Minkä ikäinen olet ja mikä on isoin ongelmasi tällä hetkellä?

Vierailija kirjoitti:

39 v nainen, ihastunut mieheen jonka kanssa kaikki on täydellistä ja hänen kanssa on niin helppo olla! Mutta itselläni on lapsi edellisestä pitkästä suhteesta ja kiireinen arki.

Koko homma tuntuu umpikujalta ja minusta tuntuu että hän tulee pettymään, vaikki ensin osoittikin todella paljon kiinnostusta.

Jos tuossa on mainittuna kaikki esteet suhteellenne, niin löydätte kyllä keinot, jos kumpikin vain haluatte sitä tarpeeksi.

Ihan ensiksi sinun tulee itse päättää, että olet valmis tekemään, mitä tarvitaan jotta suhde toimii. Jos päätät jo etukäteen, että kyseessä on umpikuja, niin sellaiseksi se muodostuu.

Onnea matkaan! Toivottavasti saat halajamasi :)

Vierailija kirjoitti:

27v, pelottaa etten pärjää uudessa työssä, jossa ollaan paljon tekemisissä lasten kanssa.

Tietysti pärjäät! Lasten kanssa ratkaisevaa on, että sydän on mukana. Sinulla selvästi on, kun vähän pelottaa.

36 ja huono terveys. Terveysongelmani olisivat osittain ratkaistavissa oikealla hoidolla, mitta Suomessa ei välitetä ihmisten toiminta- ja työkyvystä. Tärkeämpää on noudattaa jotain sääntökirjaa, että milloin saa määrätä mitä lääkkeitä ja miten pitkään. Leikkauksiin pääseminen on myös vaikeaa. Ensin pitää tuhoutua joku osa kropasta täysin. Minä kun saisin noin 3:n antibiootin kombinaatiohoidon 1-2 vuodeksi ja sen jälkeen ylläpitohoito, sekä noin 5 eri leikkausta, olisin täysin työkykyinen. Nyt olen eläkkeellä ja eläkkeelle näköjään jään, kun tämän maan terveydenhuolto on korruptoitunut ja byrokraattinen.

Huomenna täytän 40v. Vuoden alussa koin kohtukuoleman, ikävä kuollutta vauvaa kohtaan on niin suuri, että pelkään elossa olevan lapseni lapsuuden menevän minulta ohitse. Mieheni on mahtava puoliso ja isä, mutta pelkään kadottavani myös kyvyn nauttia siitä kaikesta rakkauden rikkaudesta mikä meillä on koska tulen tämän synkkyyden syömäksi.

Mielessä myös pakkomielle yrittää vielä kerran uutta lasta, samanaikaisesti järki sanoo, että iän vuoksi peli on jo menetetty.

Ahdistus tästä kaikesta painaa tonnin verran rintalastalla.

37. Pitäs jaksaa viimeistellä yliopisto työnohella loppuun. Ei jaksaisi, mutta deadline on ensi kesä.

Olen 49v nainen.

Oman työn merkityksettömyys ja tylsyys, halu tehdä jotain muuta, mutta palkkaa ei saa muussa niin hyvin, joten pakko roikkua tössä, josta ei pidä.

Jonkinlainen ahdistus isän tulevaisuudesta, eli hänen pärjäämisensä tulevaisuudessa yksin kotona tai hoitotarve, jossain (toivottavasti kaukana) häämöttävä poismeno.

Onhan sitä toki kunnossakin parannettavaa ja jännittää esim. lapsen kouluun pääsy ja jatko-opiskelut sekä yleiset asiat, kuten turvallisuus maailmanlaajuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Huomenna täytän 40v. Vuoden alussa koin kohtukuoleman, ikävä kuollutta vauvaa kohtaan on niin suuri, että pelkään elossa olevan lapseni lapsuuden menevän minulta ohitse. Mieheni on mahtava puoliso ja isä, mutta pelkään kadottavani myös kyvyn nauttia siitä kaikesta rakkauden rikkaudesta mikä meillä on koska tulen tämän synkkyyden syömäksi.

Mielessä myös pakkomielle yrittää vielä kerran uutta lasta, samanaikaisesti järki sanoo, että iän vuoksi peli on jo menetetty.

Ahdistus tästä kaikesta painaa tonnin verran rintalastalla.

Osanotto. Mutta ikään kommentoin, että et todellakaan ole vielä liian vanha saamaan lisää lapsia.

53 vuotta - TYÖTTÖMYYS ja näköalattomuus johtuen työttömyydestä. Suomi ei ole mikään hyvinvointivaltio KAIKILLE. Suomi on hyvinvointivaltio niille joilla on VAKITUINEN kokoaikatyö lomineen, työterveyshuoltoineen, etuineen. Olen itsekin ollut tuollainen etuoikeutettu, enää en ole, vaan väliinputoaja. Kaikille voi käydä näin, Suomi ei ole mikään hyvinvointivaltio, vaikka media niin väittää.

Vierailija kirjoitti:

27. Ei ole suuntaa tulevaisuudelle, opiskeluun liittyvät asiat ahdistaa. Opinnot junnaa enkä ole saanut edes kandia tehtyä, jatkuva rahapula kun opintotukeakaan en enää saa hitaan opiskelun takia. Monet samaan aikaan aloittaneet on tehneet jo gradun valmiiksi ja siirtyneet työelämään. Lähipiirissä samanikäiset ostelee taloja, saa oman alan töitä ja perustaa perheitä.

Opintopsykologille. Sieltä minä sain voimaa rämpiä kandiin ja sitten koulusta pihalle ottaa aikalisä. Ite ollut ny 3v. hyvä palkkasessa töissä ihan kandilla. Ei kannata kiduttaa itteä.

Olen +70, vaivoja ja kipuja jatkuvasti ja kun lapset ei pidä yhteyksiä. Muuten tyytyväinen elämään.

42. Ulkonaisesti voisin sanoa työttömyys, mutta todellinen ongelmani on jonkinlainen liikevoiman puute. Tuntuu kuin minun pitäisi keksiä pyörä aina uudestaan, joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40. Olen perheellinen ja rakastunut toiseen naiseen. En ole pettänyt, enkä aio pettää, mutta vähän ikäväähän tämä on haikailla mahdottoman rakkauden perään. En myöskään aio erota, koska lapset jäisivät kuitenkin vaimon luo ja haluan heidät elämääni. Luksusongelma kuitenkin siinä mielessä, että parisuhteemme on ihan hyvä. Olen vain sattunut kohtaamaan sielunkumppanini.

Ihastumisaste ei mielestäni vielä kerro sielunkumppanuudesta mitään. Ihastuminen itsessään luo kultareunukset kohteen ympärille.

Sanoisin, että kyseessä ei ole pelkkä ihastuminen, vaan rakastuminen, kuten sanoin.

Kyseessä on työkaveri, jonka tunnen usean vuoden ajalta ja jonka kanssa olemme ystäviä. He ovat myös vaimoni kanssa tavanneet joitakin kertoja.

Olemme tämän naisen kanssa keskustelleet laajasti myös muista kuin töihin liittyvistä asioista, muun muassa hänen yksityiselämänsä vaikeuksista, ja minun puoleltani tunne on parin viime vuoden aikana syventynyt rakkaudeksi. Vähän niinkuin vahingossa. Hänen puoleltaan kyse on varmaankin vain ystävyydestä tai ainakaan en ole lukenut mitään merkkejä muusta.

Minulla oli aivan vastaava tilanne paitsi että olin itse se sinkkunainen ja mies oli varattu. Kolme vuotta olimme hyviä työkavereita. Ihastukseni syveni vähitellen, mies kertoi myöhemmin minun herättäneen jo ensi kohtaamisella sydämen nyrjähdyksen.

Mies erosi parisuhteestaan (joka vuosien varrella kertomansa mukaan oli monin tavoin ristiriitainen ja vaikea). Olin niin rakastunut kuin vain ihminen olla jo voi, olin 32v enkä koskaan kokenut mitään vastaavaa. Ja uskoin koko sydämestäni tuntevani hänet niin hyvin, juurikin pitkästä työystävyydestä johtuen, ettei mikään voisi mennä pieleen. Ensimmäisen virallisesti yhteisen kesämme vietimme pitkälti mökillä ja muistan miten makoilin hänen vierellään järven yölintuja kuunnellen ja haaveilin siitä, että hiusten jo harmaantuessa, siitä me edelleen toisemme löytäisimme pötköttelemästä.

How wrong was I.Parisuhteen alkaessa ja miehen kiintymyssuhde-systeemin aktivoituessa tulikin vastaan pommeja toisen perään ja vasta sitten ymmärsinkin vähän toisesta näkökulmasta miksi tämä edellinen parisuhde oli hänen kuvauksensa mukaan *ristiriitoja täynnä*. En olisi voinut kuuna päivänä kuvitella, että niin kauan kaverina ollut mies voi parisuhteessa muuttua niin toiseksi! Ja me olimme todellakin käyneet vaikka ja millaisia keskusteluja pitkät yövuorot läpeensä, vietetty viikonloppuja tyhy-päivillä ym ym.

Eli kyllä: palavat tunteet ilman että on oikeasti suhteessa, rakentavat toisen päälle kultareunuksen.

Suhteen päättyminen repi minut henkisesti rikki tavalla jota en osannut sitäkään kuvitella. Vuosi meni ihan vaan pelkkien haavojen nuolemiseen ja työkyvyn tekohengittämiseen.

69 v. nainen. Jäin eläkkeelle vasta vuosi sitten. Oletin, että eläkkeellä nukkuisin hyvin. Väärin oletin. Nukahtaminen on yhä vaikeaa. Nyt nukun sentään vain melatoniinilla, mutta siitä tulee painajaisia. Ennen meni z-lääkkeitäkin. Muuten on kyllä oikein mukavaa.

60v.

Terveys pettänyt pahasti jo 50v, nivelrikkoa, sydän/verisuoni ongelmia ja kaiken huipuksi aivokasvain. Leikkauksen jälkeisenä 3. päivänä työnantaja irtisanoi sairaslomalla ollessani.

Väsyttää ja kolottaa. Onko tässä mitään mieltä.

Maailman meno ja hallituksen touhut.

Olen 64 ja kaikki on juuri tällä hetkellä hyvin. Kiva merkityksellinen työ yrittäjänä, lapsilla perheineen kaikki ok, pitkä hyvä parisuhde. Talous kunnossa ja olen melko terve. MUTTA pieni eläke hirvittää. Miten tulen ikinä pärjäämään, etenkin jos jään leskeksi. Se on tällä hetkellä akuutein huolenaihe. 

Täytän tänä vuonna 40 ja isoin ongelmani on pelko lapsettomaksi jäämisestä. Puoliso löytyy kyllä, mutta vaikka asiasta on vuosien varrella keskusteltu, ei hän ole koskaan kokenut olevansa valmis isäksi ennen viime syksyä. Nyt siis yritystä takana joitain kuukausia, ja samalla puolisoa on kohdannut vastoinkäyminen, jonka johdosta pelkään hänen muuttavan mieltään lapsiasian suhteen.

45v. Suurin huoli on omasta äidistä, joka on kohta yhdeksänkymppinen. Toistaiseksi vielä asuu yksin ja on kohtuuterve. Olen silti huolehtinut jo viimeiset 20v :)

Omalta kohdaltani eniten huolettaa juuri diagnosoitu harvinainen ihosairaus, joka on pahimmillaan tappava. Lievä se tällä hetkellä onneksi on, mutta eihän tulevaisuudesta koskaan tiedä.

Olen 44-vuotias ja piti oikein hetki miettiä asiaa. "Suurin" ongelma lienee tuo murrosikäinen koira, jonka koulutus on kesken. Vuorokauteen pitäisi saada lisätunteja, jotta ehtisin paneutua siihen niin hyvin kuin haluaisin.

Vierailija kirjoitti:

Täytän tänä vuonna 40 ja isoin ongelmani on pelko lapsettomaksi jäämisestä. Puoliso löytyy kyllä, mutta vaikka asiasta on vuosien varrella keskusteltu, ei hän ole koskaan kokenut olevansa valmis isäksi ennen viime syksyä. Nyt siis yritystä takana joitain kuukausia, ja samalla puolisoa on kohdannut vastoinkäyminen, jonka johdosta pelkään hänen muuttavan mieltään lapsiasian suhteen.

Olin vastaavassa tilanteessa ja ilmoitin miehelle, että jos hän vetäytyy niin minä yritän lasta yksin eli siinä olisi sitten suhde ollut siinä. Mies mietti tovin, minä varasin jo ajan lapsettomuusklinkalle mutta sitten mies päättikin pysyä kelkassa mukana. Klinikalta tarvitsimme lopulta avistusta joka tapauksessa.

T. 1v lapsen onnellinen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40. Olen perheellinen ja rakastunut toiseen naiseen. En ole pettänyt, enkä aio pettää, mutta vähän ikäväähän tämä on haikailla mahdottoman rakkauden perään. En myöskään aio erota, koska lapset jäisivät kuitenkin vaimon luo ja haluan heidät elämääni. Luksusongelma kuitenkin siinä mielessä, että parisuhteemme on ihan hyvä. Olen vain sattunut kohtaamaan sielunkumppanini.

Ihastumisaste ei mielestäni vielä kerro sielunkumppanuudesta mitään. Ihastuminen itsessään luo kultareunukset kohteen ympärille.

Sanoisin, että kyseessä ei ole pelkkä ihastuminen, vaan rakastuminen, kuten sanoin.

Kyseessä on työkaveri, jonka tunnen usean vuoden ajalta ja jonka kanssa olemme ystäviä. He ovat myös vaimoni kanssa tavanneet joitakin kertoja.

Olemme tämän naisen kanssa keskustelleet laajasti myös muista kuin töihin liittyvistä asioista, muun muassa hänen yksityiselämänsä vaikeuksista, ja minun puoleltani tunne on parin viime vuoden aikana syventynyt rakkaudeksi. Vähän niinkuin vahingossa. Hänen puoleltaan kyse on varmaankin vain ystävyydestä tai ainakaan en ole lukenut mitään merkkejä muusta.

Minulla oli aivan vastaava tilanne paitsi että olin itse se sinkkunainen ja mies oli varattu. Kolme vuotta olimme hyviä työkavereita. Ihastukseni syveni vähitellen, mies kertoi myöhemmin minun herättäneen jo ensi kohtaamisella sydämen nyrjähdyksen.

Mies erosi parisuhteestaan (joka vuosien varrella kertomansa mukaan oli monin tavoin ristiriitainen ja vaikea). Olin niin rakastunut kuin vain ihminen olla jo voi, olin 32v enkä koskaan kokenut mitään vastaavaa. Ja uskoin koko sydämestäni tuntevani hänet niin hyvin, juurikin pitkästä työystävyydestä johtuen, ettei mikään voisi mennä pieleen. Ensimmäisen virallisesti yhteisen kesämme vietimme pitkälti mökillä ja muistan miten makoilin hänen vierellään järven yölintuja kuunnellen ja haaveilin siitä, että hiusten jo harmaantuessa, siitä me edelleen toisemme löytäisimme pötköttelemästä.

How wrong was I.Parisuhteen alkaessa ja miehen kiintymyssuhde-systeemin aktivoituessa tulikin vastaan pommeja toisen perään ja vasta sitten ymmärsinkin vähän toisesta näkökulmasta miksi tämä edellinen parisuhde oli hänen kuvauksensa mukaan *ristiriitoja täynnä*. En olisi voinut kuuna päivänä kuvitella, että niin kauan kaverina ollut mies voi parisuhteessa muuttua niin toiseksi! Ja me olimme todellakin käyneet vaikka ja millaisia keskusteluja pitkät yövuorot läpeensä, vietetty viikonloppuja tyhy-päivillä ym ym.

Eli kyllä: palavat tunteet ilman että on oikeasti suhteessa, rakentavat toisen päälle kultareunuksen.

Suhteen päättyminen repi minut henkisesti rikki tavalla jota en osannut sitäkään kuvitella. Vuosi meni ihan vaan pelkkien haavojen nuolemiseen ja työkyvyn tekohengittämiseen.

Kiitos kokemuksesi jakamisesta. En lähde asiaa tässä tämän enempää avaamaan. Ja kuten sanoin jo ensimmäisessä viestissäni, minun ongelmani on luksusongelma, vaikka se aiheuttaakin paljon haasteita omaan tunne-elämään.

Tässäkin ketjussa on paljon vastauksia henkilöiltä, joilla on ihan oikeuta ongelmia terveyden, ihmissuhteiden yms. kanssa. Minun suurin ongelmani on se, että elämässäni on kaksi naista, joita rakastan. Ja kummatkin vieläpä haluavat olla osa elämääni, toi en puolisona ja toinen ainakin ystävänä. Objektiivisesti tarkastellen huonomminkin voisi olla ja tiedostan tämän.