Kehopositiiviset hyllyvät lylleröpyllerö-äidit siirtävät lapsilleen epäterveelliset elintapansa eikä sitä saa kritisoida, koska se on muuten nais- ja läskivihaa XD
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Anteeksi, mutta olet vähän hupsu. Tietenkään lapsi ei ole enää sohvaperunalapsi, jos hän harrastaa parkouria koulun parkourkerhossa. Sitähän varten liikuntakerhoihin mennään, että liikutaan. Parkour-ohjaajista on huutava pula, ja kerhoja käynnistyy eri kouluilla, joten varmasti siellä jokunen sohvaperunakin aloittaa, ja sehän juuri onkin näiden kerhojen tarkoitus.
Parkourin aloittaessaan ei tarvitse mitään erityisiä taitoja, vaan sinne mennään oppimaan. Se, että joku osaa paremmin, ei ole mikään syy lopettaa. Parkour ei ole kilpailullinen laji, itse asiassa päinvastoin. Toivottavasti et ole tartuttanut noita toksisia häpeäasenteitasi lapseesikin.
No kyllä se lapsi on yhä sohvaperuna, kun menee ensimmäistä kertaa niihin treeneihin katsomaan, mistä on kyse. Parkour on hyvä ja hieno harrastus ja sopii todella monille lapsille, mutta en ottaisi sitä ensimmäiseksi esimerkiksi lajeista, joita vaarallisen huonossa kunnossa olevien lasten kannattaa aloittaa, koska minun on todella vaikea kuvitella, että nimenomaan he saisivat siitä niitä onnistumisen kokemuksia.
No mitä sinä sitten suosittelisit? Mistä huonokuntoinen saa onnistumisen kokemuksia?
Minun mielestäni tärkeintä on, että lapsi itse pitää lajista. Silloin jaksaa sietää epämukavuuttakin.
No itsestään selvästi tärkeintä on, että lapsi pitää itse lajistaan. Tuohon kysymykseen on kuitenkin mahdotonta vastata, koska ensin pitäisi tietää, kuinka huonossa kunnossa olevasta lapsesta puhutaan. Jos kyse on vain vähän keskivertoa huonokuntoisemmasta tapauksesta, varmaan ihan mikä tahansa laji on mahdollisuuksien rajoissa, kunhan vain motivaatiota riittää. Sitten, jos taas puhutaan niistä kaikkien vaikeimmista tapauksista, niin voi olla, että mikään varsinainen laji ei oikein onnistu ja homma pitäisi aloittaa ihan tilanteeseen räätälöidyllä kunto-ohjelmalla ja ruokavalion uudelleen miettimisellä, että jossain vaiheessa olisi mahdollista päästä tilanteeseen, että mikään liikunta on nautinnollista.
Tuossa aloituksessa puhuttiin 40 prosentista suomalaisista lapsista ja nuorista, eli aika suuresta joukosta. Joka koululuokassakin heitä on monta.
Olen kutsunut lasteni kavereita synttäreiille erilaisiin liikunnallisiin paikkoihin, ja toisinaan on kutsuttu koko luokan pojat. Ja näppituntumani on, että kyllä koko luokka pärjäisi vallan hyvin vaikkapa matalan kynnyksen parkourissa. Ainakin parkour-synttäreillä porukalla on ollut hauskaa, ja ne pyöreämmätkin ovat usein yllättävän taitavia.
Näin ollen sanoisin, että ne lapset ja nuoret, jotka tarvitsisivat liikunnan aloittamiseksi erityisen ruokavalion, ovat onneksi pieni vähemmistö.
No tuo 40 % ei ole mitenkään homogeeninen ryhmä. Siihen mahtuu sellaisia lapsia, jotka voivat olla ihan OK kunnossa joillain mittareilla, mutta joilla on vaikka merkittäviä puutteita liikkuvuudessa tai koordinaatiokyvyssä ja niitä, jotka ovat vain kategorisesti rapakunnossa. Siksi on aika vaikea sanoa mitään kovin yleispätevää lajia, joka sopisi kaikille heille ja olisi vielä kaikkien mielestä hauskaakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Anteeksi, mutta olet vähän hupsu. Tietenkään lapsi ei ole enää sohvaperunalapsi, jos hän harrastaa parkouria koulun parkourkerhossa. Sitähän varten liikuntakerhoihin mennään, että liikutaan. Parkour-ohjaajista on huutava pula, ja kerhoja käynnistyy eri kouluilla, joten varmasti siellä jokunen sohvaperunakin aloittaa, ja sehän juuri onkin näiden kerhojen tarkoitus.
Parkourin aloittaessaan ei tarvitse mitään erityisiä taitoja, vaan sinne mennään oppimaan. Se, että joku osaa paremmin, ei ole mikään syy lopettaa. Parkour ei ole kilpailullinen laji, itse asiassa päinvastoin. Toivottavasti et ole tartuttanut noita toksisia häpeäasenteitasi lapseesikin.
No kyllä se lapsi on yhä sohvaperuna, kun menee ensimmäistä kertaa niihin treeneihin katsomaan, mistä on kyse. Parkour on hyvä ja hieno harrastus ja sopii todella monille lapsille, mutta en ottaisi sitä ensimmäiseksi esimerkiksi lajeista, joita vaarallisen huonossa kunnossa olevien lasten kannattaa aloittaa, koska minun on todella vaikea kuvitella, että nimenomaan he saisivat siitä niitä onnistumisen kokemuksia.
No mitä sinä sitten suosittelisit? Mistä huonokuntoinen saa onnistumisen kokemuksia?
Minun mielestäni tärkeintä on, että lapsi itse pitää lajista. Silloin jaksaa sietää epämukavuuttakin.
No itsestään selvästi tärkeintä on, että lapsi pitää itse lajistaan. Tuohon kysymykseen on kuitenkin mahdotonta vastata, koska ensin pitäisi tietää, kuinka huonossa kunnossa olevasta lapsesta puhutaan. Jos kyse on vain vähän keskivertoa huonokuntoisemmasta tapauksesta, varmaan ihan mikä tahansa laji on mahdollisuuksien rajoissa, kunhan vain motivaatiota riittää. Sitten, jos taas puhutaan niistä kaikkien vaikeimmista tapauksista, niin voi olla, että mikään varsinainen laji ei oikein onnistu ja homma pitäisi aloittaa ihan tilanteeseen räätälöidyllä kunto-ohjelmalla ja ruokavalion uudelleen miettimisellä, että jossain vaiheessa olisi mahdollista päästä tilanteeseen, että mikään liikunta on nautinnollista.
Tuossa aloituksessa puhuttiin 40 prosentista suomalaisista lapsista ja nuorista, eli aika suuresta joukosta. Joka koululuokassakin heitä on monta.
Olen kutsunut lasteni kavereita synttäreiille erilaisiin liikunnallisiin paikkoihin, ja toisinaan on kutsuttu koko luokan pojat. Ja näppituntumani on, että kyllä koko luokka pärjäisi vallan hyvin vaikkapa matalan kynnyksen parkourissa. Ainakin parkour-synttäreillä porukalla on ollut hauskaa, ja ne pyöreämmätkin ovat usein yllättävän taitavia.
Näin ollen sanoisin, että ne lapset ja nuoret, jotka tarvitsisivat liikunnan aloittamiseksi erityisen ruokavalion, ovat onneksi pieni vähemmistö.
No kolmasosa lapsista on ylipainoisia, eli aika monella sitä ruokavaliota olisi varmaan syytä vähän rukata, mutta siinä olet oikeassa, että se on pieni vähemmistö, joka ei pysty tekemään mitään ilman sitä. Kuitenkin aika monelle se liikunnan ilon löytäminen ylipainoisena voi olla vaikeaa, koska ihan kaikki on vaan rankempaa kuin muille ja missään ei pysy perässä.
Alue: Aihe vapaa
Arvasinhan minä, että joku pahoittaa mielensä siitäkin ajatuksesta, että lapset, nuoret ja aikuiset käyttävät samaa lähiliikuntapaikkaa.
Itselläni on vastaavasta vain hyviä kokemuksia, ja mikä tärkeintä: koko perhe voi liikkua yhdessä. Jos asiat ovat niin onnellisesti että perheessä on kaksi vanhempaa, onnistuu taaperoidenkin vahtiminen samalla. Jos ei, voi pyytää vaikka kaverin mukaan ja vuorotella.