Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Totuus kirpaisee kirjoitti:
Mitä sä kuvittelet sen olevan? Että se taikoo sen vaan pois? Ihmisten tuntuu olevan tosi vaikeaa hyväksyä sitä, että ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta, tai melkein mitä tahansa hoidetaan lähtökohtaisesti tietoa lisäämällä, mielenhallinnan työkaluilla, terveellisillä elämäntavoilla ja väliaikaiseksi tueksi on mahdollista saada lääkkeitä, jotka esim. vievät pahimmat kärjet vahvoista tuntemuksista/ vaikuttavat korjaavasti aivojesi välttäjäaineisiin, jotka saattavat toimia häiriintyneesti. On myös tärkeää selvitellä, onko oireiden syy elämäntilanne/ jokin yksittäinen asia tai niiden yhteinen summa. Jossain vaiheessa tajuatte, kun parantuminen on loppu suoralla, että sille on syynaä, miksi sellaista apua tarjotaan, mitä tarjotaan. Tai mitä te haluatte sen olevan, häh? Pää nyt pois sieltä pers....
Kai sinä tajuat, että sitä apua tarjoaa ties mitä ihmisiä. Osa on oikeasti ammattilaisia ja motivoituneita, osa ei todellakaan ole. Osa alalle hakeutuneista on itse ihan häiriintyneitä ja osaa ei vaan nappaa, osa on paljon tyhmempi ja tietämättömämpi kuin potilaansa, osa soveltaa samaa mantraa jokaiseen. Olen törmännyt luetelluista jokaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Pitää muistaa, että pahasti masentuneet ovat niin sisäänpäin kääntyneitä, etteivät usein edes suostu tai jopa halua oikeasti itseäänsä parantaa. Onhan se ihan tutkittua, että kova lihastreeni edesauttaa aivojen toimintaa ja tuo parempaa oloa, että että lihastreeni on oikeasti hyvä keino ennaltaehkäistä tai lievittää masennusta. [/quote]
Kyllä. Jokainen, joka ON OLLUT pahasti masentunut ja TOIPUNUT, tietää sisäänpäin kääntymisen ja sen, että masentunut ei edes halua yrittää. Vaikka pystyisi. Eli siinä mielessä ei olisi ollut, jälkikäteen ajateltuna, ollenkaan huono juttu, että joku olisi potkinut perseelle ja konkreettisesti pakottanut tekemään asioille jotain. Kesti turhan kauan tajuta, että pitää itse tehdä asioille jotain, koska kukaan oman pään ulkopuolinen ei pysty. Onneksi lähiympäristö ei lähtenyt surkutteluun ja itseensä käpertyneeseen sekoiluun mukaan.
Täällä moni on asiasta sanonutkin, osa tosi karkeasti. Osa on kertonut söpösti ja sievästi rohkaisten, kuinka pienistä asioista on itse lähtenyt liikkeelle. Naiset ovat joskus oman sukupuolensa vankeja ja pahastuvat, jos joku ehdottaa, omaan kokemukseensa perustuen ryhdistäytymään ja tekemään itse jotakin. Pikkuhiljaa siivoaminen pienin askelin on nähtävästi naisellisempi tapa nykymaailmassakin. Herkempi ja erityisempi, itsensä hemmotteluun tähtäävä.
Riippuvuussairauksista toipuvat ymmärtävät hyödyntää vertaistukea selvitäkseen, vaikka kognitiiviset taidot olisivat ruostuneet. Masennuksessakin kognitiiviset taidot heikkenevät. Fokus on itsessä harhakuvitelmineen (minä, miltä minusta tuntuu, muut eivät ymmärrä, olen ainutlaatuisen surkea ja yksin, kukaan ei käsitä). Masentuneelle nämä ajatukset on tosiasioita, toipunut ymmärtää ne jälkikäteen harhoiksi. Kyllä, moni on selvinnyt todella traumaattisista asioista. Ja kyllä, asioissa ja kokemuksissa on aste-eroja.
Tämä on vain yksi tapa kokea asia, ajatus, mielipide, enkä halua syyllistää, masentaa tai painaa ketään alas. Jokainen tietää itse, miten päättää ymmärtää.
Muistatteko kuitenkin, että sillä masennuksella on syy, se yrittää kertoa ihmiselle jotain. Sillä itseensä vetäytymiselläkin on syynsä ja tarkoituksensa, kunhan se ei jää päälle vaan kestää vain tarvitsemansa ajan. On väkivaltaa ryhtyä heti sen vetäytymisvaiheen alussa yrittää olla jo toipumisvaiheessa. Se tautihan jää silloin kokematta ja aito parantuminen tapahtumatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama kokemus mutta ravitsemusterapeutista.
Sain lääkäriltä lähetteen sellaiselle ahmimishäiriön vuoksi.
Siellä se sitten esitteli minulle ruokaympyröitä ja kertoi että näin kuuluu syödä. No enpä olisi itse tuota tietoa löytänyt!
Se ahmimishäiriö on seurausta jonkinlaisesta ahdistuksesta ja stressistä, jotka taas ovat lähtöisin paskasta lapsuudesta ja teini-iästä. Ahmishäiriö helpottuu ja jopa loppuu kun tuntee olonsa elämässä hyväksi.
Välillä taas ei tunne oloaan hyväksi ja ahmiminen palaa.Stressinsietokyvyn kasvattaminen. Keho on stressitilassa, kun ei tunne oloaan hyväksi. Sietokyvyn kasvattaminen ei ole helppo asia, mutta se on mahdollista. Kannattaa lukea aiheesta. Voi myös opetella ennaltaehkäisemään ja välttämään ylimääräisiä stressitilanteita, mistä voi olla iso hyöty etenkin paranemisen alkuun pääsemisessä, mutta kaikkia tilanteita ei voi ennakoida.
Kuolemaa, työttömyyttä, koronaeristyksiä jne ei vaan voi ennakoida ja joidenkin elämä, ikävä kyllä, on liikettä traumasta toiseen. Joillain on pidempiä seesteisiä kausia ja toisilla ei niitäkään. Läheskään kaikkien traumat eivät jää lapsuuteen, vaikka he kuinka yrittäisivät välttyä uusilta traumoilta.
Olen eri.
Suosittelen käymään MIELI ry:n sivuilla lukemaan stressinsietokyvystä lisää. Avainsana on resilienssi. Jos siis on mielenkiintoa siihen, miten vaikeistakin traumoista voi selviytyä.
Suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle. Jokainen kohtaa elämänsä aikana kuolemaa ja tapahtumia, joita ei voi ennakoida tai kontrolloida. Traumoilta kukaan ei voi välttyä, mutta voi oppia hallitsemaan sitä, miten niistä selviytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei
Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...
Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?
Ei hyvän tähden kun ei ole alkeellisimmatkaan asiat yhtään hallussa. Otappa google avuksia ja selvitä edes ihan perusasiat ennen kuin tulet kommentoimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.
Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.
Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...
Oma nyt jo aikuinen lapseni on epävakaa, eikä hän ole traumatisoitunut varhaislapsuudessa.
Mistä tiedät?
Eli ei voi sanoa minkään johtuvan traumasta varhaislapsuudessa, koska sitä ei voi tietää. Asia selvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.
Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.
Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...
Oma nyt jo aikuinen lapseni on epävakaa, eikä hän ole traumatisoitunut varhaislapsuudessa.
Mistä tiedät?
Niinpä. Yleisen tietämyksen mukaan persoonallisuushäiriön syntyminen vaatii kehityksellisen ajan trauman. Kaikki lapsethan eivät kerro vanhemmilleen kaikkea. Ja jos jotain pahaa on tapahtunut ja sen on kantanut täysin yksin niin siinähän se trauma on syntynyt.
Mun piti googlettaa varhaislapsuus. Ilmeisesti se on 0-6 vuotta. Luulin että se olisi 0-3v. Sori, my bad. En tosiaan voi tietää jos lapsi on traunmatisoitunut 6-vuotiaana jossain niin että en ole ollut paikalla.
Miten voidaan sanoa että joku on kokenut trauman, jos sitä ei voi mitenkään tutkia? Ihan mielenkiinnosta siis, saatanhan olla itsekin hyvin traumatisoitunut, en vain itse muista sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei
Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...
Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?
Psykologi voi antaa terapiaa (jos on siihen kouluttautunut), mutta psykologilla käynti ei tarkoita, että käyt terapiassa.
Olen käynyt kaksi terapiaa ja lyhyempiä tapaamisia parin psykologin kanssa ja heittämällä näistä psykologitapaamisista ilman virallista terapiaohjelmaa on ollut paljon enemmän hyötyä. Terapioista ei mitään, molemmista psykologeista paljonkin ja heidän tuellaan olen noussut ylös tilanteista.
Eivät ne psykologikäynnit silti ole "terapiaa", vaan että olet käynyt juttelemassa psykologin kanssa.
Ja siis tarkoitan tällä psykoterapiaa, mikä on tutkitusti kehitetty terapia sekä nimikettä voi käyttää vain koulutetut ammattilaiset. Minähän voin esimerkiksi sanoa harjoittavani kristalliterapiaa, mutta ei se ole ns oikeaa terapiaa.
Otin vain kantaa siihen, kun henkilö kirjoitti, että olisi halunnut tavata psykologin. Sitten joku tuli bessewisseröimään, ettei hän olisi tarvinnut psykologia vaan terapiaa. Mistä hän voi sen tietää ja sanoa, toimiva psykologin tapaaminen tarvittavan määrän kertoja voi auttaa ihan paljon paremmin kuin huono terapia.
Eihän tuo kirjoittaja mitään tuollaista väittänytkään. Mielikuvittelet rivien väliin sellaista mitä siellä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei Suomessa ole ollut varsinaista parantolatyyppistä hoitoa masennukseen enää vuosikymmeniin, senhän takia niitä vanhoja psykiatrisia sairaaloita on vuodesta toiseen lakkautettu. Nykyajan hoito on avohoitoa. Eli lääkkeitä ja sairaanhoitajien kanssa rupattelua. Koko muu työ sun on tehtävä itse.
Mun täti aikoinaan joskus 60-luvulla masentui vakavasti ja hän oli psyk.sairaalassa 7 kuukautta. Siellä oli siihen aikaan paljon mieltä virkistävää tekemistä, puutarhatöitä, karjanhoitoa, puuverstas jne, kaikki saivat oman jaksamisensa mukaan tehdä jotakin. Kun taas itse 10 vuotta sitten päädyin vanhaan psyk.sairaalaan niin siellä ei saanut tehdä yhtään mitään. Vain katsoa telkkaria ja syötiin lääkkeitä. Jossain vaiheessa kun aloin toipua, kysyin saisinko mopata lattioita koska en enää muista miltä tuntuu siivota. En saanut. Ei mitään terapiaa eikä keskusteluja, koska ei yksinkertaisesti ollut aikoja. Jonkun psykologin piti sinne tulla meille monta kertaa, mutta aina ne ajat peruuntui. Siellä sai olla vain muutaman päivän, maksimissaan pari viikkoa ja hoitajat olivat ylikuormittuneita, stressaantuneita ja tylyjä. Varsinkin lähellä eläkeikää olevat.
Silloin tajusin että olen ongelmieni kanssa ihan yksin. Itse on yritettävä selviytyä, mitään apua ei saa mistään. Olen pärjännyt jotenkuten, mutta masentunut olen edelleen. Ainut keino mulla ollut pärjätä on vain ollut elää elämätöntä elämää, silloin ei mieleni liikaa horju. Eli en tapaa ihmisiä, en seurustele, en käy missään enkä ota mitään riskejä.
Hain vuosia apua, selvittyäni ensin lapsuuden ja nuoruuden helvetistä. Minulle puhkesi jo alaikäisenä mm. ahdistuneisuushäiriö, keskivaikea masennus sekä pakko-oireinen häiriö. Yritin parhaani mukaan selviytyä opiskeluista, yksin asumisesta ym. ilman minkäänlaista taustatukea- ja hakea samalla sitä apua. Pyysin terapiaa; en saanut (takuuta ei ollut vielä silloin). Päiväsairaalaan kävin tutustumassa, mutta en saanut sinnekään paikkaa. Kävin juttelemassa hoitajalla, joka vähätteli oloani. Tilanne oli absurdi: pahasti traumatisoituneena asuin yksin omillani, kävin itseäni paljon vanhemman hoitajan luona vähäteltävänä, ja puskin eteenpäin vaikka psyyke alkoi hajota. Lopulta se hajosikin, ja lopetin opiskelut. Olin työkyvytön JA työtön vuosia, osallistuen milloin mihinkin, mutta saamatta oikeaa apua. Lupaukset petettiin, yhteydenotot unohtuivat. Ohhoh hups jne.
Pari vuotta sitten ottivat minut asiakkaaksi johonkin kuntakokeiluun, sain oman sossun ja työkkärin virkailijan joiden piti, uskoakseni, auttaa minua eteenpäin elämässäni. Yhteistyö onkin sujunut mallikkaasti: esimerkiksi viime vuonna tapaamiset peruttiin kolme kertaa putkeen, ja soitot kahdesti. Sossu oli puoli vuotta putkeen saikulla. Loppuvuodesta sovittiin että käyn lääkäriltä hakemassa arvion hoidontarpeestani, ja olen yhteydessä alkuvuodesta. Nyt alkuvuodesta sitten kumpikaan ei vastannut enää tekstiviesteihini (pyysivät itse kirjoittamaan kuulumisiani), joten raapustelin olemattomiin numeroihin pahasta olostani aikani, kunnes kuulin sattumalta että numerot ovat vaihtuneet mutta että "asiakkaille on ilmoitettu uudet". Näihin aikoihin tapahtui myös niin, että lääkärini perui itse tekemänsä lähetteen(tätä en ymmärrä vieläkään) psykiatrisen hoidon tarpeen arviointia + mahdollista lyhytterapiaa koskien. Minulla napsahti; filmi meni poikki.
Raivostuin, ja siitä ei sitten loppua ihan heti tullutkaan. Vihoissani lopetin mielialalääkitykseni, kaikki "kyllä tää tästä...sinnitellään...mikään ei ole mustavalkoista"-opettelemani lensi ikkunasta ulos. Päälle tuli selviytymismoodi, ja täydellinen epäluottamus koko yhteiskuntaa kohtaan. Se vähäinenkin harmonia ja moraali katosi, tilalle tuli oppurtunismi sekä täydellinen välinpitämättömyys säännöistä. Muutuin ulkomuotoani myöten; laihduin, lakkasin kävelemästä pää painuksissa. Puhuin selkeästi enkä enää takellellut sanoissani, sanoin suoraan mitä mieltä olin asioista. Kun lauloin, ääneni ei enää värissyt tai kadonnut, pysyin nuotissa. En välittänyt tippaakaan siitä, mitä mieltä joku oli käytöksestäni.
Tein selkeän suunnitelman sitä koskien, miten saan revittyä tästä yhteiskunnasta maksimaallisen hyödyn lähivuosina siihen asti kunnes muutan pois, ja aloin noudattamaan sitä. Tällä hetkellä opiskelen rahakasta tutkintoa, joka turvaa talouteni loppuelämäkseni. Henkinen hyvinvointini? En tiedä. Nukun hyvin vähän, en juuri tapaa muita. Sairauteni ovat edelleen olemassa, mutta tuntuu kuin jokin ajaisi minua konemaisesti eteenpäin, joten en anna niiden pysäyttää itseäni. Se työkkärin virkailija ei ole muuten vieläkään soittanut, eikä sossu ilmoittanut uutta numeroaan.
Itseppä itsellesi syvempää kuoppaa kaivat. Tuolla tavalla et tule kokemaan ystävyyttä tai aito rakkautta. Ei sillä, että niitä edes ansaitsisin. Kuspäiden kuuluu olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama kokemus mutta ravitsemusterapeutista.
Sain lääkäriltä lähetteen sellaiselle ahmimishäiriön vuoksi.
Siellä se sitten esitteli minulle ruokaympyröitä ja kertoi että näin kuuluu syödä. No enpä olisi itse tuota tietoa löytänyt!
Se ahmimishäiriö on seurausta jonkinlaisesta ahdistuksesta ja stressistä, jotka taas ovat lähtöisin paskasta lapsuudesta ja teini-iästä. Ahmishäiriö helpottuu ja jopa loppuu kun tuntee olonsa elämässä hyväksi.
Välillä taas ei tunne oloaan hyväksi ja ahmiminen palaa.Stressinsietokyvyn kasvattaminen. Keho on stressitilassa, kun ei tunne oloaan hyväksi. Sietokyvyn kasvattaminen ei ole helppo asia, mutta se on mahdollista. Kannattaa lukea aiheesta. Voi myös opetella ennaltaehkäisemään ja välttämään ylimääräisiä stressitilanteita, mistä voi olla iso hyöty etenkin paranemisen alkuun pääsemisessä, mutta kaikkia tilanteita ei voi ennakoida.
Kuolemaa, työttömyyttä, koronaeristyksiä jne ei vaan voi ennakoida ja joidenkin elämä, ikävä kyllä, on liikettä traumasta toiseen. Joillain on pidempiä seesteisiä kausia ja toisilla ei niitäkään. Läheskään kaikkien traumat eivät jää lapsuuteen, vaikka he kuinka yrittäisivät välttyä uusilta traumoilta.
Olen eri.
Suosittelen käymään MIELI ry:n sivuilla lukemaan stressinsietokyvystä lisää. Avainsana on resilienssi. Jos siis on mielenkiintoa siihen, miten vaikeistakin traumoista voi selviytyä.Suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle. Jokainen kohtaa elämänsä aikana kuolemaa ja tapahtumia, joita ei voi ennakoida tai kontrolloida. Traumoilta kukaan ei voi välttyä, mutta voi oppia hallitsemaan sitä, miten niistä selviytyy.
Toinen eri.
Resilienssi syntyy kokemusten kautta, johon liittyy myös minäpystyvyys. Mutta fakta on se, että osalla yksi traumaattinen kokemus aiheuttaa solutason vaurioita, tuottaen mm. PTSD:n. Tällöin esimerkiksi munaisten kuorikerros ei eritä kortisolia siten kuin pitäisi, koska stressin aiheuttama tila on ollut neurotoksista ja tuhonnut kortisoliin liittyvän homeostaasin.
Mitä hallitsemiseen tulee, niin se on järkevä lähtökohta. Ihmisillä on monenlaisia sairauksia ja niiden kanssa pitää tulla toimeen. Diagnoosilla ei ole mitään merkitystä etenkään mielenterveyspuolella, koska aitoa hoitoakaan ei ole saatavissa.
Mieli ry lähtökohta ei ole hoitaa, vaan hyvän mielen ylläpito. Tämä on erottava tekijä kolmannen sektorin tekijöihin ylipäätään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei
Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...
Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?
Ei hyvän tähden kun ei ole alkeellisimmatkaan asiat yhtään hallussa. Otappa google avuksia ja selvitä edes ihan perusasiat ennen kuin tulet kommentoimaan.
Kommenttisihan oli suorastaan suomalaista kansanperinnettä, häpäisy- ja mitätöintiyritys. 🙈
Niin miksi masentuneita on niin paljon, mikä ihmisiä oikein ahdistaa? Ja mikä itseapu-juttu tää on, että yrittää vetää muut samaan liejukuoppaan missä itse makaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei Suomessa ole ollut varsinaista parantolatyyppistä hoitoa masennukseen enää vuosikymmeniin, senhän takia niitä vanhoja psykiatrisia sairaaloita on vuodesta toiseen lakkautettu. Nykyajan hoito on avohoitoa. Eli lääkkeitä ja sairaanhoitajien kanssa rupattelua. Koko muu työ sun on tehtävä itse.
Mun täti aikoinaan joskus 60-luvulla masentui vakavasti ja hän oli psyk.sairaalassa 7 kuukautta. Siellä oli siihen aikaan paljon mieltä virkistävää tekemistä, puutarhatöitä, karjanhoitoa, puuverstas jne, kaikki saivat oman jaksamisensa mukaan tehdä jotakin. Kun taas itse 10 vuotta sitten päädyin vanhaan psyk.sairaalaan niin siellä ei saanut tehdä yhtään mitään. Vain katsoa telkkaria ja syötiin lääkkeitä. Jossain vaiheessa kun aloin toipua, kysyin saisinko mopata lattioita koska en enää muista miltä tuntuu siivota. En saanut. Ei mitään terapiaa eikä keskusteluja, koska ei yksinkertaisesti ollut aikoja. Jonkun psykologin piti sinne tulla meille monta kertaa, mutta aina ne ajat peruuntui. Siellä sai olla vain muutaman päivän, maksimissaan pari viikkoa ja hoitajat olivat ylikuormittuneita, stressaantuneita ja tylyjä. Varsinkin lähellä eläkeikää olevat.
Silloin tajusin että olen ongelmieni kanssa ihan yksin. Itse on yritettävä selviytyä, mitään apua ei saa mistään. Olen pärjännyt jotenkuten, mutta masentunut olen edelleen. Ainut keino mulla ollut pärjätä on vain ollut elää elämätöntä elämää, silloin ei mieleni liikaa horju. Eli en tapaa ihmisiä, en seurustele, en käy missään enkä ota mitään riskejä.
Hain vuosia apua, selvittyäni ensin lapsuuden ja nuoruuden helvetistä. Minulle puhkesi jo alaikäisenä mm. ahdistuneisuushäiriö, keskivaikea masennus sekä pakko-oireinen häiriö. Yritin parhaani mukaan selviytyä opiskeluista, yksin asumisesta ym. ilman minkäänlaista taustatukea- ja hakea samalla sitä apua. Pyysin terapiaa; en saanut (takuuta ei ollut vielä silloin). Päiväsairaalaan kävin tutustumassa, mutta en saanut sinnekään paikkaa. Kävin juttelemassa hoitajalla, joka vähätteli oloani. Tilanne oli absurdi: pahasti traumatisoituneena asuin yksin omillani, kävin itseäni paljon vanhemman hoitajan luona vähäteltävänä, ja puskin eteenpäin vaikka psyyke alkoi hajota. Lopulta se hajosikin, ja lopetin opiskelut. Olin työkyvytön JA työtön vuosia, osallistuen milloin mihinkin, mutta saamatta oikeaa apua. Lupaukset petettiin, yhteydenotot unohtuivat. Ohhoh hups jne.
Pari vuotta sitten ottivat minut asiakkaaksi johonkin kuntakokeiluun, sain oman sossun ja työkkärin virkailijan joiden piti, uskoakseni, auttaa minua eteenpäin elämässäni. Yhteistyö onkin sujunut mallikkaasti: esimerkiksi viime vuonna tapaamiset peruttiin kolme kertaa putkeen, ja soitot kahdesti. Sossu oli puoli vuotta putkeen saikulla. Loppuvuodesta sovittiin että käyn lääkäriltä hakemassa arvion hoidontarpeestani, ja olen yhteydessä alkuvuodesta. Nyt alkuvuodesta sitten kumpikaan ei vastannut enää tekstiviesteihini (pyysivät itse kirjoittamaan kuulumisiani), joten raapustelin olemattomiin numeroihin pahasta olostani aikani, kunnes kuulin sattumalta että numerot ovat vaihtuneet mutta että "asiakkaille on ilmoitettu uudet". Näihin aikoihin tapahtui myös niin, että lääkärini perui itse tekemänsä lähetteen(tätä en ymmärrä vieläkään) psykiatrisen hoidon tarpeen arviointia + mahdollista lyhytterapiaa koskien. Minulla napsahti; filmi meni poikki.
Raivostuin, ja siitä ei sitten loppua ihan heti tullutkaan. Vihoissani lopetin mielialalääkitykseni, kaikki "kyllä tää tästä...sinnitellään...mikään ei ole mustavalkoista"-opettelemani lensi ikkunasta ulos. Päälle tuli selviytymismoodi, ja täydellinen epäluottamus koko yhteiskuntaa kohtaan. Se vähäinenkin harmonia ja moraali katosi, tilalle tuli oppurtunismi sekä täydellinen välinpitämättömyys säännöistä. Muutuin ulkomuotoani myöten; laihduin, lakkasin kävelemästä pää painuksissa. Puhuin selkeästi enkä enää takellellut sanoissani, sanoin suoraan mitä mieltä olin asioista. Kun lauloin, ääneni ei enää värissyt tai kadonnut, pysyin nuotissa. En välittänyt tippaakaan siitä, mitä mieltä joku oli käytöksestäni.
Tein selkeän suunnitelman sitä koskien, miten saan revittyä tästä yhteiskunnasta maksimaallisen hyödyn lähivuosina siihen asti kunnes muutan pois, ja aloin noudattamaan sitä. Tällä hetkellä opiskelen rahakasta tutkintoa, joka turvaa talouteni loppuelämäkseni. Henkinen hyvinvointini? En tiedä. Nukun hyvin vähän, en juuri tapaa muita. Sairauteni ovat edelleen olemassa, mutta tuntuu kuin jokin ajaisi minua konemaisesti eteenpäin, joten en anna niiden pysäyttää itseäni. Se työkkärin virkailija ei ole muuten vieläkään soittanut, eikä sossu ilmoittanut uutta numeroaan.
Itseppä itsellesi syvempää kuoppaa kaivat. Tuolla tavalla et tule kokemaan ystävyyttä tai aito rakkautta. Ei sillä, että niitä edes ansaitsisin. Kuspäiden kuuluu olla yksin.
Jos tuo ei ole freudilainen lipsahdus niin ei mikään. Onko kiva olla yksin?
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi"Päätä ettei sulla oo masennusta". Että näin vaan päätetään.
Minä taas sain järkevää ja asiallista kohtelua. Oli hyvä jutella. Samaa ei voi sanoa kaupungin kokoomuspäättäjistä, joille sote on vain menoerä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama kokemus mutta ravitsemusterapeutista.
Sain lääkäriltä lähetteen sellaiselle ahmimishäiriön vuoksi.
Siellä se sitten esitteli minulle ruokaympyröitä ja kertoi että näin kuuluu syödä. No enpä olisi itse tuota tietoa löytänyt!
Se ahmimishäiriö on seurausta jonkinlaisesta ahdistuksesta ja stressistä, jotka taas ovat lähtöisin paskasta lapsuudesta ja teini-iästä. Ahmishäiriö helpottuu ja jopa loppuu kun tuntee olonsa elämässä hyväksi.
Välillä taas ei tunne oloaan hyväksi ja ahmiminen palaa.Stressinsietokyvyn kasvattaminen. Keho on stressitilassa, kun ei tunne oloaan hyväksi. Sietokyvyn kasvattaminen ei ole helppo asia, mutta se on mahdollista. Kannattaa lukea aiheesta. Voi myös opetella ennaltaehkäisemään ja välttämään ylimääräisiä stressitilanteita, mistä voi olla iso hyöty etenkin paranemisen alkuun pääsemisessä, mutta kaikkia tilanteita ei voi ennakoida.
Kuolemaa, työttömyyttä, koronaeristyksiä jne ei vaan voi ennakoida ja joidenkin elämä, ikävä kyllä, on liikettä traumasta toiseen. Joillain on pidempiä seesteisiä kausia ja toisilla ei niitäkään. Läheskään kaikkien traumat eivät jää lapsuuteen, vaikka he kuinka yrittäisivät välttyä uusilta traumoilta.
Olen eri.
Suosittelen käymään MIELI ry:n sivuilla lukemaan stressinsietokyvystä lisää. Avainsana on resilienssi. Jos siis on mielenkiintoa siihen, miten vaikeistakin traumoista voi selviytyä.Suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle. Jokainen kohtaa elämänsä aikana kuolemaa ja tapahtumia, joita ei voi ennakoida tai kontrolloida. Traumoilta kukaan ei voi välttyä, mutta voi oppia hallitsemaan sitä, miten niistä selviytyy.
Toinen eri.
Resilienssi syntyy kokemusten kautta, johon liittyy myös minäpystyvyys. Mutta fakta on se, että osalla yksi traumaattinen kokemus aiheuttaa solutason vaurioita, tuottaen mm. PTSD:n. Tällöin esimerkiksi munaisten kuorikerros ei eritä kortisolia siten kuin pitäisi, koska stressin aiheuttama tila on ollut neurotoksista ja tuhonnut kortisoliin liittyvän homeostaasin.
Mitä hallitsemiseen tulee, niin se on järkevä lähtökohta. Ihmisillä on monenlaisia sairauksia ja niiden kanssa pitää tulla toimeen. Diagnoosilla ei ole mitään merkitystä etenkään mielenterveyspuolella, koska aitoa hoitoakaan ei ole saatavissa.
Mieli ry lähtökohta ei ole hoitaa, vaan hyvän mielen ylläpito. Tämä on erottava tekijä kolmannen sektorin tekijöihin ylipäätään.
Kakkoseri pyytää tarkennusta.
Tarkoititko siis ensimmäisessä kappaleessa, että mainitsemasi osa ihmisistä ei mielestäsi mitenkään voi toipua traumasta? Olen ymmärtänyt, että tähän liittyy myös aivojen kyky uudistua ja muodostaa uusia hermoratoja. Fakta on, että ihmiset voivat parantua myös hoidon puuttuessa - tai hoidosta huolimatta.
Sekä omaa että muiden resilienssiä voi vahvistaa, ja resilienssi syntyy vuorovaikutuksessa, vaihdellen eri elämäntilanteissa. On surullista, jos mielenterveysammattilaiset heikentävät apua pyytävien resilienssiä, vaikka yksi tärkeimmistä asioista olisi tukea ja vahvistaa sitä.
Mieli ry:n tavoitteena on mielenterveyden edistäminen, joka pitää sisällään psykoedukaation. Mielestäni sitä ei voi käsittää pelkästään mielenterveyden tai hyvän mielen ylläpitona.
Ammattilaisen suorittama hoito on tapauksesta riippuen tehokasta tai tehotonta, koska ammattilainenkin on vain ihminen, jolla on oma mielenterveys. Ammattilaisilla on, yhtä usein kuin muillakin ihmisillä, puutteita vuorovaikutustaidoissa. Opiskelu ei tarjoa täyttä suojaa mielenterveyden haasteilta asiantuntijallekaan.
Olen samaa mieltä siinä, mitä kirjoitit aidon hoidon saatavuudesta. Tehokas mielenterveyden hoito on avointa, tutkittuun tietoon perustuvaa ja vuorovaikutteista. Tämä ei toteudu ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.
Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.
Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...
Oma nyt jo aikuinen lapseni on epävakaa, eikä hän ole traumatisoitunut varhaislapsuudessa.
Mistä tiedät?
Eli ei voi sanoa minkään johtuvan traumasta varhaislapsuudessa, koska sitä ei voi tietää. Asia selvä.
Vastauksesi oli passiivis-aggressiivinen. Voinko tehdä tästä ilmeisen johtopäätöksen mahdollisen lapsuustrauman syystä, vai asetuitko vaan puolustuskannalle?
Mun mielestä noin varma voi olla vain, jos
- ei ole koskaan jättänyt lasta hoitoon alle kouluikäisenä
- ei ymmärrä aiheuttaneensa lapselleen aiheuttamaansa traumaa.
Toinen vaihtoehto on yleinen, mutta en minä siitä syyttänyt, esitin vain kysymyksen.
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama kokemus mutta ravitsemusterapeutista.
Sain lääkäriltä lähetteen sellaiselle ahmimishäiriön vuoksi.
Siellä se sitten esitteli minulle ruokaympyröitä ja kertoi että näin kuuluu syödä. No enpä olisi itse tuota tietoa löytänyt!
Se ahmimishäiriö on seurausta jonkinlaisesta ahdistuksesta ja stressistä, jotka taas ovat lähtöisin paskasta lapsuudesta ja teini-iästä. Ahmishäiriö helpottuu ja jopa loppuu kun tuntee olonsa elämässä hyväksi.
Välillä taas ei tunne oloaan hyväksi ja ahmiminen palaa.
Kävin fysioterapeutilla ja se sanoi että minun pitää jumpata. Ihan itse. Tosi törkeetä, niinkuin en olisi tuota itse jo tiennyt!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.
Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.
Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...
Oma nyt jo aikuinen lapseni on epävakaa, eikä hän ole traumatisoitunut varhaislapsuudessa.
Mistä tiedät?
Niinpä. Yleisen tietämyksen mukaan persoonallisuushäiriön syntyminen vaatii kehityksellisen ajan trauman. Kaikki lapsethan eivät kerro vanhemmilleen kaikkea. Ja jos jotain pahaa on tapahtunut ja sen on kantanut täysin yksin niin siinähän se trauma on syntynyt.
Mun piti googlettaa varhaislapsuus. Ilmeisesti se on 0-6 vuotta. Luulin että se olisi 0-3v. Sori, my bad. En tosiaan voi tietää jos lapsi on traunmatisoitunut 6-vuotiaana jossain niin että en ole ollut paikalla.
Miten voidaan sanoa että joku on kokenut trauman, jos sitä ei voi mitenkään tutkia? Ihan mielenkiinnosta siis, saatanhan olla itsekin hyvin traumatisoitunut, en vain itse muista sitä.
No vaikkapa lapsuusiässä tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö tai joku vanhempien vakava riitatilanne tms., josta ei jää itselle mitään selkeää muistijälkeä, koska mieli blokkaa sen tai on vielä siinä vaiheessa, ettei ymmärrä tapahtunutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei
Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...
Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?
Ei hyvän tähden kun ei ole alkeellisimmatkaan asiat yhtään hallussa. Otappa google avuksia ja selvitä edes ihan perusasiat ennen kuin tulet kommentoimaan.
Kommenttisihan oli suorastaan suomalaista kansanperinnettä, häpäisy- ja mitätöintiyritys. 🙈
Niin miksi masentuneita on niin paljon, mikä ihmisiä oikein ahdistaa? Ja mikä itseapu-juttu tää on, että yrittää vetää muut samaan liejukuoppaan missä itse makaa?
On ihan paikallaan että aikuinen suomalainen ihminen joka on mt-ketjussa, ja kärsii mt-ongelmista, on edes sen verran perillä että tietää mikä on psykologin ja terapeutin eron. Ei siinä ole mitään mitätöintiä, että kehoittaa ottamaan asiasta selvää. Joko googletit mitä eroa niillä on? Vai eikö jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.
Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.
Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...
Oma nyt jo aikuinen lapseni on epävakaa, eikä hän ole traumatisoitunut varhaislapsuudessa.
Mistä tiedät?
Niinpä. Yleisen tietämyksen mukaan persoonallisuushäiriön syntyminen vaatii kehityksellisen ajan trauman. Kaikki lapsethan eivät kerro vanhemmilleen kaikkea. Ja jos jotain pahaa on tapahtunut ja sen on kantanut täysin yksin niin siinähän se trauma on syntynyt.
Mun piti googlettaa varhaislapsuus. Ilmeisesti se on 0-6 vuotta. Luulin että se olisi 0-3v. Sori, my bad. En tosiaan voi tietää jos lapsi on traunmatisoitunut 6-vuotiaana jossain niin että en ole ollut paikalla.
Miten voidaan sanoa että joku on kokenut trauman, jos sitä ei voi mitenkään tutkia? Ihan mielenkiinnosta siis, saatanhan olla itsekin hyvin traumatisoitunut, en vain itse muista sitä.
No vaikkapa lapsuusiässä tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö tai joku vanhempien vakava riitatilanne tms., josta ei jää itselle mitään selkeää muistijälkeä, koska mieli blokkaa sen tai on vielä siinä vaiheessa, ettei ymmärrä tapahtunutta.
Vaikkapa, ja vaikkapa, mutta jos lapsi ei muista, niin sitähän ei voi silloin mitenkään tutkia, joten ei voida myöskään sanoa että traumaa olisi tapahtunut.
Kuolemaa, työttömyyttä, koronaeristyksiä jne ei vaan voi ennakoida ja joidenkin elämä, ikävä kyllä, on liikettä traumasta toiseen. Joillain on pidempiä seesteisiä kausia ja toisilla ei niitäkään. Läheskään kaikkien traumat eivät jää lapsuuteen, vaikka he kuinka yrittäisivät välttyä uusilta traumoilta.