Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Vierailija kirjoitti:
Niitä pelkkiä harrastus ryhmiä tarvittais lisää, sähly, jalkapallo, jääkiekko jne mitä sais harrastaa omaksi ilokseen. Ei täällä ainakaan mitään ole, paitsi alle kouluikäisille. Ja paras olis et olis vielä iltapv aikaan. Se ei paljon lohduta jos esim tiistaisin on joku harrastus koululla kahdelta ja koulu loppuu kolmelta.
Vaikea kuvitella, ettei olisi. Kuinka hyvin olet oikeasti selvittänyt kuntasi tilannetta? Onhan tietenkin kuntia monenlaisia, mutta kyllä ainakin lähes kaikki tarjoavat lasten ja nuorten liikuntapalveluita.
Täälläkin on ollut vaikka kuinka monta keskustelua lasten harrastamiseen ja sen hintoihin liittyen ja vaikka kuinka moni on väittänyt, että heidän kunnassaan ei ole tällaisia palveluita, mutta yksikään ei ole suostunut kertomaan esimerkkiä kunnasta, joissa näitä ei olisi. Olen alkanut epäilemään, että he joko trollaavat tai sitten eivät vain ole jaksaneet edes googlata vaihtoehtojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on mainittu Islannin malli, jossa on hyviä puolia ja nythän Suomessa pilotoidaan harrastamisen Suomen mallia, jossa nimenoman tarjotaan liikuntaa ja muutakin harrastustoimintaa koulupäivän yhteydessä tai heti sen jälkeen. Iltapäivisinhän lapsilla olisi runsaasti aikaa harrastaa ennen kuin vanhemmat tulevat kotiin.
Joku kysyi myös, voiko koulu järjestää liikuntakerhotoimintaa joka ei olisi kaikille avoin. Voi ja erityisesti jos se on suunnattu vähemmän liikkuville. Haasteena on silti saada tämä oikea kohderyhmä osallistumaan. Osallistumiskynnys voi olla korkea.
Ihan normi arkiaktiivisuus koulumatkoineen, piha- ja välituntileikkeineen voi kyllä tuoda hyvän määrän liikuntaa lapselle. Tää on paljon merkittävämpää kuin se liikuntaharrastus. Monella urheiluseurassa liikuntaa harrastavallakin motoriset perustaidot voi olla yllättävän heikot.
Oma lapseni on käynyt parissa seuran organisoimassa harrastuksessa. Valitettavasti aktiivisuuden taso ei näissä välttämättä ole aina kovin korkea (jonottelua, juomataukoja jne.) Itsekseen puuhatessa ja liikkuessa lapsen toiminta on tehokkaampaa (on innokas liikkuja). Kyllä se malli liikkumiseen tulee vanhemmilta/kotoa. Liikutaan yhdessä ja kokeillaan monipuolisesti eri lajeja, ml. metsäretkiä. Siinä se meidän pienempikin ehkä vähemmän liikunnallinenkin lapsi seuraa mukana, kun näkee mallia muilta. Molemmat meistä vanhemmista työskentelee liikunnan/urheilun parissa, mutta emme yritä tehdä lapsistamme huippu-urheilijoita vaan liikunnasta nauttivia lapsia, joille syntyisi liikunnallinen elämäntapa.
Mun lapsellani oli pienempänä sellainen lasten aktiivisuusranneke, ja mulle oli järkytys huomata, kuinka vähän askeleita tuli esimerkiksi jalkapallotreeneissä verrattuna vapaaseen puistoiluun. Uskomatonta mutta totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Itse ymmärsin vasta aikuisena, että jossain liikuntalajeissa pärjääminen ja kunto ovat kaksi eri asiaa. Itselläni on aina ollut aika hyvä kunto, koska olen ihan vaan kävellyt ja pyöräillyt aika paljon. Olen vain ollut huono koululiikunnassa ja kilpailuissa. Silti olen se, joka esim. jaksaa vaeltaa. Mutta koululiikunta loi käsityksen, että olen kokonaisvaltaisesti huono.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin tuolla kuvauksella kuulostaa siltä, että olet hyvä yhdessä yksittäisessä kunnon osa-alueessa, eli aerobisessa kunnossa ja erityisesti sen matalassa päädyssä. Kuulostaa myös siltä, että olet aika huonossa kunnossa kunnon muilla osa-alueilla, kuten anaerobissa liikunnassa, voimassa, nopeudessa, liikkuvuudessa, tasapainossa yms, jotka ovat kriittisiä tekijöitä esimerkiksi pallopeleissä pärjäämisessä.
Kuntoilussa kannattaisi pyrkiä siihen, että mikään osa-alue ei jäisi täysin paitsioon, koska se on sitten se elimistön heikoin lenkki.
Aika harva keski-ikäinen pitää pallopeleissä pärjäämistä mitenkään keskeisenä lenkkinä terveyden ja toimintakyvyn kannalta. Kyllä minä näkisin, että ensisijaista on pitää selkä ja hartiat kunnossa, ja tietenkin kävellä mahdollisimman paljon.
Kivojahan pallopelit toki ovat, jos niistä pitää. Itsekin pidän.
-eri.
Et siis jaksanut lukea viestiä mihin vastattiin? Siinä kirjoittaja ihmetteli, miksi ei pärjännyt koululiikunnassa vaikka oli mielestään hyvässä kunnossa kävelyn ansiosta. No siihen vastattiin ihan fiksusti, että koululiikunta ei ole vain kävelyä vaan pitäisi pystyä myös muihin asioihin ja esim. pallopelit vaativat muita kunnon osa-alueita kun matalaa aerobista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustetaan liiuntaluokkia, joihin otetaan oppilaaksi juurikin vaan näitä vähän, tai ei ollenkaan liikkuvia lapsia.
Joka päivä puolitoista tuntia liikuntaa.Pakotettu koululiikunta vie vähäisenkin halun harrastaa liikuntaa vapaaehtoisesti. Sitä paitsi tuo määrä ei riitä mihinkään. Lapsen pitäisi liikkua noin 25h/viikko. Tähän laskettuna luonnollisesti myös kouluun käveleminen jne.
Mitä, jos sitä liikkumisen halua ei ole muutenkaan ollenkaan? Jos lapsi ei liiku vapaaehtoisesti ollenkaan, niin onko sitten parempi, ettei hän liiku ollenkaan edes koulussa, ettei hän nyt vain traumatisoidu siitä, että joutui vähän hikoilemaan?
No jo sitä halua ei ole niin ei sitä pakollakaan tule. Onhan tuo nähty jo vuosikausia liikuntatunneilla.
Tää ei oo pakko -asenne on mennyt niin pahaksi että kuulemma armeijan cooperin testissäkin porukka vaan hölkkää kun ei oo pakko juosta täysillä jos ei halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kelpaako entisen liikkumattoman lapsen näkemys?
Vanhemmista asia ei todellakaan ollut kiinni. Kannustusta liikkumiseen riitti, eikä meillä ollut lainkaan kotona esim. pelikonsolia tai tietokonetta, ja telkkarin katsomistakin rajoitettiin. En myöskään ollut totaaliliikkumaton, koska kävelin usein koulumatkat, mutta sellainen varsinainen hikiliikunta ei kiinnostanut enkä siinä pärjännyt. Tietyissä kuntotesteissä saatoin olla tyyliin huonoimman 2% tulostasolla. Vasta lukioiässä innostuin liikkumaan vapaaehtoisesti, ja nyttemmin olen fyysisessä työssä pärjäävä aikuinen.
Näin aikuisjärjellä miettien löydän asian taustalta seuraavia syitä:
Mulla oli suolioireinen ruoka-allergia, jonka diagnostiikka ja kouluruoan osalta myös hoito takkusivat pitkään. Ei ole kiva liikkua, jos on maha kipeänä. Terveydelliset seikat siis kuntoon. Eikä lapsi osaa tällaisia välttämättä itse ilmaista, kun ei muusta tiedä.
Liikunnan opetuksessa ei opetettu tekniikkaa juuri ollenkaan, vaan laitettiin vain tekemään ja mitattiin tuloksia. Olen vasta aikuisena tajunnut, millaista liikettä jalkojen kuuluisi tehdä kun juoksee! Yleinen kömpelöys aiheutti sitä, että ihan ymmärrettävästi vanhemmat kielsivät hurjempaa kiipeilyä yms. mutta kömpelöyden vähentämisen eteen ei kukaan tehnyt mitään konkreettista. (Vastaavasti myös kun olin esim. hidas pukemaan, niin kukaan sen kummemmin koulussa kuin kotona ei neuvonut mitään konkreettista vinkkiä siihen, miten pukeminen sujuisi nopeammin. En tiedä miten nykyään.)
Muut asiat kiinnostivat enemmän. Lukeminen, taide, musiikki, käsityöt, askartelu... kyllä lapsen pitää ehtiä myös tehdä itseään kiinnostavia asioita, enkä usko että pakkopullaliikunta tuottaisi aitoa innostusta.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsellani oli pienempänä sellainen lasten aktiivisuusranneke, ja mulle oli järkytys huomata, kuinka vähän askeleita tuli esimerkiksi jalkapallotreeneissä verrattuna vapaaseen puistoiluun. Uskomatonta mutta totta.
Tämä tietenkin riippuu aika paljon ikäluokasta, mutta jos ei puhuta enää ihan eskari-ikäisistä, niin futistreeneissä treenataan nimenomaan sitä joukkuepeliä ja se tarkoittaa välillä myös pysähtymistä ja kuuntelemista. Koko aikaa ei vain voi höngätä täysiä. Ihan varmasti teillekin (edelleen olettaen, että ei olla enää ihan eskari-ikäisiä) on jankattu kyllästymiseen saakka sen oman yksilöharjoittelun merkitystä. Niiden joukkuetreenien ei ole tarkoitus olla mitään pelkkää fysiikkatreenausta tai henkilökohtaista tekniikkatreenausta vaan ne pompottelut yms. pitäisi tehdä omalla ajallaan, jos futis kiinnostaa yhtään vakavammin. Jos ei kiinnosta, niin harrasteryhmä on oikea paikka. Niissä keskitytään yleensä paljon enemmän liikkumiseen ja pelaamiseen ja kuvioiden hionta jätetään muille. Niillä vuoroilla tulee varmasti sitten enemmän askeleitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vihervassareiden mielestä varmaan pitäisi lapset luovuttaa valtion kasvatettaviksi. Tulee sitten terveitä ja oikein ajattelevia lapsia.
Pakottaa skidit duunaa kuntopiirii.
Aamuin, illoin. Joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kysyttäis lapsilta? Eikö ne paljon liikkunut niiden pokemonien perässä?
Vierailija kirjoitti:
Kelpaako entisen liikkumattoman lapsen näkemys?
Vanhemmista asia ei todellakaan ollut kiinni. Kannustusta liikkumiseen riitti, eikä meillä ollut lainkaan kotona esim. pelikonsolia tai tietokonetta, ja telkkarin katsomistakin rajoitettiin. En myöskään ollut totaaliliikkumaton, koska kävelin usein koulumatkat, mutta sellainen varsinainen hikiliikunta ei kiinnostanut enkä siinä pärjännyt. Tietyissä kuntotesteissä saatoin olla tyyliin huonoimman 2% tulostasolla. Vasta lukioiässä innostuin liikkumaan vapaaehtoisesti, ja nyttemmin olen fyysisessä työssä pärjäävä aikuinen.
Näin aikuisjärjellä miettien löydän asian taustalta seuraavia syitä:
Mulla oli suolioireinen ruoka-allergia, jonka diagnostiikka ja kouluruoan osalta myös hoito takkusivat pitkään. Ei ole kiva liikkua, jos on maha kipeänä. Terveydelliset seikat siis kuntoon. Eikä lapsi osaa tällaisia välttämättä itse ilmaista, kun ei muusta tiedä.
Liikunnan opetuksessa ei opetettu tekniikkaa juuri ollenkaan, vaan laitettiin vain tekemään ja mitattiin tuloksia. Olen vasta aikuisena tajunnut, millaista liikettä jalkojen kuuluisi tehdä kun juoksee! Yleinen kömpelöys aiheutti sitä, että ihan ymmärrettävästi vanhemmat kielsivät hurjempaa kiipeilyä yms. mutta kömpelöyden vähentämisen eteen ei kukaan tehnyt mitään konkreettista. (Vastaavasti myös kun olin esim. hidas pukemaan, niin kukaan sen kummemmin koulussa kuin kotona ei neuvonut mitään konkreettista vinkkiä siihen, miten pukeminen sujuisi nopeammin. En tiedä miten nykyään.)
Muut asiat kiinnostivat enemmän. Lukeminen, taide, musiikki, käsityöt, askartelu... kyllä lapsen pitää ehtiä myös tehdä itseään kiinnostavia asioita, enkä usko että pakkopullaliikunta tuottaisi aitoa innostusta.
Kiitos viestistäsi. Kelpaa todellakin!
Osaisitko vielä keksiä, millä sinua olisi voinut innostaa liikkumaan muuten kuin luonnollisesti huolehtimalla, että olisit ollut terve ja liikkuminen olisi ollut kivutonta?
Toinen, mitä pohdin on tuo liikunnan opetukseen liittyvä asia. Miten olisit kokenut, että opettaja olisi alkanut korjaamaan vaikka juoksutekniikkaasi tunnilla? Sehän tuskin olisi ollut millään yhdellä vinkillä korjattavissa, vaan olisi oikeasti vaatinut aktiivista otetta. Olisitko kokenut sen positiivisena asiana vai ahdistavana silmätikuksi ottamisena?
Kiitos, jos jaksat vastailla.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos kysyttäis lapsilta? Eikö ne paljon liikkunut niiden pokemonien perässä?
Liikkuivathan ne, mutta sille kävi niinkuin mille tahansa muoti-ilmiölle. Parin kuukauden jälkeen mutsit ja faijat löysivät sen ja yllättäen se ei enää ollutkaan lasten mielestä cool...
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsellani oli pienempänä sellainen lasten aktiivisuusranneke, ja mulle oli järkytys huomata, kuinka vähän askeleita tuli esimerkiksi jalkapallotreeneissä verrattuna vapaaseen puistoiluun. Uskomatonta mutta totta.
Ne otettavat askeleet saattavat sitten taas olla vähän ripeämpiä ja räjähtävämpiä kuin perus puistoulkoilussa. Askel ja askel eivät aina ole ihan sama asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalla nykyvanhemmista on kummallinen käsitys, että liikunta=maksullinen seuratoiminnassa tapahtuva ohjattu harrastus. Ei tule mieleenkään, että harrastusten hinnoista ulisemisen sijaan voisi viedä sen lapsen ihan ilmaiseksi pulkkamäkeen, pihalle potkimaan palloa, metsään käppäilemään jne. jne. Vanhempi luonnollisesti mukaan. Ei mene tämäkään niin, että asiat muuttuvat vain ulkoistamalla ne jollekin muulle. Pitää tehdä itse jotain asian eteen.
Toisaalta tässä on kyllä sellainen ongelma, ettei monellakaan ole ainakaan tässä pk-seudulla oikein ole sellaisia metsiä mihin mennä käppäilemään vaan sinne metsään päästäkseen pitää ensin lähteä jonnekin kauemmas.
Sama toki pätee noihin pulkkamäkiinkin eli ei niitäkään rakentamattomia ja luonnontilaisia alueita enää oikein ole vaan joka ikinen paikka on tuupattu jo täyteen taloa.
Sen pulkkamäen ei tosiaan tarvitse olla mikään iso ja valaistu paloheinä, mutta eipä noita pikkumäkiä eikä mitään muutakaan enää ole esim omakotitalotonttien välissä joutomaana kuten kasarilla-ysärillä.
Täältä tosiaan puuttuu sellaiset ulkoilureitit jotka kulkisi metsässä/luonnossa ja jotka olisi helposti saavutettavissa. Jossain ison tien varressa kulkevalla kevyenliikenteenväylällä ei varsinaisesti ole mikään ilo ulkoilla eikä lenkkeillä.
Ettäkö ei ole metsiä pk-seudulla?? Katsopa karttaa. Ja luonnossa liikkuminen onnistuu muuallakin kuin metsässä. Olen asunut ympäriinsä Helsingin, Espoon ja Vantaan aluella ja kaikkialla olen päässyt ulkoilemaan luontoon ilman autoa (jota minulla ei ole). Uuvi.fi on hyvä sivusto etsiä erilaisia ulkoilupaikkoja.
Sori ohis, mutta oli pakko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsellani oli pienempänä sellainen lasten aktiivisuusranneke, ja mulle oli järkytys huomata, kuinka vähän askeleita tuli esimerkiksi jalkapallotreeneissä verrattuna vapaaseen puistoiluun. Uskomatonta mutta totta.
Ne otettavat askeleet saattavat sitten taas olla vähän ripeämpiä ja räjähtävämpiä kuin perus puistoulkoilussa. Askel ja askel eivät aina ole ihan sama asia.
Tai sitten ei. Ainakin minun lapsillani puistoilu on ollut kunnon kirmausta ja totista kiipeilyä. Mainittu lapsi muun muassa kiipesi puiston valaisintolppiin ylös saakka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kelpaako entisen liikkumattoman lapsen näkemys?
Vanhemmista asia ei todellakaan ollut kiinni. Kannustusta liikkumiseen riitti, eikä meillä ollut lainkaan kotona esim. pelikonsolia tai tietokonetta, ja telkkarin katsomistakin rajoitettiin. En myöskään ollut totaaliliikkumaton, koska kävelin usein koulumatkat, mutta sellainen varsinainen hikiliikunta ei kiinnostanut enkä siinä pärjännyt. Tietyissä kuntotesteissä saatoin olla tyyliin huonoimman 2% tulostasolla. Vasta lukioiässä innostuin liikkumaan vapaaehtoisesti, ja nyttemmin olen fyysisessä työssä pärjäävä aikuinen.
Näin aikuisjärjellä miettien löydän asian taustalta seuraavia syitä:
Mulla oli suolioireinen ruoka-allergia, jonka diagnostiikka ja kouluruoan osalta myös hoito takkusivat pitkään. Ei ole kiva liikkua, jos on maha kipeänä. Terveydelliset seikat siis kuntoon. Eikä lapsi osaa tällaisia välttämättä itse ilmaista, kun ei muusta tiedä.
Liikunnan opetuksessa ei opetettu tekniikkaa juuri ollenkaan, vaan laitettiin vain tekemään ja mitattiin tuloksia. Olen vasta aikuisena tajunnut, millaista liikettä jalkojen kuuluisi tehdä kun juoksee! Yleinen kömpelöys aiheutti sitä, että ihan ymmärrettävästi vanhemmat kielsivät hurjempaa kiipeilyä yms. mutta kömpelöyden vähentämisen eteen ei kukaan tehnyt mitään konkreettista. (Vastaavasti myös kun olin esim. hidas pukemaan, niin kukaan sen kummemmin koulussa kuin kotona ei neuvonut mitään konkreettista vinkkiä siihen, miten pukeminen sujuisi nopeammin. En tiedä miten nykyään.)
Muut asiat kiinnostivat enemmän. Lukeminen, taide, musiikki, käsityöt, askartelu... kyllä lapsen pitää ehtiä myös tehdä itseään kiinnostavia asioita, enkä usko että pakkopullaliikunta tuottaisi aitoa innostusta.
Kiitos viestistäsi. Kelpaa todellakin!
Osaisitko vielä keksiä, millä sinua olisi voinut innostaa liikkumaan muuten kuin luonnollisesti huolehtimalla, että olisit ollut terve ja liikkuminen olisi ollut kivutonta?
Toinen, mitä pohdin on tuo liikunnan opetukseen liittyvä asia. Miten olisit kokenut, että opettaja olisi alkanut korjaamaan vaikka juoksutekniikkaasi tunnilla? Sehän tuskin olisi ollut millään yhdellä vinkillä korjattavissa, vaan olisi oikeasti vaatinut aktiivista otetta. Olisitko kokenut sen positiivisena asiana vai ahdistavana silmätikuksi ottamisena?
Kiitos, jos jaksat vastailla.
-ap
On todella vaikea sanoa, miltä juoksutekniikkaan puuttuminen olisi tuntunut ala-asteikäisenä. On kuitenkin mahdollista, että olisin ottanut sen positiivisesti, koska muistan kipuilleeni lapsuudessa sen kanssa, että en osaa juosta niin nopeasti kuin muut. Se asia siis harmitti minua itseäni. Lisäksi ajattelisin, että tekniikkaan liittyviä asioita voisi olla mahdollista selittää myös koko ryhmälle yhteisesti, ja siitäkin voisi olla apua. Meillä oli kerran poikien liikunnanopettaja sijaisena, ja hän selitti muutamalla lauseella teknisiä asioita pituushypystä. Ennätykseni parani samantien metrillä :) Harrastan nykyään kuoroa, ja siellä kuoronjohtaja selittää laulutekniikkaan liittyviä asioita yhteisesti ja demonstroi itse oikean ja väärän tavan, ottamatta ketään kuorolaista silmätikuksi.
En tähän hätään oikein keksi, mitä muuta olisi voinut tehdä eri tavalla. Ehkä olisi voinut miettiä enemmän sitä, miten kömpelöä lasta voisi kannustaa kroppansa käyttämiseen ja juuri esim. kiipeilyn harjoitteluun siten, ettei siitä aiheudu kohtuuttomia turvallisuusriskejä. Mutta en tiedä, olisiko siihen ollut käytännössä realistisia mahdollisuuksia. Nykyään leikkipuistojen turvallisuus lienee paremmalla tasolla kuin 90-luvulla.
Kömpelyys on aivojen toiminnan ongelma ja on hyvin kuntoutettavissa. Ei sitä välttämättä kokonaan saa häviämään, mutta vähenemään reilusti kuitenkin.
Tuttavilla oli hahmotuksen vaikeuksista ja kömpelyydestä kärsivä lapsi. Tilanne korjautui käytännössä kokonaan sirkuskoululla. Lapsi pystyi kouluikäisenä jopa harrastamaan vaativaa motorista lajia, joka ei mitenkään olisi onnistunut ilman kuntoutusta.
No ei kai lapset ennenkään ole missään ohjatussa harrastustoiminnassa (vain) liikkuneet, joten miksi niistä täällä jauhetaan?
Eiköhän se ole sama ruudut, ruudut, ruudut mikä muussakin lasten (ja ylipäätään ihmisten) tason lässähtämisessä syynä, eli koska eletään ruuduilla niin muu puuhastelu ja itsensä viihdyttäminen temppuillen jne. on jäänyt.
Ennen lapset leikkivät, temppuilivat ja touhusivat fyysisesti aktiivisemmin niin yksin kuin kavereidenkin kanssa, kunnes jämähtivät ruuduille. Harrastukset tässä ei ole pointti, niistä turha etsiä selitystä tai ratkaisua.
Vierailija kirjoitti:
No ei kai lapset ennenkään ole missään ohjatussa harrastustoiminnassa (vain) liikkuneet, joten miksi niistä täällä jauhetaan?
Eiköhän se ole sama ruudut, ruudut, ruudut mikä muussakin lasten (ja ylipäätään ihmisten) tason lässähtämisessä syynä, eli koska eletään ruuduilla niin muu puuhastelu ja itsensä viihdyttäminen temppuillen jne. on jäänyt.
Ennen lapset leikkivät, temppuilivat ja touhusivat fyysisesti aktiivisemmin niin yksin kuin kavereidenkin kanssa, kunnes jämähtivät ruuduille. Harrastukset tässä ei ole pointti, niistä turha etsiä selitystä tai ratkaisua.
Kaikki varmasti tietävät, ongelman olevan se, että liikkuminen ei ole enää ainut mielekäs ajankäyttövaihtoehto. Wanhaan hyvään aikaan, kun ykköseltä tuli testikuvaa ja kakkoselta lumisadetta ja muuta ei ollut, höntsäliikunta oli suhteessa paljon mielekkäämpi vaihtoehto.
Mutta mikä on ratkaisu? Siis sellainen käytännössä toteutettavissa oleva ratkaisu? Se ulkona höntsääminen yksinään on tylsää, mutta porukoita on vaikea saada kasaan, koska aina jollain on ruutuaikaa jäljellä ja lapset kokoontuvat mieluummin sen yhden kännykän ympärille kuin pelaavat palloa. Ei siis auta, että rajoitat oman lapsesi ruutuaikaa, koska muiden ruutuaikoihin ei voi vaikuttaa.
Puhun tässä nyt siis sellaisista ala-asteikäisistä lapsista, jotka liikkuvat itse kavereidensa luokse.
-ap
Alue: Aihe vapaa
No ainakin tällaisen amatöörin korvaan tuo kuulostaa siltä, että lapsesi pitäisi liikkua erityisen paljon ja vieläpä poikkeuksellisen tavoitteellisesti, että voisi elää terveen elämän.
Sen tiedän ainakin omista yliliikkuvista nivelistäni, että lihasvoimasta huolehtiminen on aivan äärimmäisen tärkeää, jos haluaa pitää itsensä ehjänä. Yliliikkuvat nivelet ovat erityisen herkkiä erilaisille vääntymisvammoille yms vaikkapa liukastuessa ja jos lihakset eivät pysty pitämään niitä ojennuksessa, voi tulla oikeasti rumaa jälkeä.