ADHD:hen perehtyneet lääkärit: Suomessa annettu diagnooseja liian kevyin perustein - osa diagnooseista vääriä

En ihmettele ollenkaan. Sain oman diagnoosini v. 2008 ja ei se oikeastaan vaatinut muuta kuin että täytin jonkinlaisen oirekyselyn ja sen perusteella todettiin adhd. Toki en tiedä miten muutenkaan se pitäisi/sen voisi todentaa, mutta noihin kyselyihin nyt voi vastailla miten haluaa ja kokemukset omasta keskittymiskyvystä on täysin subjektiivisia. Lisäksi esimerkiksi keskittymis- ja muistioireiden taustalla voi olla mitä tahansa muutakin ihan uniongelmista ja stressistä alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Myönnän, että minäkin sain diagnoosin yllättävän helpolla. Mutta diagnoosin myötä sain kokeilla lääkitystä ja voi pojat mikä ero entiseen. Oli minulla sitten liian heppoisasti saatu ADHD- diagnoosi tai ei, niin elämänlaatuni ja jaksamiseni on parantunut merkittävästi. Samalla sairauspoissaoloni romahtivat, saan laihdutettua ja muutenkin pidettyä itsestäni parempaa huolta. Olen nyt kaikinpuolin hyödyllisempi ja osallistuvampi yhteiskunnan jäsen kuin ennen diagnoosia.

Ilman diagnoosia kuormittaisin todennäköisesti terveydenhoitoa masennuksellani, ahdistuksellani, uupumisella ni ja ylipainon tuomilla komplikaatioilla.

Mietin siis, vaikka ylidiagnosointi olisikin totta, niin kuinka paha asia todellisuudessa on.

Haitta on siinä, että se lääke on lähespä piriä. Väärin diagnosoidussa adhd:ssa lääke on päihdekäytössä

Vierailija kirjoitti:

Ei yllätä yhtään, yksi kaveri meni yksityislääkärille ja jo toisella tapaamiskerralla olisi dg ollut valmis ja varmaan pillereitä tungettu. Moni kamppailee nykyään keskittymisongelmien kanssa ja elämän pyörittämisen ongelmien kanssa jo ihan siitä syystä, että informaatiotulva, älylaitteet ja niiden koukuttavuus ja vaikutus keskittymiskykyyn, aivojen ylirasittuminen, vaativa työelämä, unien vähälle jäänti, elämän hallinnan tarve on valtava kun on niin paljon asioita mitä pitäisi hallita samaan aikaan ynnä muut syyt.

Miten keskittyminen epäkiinnostavaan asiaan voi olla ongelma?

Mikä ihmeen informaatiotulva? Kuka yksilöä ohjaa, hän vai ympäristö?

Mitä tarkoitat älylaitteiden vaikutuksella keskittymiskykyyn? Entä aivojen ylirasittumisella?

Mitä tarkoittaa, että työelämä on vaativa? 

Miksi unet jäävät vähiin?

Miksi ahneus hallita paljon samaan aikaan?

Vierailija kirjoitti:

Ei siis ihme, että moni näkee itsensä ADHD:na. Se ei ole myöskään samalla tavalla leimaava diagnoosi kuin jotkut voi olla, ja se voi antaa kelvon selityksen sille miksi ei pärjää ikäänkuin ulkoistaen ongelmat diagnoosin ja piirteiden harteille.

Niin, se on tavallaan kaiken vastakohta, "negatiivinen" ominaisuus (kyvyttömyys, passiivisuus).

Vierailija kirjoitti:

Minullekin on sanottu että minussa on ADHD-piirteitä. Olen hajamielinen ja unohtelen asioita, tavarat hukassa, usein ajatuksissani, pärjäsin koulussa kyllä ihan hyvin mutta on lähes mahdotonta saada tehtyä asioita mitkä ei motivoi, olen alisuoriutunut myöhemmissä opinnoissa missä oikeasti olisi pitänytkin kyetä parempaan organisointiin, ajan hahmotuskykyni on olematonta ja olen usein myöhässä. Olen levoton sielu ja saatan puuhastella kaikkea samaan aikaan mieleni ollen kaaos törmäillen oviin ja esineisiin. En tiedä kuitenkaan lähtisinkö diagnoosia itselleni selvittelemään. En tiedä uskonko edes täysin että tällainen diagnoosi on virallisesti olemassa.

Kokemisen pohjavireeseen vaikuttaa paljon se, millaisena itsensä näkee ajankohtaisessa elämäntilanteessa. Käytöksestä tulee sillä tavalla "itseään toteuttava profetia."

Vierailija kirjoitti:

En ole aina itse ollut näin paha hajamielisyydessä, myös psyykenlääkkeiden pitkäaikainen käyttö, netti- ja puhelinriippuvuus, masentuneisuus ja traumakokemukset on pahentaneet asiaa.

Osa muutoksista voi liittyä ikääntymiseen. Naisilla vaihdevuosiin?

Vierailija kirjoitti:

En ihmettele ollenkaan. Sain oman diagnoosini v. 2008 ja ei se oikeastaan vaatinut muuta kuin että täytin jonkinlaisen oirekyselyn ja sen perusteella todettiin adhd. Toki en tiedä miten muutenkaan se pitäisi/sen voisi todentaa, mutta noihin kyselyihin nyt voi vastailla miten haluaa ja kokemukset omasta keskittymiskyvystä on täysin subjektiivisia. Lisäksi esimerkiksi keskittymis- ja muistioireiden taustalla voi olla mitä tahansa muutakin ihan uniongelmista ja stressistä alkaen.

Ainakin minun lapsen diagnosoinnissa oli tämän lisäksi kognitiivisia kokeita, tarkasteltiin varhaislapsuutta ja kuultiin lapsen lisäksi vanhempia, koulua, terapeuttia ja perhetyöntekijöitä. Testejä ei myöskään tehty jos lääkärillä ei ollut syytä epäillä ADHD:ta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yllätä yhtään, yksi kaveri meni yksityislääkärille ja jo toisella tapaamiskerralla olisi dg ollut valmis ja varmaan pillereitä tungettu. Moni kamppailee nykyään keskittymisongelmien kanssa ja elämän pyörittämisen ongelmien kanssa jo ihan siitä syystä, että informaatiotulva, älylaitteet ja niiden koukuttavuus ja vaikutus keskittymiskykyyn, aivojen ylirasittuminen, vaativa työelämä, unien vähälle jäänti, elämän hallinnan tarve on valtava kun on niin paljon asioita mitä pitäisi hallita samaan aikaan ynnä muut syyt.

Miten keskittyminen epäkiinnostavaan asiaan voi olla ongelma?

Mikä ihmeen informaatiotulva? Kuka yksilöä ohjaa, hän vai ympäristö?

Mitä tarkoitat älylaitteiden vaikutuksella keskittymiskykyyn? Entä aivojen ylirasittumisella?

Mitä tarkoittaa, että työelämä on vaativa? 

Miksi unet jäävät vähiin?

Miksi ahneus hallita paljon samaan aikaan?

Lisään vielä, että miksi tuo kaikki ei olisi ADHD-piirteisyyttä? Ei se normaaliakaan ole. 

EA3 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä aakkosdiagnoosit ovat samanlainen houre ja kultti kuin wokeilijoiden aakkos- ja pronominimääritelmät. Luulenpa, että ilmiö rajoittuu vauraisiin länsimaihin ja suhteettomaksi paisuneeseen käsitykseen yksilöllisyydestä ja yksilön vapaudesta. Moni lapsi eläisi normaalisti, jos vanhempansa jaksaisivat ja osaisivat kasvattaa. Mutta kun yhä useampi hakee lapselleen tai itselleen diagnoosin, esimerkin voima tarttuu ja voimistuu. Eikä tarvitse enää kantaa vastuuta.

Minua ärsyttää tämä "eikä tarvitse kantaa vastuuta". Siis mitä sinä ajattelet vastuun kannon olevan? Luuletko ensinnäkään, että diagnooseja saadaan vaan piereskelemällä sohvalla? Ei saada. Etenkin tyttöjen kohdalla se avun saanti on usein ihan älyttömän vaikeaa. Siinä sitä kannetaan vastuuta, kun yritetään vuodesta toiseen saada sitä apua joka ikiseltä mahdolliselta taholta.

Hyvinvointiyhteiskunta turruttaa ajatteluun, että mitään ei tarvitse tehdä itse: aina on oltava jokin virasto tai hoitola, josta pitää saada apua. Omassa elämässäni olen nähnyt, että vanhemmat, jotka eivät laita lapsilleen mitä rajoja, hakevat viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi menee kouluun, näille diagnooseja. Perheissä, joissa lapsia neuvotaan ja oikeasti kasvatetaan, diagnooseja ei tarvita. Hyvä, että lääkärit ovat viimein itse havahtuneet tähän tilanteeseen. Diagnooseja hakeville vanhemmille pitäisi antaa kasvatusopas käteen.

No kerropas, miten ADHD, autismi tai Tourette lähtee lapsesta kasvattamalla./s

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihmettele ollenkaan. Sain oman diagnoosini v. 2008 ja ei se oikeastaan vaatinut muuta kuin että täytin jonkinlaisen oirekyselyn ja sen perusteella todettiin adhd. Toki en tiedä miten muutenkaan se pitäisi/sen voisi todentaa, mutta noihin kyselyihin nyt voi vastailla miten haluaa ja kokemukset omasta keskittymiskyvystä on täysin subjektiivisia. Lisäksi esimerkiksi keskittymis- ja muistioireiden taustalla voi olla mitä tahansa muutakin ihan uniongelmista ja stressistä alkaen.

Ainakin minun lapsen diagnosoinnissa oli tämän lisäksi kognitiivisia kokeita, tarkasteltiin varhaislapsuutta ja kuultiin lapsen lisäksi vanhempia, koulua, terapeuttia ja perhetyöntekijöitä. Testejä ei myöskään tehty jos lääkärillä ei ollut syytä epäillä ADHD:ta

Kiitos kommentista! En ole tiennyt miten noin yleisesti toimitaan, erityisesti lasten kohdalla. Se on tosi hyvä, että lasten diagnosoimisen kanssa ollaan tarkkoja ja tehdään tuollaista taustatyötä. Luulen, että lasten kanssa tämä saattaakin olla sen puolesta helpompaa, että koulussa tuollaiset oireilut helposti tulevat esille ja opettaja osaa kertoa havainnoistaan.

Minä sain diagnoosin aikuisena, joten ei ollut käytännössä mahdollista kuulla opettajia tjsp. Lisähuomautuksena, että en itse lähtenyt diagnoosia mitenkään "hakemaan" vaan kävin muista syistä lääkärissä, joka kiinnostui oireilustani ja alkoi pohtia ADHD:n mahdollisuutta. Olen kyllä kiitollinen lääkärille, joka minua auttoi ja asiastani kiinnostui. Kommentoin lähinnä sitä miten helposti diagnoosi kohdallani tehtiin, koska käytännössä se varmennettiin vain oirekyselyn vastausten perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä aakkosdiagnoosit ovat samanlainen houre ja kultti kuin wokeilijoiden aakkos- ja pronominimääritelmät. Luulenpa, että ilmiö rajoittuu vauraisiin länsimaihin ja suhteettomaksi paisuneeseen käsitykseen yksilöllisyydestä ja yksilön vapaudesta. Moni lapsi eläisi normaalisti, jos vanhempansa jaksaisivat ja osaisivat kasvattaa. Mutta kun yhä useampi hakee lapselleen tai itselleen diagnoosin, esimerkin voima tarttuu ja voimistuu. Eikä tarvitse enää kantaa vastuuta.

Minua ärsyttää tämä "eikä tarvitse kantaa vastuuta". Siis mitä sinä ajattelet vastuun kannon olevan? Luuletko ensinnäkään, että diagnooseja saadaan vaan piereskelemällä sohvalla? Ei saada. Etenkin tyttöjen kohdalla se avun saanti on usein ihan älyttömän vaikeaa. Siinä sitä kannetaan vastuuta, kun yritetään vuodesta toiseen saada sitä apua joka ikiseltä mahdolliselta taholta.

Hyvinvointiyhteiskunta turruttaa ajatteluun, että mitään ei tarvitse tehdä itse: aina on oltava jokin virasto tai hoitola, josta pitää saada apua. Omassa elämässäni olen nähnyt, että vanhemmat, jotka eivät laita lapsilleen mitä rajoja, hakevat viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi menee kouluun, näille diagnooseja. Perheissä, joissa lapsia neuvotaan ja oikeasti kasvatetaan, diagnooseja ei tarvita. Hyvä, että lääkärit ovat viimein itse havahtuneet tähän tilanteeseen. Diagnooseja hakeville vanhemmille pitäisi antaa kasvatusopas käteen.

Kirjoitat siis omasta perheestäsi vai miten ihmeessä voi tietää muiden perheiden kasvatusmenetelmät ja tasot? Vai oletko joku naapurikyylä, jolla kamerat toisten kotona?

Jos näet vaikka nepsy-lapsen joissain tilanteessa, et voi sanoa mitään, miten häntä on kasvatettu. Jos lapsella on vaikka melt down -tila, niin et voi päätellä vanhemman toiminnasta siinä tilanteessa mitään yleistävää! Usein passiivinen toiminta rauhoittaa ja sitten paremmintietävät luulevat, että "vanhemmat eivät laita rajoja lapselle". Esim. aistiyliherkän kohdalla toiminta on erilaista kuin muiden. Eli lasta ei todellakaan kannata pakottaa, eikä kyse ole kiukuttelusta, vaan aistikuormituksesta.

Voi lässyn lässyn. Tuollaisella ajattelulla ja kielenkäytöllä peitetään ja kielletään se fakta, että ei osata kasvattaa. Vetäydytään sen taakse, että oma lapsi on mukamas erityisherkkä, ja aletaan ravata lääkäreiden ja psykologien vastaanotolla niin kauan että nämä kirjoittavat sen paperille päästäkseen eroon kiusankappaleista. Koululuokassa nuo kakarat ovat sitten muiden vaivoina hälisemässä ja mölisemässä, kun ei ole kotona opetettu tavoille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ilman lääkitystä on isoja ongelmia js ADHD lääkitys nostaa suoritustasoja huomattavasti niin eikö kaikkien pitäisi saada sitä?

Tässä on erinomainen kirjoitus aiheeseen liittyen. Suosittelen kaikkia lukemaan tämän ajatuksen kanssa

https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000009060128.html

Mutta tavallaan sekin on patologista, että ihminen käyttää aikaansa johonkin, mitä ei koe itselleen merkitykselliseksi... tai ettei kykene näkemään asian merkitystä.

"Kun kyse on oikeasta, neuropsykiatrisesta tarkkaavuuden häiriöstä, on yleensä vaikeuksia selvitä työtehtävistä ja opinnoista."

Mitä ihmettä ihminen tekee, kun hän opiskelee jotain VÄKISIN?

ADHD ei vaikuta älykkyyteen. Peruskoulun k.a. 9.8.

Tarkoitin, että jos ihminen opiskelee jotain mikä ei häntä palkitse, jokin on pielessä.

Aika harvan opiskelu tai myöhemmin työ on yhtä palkintojen virtaa ja valtavia onnistumisen kiksejä. Monelle se on erittäin tylsää arkista puurtamista. Neuronormit aivot kestävät tylsyyttä paremmin kuin ADHD/ADD aivot. ADHD/ADD:lla on ongelmia dopamiinijärjestelmän toiminnassa.

Ehkä "neuroepänormin" (termiäsi lainaten) ongelma on siinä, että vain huumaava palkintojen virta kelpaa. Muuten se on erittäin tylsää. Ei ole välimuotoa, ei ola tasapainoa, kaikki on joko-tai... Äärimmäisessä tylsyydessä elävä on suurta onnistumista odottava (grandioottinen) tai lannistunut "neuroepänormi." 

Vierailija kirjoitti:

Suurimmaksi osaksi trendidiagnoosi tänä päivänä, halutaan vain tekosyy saamattomuudelleen ja jotkut vain amfetamiinipillereiden perässä.

Kyllähän diagnoosikriteeriksi pitäisi laittaa se ettei ihminen selviä enää arjesta eikä pysty työntekoon.

Mitkä on kriteerit arjesta selviämiselle? 

Mä esimerkiksi pystyn kyllä työntekoon, mutta se vaatii paljon eforttia. Niin paljon, etten juuri jaksa muuta tehdäkään ja mulla on sentään siisti sisätyö. Laskujen maksu viivästyy, kämppä on aina kaaoksessa, ruokaa laitan, kun muistan. Kaikki jää kesken, kun mieleen putkahtaa jotain muuta. Nukkuminen on ihan mitä sattuu ja olen aina väsynyt.

Lääkitys tekee sen, että kaikki ylimääräinen hälinä aivoissa vaimenee. Pystyn tekemään asioita järjestyksessä loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän, että minäkin sain diagnoosin yllättävän helpolla. Mutta diagnoosin myötä sain kokeilla lääkitystä ja voi pojat mikä ero entiseen. Oli minulla sitten liian heppoisasti saatu ADHD- diagnoosi tai ei, niin elämänlaatuni ja jaksamiseni on parantunut merkittävästi. Samalla sairauspoissaoloni romahtivat, saan laihdutettua ja muutenkin pidettyä itsestäni parempaa huolta. Olen nyt kaikinpuolin hyödyllisempi ja osallistuvampi yhteiskunnan jäsen kuin ennen diagnoosia.

Ilman diagnoosia kuormittaisin todennäköisesti terveydenhoitoa masennuksellani, ahdistuksellani, uupumisella ni ja ylipainon tuomilla komplikaatioilla.

Mietin siis, vaikka ylidiagnosointi olisikin totta, niin kuinka paha asia todellisuudessa on.

Haitta on siinä, että se lääke on lähespä piriä. Väärin diagnosoidussa adhd:ssa lääke on päihdekäytössä

Ja sitten vielä jos joku tekee diagnoosin vähän hepposin perustein tyyliin kukaan ei ole oikeastaan huomannut mitään aivan selvää tuohon viittaavaa vaikka ihan peruspirkko tai jamppa ei olekaan. Lättästään vahvat lääkkeet ja sitten vasta alkaa suhisemaan päässä. Niin kumpi oli ensin, oireet vai lääkkeet.

Kai sitten on vain huumeveikko.

Olis jännää varmaan koittaa jotain esim. mitenköhän psykoosilääke vaikuttaisi terveeseen. Hui. Kunnon korvausta vastaan ilmoittautuisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä aakkosdiagnoosit ovat samanlainen houre ja kultti kuin wokeilijoiden aakkos- ja pronominimääritelmät. Luulenpa, että ilmiö rajoittuu vauraisiin länsimaihin ja suhteettomaksi paisuneeseen käsitykseen yksilöllisyydestä ja yksilön vapaudesta. Moni lapsi eläisi normaalisti, jos vanhempansa jaksaisivat ja osaisivat kasvattaa. Mutta kun yhä useampi hakee lapselleen tai itselleen diagnoosin, esimerkin voima tarttuu ja voimistuu. Eikä tarvitse enää kantaa vastuuta.

Minua ärsyttää tämä "eikä tarvitse kantaa vastuuta". Siis mitä sinä ajattelet vastuun kannon olevan? Luuletko ensinnäkään, että diagnooseja saadaan vaan piereskelemällä sohvalla? Ei saada. Etenkin tyttöjen kohdalla se avun saanti on usein ihan älyttömän vaikeaa. Siinä sitä kannetaan vastuuta, kun yritetään vuodesta toiseen saada sitä apua joka ikiseltä mahdolliselta taholta.

Hyvinvointiyhteiskunta turruttaa ajatteluun, että mitään ei tarvitse tehdä itse: aina on oltava jokin virasto tai hoitola, josta pitää saada apua. Omassa elämässäni olen nähnyt, että vanhemmat, jotka eivät laita lapsilleen mitä rajoja, hakevat viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi menee kouluun, näille diagnooseja. Perheissä, joissa lapsia neuvotaan ja oikeasti kasvatetaan, diagnooseja ei tarvita. Hyvä, että lääkärit ovat viimein itse havahtuneet tähän tilanteeseen. Diagnooseja hakeville vanhemmille pitäisi antaa kasvatusopas käteen.

Kirjoitat siis omasta perheestäsi vai miten ihmeessä voi tietää muiden perheiden kasvatusmenetelmät ja tasot? Vai oletko joku naapurikyylä, jolla kamerat toisten kotona?

Jos näet vaikka nepsy-lapsen joissain tilanteessa, et voi sanoa mitään, miten häntä on kasvatettu. Jos lapsella on vaikka melt down -tila, niin et voi päätellä vanhemman toiminnasta siinä tilanteessa mitään yleistävää! Usein passiivinen toiminta rauhoittaa ja sitten paremmintietävät luulevat, että "vanhemmat eivät laita rajoja lapselle". Esim. aistiyliherkän kohdalla toiminta on erilaista kuin muiden. Eli lasta ei todellakaan kannata pakottaa, eikä kyse ole kiukuttelusta, vaan aistikuormituksesta.

Voi lässyn lässyn. Tuollaisella ajattelulla ja kielenkäytöllä peitetään ja kielletään se fakta, että ei osata kasvattaa. Vetäydytään sen taakse, että oma lapsi on mukamas erityisherkkä, ja aletaan ravata lääkäreiden ja psykologien vastaanotolla niin kauan että nämä kirjoittavat sen paperille päästäkseen eroon kiusankappaleista. Koululuokassa nuo kakarat ovat sitten muiden vaivoina hälisemässä ja mölisemässä, kun ei ole kotona opetettu tavoille.

Ei millään pahalla mutta sun kommentti paljastaa ettet tiedä asiasta mitään. Sellainen vanha viisaus on olemassa että on parempi antaa toisten arvuutella oletko tyhmä kuin avata suu ja todistaa se olevansa. T. Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän, että minäkin sain diagnoosin yllättävän helpolla. Mutta diagnoosin myötä sain kokeilla lääkitystä ja voi pojat mikä ero entiseen. Oli minulla sitten liian heppoisasti saatu ADHD- diagnoosi tai ei, niin elämänlaatuni ja jaksamiseni on parantunut merkittävästi. Samalla sairauspoissaoloni romahtivat, saan laihdutettua ja muutenkin pidettyä itsestäni parempaa huolta. Olen nyt kaikinpuolin hyödyllisempi ja osallistuvampi yhteiskunnan jäsen kuin ennen diagnoosia.

Ilman diagnoosia kuormittaisin todennäköisesti terveydenhoitoa masennuksellani, ahdistuksellani, uupumisella ni ja ylipainon tuomilla komplikaatioilla.

Mietin siis, vaikka ylidiagnosointi olisikin totta, niin kuinka paha asia todellisuudessa on.

Haitta on siinä, että se lääke on lähespä piriä. Väärin diagnosoidussa adhd:ssa lääke on päihdekäytössä

Ei pidä paikkaansa. Vain harvoin lääkkeenä käytetään amfetamiinipohjaisia lääkkeitä. Suurin osa saa metyylifenidaattia joka yhtä vähän piriä kuin vichy hiilivetyä.

Adhd-vastaisuus on alkanut usasta samoista piireistä kuin rokotevastaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä aakkosdiagnoosit ovat samanlainen houre ja kultti kuin wokeilijoiden aakkos- ja pronominimääritelmät. Luulenpa, että ilmiö rajoittuu vauraisiin länsimaihin ja suhteettomaksi paisuneeseen käsitykseen yksilöllisyydestä ja yksilön vapaudesta. Moni lapsi eläisi normaalisti, jos vanhempansa jaksaisivat ja osaisivat kasvattaa. Mutta kun yhä useampi hakee lapselleen tai itselleen diagnoosin, esimerkin voima tarttuu ja voimistuu. Eikä tarvitse enää kantaa vastuuta.

Minua ärsyttää tämä "eikä tarvitse kantaa vastuuta". Siis mitä sinä ajattelet vastuun kannon olevan? Luuletko ensinnäkään, että diagnooseja saadaan vaan piereskelemällä sohvalla? Ei saada. Etenkin tyttöjen kohdalla se avun saanti on usein ihan älyttömän vaikeaa. Siinä sitä kannetaan vastuuta, kun yritetään vuodesta toiseen saada sitä apua joka ikiseltä mahdolliselta taholta.

Hyvinvointiyhteiskunta turruttaa ajatteluun, että mitään ei tarvitse tehdä itse: aina on oltava jokin virasto tai hoitola, josta pitää saada apua. Omassa elämässäni olen nähnyt, että vanhemmat, jotka eivät laita lapsilleen mitä rajoja, hakevat viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi menee kouluun, näille diagnooseja. Perheissä, joissa lapsia neuvotaan ja oikeasti kasvatetaan, diagnooseja ei tarvita. Hyvä, että lääkärit ovat viimein itse havahtuneet tähän tilanteeseen. Diagnooseja hakeville vanhemmille pitäisi antaa kasvatusopas käteen.

Kirjoitat siis omasta perheestäsi vai miten ihmeessä voi tietää muiden perheiden kasvatusmenetelmät ja tasot? Vai oletko joku naapurikyylä, jolla kamerat toisten kotona?

Jos näet vaikka nepsy-lapsen joissain tilanteessa, et voi sanoa mitään, miten häntä on kasvatettu. Jos lapsella on vaikka melt down -tila, niin et voi päätellä vanhemman toiminnasta siinä tilanteessa mitään yleistävää! Usein passiivinen toiminta rauhoittaa ja sitten paremmintietävät luulevat, että "vanhemmat eivät laita rajoja lapselle". Esim. aistiyliherkän kohdalla toiminta on erilaista kuin muiden. Eli lasta ei todellakaan kannata pakottaa, eikä kyse ole kiukuttelusta, vaan aistikuormituksesta.

Voi lässyn lässyn. Tuollaisella ajattelulla ja kielenkäytöllä peitetään ja kielletään se fakta, että ei osata kasvattaa. Vetäydytään sen taakse, että oma lapsi on mukamas erityisherkkä, ja aletaan ravata lääkäreiden ja psykologien vastaanotolla niin kauan että nämä kirjoittavat sen paperille päästäkseen eroon kiusankappaleista. Koululuokassa nuo kakarat ovat sitten muiden vaivoina hälisemässä ja mölisemässä, kun ei ole kotona opetettu tavoille.

Ei millään pahalla mutta sun kommentti paljastaa ettet tiedä asiasta mitään. Sellainen vanha viisaus on olemassa että on parempi antaa toisten arvuutella oletko tyhmä kuin avata suu ja todistaa se olevansa. T. Ohis

Juu: ei kannata ruveta väittelemään teidän diagnoosiuskovaisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo kuvaaja näyttää ihan karmealta. En yksinkertaisesti usko että ADHD on lisääntynyt tuota tahtia. Eihän se voi moninkertaistua 10 vuodessa.

Tiedätkö mikä on ADD ja tiedätkö, että se on nykyään osa ADHD:ta.

Moni ADD on jäänyt ilman diagnoosia ja se diagnosoidaan vasta aikuisena.

Jos olet älykäs, niin tutkimuksiin on koulun kautta erittäin vaikea päästä. Terveydenhoitaja toteaa että ei voi olla ADHD kun keskiarvo on näin hyvä. Peruskoulu on älykkäälle äärimmäisen helppo ja ongelmat alkavat yöhemmin lukiossa tai jatko-opinnoissa.

Eli ymmärsinkö oikein: sinun mielestäsi on diagnoosin ja lääkityksen paikka, jos peruskoulu on ollut helppoa mutta sitten lukio tai lääkis ei enää onnistukaan niin hyvin?

Eihän kommentoija noin sanonut. Vaan sitä, että älykkäällä on paremmat kompensaatiokeinot kuin vähemmän älykkäällä ja adhd:ta ei edes epäillä, kun "pärjää niin hyvin". Itellä ongelmat alkoivat vasta yliopistossa, kun ei enää pärjännytkään sillä "ainiin kotitehtävät, ehdin vielä tehdä, 5min tunnin alkuun"-taktiikalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä aakkosdiagnoosit ovat samanlainen houre ja kultti kuin wokeilijoiden aakkos- ja pronominimääritelmät. Luulenpa, että ilmiö rajoittuu vauraisiin länsimaihin ja suhteettomaksi paisuneeseen käsitykseen yksilöllisyydestä ja yksilön vapaudesta. Moni lapsi eläisi normaalisti, jos vanhempansa jaksaisivat ja osaisivat kasvattaa. Mutta kun yhä useampi hakee lapselleen tai itselleen diagnoosin, esimerkin voima tarttuu ja voimistuu. Eikä tarvitse enää kantaa vastuuta.

Minua ärsyttää tämä "eikä tarvitse kantaa vastuuta". Siis mitä sinä ajattelet vastuun kannon olevan? Luuletko ensinnäkään, että diagnooseja saadaan vaan piereskelemällä sohvalla? Ei saada. Etenkin tyttöjen kohdalla se avun saanti on usein ihan älyttömän vaikeaa. Siinä sitä kannetaan vastuuta, kun yritetään vuodesta toiseen saada sitä apua joka ikiseltä mahdolliselta taholta.

Hyvinvointiyhteiskunta turruttaa ajatteluun, että mitään ei tarvitse tehdä itse: aina on oltava jokin virasto tai hoitola, josta pitää saada apua. Omassa elämässäni olen nähnyt, että vanhemmat, jotka eivät laita lapsilleen mitä rajoja, hakevat viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi menee kouluun, näille diagnooseja. Perheissä, joissa lapsia neuvotaan ja oikeasti kasvatetaan, diagnooseja ei tarvita. Hyvä, että lääkärit ovat viimein itse havahtuneet tähän tilanteeseen. Diagnooseja hakeville vanhemmille pitäisi antaa kasvatusopas käteen.

Kirjoitat siis omasta perheestäsi vai miten ihmeessä voi tietää muiden perheiden kasvatusmenetelmät ja tasot? Vai oletko joku naapurikyylä, jolla kamerat toisten kotona?

Jos näet vaikka nepsy-lapsen joissain tilanteessa, et voi sanoa mitään, miten häntä on kasvatettu. Jos lapsella on vaikka melt down -tila, niin et voi päätellä vanhemman toiminnasta siinä tilanteessa mitään yleistävää! Usein passiivinen toiminta rauhoittaa ja sitten paremmintietävät luulevat, että "vanhemmat eivät laita rajoja lapselle". Esim. aistiyliherkän kohdalla toiminta on erilaista kuin muiden. Eli lasta ei todellakaan kannata pakottaa, eikä kyse ole kiukuttelusta, vaan aistikuormituksesta.

Voi lässyn lässyn. Tuollaisella ajattelulla ja kielenkäytöllä peitetään ja kielletään se fakta, että ei osata kasvattaa. Vetäydytään sen taakse, että oma lapsi on mukamas erityisherkkä, ja aletaan ravata lääkäreiden ja psykologien vastaanotolla niin kauan että nämä kirjoittavat sen paperille päästäkseen eroon kiusankappaleista. Koululuokassa nuo kakarat ovat sitten muiden vaivoina hälisemässä ja mölisemässä, kun ei ole kotona opetettu tavoille.

Kai he hakevat konsultaatiota just sen takia, että eivät tiedä, mitä ongelman kanssa tehdä - sitä ei voi enää tapoja muuttamalla poistaa. (Mitä edes tarkoittaa tavoille opettaminen? ADHD ei johdu käytöstapojen opettamisen puutteesta.)

Osa vanhemmista ei ehkä pysty muuttumaan, ellei saa siihen "lupaa" - eli missä määrin täytyy kokea asia ongelmalliseksi, jotta voisi saada sille nimen, ja olisi sitä ajatellen helpompi tulla lasta vastaan. Tämä on kai katsottu tehokkaammaksi taktiikaksi, kuin tieteeseen kajoaminen ja ongelman ennaltaehkäisy.

-eri

Todennäköisesti suurin osa on määrätty piri narkkareille jotka on feikannut oireet reseptin takia että on ei siittä jatkuvasta purin käytöstä tule enää tuomioo kun on reseptin avulla lupa veressä olevalle amfetamiinille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä aakkosdiagnoosit ovat samanlainen houre ja kultti kuin wokeilijoiden aakkos- ja pronominimääritelmät. Luulenpa, että ilmiö rajoittuu vauraisiin länsimaihin ja suhteettomaksi paisuneeseen käsitykseen yksilöllisyydestä ja yksilön vapaudesta. Moni lapsi eläisi normaalisti, jos vanhempansa jaksaisivat ja osaisivat kasvattaa. Mutta kun yhä useampi hakee lapselleen tai itselleen diagnoosin, esimerkin voima tarttuu ja voimistuu. Eikä tarvitse enää kantaa vastuuta.

Minua ärsyttää tämä "eikä tarvitse kantaa vastuuta". Siis mitä sinä ajattelet vastuun kannon olevan? Luuletko ensinnäkään, että diagnooseja saadaan vaan piereskelemällä sohvalla? Ei saada. Etenkin tyttöjen kohdalla se avun saanti on usein ihan älyttömän vaikeaa. Siinä sitä kannetaan vastuuta, kun yritetään vuodesta toiseen saada sitä apua joka ikiseltä mahdolliselta taholta.

Hyvinvointiyhteiskunta turruttaa ajatteluun, että mitään ei tarvitse tehdä itse: aina on oltava jokin virasto tai hoitola, josta pitää saada apua. Omassa elämässäni olen nähnyt, että vanhemmat, jotka eivät laita lapsilleen mitä rajoja, hakevat viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi menee kouluun, näille diagnooseja. Perheissä, joissa lapsia neuvotaan ja oikeasti kasvatetaan, diagnooseja ei tarvita. Hyvä, että lääkärit ovat viimein itse havahtuneet tähän tilanteeseen. Diagnooseja hakeville vanhemmille pitäisi antaa kasvatusopas käteen.

Kirjoitat siis omasta perheestäsi vai miten ihmeessä voi tietää muiden perheiden kasvatusmenetelmät ja tasot? Vai oletko joku naapurikyylä, jolla kamerat toisten kotona?

Jos näet vaikka nepsy-lapsen joissain tilanteessa, et voi sanoa mitään, miten häntä on kasvatettu. Jos lapsella on vaikka melt down -tila, niin et voi päätellä vanhemman toiminnasta siinä tilanteessa mitään yleistävää! Usein passiivinen toiminta rauhoittaa ja sitten paremmintietävät luulevat, että "vanhemmat eivät laita rajoja lapselle". Esim. aistiyliherkän kohdalla toiminta on erilaista kuin muiden. Eli lasta ei todellakaan kannata pakottaa, eikä kyse ole kiukuttelusta, vaan aistikuormituksesta.

Totta. Vaihtaisin vain sanan aistikuormitus mielen kuormitukseen.

Vierailija kirjoitti:

Minä väitän, että ihminen, jolle peruskoulu on ollut äärettömän helppo, ei voi kärsiä kovin vakavasta nepsyhäiriöstä.

Peruskoulu kuitenkin vaatii monenlaisia taitoja: pitää osata ymmärtää lukemansa, kirjoittaa loogisesti, kuunnella, toimia ryhmässä, käyttää käsiään, silmiään, korviaan ja luovuuttaan taideaineissa...

Se, että on ollut peruskoulussa kympin oppilas, ei vielä kuitenkaan kerro, että tulevaisuudessa välttämättä menestyisi kaikessa erinomaisesti. Ihmiset kehittyvät eri tahdissa, jokainen on yksilönsä. Voi hyvinkin olla, että se kasin taapertaja lopulta jatkaa puurtamista ja kehittyy pidemmälle kuin kympin oppilas. Monenlaiset mielenterveysongelmat voivat katkaista taipaleen.

Ehkä kohdalleni on osunut huonoa tuuria, mutta tuntemistani aikuis-adhd-naisista hämmästyttävän moni on entisiä kympin tyttöjä, joille elämä ei sitten antanutkaan kaikkea sitä, mitä he katsoivat ansaitsevansa.

Oletko kuullut älykkyydestä?

Peruskoulu nyt on muutenkin todella ulkopuolelta ohjattua, ainakin oli silloin, kun itse peruskouluni kävin. Mitä enemmän itseohjautuvuutta opintoihin alkoi tulla, sitä enemmän vaikeuksia. ADHD kun vaikuttaa toiminnanohjaukseen aika vahvasti.

Alisuoriutuminen on ADHD-ihmisille tyypillistä.