Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?

Vierailija kirjoitti:

Ei terveyskeskuksissa tiedetä mielenterveyasioista ja vastaavista mitään, vain fyysisistä vaivoista jotain.

Itse otin lääkärillä esille erittäin pahaksi äityneen alkoholiongelman, niin esitti ratkaisuksi, että pitäisköhän sun ottaa joku lemmikki vaikka.

Dokaus jatkuu edelleen.

Heh, minä en saa hoitoa somaattisiin sairauskiin kun epäillään että käytän alkoholia ja tupakkaa ja oireet johtuvat niistä. Tasan ei käy onnenlahjat.

Vierailija kirjoitti:

Semmosta se on. Älä ainakaan lähde niihin psykiatrisiin huumeisiin sekaantumaan, sitä ne hoitajat ja lääkärit tuntuu parhaiten osaavan eli kirjoittaa reseptejä ja saada ihmiset lääkekierteeseen.

Ei se nyt ihan noinkaan ole. Itse syön Venlafaxinia ja sain sen ansiosta elämäni takaisin ja olen työkykyinen osa yhteiskuntaa. Oli uskomatonta herätä ja huomata ettei heti vituta kuin pientä eläintä eikä oma peilikuva saanut itkemään inhosta ja pettymyksestä. Ei, se ei ole lopullinen ratkaisu, vaan apukeino kunnes pääsen terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti itsellänikin on hyvin huonoja kokemuksia julkisen puolen psykiatrisista sairaanhoitajista. Varmasti niitä on hyviäkin, mutta itse en jostain syystä saanut keneltäkään sellaista tukea kuin olisin tarvinnut. Tuntui ettei minua juuri kuunneltu vaan neuvottiin hyvin ratkaisukeskeisellä ja kevyellä otteella (tyyliin ajattele positiivisesti, keskity hyvään, osta kirkasvalolamppu jne.). Onneksi pääsin lopulta juttelemaan psykologille, jolla oli selvästi asiantuntemusta oireistani ja niiden mahdollisista syistä ja joka kohtasi minut rauhassa ja kuunnellen, ei vain yleispäteviä neuvoja heitellen. Hänen kanssaan asioitani alettiin siis oikeasti TYÖSTÄÄ, kun taas nuo edelliset ilmeisesti kuvittelivat kaiken muuttuvan heidän muutaman ohjeensa kautta.

Tässä näkyy hyvin se miksi on tärkeää kertoa potilaalle mikä se tilanne on. On tärkeää että potilas ymmärtää, ettei sh:n kanssa jutustelu ole mitään parantavaa hoitoa, vaan sillä on oma tarkoituksensa hoitopolussa. Sh ei kuvittele että milene ongelmat häviävät heidän muutaman ohjeen avulla, eivätkä nämä ohjeet edes ole sen sh:n keksimiä, vaan ne on kyllä ihan ylhäältä määrättyjä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaveri jäi työttömäksi -90 luvulla, ei viihtiny ettiä uusia töitä ja lihoi muodottomaksi kaljaa juomalla. Mt nappejahan sekin alko syömään kun lääkäri niitä pikku vitutukseen heti kirjoitti, viiskymppisenä kuoli viinaan katkerana ja syvästi masentuneena.

Minulla tuli ero samoihin aikoihin -90 luvulla, vituttihan minuakin melkosen kovasti mutta minä tajusin ettei se asetu kaljaa ja tapioviinaa juomalla.

Ostin parhaan moottorisahan mitä paperirahalla sai. Siinä sitten rupesin siivoomaan tontin reunoja rytöpuusta pikkuhiljaa vuosittain aina vain isompaa puuta kaataen ja niitä polttopuuksi naputellen ihan käsipeli, ja niin vitutus jäi sinne mehtään.

Roppaan alko tulemaan miehen mallia, kylän sinkkunaiset alko kirkolla tulemaan juttusille ja sieltähän uusi emäntäki sitten löyty parinkymmenen vuoden akattomuuden jälkeen.

Suosittelen jättämään ne mt ryynit apteekkiin ja laittamaan kunnon ammattimallin sahan jos mielii vitutuksesta eroon, niittä halvempia isäntä mallin sahoja ei kannata laittaa, saatika satasen kertakäyttö mökki sahoja.

Että niskasta kiinni ja lihasta kroppaan. Masentuneet syyllistyy ja masentuu entisestään kun eivät jaksa ryhtiliikkeitä. 

Oliko sen kaverin kohtalo parempi? Mun mielestä kirjoitus oli hieno kokemuksen jako mieheltä, joka tajusi ettei alkoholi, itkeskely ja mt-napit auta. Alkoi pikkuhiljaa siivoamaan tontin reunoja, kasvatti kuntoa ja löysi itselleen naisen.

Eli MITÄ hemmetin prkelettä nyt!?

Väärin masentunut? Väärin pärjännyt? Väärin pariutunut? Väärä kokemus? Väärä sukupuoli?

Nyt se pää pois sieltä perseestä ja kasva aikuiseksi. Jos ei onnistu, SYYLLISTYT koko loppuelämäsi siitä, että joku onnistuu nousemaan kuopasta eikä jää kitisemään että muiden vika, ja MASENNUT siitä, että Suomessa on vielä miehiä, jotka saavat itsensä takaisin miehiksi.

Tämä avautuminen EI KOSKE kaikkia masentuneita. Vain niitä, jotka suuttuu ja syyllistyy siitä, että joku parantuu VÄÄRÄLLÄ tavalla eikä jää kaljatölkin ja lääkkeiden kanssa odottamaan, että JOKU MUU sanoo taikasanat ja pelastaa.

Sen verran ryhtiä jos saisi, että palaisi todellisuuteen kiitos. Masentuu ja parantuu ihan omalla tavallaan ja sallii sen muillekin.

Voisiko joku asiasta oikeasti tietävä kertoa, että mikä psyk.sairaanhoitajan rooli on hoidossa?

Itse kävin joskus juttelemassa siellä, mutta mulle jäi ihan epäselväksi, miten ko. sh:n mieltymyt sisustussuunnitteluun ja hänen opintovapaan hakeminen koulutusta varten liittyi muhun. Ja vielä purnasi mulle, kun työnantajansa ei kovin suopeasti suhtaudu asiaan, mutta "mähän lähen sinne kouluun, vaikka mikä olisi". Jep jep.

Kerran menin kovalla pakkasella keskustelemaan samaiseen paikkaan ja päälläni oli lämmin, pitkä ja n. 10 vuotta vanha untuvatakki. Sisään astuessani sh kysyi heti, onko mulla uusi takki ja oli varmaan kallis. Vaikutti jotenkin kateelliselta ja kuittaili mulle, että harvoilla tosi sairailla on varaa kalliisiin vaatteisiin? Wtf?!

Sama sh varasi multa kysymättä ajan psykiatrille. Sanoin, että mulla on psykiatri (yksityinen), joka lähetti mut sinne saamaan keskusteluapua. Sh sanoi käyvänsä kysymässä polin psykitrilta, että käykö se, että mulla on toinen psykiatri. Sanoin, että enköhän mä itse päätä asiasta. En todellakaan luopunut "omasta" lääkäristä, jolta lopulta avun sainkin.

Samaisen poliknikan psykiatri kehotti mua syömään mitä erilaisimpia vitamiineja ja hivennäisaineita yms. Kertoi, että niitä voi edullisesti tilata Virosta netin kautta. Psyk. oli itse virolainen. Ja hänen mielestään palleahengitys on parannuskeino moneen asiaan, sitä sit harjoiteltiin.

Lopulta psykiatri sanoi, ettei mun hoitoa voida jatkaa, koska paranemista ei ole tapahtunut ja heillä on tulostavoitteet, joita pitää noudattaa. Siis täh?!!

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun jossain vaiheessa uskalsin edes viedä roskat ja välillä kun konkreettisesti pääsin hoitajan juttusille aivan sekavana (ahdistuksesta) niin mulle sanottiin et jos koitan kotimatkalla laskea vaikka puita tai autoja. Olin niin vittuuntunut tosta kommentista etten enää jatkanut. Nyt on asiat vähän paremmalla tolalla onneksi.

Idea siinä on että edes hetken tekisit muuta kuin rypisit omassa kurjuudessasi. Mutta se ei koskaan sovi; masentunut on niin rakastunut omaan kurjuuteensa ettei halua missään nimessä luopua siitä identiteetistä. Mitään taikakeinoja ei ole, muuta kuin lopeta rypeminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.

Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.

Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...

Oma nyt jo aikuinen lapseni on epävakaa, eikä hän ole traumatisoitunut varhaislapsuudessa.

Mistä tiedät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaveri jäi työttömäksi -90 luvulla, ei viihtiny ettiä uusia töitä ja lihoi muodottomaksi kaljaa juomalla. Mt nappejahan sekin alko syömään kun lääkäri niitä pikku vitutukseen heti kirjoitti, viiskymppisenä kuoli viinaan katkerana ja syvästi masentuneena.

Minulla tuli ero samoihin aikoihin -90 luvulla, vituttihan minuakin melkosen kovasti mutta minä tajusin ettei se asetu kaljaa ja tapioviinaa juomalla.

Ostin parhaan moottorisahan mitä paperirahalla sai. Siinä sitten rupesin siivoomaan tontin reunoja rytöpuusta pikkuhiljaa vuosittain aina vain isompaa puuta kaataen ja niitä polttopuuksi naputellen ihan käsipeli, ja niin vitutus jäi sinne mehtään.

Roppaan alko tulemaan miehen mallia, kylän sinkkunaiset alko kirkolla tulemaan juttusille ja sieltähän uusi emäntäki sitten löyty parinkymmenen vuoden akattomuuden jälkeen.

Suosittelen jättämään ne mt ryynit apteekkiin ja laittamaan kunnon ammattimallin sahan jos mielii vitutuksesta eroon, niittä halvempia isäntä mallin sahoja ei kannata laittaa, saatika satasen kertakäyttö mökki sahoja.

Että niskasta kiinni ja lihasta kroppaan. Masentuneet syyllistyy ja masentuu entisestään kun eivät jaksa ryhtiliikkeitä. 

Oliko sen kaverin kohtalo parempi? Mun mielestä kirjoitus oli hieno kokemuksen jako mieheltä, joka tajusi ettei alkoholi, itkeskely ja mt-napit auta. Alkoi pikkuhiljaa siivoamaan tontin reunoja, kasvatti kuntoa ja löysi itselleen naisen.

Eli MITÄ hemmetin prkelettä nyt!?

Väärin masentunut? Väärin pärjännyt? Väärin pariutunut? Väärä kokemus? Väärä sukupuoli?

Nyt se pää pois sieltä perseestä ja kasva aikuiseksi. Jos ei onnistu, SYYLLISTYT koko loppuelämäsi siitä, että joku onnistuu nousemaan kuopasta eikä jää kitisemään että muiden vika, ja MASENNUT siitä, että Suomessa on vielä miehiä, jotka saavat itsensä takaisin miehiksi.

Tämä avautuminen EI KOSKE kaikkia masentuneita. Vain niitä, jotka suuttuu ja syyllistyy siitä, että joku parantuu VÄÄRÄLLÄ tavalla eikä jää kaljatölkin ja lääkkeiden kanssa odottamaan, että JOKU MUU sanoo taikasanat ja pelastaa.

Sen verran ryhtiä jos saisi, että palaisi todellisuuteen kiitos. Masentuu ja parantuu ihan omalla tavallaan ja sallii sen muillekin.

Pitää muistaa, että pahasti masentuneet ovat niin sisäänpäin kääntyneitä, etteivät usein edes suostu tai jopa halua oikeasti itseäänsä parantaa. Onhan se ihan tutkittua, että kova lihastreeni edesauttaa aivojen toimintaa ja tuo parempaa oloa, että että lihastreeni on oikeasti hyvä keino ennaltaehkäistä tai lievittää masennusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei

Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...

Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun jossain vaiheessa uskalsin edes viedä roskat ja välillä kun konkreettisesti pääsin hoitajan juttusille aivan sekavana (ahdistuksesta) niin mulle sanottiin et jos koitan kotimatkalla laskea vaikka puita tai autoja. Olin niin vittuuntunut tosta kommentista etten enää jatkanut. Nyt on asiat vähän paremmalla tolalla onneksi.

Idea siinä on että edes hetken tekisit muuta kuin rypisit omassa kurjuudessasi. Mutta se ei koskaan sovi; masentunut on niin rakastunut omaan kurjuuteensa ettei halua missään nimessä luopua siitä identiteetistä. Mitään taikakeinoja ei ole, muuta kuin lopeta rypeminen.

Kiitos tästä. tämä on täysin totta. Itsestään pitää ottaa vastuu, eikä sysätä sitä muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei

Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...

Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?

Psykologi voi antaa terapiaa (jos on siihen kouluttautunut), mutta psykologilla käynti ei tarkoita, että käyt terapiassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.

Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.

Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...

Oma nyt jo aikuinen lapseni on epävakaa, eikä hän ole traumatisoitunut varhaislapsuudessa.

Mistä tiedät?

Niinpä. Yleisen tietämyksen mukaan persoonallisuushäiriön syntyminen vaatii kehityksellisen ajan trauman. Kaikki lapsethan eivät kerro vanhemmilleen kaikkea. Ja jos jotain pahaa on tapahtunut ja sen on kantanut täysin yksin niin siinähän se trauma on syntynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei

Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...

Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?

Psykologi voi antaa terapiaa (jos on siihen kouluttautunut), mutta psykologilla käynti ei tarkoita, että käyt terapiassa. 

Olen käynyt kaksi terapiaa ja lyhyempiä tapaamisia parin psykologin kanssa ja heittämällä näistä psykologitapaamisista ilman virallista terapiaohjelmaa on ollut paljon enemmän hyötyä. Terapioista ei mitään, molemmista psykologeista paljonkin ja heidän tuellaan olen noussut ylös tilanteista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei Suomessa ole ollut varsinaista parantolatyyppistä hoitoa masennukseen enää vuosikymmeniin, senhän takia niitä vanhoja psykiatrisia sairaaloita on vuodesta toiseen lakkautettu. Nykyajan hoito on avohoitoa. Eli lääkkeitä ja sairaanhoitajien kanssa rupattelua. Koko muu työ sun on tehtävä itse.

Mun täti aikoinaan joskus 60-luvulla masentui vakavasti ja hän oli psyk.sairaalassa 7 kuukautta. Siellä oli siihen aikaan paljon mieltä virkistävää tekemistä, puutarhatöitä, karjanhoitoa, puuverstas jne, kaikki saivat oman jaksamisensa mukaan tehdä jotakin. Kun taas itse 10 vuotta sitten päädyin vanhaan psyk.sairaalaan niin siellä ei saanut tehdä yhtään mitään. Vain katsoa telkkaria ja syötiin lääkkeitä. Jossain vaiheessa kun aloin toipua, kysyin saisinko mopata lattioita koska en enää muista miltä tuntuu siivota. En saanut. Ei mitään terapiaa eikä keskusteluja, koska ei yksinkertaisesti ollut aikoja. Jonkun psykologin piti sinne tulla meille monta kertaa, mutta aina ne ajat peruuntui. Siellä sai olla vain muutaman päivän, maksimissaan pari viikkoa ja hoitajat olivat ylikuormittuneita, stressaantuneita ja tylyjä. Varsinkin lähellä eläkeikää olevat.

Silloin tajusin että olen ongelmieni kanssa ihan yksin. Itse on yritettävä selviytyä, mitään apua ei saa mistään. Olen pärjännyt jotenkuten, mutta masentunut olen edelleen. Ainut keino mulla ollut pärjätä on vain ollut elää elämätöntä elämää, silloin ei mieleni liikaa horju. Eli en tapaa ihmisiä, en seurustele, en käy missään enkä ota mitään riskejä.

Hain vuosia apua, selvittyäni ensin lapsuuden ja nuoruuden helvetistä. Minulle puhkesi jo alaikäisenä mm. ahdistuneisuushäiriö, keskivaikea masennus sekä pakko-oireinen häiriö. Yritin parhaani mukaan selviytyä opiskeluista, yksin asumisesta ym. ilman minkäänlaista taustatukea- ja hakea samalla sitä apua. Pyysin terapiaa; en saanut (takuuta ei ollut vielä silloin). Päiväsairaalaan kävin tutustumassa, mutta en saanut sinnekään paikkaa. Kävin juttelemassa hoitajalla, joka vähätteli oloani. Tilanne oli absurdi: pahasti traumatisoituneena asuin yksin omillani, kävin itseäni paljon vanhemman hoitajan luona vähäteltävänä, ja puskin eteenpäin vaikka psyyke alkoi hajota. Lopulta se hajosikin, ja lopetin opiskelut. Olin työkyvytön JA työtön vuosia, osallistuen milloin mihinkin, mutta saamatta oikeaa apua. Lupaukset petettiin, yhteydenotot unohtuivat. Ohhoh hups jne.

Pari vuotta sitten ottivat minut asiakkaaksi johonkin kuntakokeiluun, sain oman sossun ja työkkärin virkailijan joiden piti, uskoakseni, auttaa minua eteenpäin elämässäni. Yhteistyö onkin sujunut mallikkaasti: esimerkiksi viime vuonna tapaamiset peruttiin kolme kertaa putkeen, ja soitot kahdesti. Sossu oli puoli vuotta putkeen saikulla. Loppuvuodesta sovittiin että käyn lääkäriltä hakemassa arvion hoidontarpeestani, ja olen yhteydessä alkuvuodesta. Nyt alkuvuodesta sitten kumpikaan ei vastannut enää tekstiviesteihini (pyysivät itse kirjoittamaan kuulumisiani), joten raapustelin olemattomiin numeroihin pahasta olostani aikani, kunnes kuulin sattumalta että numerot ovat vaihtuneet mutta että "asiakkaille on ilmoitettu uudet". Näihin aikoihin tapahtui myös niin, että lääkärini perui itse tekemänsä lähetteen(tätä en ymmärrä vieläkään) psykiatrisen hoidon tarpeen arviointia + mahdollista lyhytterapiaa koskien. Minulla napsahti; filmi meni poikki.

Raivostuin, ja siitä ei sitten loppua ihan heti tullutkaan. Vihoissani lopetin mielialalääkitykseni, kaikki "kyllä tää tästä...sinnitellään...mikään ei ole mustavalkoista"-opettelemani lensi ikkunasta ulos. Päälle tuli selviytymismoodi, ja täydellinen epäluottamus koko yhteiskuntaa kohtaan. Se vähäinenkin harmonia ja moraali katosi, tilalle tuli oppurtunismi sekä täydellinen välinpitämättömyys säännöistä. Muutuin ulkomuotoani myöten; laihduin, lakkasin kävelemästä pää painuksissa. Puhuin selkeästi enkä enää takellellut sanoissani, sanoin suoraan mitä mieltä olin asioista. Kun lauloin, ääneni ei enää värissyt tai kadonnut, pysyin nuotissa. En välittänyt tippaakaan siitä, mitä mieltä joku oli käytöksestäni.

Tein selkeän suunnitelman sitä koskien, miten saan revittyä tästä yhteiskunnasta maksimaallisen hyödyn lähivuosina siihen asti kunnes muutan pois, ja aloin noudattamaan sitä. Tällä hetkellä opiskelen rahakasta tutkintoa, joka turvaa talouteni loppuelämäkseni. Henkinen hyvinvointini? En tiedä. Nukun hyvin vähän, en juuri tapaa muita. Sairauteni ovat edelleen olemassa, mutta tuntuu kuin jokin ajaisi minua konemaisesti eteenpäin, joten en anna niiden pysäyttää itseäni. Se työkkärin virkailija ei ole muuten vieläkään soittanut, eikä sossu ilmoittanut uutta numeroaan. 

Niinpä. Heikkonakin voima täytyy muistaa pitää aina omissa käsissään. Itsekin sen kantapään kautta taannoin koin, kun vaikeassa tilanteessa nojasin toiseen ja tajusin sitten, että silloin olen yhtä vahva kuin hän eikä kenelläkään ulkopuolisella ole koskaan yhtä paljon resursseja ja intressiä ketään kohtaan kuin henkilöllä itsellään. Muut voivat olla apuvälineitä, mutta eivät tekijöitä. 

Sen sijaan tuo kohta, että sinusta tuli kova ja piittaamaton kuulostaa aika huolestuttavalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei

Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...

Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?

Psykologi voi antaa terapiaa (jos on siihen kouluttautunut), mutta psykologilla käynti ei tarkoita, että käyt terapiassa. 

Olen käynyt kaksi terapiaa ja lyhyempiä tapaamisia parin psykologin kanssa ja heittämällä näistä psykologitapaamisista ilman virallista terapiaohjelmaa on ollut paljon enemmän hyötyä. Terapioista ei mitään, molemmista psykologeista paljonkin ja heidän tuellaan olen noussut ylös tilanteista. 

Eivät ne psykologikäynnit silti ole "terapiaa", vaan että olet käynyt juttelemassa psykologin kanssa.

Ja siis tarkoitan tällä psykoterapiaa, mikä on tutkitusti kehitetty terapia sekä nimikettä voi käyttää vain koulutetut ammattilaiset. Minähän voin esimerkiksi sanoa harjoittavani kristalliterapiaa, mutta ei se ole ns oikeaa terapiaa. 

Minulla sama kokemus mutta ravitsemusterapeutista.

Sain lääkäriltä lähetteen sellaiselle ahmimishäiriön vuoksi.

Siellä se sitten esitteli minulle ruokaympyröitä ja kertoi että näin kuuluu syödä. No enpä olisi itse tuota tietoa löytänyt!

Se ahmimishäiriö on seurausta jonkinlaisesta ahdistuksesta ja stressistä, jotka taas ovat lähtöisin paskasta lapsuudesta ja teini-iästä. Ahmishäiriö helpottuu ja jopa loppuu kun tuntee olonsa elämässä hyväksi.

Välillä taas ei tunne oloaan hyväksi ja ahmiminen palaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei

Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...

Eikös se psykologi anna sitä terapiaa?

Psykologi voi antaa terapiaa (jos on siihen kouluttautunut), mutta psykologilla käynti ei tarkoita, että käyt terapiassa. 

Olen käynyt kaksi terapiaa ja lyhyempiä tapaamisia parin psykologin kanssa ja heittämällä näistä psykologitapaamisista ilman virallista terapiaohjelmaa on ollut paljon enemmän hyötyä. Terapioista ei mitään, molemmista psykologeista paljonkin ja heidän tuellaan olen noussut ylös tilanteista. 

Eivät ne psykologikäynnit silti ole "terapiaa", vaan että olet käynyt juttelemassa psykologin kanssa.

Ja siis tarkoitan tällä psykoterapiaa, mikä on tutkitusti kehitetty terapia sekä nimikettä voi käyttää vain koulutetut ammattilaiset. Minähän voin esimerkiksi sanoa harjoittavani kristalliterapiaa, mutta ei se ole ns oikeaa terapiaa. 

Otin vain kantaa siihen, kun henkilö kirjoitti, että olisi halunnut tavata psykologin. Sitten joku tuli bessewisseröimään, ettei hän olisi tarvinnut psykologia vaan terapiaa. Mistä hän voi sen tietää ja sanoa, toimiva psykologin tapaaminen tarvittavan määrän kertoja voi auttaa ihan paljon paremmin kuin huono terapia. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama kokemus mutta ravitsemusterapeutista.

Sain lääkäriltä lähetteen sellaiselle ahmimishäiriön vuoksi.

Siellä se sitten esitteli minulle ruokaympyröitä ja kertoi että näin kuuluu syödä. No enpä olisi itse tuota tietoa löytänyt!

Se ahmimishäiriö on seurausta jonkinlaisesta ahdistuksesta ja stressistä, jotka taas ovat lähtöisin paskasta lapsuudesta ja teini-iästä. Ahmishäiriö helpottuu ja jopa loppuu kun tuntee olonsa elämässä hyväksi.

Välillä taas ei tunne oloaan hyväksi ja ahmiminen palaa.

Stressinsietokyvyn kasvattaminen. Keho on stressitilassa, kun ei tunne oloaan hyväksi. Sietokyvyn kasvattaminen ei ole helppo asia, mutta se on mahdollista. Kannattaa lukea aiheesta. Voi myös opetella ennaltaehkäisemään ja välttämään ylimääräisiä stressitilanteita, mistä voi olla iso hyöty etenkin paranemisen alkuun pääsemisessä, mutta kaikkia tilanteita ei voi ennakoida.

Mitä sä kuvittelet sen olevan? Että se taikoo sen vaan pois? Ihmisten tuntuu olevan tosi vaikeaa hyväksyä sitä, että ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta, tai melkein mitä tahansa hoidetaan lähtökohtaisesti tietoa lisäämällä, mielenhallinnan työkaluilla, terveellisillä elämäntavoilla ja väliaikaiseksi tueksi on mahdollista saada lääkkeitä, jotka esim. vievät pahimmat kärjet vahvoista tuntemuksista/ vaikuttavat korjaavasti aivojesi välttäjäaineisiin, jotka saattavat toimia häiriintyneesti. On myös tärkeää selvitellä, onko oireiden syy elämäntilanne/ jokin yksittäinen asia tai niiden yhteinen summa. Jossain vaiheessa tajuatte, kun parantuminen on loppu suoralla, että sille on syynaä, miksi sellaista apua tarjotaan, mitä tarjotaan. Tai mitä te haluatte sen olevan, häh? Pää nyt pois sieltä pers....

Jokaisen on kohdattava ja korjattava ongelmansa itse. Joko valitset sen tuen, tai teet sen yksin. Ihme nappeja ei ole olemassa, on vain aika ja sinnikkyys. Kyllä, se on tylsää. Koita kestää. Voit pitkittää oma paranemista, tai avoimin mielin nyt tukiskella, olisiko sh:n tarjoamissa keinoissa jotain pointtia ja sinulle sopivaa keinoa