Lue keskustelun säännöt.
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Onko sinulla jotain haasteita lukutaidon kanssa? Olen eri, mutta ei tuossa sanottu, ettei parkouria voisi aloittaa. Kyse oli niistä vanhoista viesteistä, joissa toivottiin parkouria helpoksi matalan kynnyksen liikunnaksi liikkumattomille nuorille ja sitä se nyt ei missään tapauksessa ole. Lisäksi arvosteltiin kuntia, että ne eivät järjestä parkourkerhoja, vaikka nuoret toivovat niitä. Se ei ole myöskään kuntien kannalta ihan matalan kynnyksen toimintaa, koska parkour vaatii sellaisten puitteiden rakentamista, joita ei yleensä kunnissa ole valmiina. Ei niitä liikkumattomia aloittelijoita voi pistää mihinkään kiviportaisiin tekemään ensimmäisiä hyppyjään.
Tuossa yllä kirjoitetaan, että yksikään sohvaperunalapsi ei ala harrastaa parkouria koulun kerhossa, koska tajuaa ettei pysty samaan kuin muut. Se on yksinkertaisesti hölmösti ajateltu.
Ymmärrä nyt hyvä ihminen, että se parkour on ei-kilpailullinen laji. Siellä jokainen kilpailee vain itseään vastaan. Ja kun on riittävästi pomppinut, kiviportaat ovat todellakin kivoja.
Ei lapset tyhmiä ole, kyllä he tajuavat, että ovat paljon huonompia vaikkei kilpailua olisikaan. Esim. jos kaveri siirtyy roikkumalla helposti telineen päästä päähän ja itse putoaa sekunnissa alas. Ongelmasta tulee sitä isompi mitä isompia lapset ovat. Juuri siitä syystä lasten liikuntaharrastuksiin täytyy panostaa (vanhempien) pienestä pitäen. Kouluikäisenä aletaan sitten olla jo myöhässä. (Ehkä jollain 1-2 luokkalaisilla vielä onnistuu liikunnan aloittaminen nollasta, mutta sen jälkeen alkaa olla oikeasti vaikeaa).
Näin se valitettavasti on. Oma poikani puhui luokkakaverinsa tulemaan futistreeneihin (ei aikaisempaa liikuntaharrastusta, ovat kakkosluokkalaisia). Pari kertaa kaveri kävi, mutta sitten lopetti. Ihmettelin asiaa kun kaveri oli meillä kylässä ja hän sanoi, ettei halunnut jatkaa, kun ei jaksanut juosta muiden mukana. Ei ole edes mikään superkilpajoukkue, vaikka ei myöskään ihan höntsää. Se tippuminen tapahtuu oikeasti nuorena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Onko sinulla jotain haasteita lukutaidon kanssa? Olen eri, mutta ei tuossa sanottu, ettei parkouria voisi aloittaa. Kyse oli niistä vanhoista viesteistä, joissa toivottiin parkouria helpoksi matalan kynnyksen liikunnaksi liikkumattomille nuorille ja sitä se nyt ei missään tapauksessa ole. Lisäksi arvosteltiin kuntia, että ne eivät järjestä parkourkerhoja, vaikka nuoret toivovat niitä. Se ei ole myöskään kuntien kannalta ihan matalan kynnyksen toimintaa, koska parkour vaatii sellaisten puitteiden rakentamista, joita ei yleensä kunnissa ole valmiina. Ei niitä liikkumattomia aloittelijoita voi pistää mihinkään kiviportaisiin tekemään ensimmäisiä hyppyjään.
Tuossa yllä kirjoitetaan, että yksikään sohvaperunalapsi ei ala harrastaa parkouria koulun kerhossa, koska tajuaa ettei pysty samaan kuin muut. Se on yksinkertaisesti hölmösti ajateltu.
Ymmärrä nyt hyvä ihminen, että se parkour on ei-kilpailullinen laji. Siellä jokainen kilpailee vain itseään vastaan. Ja kun on riittävästi pomppinut, kiviportaat ovat todellakin kivoja.
Ei lapset tyhmiä ole, kyllä he tajuavat, että ovat paljon huonompia vaikkei kilpailua olisikaan. Esim. jos kaveri siirtyy roikkumalla helposti telineen päästä päähän ja itse putoaa sekunnissa alas. Ongelmasta tulee sitä isompi mitä isompia lapset ovat. Juuri siitä syystä lasten liikuntaharrastuksiin täytyy panostaa (vanhempien) pienestä pitäen. Kouluikäisenä aletaan sitten olla jo myöhässä. (Ehkä jollain 1-2 luokkalaisilla vielä onnistuu liikunnan aloittaminen nollasta, mutta sen jälkeen alkaa olla oikeasti vaikeaa).
Roikkuminenhan on oikeasti tosi palkitsevaa, jos tippuu tällä viikolla sekunnissa, jaksaa ensi viikolla ja kolme sekuntia, ja yhdessä kesässä saa jo itsensä merkittävästi parempaan kuntoon.
Paljon hankalampia ovat nuo joukkuelajit, joissa heikoin lenkki vaikuttaa muidenkin suoritukseen, ja kaikki koko ajan haluavat kehittyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harastukset ovat ihan ylikalliita tanssi, cheer ja ratsastus yms. Kaikki mistä lapsi innostuu ei voida järjestää, kun hinnat ovat monia satoja kuukaudessa. Ihan kun ei olisi jo inflaatiota muutenkin
Tanssi sopisi hyvin koulun liikuntatunneille, liekö jo? Opetella eri askelkuvioita, musiikkia, sehän olisi yleissivistävääkin. Ja tanssiin jos innostuu, sitä voi harrastaa kotonakin omin päin. Vaikka cha cha chaata tai rumbaa tai sambaa!:))
Tanssia on aina ollut liikuntatunneilla. Enemmän toki tytöillä kuin pojilla ja muistan ainakin omasta koululiikunnasta kuinka syvästi vihattua tanssi oli kaikkien poikien kanssa. Sekä valssaaminen että modernimmat tanssimuodot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Jos on vaikka viikon parkourleirillä ja treenaa 6 tuntia päivässä, niin kyllä se treeniä on. Toisaalta aika harva teini on siellä leikkipuistossa kiipeilemässä. Oma lapseni rakasti taaperona kiipeilytelineitä ja nyt harrastaa juurikin parkouria. Ja kyllä, joskus on lihakset kipeänä. Ymmärrätkö muuten, että esim kiipeily on olympialaji ja vaatii todella paljon voimaa. Meinaat, että sitä ei tarvitse treenata. Lapsena leikkipuistossa kiipeilyt riittää? Väkisin tulee myös mieleen, että oletteko koskaan nähneet "oikeaa" parkouria? Sehän on käytännössä akrobatiaan vertautuva laji. Ei se mitään portaissa pomppimista ole (paitsi ihan pikkulapsilla).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Onko sinulla jotain haasteita lukutaidon kanssa? Olen eri, mutta ei tuossa sanottu, ettei parkouria voisi aloittaa. Kyse oli niistä vanhoista viesteistä, joissa toivottiin parkouria helpoksi matalan kynnyksen liikunnaksi liikkumattomille nuorille ja sitä se nyt ei missään tapauksessa ole. Lisäksi arvosteltiin kuntia, että ne eivät järjestä parkourkerhoja, vaikka nuoret toivovat niitä. Se ei ole myöskään kuntien kannalta ihan matalan kynnyksen toimintaa, koska parkour vaatii sellaisten puitteiden rakentamista, joita ei yleensä kunnissa ole valmiina. Ei niitä liikkumattomia aloittelijoita voi pistää mihinkään kiviportaisiin tekemään ensimmäisiä hyppyjään.
Tuossa yllä kirjoitetaan, että yksikään sohvaperunalapsi ei ala harrastaa parkouria koulun kerhossa, koska tajuaa ettei pysty samaan kuin muut. Se on yksinkertaisesti hölmösti ajateltu.
Ymmärrä nyt hyvä ihminen, että se parkour on ei-kilpailullinen laji. Siellä jokainen kilpailee vain itseään vastaan. Ja kun on riittävästi pomppinut, kiviportaat ovat todellakin kivoja.
Ei lapset tyhmiä ole, kyllä he tajuavat, että ovat paljon huonompia vaikkei kilpailua olisikaan. Esim. jos kaveri siirtyy roikkumalla helposti telineen päästä päähän ja itse putoaa sekunnissa alas. Ongelmasta tulee sitä isompi mitä isompia lapset ovat. Juuri siitä syystä lasten liikuntaharrastuksiin täytyy panostaa (vanhempien) pienestä pitäen. Kouluikäisenä aletaan sitten olla jo myöhässä. (Ehkä jollain 1-2 luokkalaisilla vielä onnistuu liikunnan aloittaminen nollasta, mutta sen jälkeen alkaa olla oikeasti vaikeaa).
Näin se valitettavasti on. Oma poikani puhui luokkakaverinsa tulemaan futistreeneihin (ei aikaisempaa liikuntaharrastusta, ovat kakkosluokkalaisia). Pari kertaa kaveri kävi, mutta sitten lopetti. Ihmettelin asiaa kun kaveri oli meillä kylässä ja hän sanoi, ettei halunnut jatkaa, kun ei jaksanut juosta muiden mukana. Ei ole edes mikään superkilpajoukkue, vaikka ei myöskään ihan höntsää. Se tippuminen tapahtuu oikeasti nuorena.
Se tippuminen tapahtuu nuorena, jos ei ole tehnyt yhtään mitään liikunnallista aikaisemmin. Ei tuossakaan ollut kyse mistään futistaidoista vaan yksinkertaisesti siitä, että kunto oli niin huono, ettei pystynyt juoksemaan. Sille on valmentajan aika vaikea tehdä mitään. Ei valmentaja voi kieltää muita juoksemasta pallon perässä, kun se on vähän niin kuin lajin ydin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Jos on vaikka viikon parkourleirillä ja treenaa 6 tuntia päivässä, niin kyllä se treeniä on. Toisaalta aika harva teini on siellä leikkipuistossa kiipeilemässä. Oma lapseni rakasti taaperona kiipeilytelineitä ja nyt harrastaa juurikin parkouria. Ja kyllä, joskus on lihakset kipeänä. Ymmärrätkö muuten, että esim kiipeily on olympialaji ja vaatii todella paljon voimaa. Meinaat, että sitä ei tarvitse treenata. Lapsena leikkipuistossa kiipeilyt riittää? Väkisin tulee myös mieleen, että oletteko koskaan nähneet "oikeaa" parkouria? Sehän on käytännössä akrobatiaan vertautuva laji. Ei se mitään portaissa pomppimista ole (paitsi ihan pikkulapsilla).
Kyllä olen nähnyt oikeaa parkouria ja kiipeilyä. Perheessäni harrastetaan kumpaakin, ja roikutaanpa vielä siellä leikkipuistossakin. Ehkä siksi noilla lajeilla ei ole meidän perheessämme mitään saavuttamattomuuden sädekehää. Lapset ovat tottuneet pienestä saakka siihen, että isä ja äitikin vähän haastavat itseään leikkipuistossa.
Kaiken saa vietyä olympiatasolle, mutta oikeasti on pikkuisen koomista voivotella, miten vaikeaa jokin parkour tai kiipeily on. Molempiin mahtuu mukaan monentasoista, ja molemmat nimenomaan ovat kivoja ja kannustavia yhteisöitä, vailla uhoa ja isottelua. Kannustan kaikkia lämpimästi koettamaan ja innostumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Sehän on sitten hyvän juttu. Omaa lastani ei leikkipuistot kiinnosta pätkän vertaa (enkä ihmettele, suurin osa siellä olevista on pikkutaaperoita vanhempiensa kanssa). Onneksi käy mielellään treeneissä monta kertaa viikossa ja liikkuu pyörällä joka paikkaan, joten ei tässä mitään huolta ole. On myös lähes kaikki illat (kelien salliessa) potkimassa palloa tuossa lähikentällä. Harrastetaan vielä perheenkin kanssa esim. uintia ja frisbeegolfia, joten eiköhän me pärjätä ilman sitä leikkipuistoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
Meillä ei ole näin. Ulkokuntosalit, pelikentät ja parkourpuistot on erikseen. Siellä leikkipuistossa on oikeasti taaperoita vanhempineen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Tutkimuksemme mukaan lajinomaisen leikkimisen ja monien lajien kokeilemisen tulisi olla etusijalla lasten liikunnassa vähintään 12 tai 13 ikävuoteen saakka. Tämä on hyväksi lapsen kasvulle ja edistää sitä, että urheiluun kehittyy elinikäinen ja positiivinen suhde. Tästä on kansanterveydellisestä hyötyä, mutta se kehittää myös huippu-urheilijoita. Monista signaaleista päätellen tämä ideaali ei Suomessa kuitenkaan useinkaan toteudu.
Lähde: Mikko Piispa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Sehän on sitten hyvän juttu. Omaa lastani ei leikkipuistot kiinnosta pätkän vertaa (enkä ihmettele, suurin osa siellä olevista on pikkutaaperoita vanhempiensa kanssa). Onneksi käy mielellään treeneissä monta kertaa viikossa ja liikkuu pyörällä joka paikkaan, joten ei tässä mitään huolta ole. On myös lähes kaikki illat (kelien salliessa) potkimassa palloa tuossa lähikentällä. Harrastetaan vielä perheenkin kanssa esim. uintia ja frisbeegolfia, joten eiköhän me pärjätä ilman sitä leikkipuistoa.
Hyvä että pärjäätte. Mutta tiedoksesi, että moni 12-vuotias käy leikkipuistossa, ja nimenomaan leikinomainen treenaus on vielä tuossa iässä täysin normaalia ja suotavaa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on ympäristönsä ja kasvatuksensa tulos.
Kyllä, ja kaverit on nykyisin se juttu. Jos ei ole kavereita, mihinkään harrastukseen ei saa innostettua.
Itselläni on 3 lasta, joista vanhin on aina ollut sosiaalinen ja aktiivinen. Häntä ei haitannut, vaikka ei 6-vuotiaana tuntenut ketään yleisurheilussa, kun aloitti. Äkkiä sai sieltä pari kaveria. Jossain vaiheessa vaihtoi voimisteluun ja kilpauintiin. Se uinti ei ollut hänen juttunsa, kun siellä ei höpötetä, vaan tullaan, tehdään treeni valmentajan ohjeilla yksilöllisesti ja lähdetään pois. Voimistelussa tuli hinta vastaan kilpatasolla, vaihtoi cheeriin ja tanssitunteihin.
Keskimmäinen lapsi on ujo. Ei ole ikinä ollut laajaa kaveripiiriä ja hitaasti tutustuu ihmisiin. Kaksi hyvää ystävää olleet samat päiväkoti-iästä. Ei harrasta vapaa-ajalla ryhmäliikuntaa, mutta partiossa käy, ja siellä on joka kerta liikuntaa. Kotona piirtää, taiteilee ja uutena harrastuksena bongaa lintuja. Saattaa pyöräillä 8 km päähän lintuharrastuksen tiimoilta. Häntä ei saa houkuteltua mihinkään liikuntaharrastukseen edes rahalla.
Nuorin lapsi on vasta kolmannella luokalla, eikä tulevaa tiedä. Hän on sosiaalinen ja paljon kavereita. Hiihtää talvella ja kisoissakin kävi. Ratsastaa kerran viikossa, tällä hetkellä treenaa aitoja. Ja tietysti marisee, että oma poni saatava. Ihan siihen ei meidän budjetti riitä, mutta yhden ratsastuskerran viikossa saa reilulla tonnilla vuodessa. Siellä voi siis ostaa 10 kerran kortteja ratsastustunneille, 240 euroa ja käytännössä vuodessa menee noin 3 korttia, kun ei kukaan joka viikko pääse, on flunssaa ja lomamatkaa ja poneillakin parin viikon kesäloma. Ihan kohtuullinen summa, jos ei muita kalliita harrastuksia. Hiihtokin maksaa, mutta ei yhtä paljon vielä tuossa iässä. Nuorin lapsi myös liikkuu tosi paljon ulkona. Käy talvella pulkkamäessä ja luistelemassa monta kertaa viikossa ja kesällä päivät leikkipuistossa ja uimassa lähes joka ilta. Liikuntaa monta tuntia päivässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
Meillä ei ole näin. Ulkokuntosalit, pelikentät ja parkourpuistot on erikseen. Siellä leikkipuistossa on oikeasti taaperoita vanhempineen.
No onpas hölmöä. Tuohan syö kaikilta liikunnan mahdollisuuksia. Meillä päin ne taaperot ovat hiekkalaatikolla ja taaperokeinoissa. Leikki-ikäiset kiipeilevät telineissä, kouluikäiset pelaavat ja parkouraavat, aikuiset tekevät lihaskuntoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Lisään tähän vielä, että ainakin meidän kaupungissamme leikkipuistoja on voimakkaasti viety lähiliikuntapisteiden suuntaan. Siellä on parkour-välineitä, koripallokenttiä, lihaskuntovälineitä ja vaikka mitä. Surullista, jos jonkun 12-vuotias ei käytä noita mahdollisuuksia, koska pitää niitä lapsellisina.
Meillä ei ole näin. Ulkokuntosalit, pelikentät ja parkourpuistot on erikseen. Siellä leikkipuistossa on oikeasti taaperoita vanhempineen.
No onpas hölmöä. Tuohan syö kaikilta liikunnan mahdollisuuksia. Meillä päin ne taaperot ovat hiekkalaatikolla ja taaperokeinoissa. Leikki-ikäiset kiipeilevät telineissä, kouluikäiset pelaavat ja parkouraavat, aikuiset tekevät lihaskuntoa.
Siis taaperot ja leikki-ikäiset on keskenään, kun aikuiset treenaa?? Naapurikaupungissa on leikkipuisto ja ulkokuntosali vierekkäin ja kaikki lapset oli siellä ulkokuntosalissa. Meno oli niin kaoottista, ettei todellakaan kiinnostanut mennä treenaamaan. Meillä sali on pururadan yhteydessä ja siellä on todella mukava käydä (lapsia ei tarvitse varoa).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Tähän tämä liikkumattomuusepidemia on vienyt, vanhempi selittää tohkeissaan miten parkour on niin erittäin haastavaa ettei sitä voi edes aloittaa!
Oma lapseni treenaa jalkapalloa hyvätasoisessa joukkueessa monta kertaa viikossa (kuten tuossa luki). Parkourissa käydään satunnaisesti, koska se tukee lajia hyvin. Ei siis tarvitse olla huolissaan liikkumattimuusepidemiasta meidän perheen kohdalla. Kerroin vain mitä olen siellä nähnyt.
Tosi hyvätasoinen joukkue varmasti, jos parkourkin on lapsen ja vanhempansa mielestä tosi rankkaa!
Ihan vaan esimerkkinä: jalkapallossa ei juurikaan tarvita käsivoimia, mutta parkourissa roikutaan milloin mistäkin eli ylävartalon lihakset saa ihan toisenlaista treeniä kuin jalkapallossa. Samoin keskivartalon hallintaa tarvitaan paljon enemmän. Jalkojen väsymistä ei ole valittanut, mutta se ei ole kovinkaan yllättävää sen jalkapallotaustan takia.
Jotenkin tosi surullista ja tämän ajan kuva, että alakouluikäinen ei juurikaan roiku ja kiipeile, koska hänen lajiinsa ei kuulu roikkumista ja kiipeilyä.
Ja sitten vielä vanhempi ajattelee, että parkour on erityisen vaativa laji, koska siihen kuuluu tällaisia leikkipuistoissa harjoiteltavissa olevia taitoja haloo, milloin roikkumisesta ja kiipeilystä tuli treeniä?
Alakouluikäinen voi olla jopa 12-vuotias. Kuinka moni heistä kiipeilee leikkipuistossa? Senhän tähden niitä muita omaa lajia tukevia lajeja juuri harrastetaan, jotta saataisiin monipuolista treeniä.
Miksei 12-vuotias voisi kiipeillä leikkipuistossa? Terveellisempää sellainen on, kuin että 12-vuotias liikkuu ainoastaan sillä mielellä että nyt pitää treenata sitä tai tätä.
Ja kyllä, mullakin on 12-vuotias. Käy edelleen puistoissa.
Sehän on sitten hyvän juttu. Omaa lastani ei leikkipuistot kiinnosta pätkän vertaa (enkä ihmettele, suurin osa siellä olevista on pikkutaaperoita vanhempiensa kanssa). Onneksi käy mielellään treeneissä monta kertaa viikossa ja liikkuu pyörällä joka paikkaan, joten ei tässä mitään huolta ole. On myös lähes kaikki illat (kelien salliessa) potkimassa palloa tuossa lähikentällä. Harrastetaan vielä perheenkin kanssa esim. uintia ja frisbeegolfia, joten eiköhän me pärjätä ilman sitä leikkipuistoa.
Hyvä että pärjäätte. Mutta tiedoksesi, että moni 12-vuotias käy leikkipuistossa, ja nimenomaan leikinomainen treenaus on vielä tuossa iässä täysin normaalia ja suotavaa.
Eli lapsi pitää väkisin viedä leikkipuistoon kiipeämään sinne pikkulasten joukkoon. On väärin lähteä koko perheellä läheiseen seinäkiipeilypaikkaan ja kiipeillä siellä yhdessä??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi suuri ongelma on suuri viha vähemmän liikkuvia kohtaan. Kun tässäkin ketjussa yritetään antaa rakentavia ehdotuksia, alkaa kauhea huuto miten niitä matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia on jo aivan tarpeeksi ja liikaakin, eikä niissä käy kukaan. Jos näin on, kannattaisiko miettiä, onko kynnyksessä edelleen jotain pielessä.
Tai sitten toinen huuto, miten verovaroilla ei voida tarjota ihan kaikkea. Herää kysymys, että jotenkin rahanjakoa pitäisi kohdentaa uusiksi, nuorten itsensä kysynnän mukaan, jos ne tällä hetkellä tarjolla olevat vaihtoehdot eivät houkuttele lapsia ja nuoria.
Itse olen vienyt lapsiani monenlaisten urheiluseurojen pariin, ja hämmentynyt siitä, miten vähällä rahalla joissakin lajeissa, kuten vaikkapa suunnistuksessa, pesäpallossa ja kamppailulajeissa, on saanut niin paljon ja hyvää. Sitten toisena ääripäänä on jalkapallo, missä raha tuntuu virtaavan junioreilta organisaatiolle.
Ei ole rakentava ehdotus perustaa lisää matalan kynnyksen futiskerhoja veronmaksajien rahoilla, jos vanhoihinkaan ei ole tulijoita tai ne tulijat ovat lähinnä niitä, jotka urheilevat muutenkin, mutta kilpaseurat ovat ongelmissa, koska niihin on enemmän tulijoita kuin pystyisivät ottamaan vastaan.
Joukkuepeleissä sitä kynnystä on vaikea madaltaa tiettyä pistettä alemmas. Ne ovat aina kilpailullisia. Vaikka ei osallistuttaisi kisoihin tai edes laskettaisi pisteitä harkoissa, niin aina niissä on tavoitteena saada peliväline maaliin/koriin/jonnekin. Silloin porukka yleensä yrittää saada sen pelivälineen haluttuun paikkaan ja ne, jotka pystyvät yleensä jopa ottavat juoksuaskeleita saavuttaakseen tavoitteensa. Jos tuollainen kynnys on liian korkea, niin sitten varmaan kannattaa miettiä jotain muita lajeja kuin joukkuepelejä. Niitäkin on vaikka kuinka paljon tarjolla hyvin matalalla kynnyksellä kunhan vain jaksaa etsiä.
Yleensä näitä matalan kynnyksen juttuja pyöritetään aika pienellä budjetilla, joten niillä ei ole valtavia mainosbudjetteja, vaan sen vanhemman pitää ihan itse ottaa google kauniiseen käteen ja selvittää.
Ei kiitos enää yhtään futiskerhoa! Futista on jo riittävästi. Suomen mallin yhteydessä on käynyt ilmi, että lapsia ja nuoria kiinnostaa esimerkiksi parkour tai free gym.
Mutta kiinnostaako ihan oikeasti?
Varmaan monista olisi kivaa osata juosta ympäriinsä hyppien voltteja talojen katoilta, mutta kuinka moni näistä liikkumattomista lapsista olisi oikeasti valmis näkemään sen valtavan treenaamisen vaivan, jonka se vaatii, että tuo onnistuu. Ja kokemaan kaiken sen kivun, mitä epäonnistuneiden temppujen jälkeen asfaltille/sementille mätkähtely tuottaa.
Oma lapsi harrastaa parkouria varta vasten rakennetussa salissa ja kyllä sielläkin jääpussit ovat aika ahkerassa käytössä vaikka on patjat sun muut. Jokainen voi kuvitella, miltä homma näyttää, jos ei ole kunnon puitteita, vaan hommaa lähdetään vetämään jossain koulun pihassa oikeiden betoniesteiden kanssa.
Kyllä ne oikeatkin parkouraajat siirtyvät ulos viimeistään edistyttyään vähän pidemmälle. Moni myös parkouraa itsenäisesti - parkourin filosofiassahan korostetaan, että parkour on tavallaan paluu lapsen leikkiin.
Omat lapseni eivät ole koskaan leikkiä unohtaneetkaan. Jokainen metsäretki on yhtä temppuilua, joka puuhun pitää yrittää kiivetä. Parkour-salissa ei ole jääpussia muistaakseni koskaan tarvittu, sehän on melko turvallinen ympäristö ehkä toisten lasten määrää lukuun ottamatta.
Parkour on todella haastava laji, joka vaatii erittäin hyvää kehonhallintaa ja koordiaatiokykyä. Oma lapseni (treenaa monta kertaa viikossa muuta lajia) on käynyt aina välillä parkourtunneilla ja valittaa aina niiden jälkeen miten koko kroppa on kipeä (lihakset siis ja siksi siellä juuri käydään, koska ei alakouluikäinen viitsi lihastreeniä tehdä, tuossa se tulee vahingossa). Yksikään sohvaperunalapsi ei oikeasti ala harrastaa parkouria koulunkerhossa. Siinä tajuaa hyvin nopeasti, ettei pysty läheskään samaan kuin muut ja luovuttaa.
Anteeksi, mutta olet vähän hupsu. Tietenkään lapsi ei ole enää sohvaperunalapsi, jos hän harrastaa parkouria koulun parkourkerhossa. Sitähän varten liikuntakerhoihin mennään, että liikutaan. Parkour-ohjaajista on huutava pula, ja kerhoja käynnistyy eri kouluilla, joten varmasti siellä jokunen sohvaperunakin aloittaa, ja sehän juuri onkin näiden kerhojen tarkoitus.
Parkourin aloittaessaan ei tarvitse mitään erityisiä taitoja, vaan sinne mennään oppimaan. Se, että joku osaa paremmin, ei ole mikään syy lopettaa. Parkour ei ole kilpailullinen laji, itse asiassa päinvastoin. Toivottavasti et ole tartuttanut noita toksisia häpeäasenteitasi lapseesikin.
No kyllä se lapsi on yhä sohvaperuna, kun menee ensimmäistä kertaa niihin treeneihin katsomaan, mistä on kyse. Parkour on hyvä ja hieno harrastus ja sopii todella monille lapsille, mutta en ottaisi sitä ensimmäiseksi esimerkiksi lajeista, joita vaarallisen huonossa kunnossa olevien lasten kannattaa aloittaa, koska minun on todella vaikea kuvitella, että nimenomaan he saisivat siitä niitä onnistumisen kokemuksia.
Tanssi sopisi hyvin koulun liikuntatunneille, liekö jo? Opetella eri askelkuvioita, musiikkia, sehän olisi yleissivistävääkin. Ja tanssiin jos innostuu, sitä voi harrastaa kotonakin omin päin. Vaikka cha cha chaata tai rumbaa tai sambaa!:))