Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Ja yleensä ne syyt, miksi lapsi ei pienestä pitäen pärjää vaikka liikuntatunneilla löytyy tasan tarkkaan vanhemmista. Millään lahjakkuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pärjääkö lapsi koululiikunnassa vai ei. Kyse on tasan siitä, että onko lapsi liikkunut riittävän monipuolisesti varhaislapsuudessaan.
Onko lasta kärrätty kaikkialle kärryissä, vai onko hänen annettu kävellä ja muksahdella itse, vaikka 200 metrin matkaan menisikin puoli tuntia. Onko lasta viety leikkipuistoihin ja onko häntä siellä rohkaistu kiipeilemään telineissä, vai onko ruutu vienyt lapsen ja/tai vanhempien päähuomion. Onko lasta kannustettu säännöllisesti kokeilemaan ja laajentamaan rajojaan esimerkiksi juoksemalla niin kovaa kuin mahdollista?
Kun katsoo tämän päivän lapsia, hämmentävän moni heistä ei osaa juosta edes auttavasti, vaan meno näyttää lähinnä bambilta jäällä. Enkä siis tarkoita pelkästään kasvuspurttien jälkeistä aikaa, jolloin kaikki näyttävät siltä.
Jos lapsi on viettänyt varhaislapsuuden kriittiset kehitysvaiheet lähinnä sohvaperunana, hän aloittaa jo ekalla luokalla melkoiselta takamatkalta verrattuna vastuullisten vanhempien lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkia ei liikunta kiinnosta. Ihan niinkuin monet muutkaan asiat ei kiinnosta kaikkia. Mun 8-vuotiasta ei kiinnosta. On ulkoilu pienestä pitäen, välillä tunteja päivässä. On käyty luistelemassa, hiihtämässä ja uimassa. Liikuttu metsäretkillä. Itse en ole mikään supersporttinen, mutta liikun pyörällä töihin ympäri vuoden ja yksi liikunnallinen harrastus on. Toki lapset ovat nähneet mut sohvalla sarjoja katsomassa.
Lapsi liikkuu iltapäiväkerhossa ja harrastaa seurassa joukkuelajia pari kertaa viikossa. Ei ole mikään suerliikunnallinen, mutta ei mikään kömpelökään. Mutta tuskin tuo harrastus mikään loppuelämän juttu on. On mieluinen harrastus, mutta mitään suurta paloa en näe. Ei treenaa vapaa-ajalla mitään ylimääräistä. Ei mitenkään oma-aloitteisesti liiku muutenkaan. Lapseni leikkii vielä tosi paljon, kavereiden kanssa ja kyllä itsekseenkin. Lukee ja piirtää. Ruutuaikaa on max. tunnin päivässä.
En tiedä, mitä tässä toisin olisi pitänyt tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Paluu 90-luvulle olisi oikein hyvä ratkaisu. Lapset ulkona pihapeleissä ja -leikeissä lähes kaiken kouluajan ulkopuolisen ajan, koulumatkat kävellen tai pyörällä ellei matka ole kymmeniä kilometrejä, ruutuaikaa max tunti päivässä jne. jne. Ei ole edes vaikeaa.
Pitäisi palata näistä jättimäisistä kouluista niihin pienempiin yksiköihin jolloin kouluun olisi kävelymatka.
Lisäksi nämä jättikoulut on huono ratkaisu monella muullakin tavalla eikä niissä opiskelevat voi pääsääntöisesti kovinkaan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun oma lapsi on vasta 1,5-vuotias. Ite mietin, että haasteena voi olla ihan vain aika. Pitkät työpäivät ja työmatkat. Ruoka pitäis tehä, muut kotityöt ja toki viettää aikaa lapsen kanssa. Missä siinä välissä ehtii ja on energiaa viedä lapsi harrastukseen? Parhaani yritän, sitten kun tulee sen aika. Nyt ulkoillaan päivittäin ja lapsen jaksamisen mukaan. Eipä tommonen 1,5 v vielä ihan hirveesti liiku :D
Lapsiahan saa liikuntaa kun on mukana kotitöissä. Itse en ostanut lapselleni mitään leikki-imuria vaan rikkaimurin ja annoin hänen aina olla mukana kotitöissä apuna enkä nillittänyt raidoista hänen pyyhkimässään pinnassa.
Lopputuloksena on asuntonsa, vaatetuksensa, ruokansa ja opintonsa hoitava nuori aikuinen, joka oikein huvikseen lähtee välillä lenkille kun toteaa pehvan puutuvan koneella olosta liikaa.
Pikkulapselle oli mieletön elämys jo pelkkä retki lähimetsään eväsleipien ja pillimehun kanssa. Suosittelen kaikille näitä iloja, koska aikuisena entiset lapset muistavat nuo jutut eivätkä mitään Linnanmäkeä ihanana lapsuusmuistonaan. Toinen asia oli kirjastolauantai ja jokapäiväinen kirjojen lukeminen.
No enpä tiedä. Omat aikuiset lapseni muistelevat niiden metsäretkien tylsyyttä. Tuo on vähän kiiltokuvamainen ajatus.
Sittenhän te olette tehneet itse niistä tylsiä. Kyllä minäkin muistan oman perheeni hiihtoretken ikävinä kun isäni retuutti vihoissaan minua pitkin latuja kun en muka hiihtänyt tarpeeksi nopeasti. Siitä huolimatta en edes lähtenyt toteuttamaan hiihtoa samalla tavalla kuin perheessäni tehtiin veronmaku suussa.
Sama metsäretkissä. Niitä voi toteuttaa ikätasoisesti. Ei niin, että otetaan malliksi yläasteen metsäretki, jolla paistettiin metsässä makkaraa ja juotiin pillimehua. Marssia kertyi kilometrikaupalla nuotiolla istuskelun vuoksi. Skippasin täysin kaiken maailman makkaranpaiston ja nuotionteot. Meidän retkemme olivat enemmän luonnon tutkimisen kuin jonkun syömisen vuoksi tehtyjä retkiä. Toki liikunta tuli siinä automaattisesti lisäbonuksena.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkia ei liikunta kiinnosta. Ihan niinkuin monet muutkaan asiat ei kiinnosta kaikkia. Mun 8-vuotiasta ei kiinnosta. On ulkoilu pienestä pitäen, välillä tunteja päivässä. On käyty luistelemassa, hiihtämässä ja uimassa. Liikuttu metsäretkillä. Itse en ole mikään supersporttinen, mutta liikun pyörällä töihin ympäri vuoden ja yksi liikunnallinen harrastus on. Toki lapset ovat nähneet mut sohvalla sarjoja katsomassa.
Lapsi liikkuu iltapäiväkerhossa ja harrastaa seurassa joukkuelajia pari kertaa viikossa. Ei ole mikään suerliikunnallinen, mutta ei mikään kömpelökään. Mutta tuskin tuo harrastus mikään loppuelämän juttu on. On mieluinen harrastus, mutta mitään suurta paloa en näe. Ei treenaa vapaa-ajalla mitään ylimääräistä. Ei mitenkään oma-aloitteisesti liiku muutenkaan. Lapseni leikkii vielä tosi paljon, kavereiden kanssa ja kyllä itsekseenkin. Lukee ja piirtää. Ruutuaikaa on max. tunnin päivässä.
En tiedä, mitä tässä toisin olisi pitänyt tehdä.
Juoksuttaa sähköpiiska kourassa. Ei siinä muu auta niiden lasten kanssa joiden mielenkiinnon kohteet on muuta kuin juokseminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Ja yleensä ne syyt, miksi lapsi ei pienestä pitäen pärjää vaikka liikuntatunneilla löytyy tasan tarkkaan vanhemmista. Millään lahjakkuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pärjääkö lapsi koululiikunnassa vai ei. Kyse on tasan siitä, että onko lapsi liikkunut riittävän monipuolisesti varhaislapsuudessaan.
Onko lasta kärrätty kaikkialle kärryissä, vai onko hänen annettu kävellä ja muksahdella itse, vaikka 200 metrin matkaan menisikin puoli tuntia. Onko lasta viety leikkipuistoihin ja onko häntä siellä rohkaistu kiipeilemään telineissä, vai onko ruutu vienyt lapsen ja/tai vanhempien päähuomion. Onko lasta kannustettu säännöllisesti kokeilemaan ja laajentamaan rajojaan esimerkiksi juoksemalla niin kovaa kuin mahdollista?
Kun katsoo tämän päivän lapsia, hämmentävän moni heistä ei osaa juosta edes auttavasti, vaan meno näyttää lähinnä bambilta jäällä. Enkä siis tarkoita pelkästään kasvuspurttien jälkeistä aikaa, jolloin kaikki näyttävät siltä.
Jos lapsi on viettänyt varhaislapsuuden kriittiset kehitysvaiheet lähinnä sohvaperunana, hän aloittaa jo ekalla luokalla melkoiselta takamatkalta verrattuna vastuullisten vanhempien lapsiin.
Ei se ihan näin mustavalkoista ole. Lapseni lähti kävelemään 1v4kk. Fyssari sanoi, että pehmeät lihakset ja yliliikkuvat nivelet. Että tuskin hänestä mitään urheilijaa tulee. No ei tullut. Tämän lisäksi vielä vähän arka luonne. Varmaan se sohvaperuna sinin mielestä, vaikka on viety ulos, pyöräilemään, uimaan ja kiipeämään. Jotkut nyt vaan on liikunnallisesti lahjakkaampia kuin toiset. Vähän niinkuin jostain ei ikinä saa huippupianistia tai laulajaa, vaikka ei muuta tee kuin harjoittelisi sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Ja yleensä ne syyt, miksi lapsi ei pienestä pitäen pärjää vaikka liikuntatunneilla löytyy tasan tarkkaan vanhemmista. Millään lahjakkuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pärjääkö lapsi koululiikunnassa vai ei. Kyse on tasan siitä, että onko lapsi liikkunut riittävän monipuolisesti varhaislapsuudessaan.
Onko lasta kärrätty kaikkialle kärryissä, vai onko hänen annettu kävellä ja muksahdella itse, vaikka 200 metrin matkaan menisikin puoli tuntia. Onko lasta viety leikkipuistoihin ja onko häntä siellä rohkaistu kiipeilemään telineissä, vai onko ruutu vienyt lapsen ja/tai vanhempien päähuomion. Onko lasta kannustettu säännöllisesti kokeilemaan ja laajentamaan rajojaan esimerkiksi juoksemalla niin kovaa kuin mahdollista?
Kun katsoo tämän päivän lapsia, hämmentävän moni heistä ei osaa juosta edes auttavasti, vaan meno näyttää lähinnä bambilta jäällä. Enkä siis tarkoita pelkästään kasvuspurttien jälkeistä aikaa, jolloin kaikki näyttävät siltä.
Jos lapsi on viettänyt varhaislapsuuden kriittiset kehitysvaiheet lähinnä sohvaperunana, hän aloittaa jo ekalla luokalla melkoiselta takamatkalta verrattuna vastuullisten vanhempien lapsiin.
Liikuntatunneilla huonosti pärjääviä on ollut aina, ja syynä on todellakin esim. kömpelyys ja joukkuelajeissa ulkopuolelle jättäminen. Omg, siis koululiikunnassa huono = vastuuttoman vanhemman lapsi. Itse ainakin olen elänyt 70-luvulla maalaislapsuuden, jossa oltiin paljon ulkona, ja vanhemmat sysivät liikkumaan jatkuvasti, silti olin koululiikunnassa huono.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Itse ymmärsin vasta aikuisena, että jossain liikuntalajeissa pärjääminen ja kunto ovat kaksi eri asiaa. Itselläni on aina ollut aika hyvä kunto, koska olen ihan vaan kävellyt ja pyöräillyt aika paljon. Olen vain ollut huono koululiikunnassa ja kilpailuissa. Silti olen se, joka esim. jaksaa vaeltaa. Mutta koululiikunta loi käsityksen, että olen kokonaisvaltaisesti huono.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin tuolla kuvauksella kuulostaa siltä, että olet hyvä yhdessä yksittäisessä kunnon osa-alueessa, eli aerobisessa kunnossa ja erityisesti sen matalassa päädyssä. Kuulostaa myös siltä, että olet aika huonossa kunnossa kunnon muilla osa-alueilla, kuten anaerobissa liikunnassa, voimassa, nopeudessa, liikkuvuudessa, tasapainossa yms, jotka ovat kriittisiä tekijöitä esimerkiksi pallopeleissä pärjäämisessä.
Kuntoilussa kannattaisi pyrkiä siihen, että mikään osa-alue ei jäisi täysin paitsioon, koska se on sitten se elimistön heikoin lenkki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustetaan liiuntaluokkia, joihin otetaan oppilaaksi juurikin vaan näitä vähän, tai ei ollenkaan liikkuvia lapsia.
Joka päivä puolitoista tuntia liikuntaa.Pakotettu koululiikunta vie vähäisenkin halun harrastaa liikuntaa vapaaehtoisesti. Sitä paitsi tuo määrä ei riitä mihinkään. Lapsen pitäisi liikkua noin 25h/viikko. Tähän laskettuna luonnollisesti myös kouluun käveleminen jne.
Vähän hullua on sekin, että aletaan vaatia joka lapselta huippu-urheilijan tuntimääriä viikossa.
Aikuisille suositellaan kolmea liikuntakertaa viikossa, lasten oletetaan heiluvan neljättä tuntia joka päivä...
Kaukana huippu-urheilijan tuntimääristä, kun huomioit, että tuohon määrään on laskettu IHAN KAIKKI liikunta. Myös ns. hyötyliikunta. Huippu-urheilija liikkuu reippaasti enemmän kuin 3-4 tuntia per päivä. Johan pelkästään yhdestä jääkiekko-ottelusta tulee lämmittelyineen kaikkineen tuon verran. Ja aamulla ennen peliä on aina aamujäät jne.
Sillä jääkiekkoilijalla ei olekaan muuta työtä.
Minun alakouluikäisellä lapsellani on keskimäärin 6 h tuntia koulua päivässä. Painotusopetus, ja siis lisätunteja. Taideharrastuksiin menee 1-2 tuntia illassa, siihen päälle siirtymät, läksyt, ruokailut, välttämätön hygienia. Jos pitäisi vielä neljä tuntia päivässä liikkua, koska sehän siitä 25 tunnista jää yhdellä lepopäivällä, jäisi lapselta yöunet nukkumatta.
Eli sinulle vanhempana on tärkeämpää keulia jollain lisätunneilla kuin huolehtia lapsesi hyvinvoinnista. Alakouluikäinen ei tarvitse minkään valtakunnan lisätunteja, jos hän on normaalisti kehittynyt. Hän ei myöskään tarvitse taideharrastusta 7 iltana viikossa. Elämä on valintoja ja sinä olet valinnut lapsesi uuvuttamisen sen sijaan, että järjestäisit hänelle aikaa liikuntaan, joka muuten ihan tutkitusti parantaa oppimistuloksia ja varsinkin yleistä jakamista. Taidekin luistaa paremmin, kun aivot ovat virkeät eivätkä homehdu sisällä istumisesta.
Normaalisti kehittynyt alakouluikäinen ei myöskään tarvitse mitään joukkueurheilua. Mutta silti moni änkeää lapsensa sellaiseen, jopa monena iltana viikossa.
Miksi luulet, että liikunta=joukkueurheilu?
P.S. Siellä joukkueurheiluharrastuksessa oppii monia erittäin tarpeellisia taitoja, kuten kehonhallintaa, koordinaatiokykyä, ryhmätyötaitoja ja ennen kaikkea saa terveydelle hyväksi olevan määrän liikuntaa.
Noita taitoja saa myös taideharrastuksissa, ja liikkua voi esimerkiksi kävelemällä harrastukseen. Joukkueurheilu ei ole kenellekään välttämätöntä.
Näytätkö kohdan, jossa joku on sanonut joukkueurheilun olevan välttämätöntä? Ja tasan ei kyllä missään taideharrastuksessa opetella kehon hallintaa tai harjoiteta liikuntaa. Paitsi tanssissa, joka sitten onkin jo enemmän tai vähemmän joukkueuheilua.
P.S. Koko ajanhan sinulle on kerrottu, että myös kävely on liikuntaa. Hyvä, että vihdoin oivalsit senkin.
Ainakin viulunsoitto lähtee ihan soittoasennon hallinnasta ja todellakin pikkulapsia jumppautetaan siellä. Soittajalla pitää olla hyvä ryhti, vaht syvät vatsalihakset ja rinta auki, jotta pallealle on maksimaalisesti tilaa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Ja yleensä ne syyt, miksi lapsi ei pienestä pitäen pärjää vaikka liikuntatunneilla löytyy tasan tarkkaan vanhemmista. Millään lahjakkuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pärjääkö lapsi koululiikunnassa vai ei. Kyse on tasan siitä, että onko lapsi liikkunut riittävän monipuolisesti varhaislapsuudessaan.
Onko lasta kärrätty kaikkialle kärryissä, vai onko hänen annettu kävellä ja muksahdella itse, vaikka 200 metrin matkaan menisikin puoli tuntia. Onko lasta viety leikkipuistoihin ja onko häntä siellä rohkaistu kiipeilemään telineissä, vai onko ruutu vienyt lapsen ja/tai vanhempien päähuomion. Onko lasta kannustettu säännöllisesti kokeilemaan ja laajentamaan rajojaan esimerkiksi juoksemalla niin kovaa kuin mahdollista?
Kun katsoo tämän päivän lapsia, hämmentävän moni heistä ei osaa juosta edes auttavasti, vaan meno näyttää lähinnä bambilta jäällä. Enkä siis tarkoita pelkästään kasvuspurttien jälkeistä aikaa, jolloin kaikki näyttävät siltä.
Jos lapsi on viettänyt varhaislapsuuden kriittiset kehitysvaiheet lähinnä sohvaperunana, hän aloittaa jo ekalla luokalla melkoiselta takamatkalta verrattuna vastuullisten vanhempien lapsiin.
Liikuntatunneilla huonosti pärjääviä on ollut aina, ja syynä on todellakin esim. kömpelyys ja joukkuelajeissa ulkopuolelle jättäminen. Omg, siis koululiikunnassa huono = vastuuttoman vanhemman lapsi. Itse ainakin olen elänyt 70-luvulla maalaislapsuuden, jossa oltiin paljon ulkona, ja vanhemmat sysivät liikkumaan jatkuvasti, silti olin koululiikunnassa huono.
Kömpelyys ei ole mikään synnynnäinen ominaisuus vaan seuraus liikkumattomuudesta tai ainakin liian yksipuolisesta liikkumisesta. Pelkkä hidas aerobinen liikkuminen, kuten kävely ei paljoa kehitä liikkuvuutta eikä edes tasapainoa, jos ei olla vaativilla alustoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Ja yleensä ne syyt, miksi lapsi ei pienestä pitäen pärjää vaikka liikuntatunneilla löytyy tasan tarkkaan vanhemmista. Millään lahjakkuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pärjääkö lapsi koululiikunnassa vai ei. Kyse on tasan siitä, että onko lapsi liikkunut riittävän monipuolisesti varhaislapsuudessaan.
Onko lasta kärrätty kaikkialle kärryissä, vai onko hänen annettu kävellä ja muksahdella itse, vaikka 200 metrin matkaan menisikin puoli tuntia. Onko lasta viety leikkipuistoihin ja onko häntä siellä rohkaistu kiipeilemään telineissä, vai onko ruutu vienyt lapsen ja/tai vanhempien päähuomion. Onko lasta kannustettu säännöllisesti kokeilemaan ja laajentamaan rajojaan esimerkiksi juoksemalla niin kovaa kuin mahdollista?
Kun katsoo tämän päivän lapsia, hämmentävän moni heistä ei osaa juosta edes auttavasti, vaan meno näyttää lähinnä bambilta jäällä. Enkä siis tarkoita pelkästään kasvuspurttien jälkeistä aikaa, jolloin kaikki näyttävät siltä.
Jos lapsi on viettänyt varhaislapsuuden kriittiset kehitysvaiheet lähinnä sohvaperunana, hän aloittaa jo ekalla luokalla melkoiselta takamatkalta verrattuna vastuullisten vanhempien lapsiin.
Liikuntatunneilla huonosti pärjääviä on ollut aina, ja syynä on todellakin esim. kömpelyys ja joukkuelajeissa ulkopuolelle jättäminen. Omg, siis koululiikunnassa huono = vastuuttoman vanhemman lapsi. Itse ainakin olen elänyt 70-luvulla maalaislapsuuden, jossa oltiin paljon ulkona, ja vanhemmat sysivät liikkumaan jatkuvasti, silti olin koululiikunnassa huono.
Kömpelyys ei ole mikään synnynnäinen ominaisuus vaan seuraus liikkumattomuudesta tai ainakin liian yksipuolisesta liikkumisesta. Pelkkä hidas aerobinen liikkuminen, kuten kävely ei paljoa kehitä liikkuvuutta eikä edes tasapainoa, jos ei olla vaativilla alustoilla.
Toinen lapsistani oli kömpelö, toinen ei. Vuoden ikäero. Samat reissut ja tekniset tehtiin. Kömpelö oli silti kömpelö ja toinen ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Itse ymmärsin vasta aikuisena, että jossain liikuntalajeissa pärjääminen ja kunto ovat kaksi eri asiaa. Itselläni on aina ollut aika hyvä kunto, koska olen ihan vaan kävellyt ja pyöräillyt aika paljon. Olen vain ollut huono koululiikunnassa ja kilpailuissa. Silti olen se, joka esim. jaksaa vaeltaa. Mutta koululiikunta loi käsityksen, että olen kokonaisvaltaisesti huono.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin tuolla kuvauksella kuulostaa siltä, että olet hyvä yhdessä yksittäisessä kunnon osa-alueessa, eli aerobisessa kunnossa ja erityisesti sen matalassa päädyssä. Kuulostaa myös siltä, että olet aika huonossa kunnossa kunnon muilla osa-alueilla, kuten anaerobissa liikunnassa, voimassa, nopeudessa, liikkuvuudessa, tasapainossa yms, jotka ovat kriittisiä tekijöitä esimerkiksi pallopeleissä pärjäämisessä.
Kuntoilussa kannattaisi pyrkiä siihen, että mikään osa-alue ei jäisi täysin paitsioon, koska se on sitten se elimistön heikoin lenkki.
Aika harva keski-ikäinen pitää pallopeleissä pärjäämistä mitenkään keskeisenä lenkkinä terveyden ja toimintakyvyn kannalta. Kyllä minä näkisin, että ensisijaista on pitää selkä ja hartiat kunnossa, ja tietenkin kävellä mahdollisimman paljon.
Kivojahan pallopelit toki ovat, jos niistä pitää. Itsekin pidän.
-eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähikoulut takaisin. Lapset kulkisivat koulumatkat itse ja koska päivät pysyisivät lyhyinä, heillä olisi voimia urheilla vielä koulupäivän jälkeen.
Kouluille kunnon pihat ja välituntileikit - ja tekemiset takaisin.
Kouluille harrastusmahdollisuuksia iltapäiviin ja kuntosalit.
Kyllä kouluilla on pääasiassa kunnon pihat ja iltapäivisinkin on vaikka mitä kerhoja. Varmasti enemmän kuin parikymmentä vuotta sitten.
On helppo sanoa, että välituntileikit ja -tekemiset takaisin, mutta miten? Ei minunkaan nuoruudessa aikuiset niitä järjestäneet. Miten pakotat lapset leikkimään, jos he eivät halua?
Ei kuule ole enää niitä kunnon pihoja läheskään kaikilla kouluilla. Ei ole enää edes kunnon koulurakennuksia.
Iltapäiviksi on haalittu halpoja huuhaakerhoja, ei kunnollisia ohjaajia eikä mitään tavoitetta.
Kuntosaleja on vain yksityiskouluissa.
Koulumatkat on pitkiä koska lähikoulut on suljettu.
Ai nyt koulun kerhojenkin pitäisi olla tavoitteellista urheilua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osalla nykyvanhemmista on kummallinen käsitys, että liikunta=maksullinen seuratoiminnassa tapahtuva ohjattu harrastus. Ei tule mieleenkään, että harrastusten hinnoista ulisemisen sijaan voisi viedä sen lapsen ihan ilmaiseksi pulkkamäkeen, pihalle potkimaan palloa, metsään käppäilemään jne. jne. Vanhempi luonnollisesti mukaan. Ei mene tämäkään niin, että asiat muuttuvat vain ulkoistamalla ne jollekin muulle. Pitää tehdä itse jotain asian eteen.
Toisaalta tässä on kyllä sellainen ongelma, ettei monellakaan ole ainakaan tässä pk-seudulla oikein ole sellaisia metsiä mihin mennä käppäilemään vaan sinne metsään päästäkseen pitää ensin lähteä jonnekin kauemmas.
Sama toki pätee noihin pulkkamäkiinkin eli ei niitäkään rakentamattomia ja luonnontilaisia alueita enää oikein ole vaan joka ikinen paikka on tuupattu jo täyteen taloa.
Sen pulkkamäen ei tosiaan tarvitse olla mikään iso ja valaistu paloheinä, mutta eipä noita pikkumäkiä eikä mitään muutakaan enää ole esim omakotitalotonttien välissä joutomaana kuten kasarilla-ysärillä.
Täältä tosiaan puuttuu sellaiset ulkoilureitit jotka kulkisi metsässä/luonnossa ja jotka olisi helposti saavutettavissa. Jossain ison tien varressa kulkevalla kevyenliikenteenväylällä ei varsinaisesti ole mikään ilo ulkoilla eikä lenkkeillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Ja yleensä ne syyt, miksi lapsi ei pienestä pitäen pärjää vaikka liikuntatunneilla löytyy tasan tarkkaan vanhemmista. Millään lahjakkuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pärjääkö lapsi koululiikunnassa vai ei. Kyse on tasan siitä, että onko lapsi liikkunut riittävän monipuolisesti varhaislapsuudessaan.
Onko lasta kärrätty kaikkialle kärryissä, vai onko hänen annettu kävellä ja muksahdella itse, vaikka 200 metrin matkaan menisikin puoli tuntia. Onko lasta viety leikkipuistoihin ja onko häntä siellä rohkaistu kiipeilemään telineissä, vai onko ruutu vienyt lapsen ja/tai vanhempien päähuomion. Onko lasta kannustettu säännöllisesti kokeilemaan ja laajentamaan rajojaan esimerkiksi juoksemalla niin kovaa kuin mahdollista?
Kun katsoo tämän päivän lapsia, hämmentävän moni heistä ei osaa juosta edes auttavasti, vaan meno näyttää lähinnä bambilta jäällä. Enkä siis tarkoita pelkästään kasvuspurttien jälkeistä aikaa, jolloin kaikki näyttävät siltä.
Jos lapsi on viettänyt varhaislapsuuden kriittiset kehitysvaiheet lähinnä sohvaperunana, hän aloittaa jo ekalla luokalla melkoiselta takamatkalta verrattuna vastuullisten vanhempien lapsiin.
Ei se ihan näin mustavalkoista ole. Lapseni lähti kävelemään 1v4kk. Fyssari sanoi, että pehmeät lihakset ja yliliikkuvat nivelet. Että tuskin hänestä mitään urheilijaa tulee. No ei tullut. Tämän lisäksi vielä vähän arka luonne. Varmaan se sohvaperuna sinin mielestä, vaikka on viety ulos, pyöräilemään, uimaan ja kiipeämään. Jotkut nyt vaan on liikunnallisesti lahjakkaampia kuin toiset. Vähän niinkuin jostain ei ikinä saa huippupianistia tai laulajaa, vaikka ei muuta tee kuin harjoittelisi sitä.
Minä lauleskelen kotona vaikkei minulla ole mitään musikaalisia lahjoja. Enkö saisi kun en tähtää ammattilaulajaksi? Sama juttu liikunnassa. Koska lapsesi ei ole liikunnallisesti lahjakas niin hänen ei tarvitse liikkua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Itse ymmärsin vasta aikuisena, että jossain liikuntalajeissa pärjääminen ja kunto ovat kaksi eri asiaa. Itselläni on aina ollut aika hyvä kunto, koska olen ihan vaan kävellyt ja pyöräillyt aika paljon. Olen vain ollut huono koululiikunnassa ja kilpailuissa. Silti olen se, joka esim. jaksaa vaeltaa. Mutta koululiikunta loi käsityksen, että olen kokonaisvaltaisesti huono.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin tuolla kuvauksella kuulostaa siltä, että olet hyvä yhdessä yksittäisessä kunnon osa-alueessa, eli aerobisessa kunnossa ja erityisesti sen matalassa päädyssä. Kuulostaa myös siltä, että olet aika huonossa kunnossa kunnon muilla osa-alueilla, kuten anaerobissa liikunnassa, voimassa, nopeudessa, liikkuvuudessa, tasapainossa yms, jotka ovat kriittisiä tekijöitä esimerkiksi pallopeleissä pärjäämisessä.
Kuntoilussa kannattaisi pyrkiä siihen, että mikään osa-alue ei jäisi täysin paitsioon, koska se on sitten se elimistön heikoin lenkki.
Aika harva keski-ikäinen pitää pallopeleissä pärjäämistä mitenkään keskeisenä lenkkinä terveyden ja toimintakyvyn kannalta. Kyllä minä näkisin, että ensisijaista on pitää selkä ja hartiat kunnossa, ja tietenkin kävellä mahdollisimman paljon.
Kivojahan pallopelit toki ovat, jos niistä pitää. Itsekin pidän.
-eri.
Miksi kyky hölkätä hitaasti pitkä matka olisi keski-ikäiselle ihmiselle sen tärkeämpi ominaisuus kuin vaikka kyky spurtata lähdössä olevaan junaan, voima kantaa painavia laukkuja tai liikuvuus ja voima pysäyttää kaatumisliike liukastuessa? Nuo kaikki ovat aika käyttökelpoisia kunnon osa-alueita sen matalan aerobisen lisäksi.
Unohtamatta toki sitä, että kova liikunta pitää pumpun kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Ongelmana ovat vanhemmat, jotka haluavat ulkoistaa vastuun tässäkin asiassa pois itseltään. Halutaan maksaa jollekin, että lapsi liikkuisi ja luullaan, että asia on sillä selvä.
Vanhempien tehtävänä olisi opettaa lapselle liikunnallinen elämäntapa aivan pienestä pitäen.
Valitettavan moni vanhempi mieluummin lyllertää lauantain-sunnuntain pk-seudun kauppakeskuksissa mussuttaen kaikkea mahdollista sen sijaan, että lähtisi vaikka Nuuksioon ulkoilemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä heitän tämän puoliksi vitsillä, mutta pitäisikö koulussa olla höntsäjoukkue, jonne ei pääse, jos pelaa jotain lajia seurassa. Mä en harrastanut nuorena mitään säännöllistä liikuntaa ja ero liikunnallisiin kavereihin oli selvä. Koulun liikuntatunneilla ne pärjäsi lähes kaikissa lajeissa paremmin, vaikka heidän oma lajinsa oli ihan eri kuin se mitä liikuntatunnilla tehtiin. Eli jos ne koulun liikuntakerhot on täynnä hyväkuntoisia ja taitavia lapsia, voi sillä liikkumattomalla pullukalla olla tosi korkea kynnys mennä kokeilemaan lajia, vaikka se ns. höntsäharrastus olisikin. Toisaalta sitten ei sekään varmaan houkuttele lapsia, että jostain kerhosta tulee joku pullukoiden hikikerho.
Itseasiassa tuolla lapsuuden liikkumattomuudella (siis sillä ettei harrasta mitään liikuntalajia muutamaan kertaa viikossa) on tosiaan niitä liikunnallisempia kömpelömpi kaikissa niissäkin lajeissa, joita liikuntatunneilla on ohjelmassa.
Ja se ei ole hyvä kenenkään itsetunnolle.
Lisäksi sitä sitten nuoruudessa tai vaikka jo täysikäistyttyäkin on herkästi se, joka jää ulkopuolelle kaikesta terveellisestä/liikunnallisesta vapaa-ajanvietosta, koska muut on jo lähtökohtaisesti paremmassa kunnossa ja osaavat/oppivat nopeammin uudenkin lajin. Sitten sitä on taas se muita kömpelömpi joka ei osaa hallita kroppaansa ja kaikki on vaikeaa ja inhottavaa. Ja kun on jo valmiiksi sellainen "liikuntahäpeä" (tai liikkumattomuushäpeä) iskostettuna lapsuudesta asti niin sitä on aika hankala lähteä mukaan vaikka seinäkiipeilyyn, vaellukselle tai pelaamaan padelia koska tietää, että on muita huonompi eikä vaan osaa eikä jaksa kuten ne sporttisemmat.
Ja tällainen tietenkin sitten vanhempana saattaa herkästi siirtää tämän traumansakin lapsilleen sen lisäksi, ettei niiden omien lapsienkaan lapsuudessa harrasteta liikuntaa. Toki näitä liikkumattomia lapsia on enemmän kuin vanhemman ollessa lapsi, mutta ihan saman kömpelyyden/ulkopuolisuuden/huonommuuden kokemuksen sitä liikuntatunneilla saa kokea.
Ja yleensä ne syyt, miksi lapsi ei pienestä pitäen pärjää vaikka liikuntatunneilla löytyy tasan tarkkaan vanhemmista. Millään lahjakkuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pärjääkö lapsi koululiikunnassa vai ei. Kyse on tasan siitä, että onko lapsi liikkunut riittävän monipuolisesti varhaislapsuudessaan.
Onko lasta kärrätty kaikkialle kärryissä, vai onko hänen annettu kävellä ja muksahdella itse, vaikka 200 metrin matkaan menisikin puoli tuntia. Onko lasta viety leikkipuistoihin ja onko häntä siellä rohkaistu kiipeilemään telineissä, vai onko ruutu vienyt lapsen ja/tai vanhempien päähuomion. Onko lasta kannustettu säännöllisesti kokeilemaan ja laajentamaan rajojaan esimerkiksi juoksemalla niin kovaa kuin mahdollista?
Kun katsoo tämän päivän lapsia, hämmentävän moni heistä ei osaa juosta edes auttavasti, vaan meno näyttää lähinnä bambilta jäällä. Enkä siis tarkoita pelkästään kasvuspurttien jälkeistä aikaa, jolloin kaikki näyttävät siltä.
Jos lapsi on viettänyt varhaislapsuuden kriittiset kehitysvaiheet lähinnä sohvaperunana, hän aloittaa jo ekalla luokalla melkoiselta takamatkalta verrattuna vastuullisten vanhempien lapsiin.
Liikuntatunneilla huonosti pärjääviä on ollut aina, ja syynä on todellakin esim. kömpelyys ja joukkuelajeissa ulkopuolelle jättäminen. Omg, siis koululiikunnassa huono = vastuuttoman vanhemman lapsi. Itse ainakin olen elänyt 70-luvulla maalaislapsuuden, jossa oltiin paljon ulkona, ja vanhemmat sysivät liikkumaan jatkuvasti, silti olin koululiikunnassa huono.
Kömpelyys ei ole mikään synnynnäinen ominaisuus vaan seuraus liikkumattomuudesta tai ainakin liian yksipuolisesta liikkumisesta. Pelkkä hidas aerobinen liikkuminen, kuten kävely ei paljoa kehitä liikkuvuutta eikä edes tasapainoa, jos ei olla vaativilla alustoilla.
Kömpelyys on hyvinkin suuressa määrin synnynnäinen ominaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalla nykyvanhemmista on kummallinen käsitys, että liikunta=maksullinen seuratoiminnassa tapahtuva ohjattu harrastus. Ei tule mieleenkään, että harrastusten hinnoista ulisemisen sijaan voisi viedä sen lapsen ihan ilmaiseksi pulkkamäkeen, pihalle potkimaan palloa, metsään käppäilemään jne. jne. Vanhempi luonnollisesti mukaan. Ei mene tämäkään niin, että asiat muuttuvat vain ulkoistamalla ne jollekin muulle. Pitää tehdä itse jotain asian eteen.
Toisaalta tässä on kyllä sellainen ongelma, ettei monellakaan ole ainakaan tässä pk-seudulla oikein ole sellaisia metsiä mihin mennä käppäilemään vaan sinne metsään päästäkseen pitää ensin lähteä jonnekin kauemmas.
Sama toki pätee noihin pulkkamäkiinkin eli ei niitäkään rakentamattomia ja luonnontilaisia alueita enää oikein ole vaan joka ikinen paikka on tuupattu jo täyteen taloa.
Sen pulkkamäen ei tosiaan tarvitse olla mikään iso ja valaistu paloheinä, mutta eipä noita pikkumäkiä eikä mitään muutakaan enää ole esim omakotitalotonttien välissä joutomaana kuten kasarilla-ysärillä.
Täältä tosiaan puuttuu sellaiset ulkoilureitit jotka kulkisi metsässä/luonnossa ja jotka olisi helposti saavutettavissa. Jossain ison tien varressa kulkevalla kevyenliikenteenväylällä ei varsinaisesti ole mikään ilo ulkoilla eikä lenkkeillä.
Kerropa vähän tarkemmin missä oikein asut, jos mielestäsi sinulla ei ole mahdollisuutta liikkua, koska asut pääkaupunkiseudulla. Nyt on taas ihan puhtaita tekosyitä. Täällä on vaikka kuin paljon liikuntamahdollisuuksia ihan luonnon parissa ja jos sitten olet päättänyt, että et suostu liikkumaan missään muualla kuin metsässä, niin miksi ihmeessä olet valinnut asuinpaikkasi jostain valtaväylien varrelta?
Alue: Aihe vapaa
No ainakin yksi mistä pitäisi luopua kokonaan on nämä sähköskuutit. Ihan jo siksikin, että sähkön joutavassa kulutuksessa ei ole järjenhiventäkään ympäristön kannalta plus tietenkin siksi, että se vähäkin arkiliikkuminen loppuu kun kaikkialle kuljetaan laudan päällä seisten.
Fillaria (ei siis sähkö) sentään poljetaan itse joten se olisi parempi kulkuvälinen niille pidemmille matkoille joita ei kävellen ehdi/jaksa tehdä joka päivä.
Nykyään toki jo yläasteikäisten pitää päästä mopoautolla kouluun eikä fillaria voi harkitakaan. Tai sitten ilman mopoautoa kuljetaan jopa pysäkinväli bussilla jotta vaan ei tarvitsisi kävellä yhtään ylimääräistä metriä.