Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäinen olet ja mikä on isoin ongelmasi tällä hetkellä?
Olisi mielenkiintoista nähdä, miten ikä vaikuttaa (vai vaikuttaako) ihmisten ongelmiin. Olkoon ongelma sitten iso tai pieni.
38 vuotta. Isoin ongelmani tällä hetkellä liittyy rakennusluvan saamiseen Espoossa.
Kommentit (1905)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 vuotta, uupumus.
Valmistuin 2 vuotta sitten maisteriksi. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa ikävuodet 20-26, mikä ei nyt näin jäkikäteen ajateltuna todellakaan kannattanut. Uupumus ja stressi vain kasaantui kasaantumistaan, kunnes saavutti pisteen, että pillahdin itkuun tai huusin v*ttus*atanaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Että mikä tahansa vesilasin kaatuminen tai vastaava pieni vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa.
Romahdinkin sitten totaalisesti vuosi valmistumisen jälkeen ja irtisanouduin oman alani töistä. Sairausloma ei riittänyt, sillä halusin hemmettiin koko paikasta. En sen alan töitä todellisuudessa koskaan halunnut tehdäkään, vaan jostain vanhempieni ja muun ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta kouluttauduin alalle, nuoruuden hölmöyttäni.
Irtisanoutumisen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, oikeasti yhtään mitään. Kahden kuukauden jälkeen lopetin työnhakuni työkkäristäkin ja elin ilman tukia säästöilläni, sillä en halunnut olla yhteydessä kehenkään. En työkkäritäteihin, en lääkäriin, en kelaan, en mihinkään tai kehenkään. Halusin vain olla rauhassa ja toipua. Lopulta puoli vuotta sitten hain ja pääsin osa-aikaiseksi duunarihommiin.
Olen vieläkin ihan puhki ja väsynyt, mutta vähitellen palautumassa elävien kirjoihin. Tuskin palaan enää täysipäiväisiin asiantuntijahommiin.
Jos tästä jotain jäi käteen, niin ainakin se opetus, että en enää oman jaksamiseni kustannuksella larppaa kunnon kansalaista tai elä kenenkään muun (äitini) unelmaa. Se on hullun hommaa.
On todella karmeaa olla vanhempansa unelmien täyttäjä.
Totta puhut.
Olo oli kuin vankilasta ulos astuneella, kun tajusin, ettei minun ole pakko täyttää vanhempieni unelmia. Luulisi sen olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta ei se monellekaan ole. Ei varsinkaan, jos omat vanhemmat ovat vaativia ja ankaria perfektionisteja, joita on oppinut tietyllä tapaa pelkäämään lapsuudessa.
Kyllähän siitä tuli vanhempien suunnalta hämmästelyä ja lopulta marinaa ja syyllistämistä, kun vaihdoin duunarihommiin. Ihan turhaan kuitenkin olin pelännyt tuota reaktiota. Antaa heidän kiukutella, en elä vanhemmilleni tai heidän hyväksynnästä. Sen tajuaminen oli äärimmäisen vapauttavaa.
Luulen, että uupumuksessani ei ollutkaan kyse siitä, että tein liikaa, vaan enemmänkin siitä että tein vääriä asioita ja vääristä syistä. Uskon, että monella muulla on sama tilanne oman uupumuksensa kanssa. Siksi sitä saattaa ajatellakin mielessään: "Enhän mä edes raada verrattuna moneen muuhun, miten voin muka olla näin uupunut?" No siksi, kun teet kaikenlaista pakkopullahommaa muiden painostuksesta sivuuttaen kaikki omat halusi, toiveesi ja unelmasi.
""Enhän mä edes raada verrattuna moneen muuhun, miten voin muka olla näin uupunut?"; No siksi, kun teet kaikenlaista pakkopullahommaa""
Mä sain burnoutin siitä, kun istuin virkamiehen omassa kopissani eikä mulla ollut juuri mitään työtehtäviä. Nuokuin siellä "työ"pöydän ääressä, ja säpsähdin kun puhelin joskus pirisi. (Lankapuhelinaikaa elettiin)
Vietin 2 tunnin lounastaukoja palloillen kaupungilla.
Olin älyttömän ahdistunut tästä kaikesta.
Tunsin itseni nollaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
50v, liika alkoholin lipittely, en jaksaisi työtäni, molemmat polvet kuluneet, leikkausta odotan
Olen 33.v ja aiemmin suurin ongelmani oli unettomuus. Se on kuitenkin nyt saatu lääkkeitten avulla kuntoon. Tällä hetkellä elämässä ei ole isompia ongelmia, perushyvää arkea elän.
Vierailija kirjoitti:
40. Olen perheellinen ja rakastunut toiseen naiseen. En ole pettänyt, enkä aio pettää, mutta vähän ikäväähän tämä on haikailla mahdottoman rakkauden perään. En myöskään aio erota, koska lapset jäisivät kuitenkin vaimon luo ja haluan heidät elämääni. Luksusongelma kuitenkin siinä mielessä, että parisuhteemme on ihan hyvä. Olen vain sattunut kohtaamaan sielunkumppanini.
Voin lohduttaa sillä, että sielunkumppanuus ei takaa sitä, että siitä syntyisi toimiva suhde sitten kuitenkaan käytännössä. Nimimerkillä kokemusta on. Itse tapasin sellaisen 20 v sitten ja kesti vuosia päästä yli siitä tosiseikasta että voi tuntea noin jotain kohtaan, ja sitten hän ei olekaan se sun loppuelämän puolisosi - vaikka molemmat oli vapaita. Elämät vain vei eri suuntiin.
Vierailija kirjoitti:
Samat on kuin 20 ja nyt olen 45. Rahan puute, rakkauden puute, sama sairaus riesana. Tähän päälle tietenkin vielä perheenjäsenten ongelmat.
Hei, meitä on kaksi! ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaihdatuttaa kesärenkaat. Onneksi tänäänkin satoi lunta ja tullut jo muutama sentti ja sataa edelleen, joten voin siirtää ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 vuotta, uupumus.
Valmistuin 2 vuotta sitten maisteriksi. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa ikävuodet 20-26, mikä ei nyt näin jäkikäteen ajateltuna todellakaan kannattanut. Uupumus ja stressi vain kasaantui kasaantumistaan, kunnes saavutti pisteen, että pillahdin itkuun tai huusin v*ttus*atanaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Että mikä tahansa vesilasin kaatuminen tai vastaava pieni vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa.
Romahdinkin sitten totaalisesti vuosi valmistumisen jälkeen ja irtisanouduin oman alani töistä. Sairausloma ei riittänyt, sillä halusin hemmettiin koko paikasta. En sen alan töitä todellisuudessa koskaan halunnut tehdäkään, vaan jostain vanhempieni ja muun ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta kouluttauduin alalle, nuoruuden hölmöyttäni.
Irtisanoutumisen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, oikeasti yhtään mitään. Kahden kuukauden jälkeen lopetin työnhakuni työkkäristäkin ja elin ilman tukia säästöilläni, sillä en halunnut olla yhteydessä kehenkään. En työkkäritäteihin, en lääkäriin, en kelaan, en mihinkään tai kehenkään. Halusin vain olla rauhassa ja toipua. Lopulta puoli vuotta sitten hain ja pääsin osa-aikaiseksi duunarihommiin.
Olen vieläkin ihan puhki ja väsynyt, mutta vähitellen palautumassa elävien kirjoihin. Tuskin palaan enää täysipäiväisiin asiantuntijahommiin.
Jos tästä jotain jäi käteen, niin ainakin se opetus, että en enää oman jaksamiseni kustannuksella larppaa kunnon kansalaista tai elä kenenkään muun (äitini) unelmaa. Se on hullun hommaa.
On todella karmeaa olla vanhempansa unelmien täyttäjä.
Totta puhut.
Olo oli kuin vankilasta ulos astuneella, kun tajusin, ettei minun ole pakko täyttää vanhempieni unelmia. Luulisi sen olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta ei se monellekaan ole. Ei varsinkaan, jos omat vanhemmat ovat vaativia ja ankaria perfektionisteja, joita on oppinut tietyllä tapaa pelkäämään lapsuudessa.
Kyllähän siitä tuli vanhempien suunnalta hämmästelyä ja lopulta marinaa ja syyllistämistä, kun vaihdoin duunarihommiin. Ihan turhaan kuitenkin olin pelännyt tuota reaktiota. Antaa heidän kiukutella, en elä vanhemmilleni tai heidän hyväksynnästä. Sen tajuaminen oli äärimmäisen vapauttavaa.
Luulen, että uupumuksessani ei ollutkaan kyse siitä, että tein liikaa, vaan enemmänkin siitä että tein vääriä asioita ja vääristä syistä. Uskon, että monella muulla on sama tilanne oman uupumuksensa kanssa. Siksi sitä saattaa ajatellakin mielessään: "Enhän mä edes raada verrattuna moneen muuhun, miten voin muka olla näin uupunut?" No siksi, kun teet kaikenlaista pakkopullahommaa muiden painostuksesta sivuuttaen kaikki omat halusi, toiveesi ja unelmasi.
""Enhän mä edes raada verrattuna moneen muuhun, miten voin muka olla näin uupunut?"; No siksi, kun teet kaikenlaista pakkopullahommaa""
Mä sain burnoutin siitä, kun istuin virkamiehen omassa kopissani eikä mulla ollut juuri mitään työtehtäviä. Nuokuin siellä "työ"pöydän ääressä, ja säpsähdin kun puhelin joskus pirisi. (Lankapuhelinaikaa elettiin)
Vietin 2 tunnin lounastaukoja palloillen kaupungilla.
Olin älyttömän ahdistunut tästä kaikesta.
Tunsin itseni nollaksi.
Tuohan on myös tunnettu ilmiö, ns. boreout.
Kyllä se syö ihmistä sisältä, jos ei ole mitään tekemistä tai jos työ on jatkuvaa saman asian toistamista, kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Pahimmassa tapauksessa vielä niin, ettei siitä vähästäkään tekemisestä ja toistamisesta tunnu olevan mitään hyötyä tai iloa kellekään. Tekee mielestään täysin turhaa työtä. Lopulta voi tuntea itsensä ylipäätään turhaksi ihmisenä, varsinkin jos vapaa-aikakaan ei ole mielekästä.
33v. Ongelmani ovat mitättömiä, kuten että aina ei huvittaisi mennä töihin, lapsi 2v kieltäytyy kaikesta ja mies jättää tavaroitaan lojumaan ympäriinsä. Pitää muistaa olla hyvin kiitollinen omasta tilanteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
41v, isoin ongelma tällä hetkellä parisuhde, liikaa riitoja ja huonoa käytöstä. En vaan ymmärrä.
Eksän kanssa välillä lasten asioista vääntäminen, tällä hetkellä tyyntä sillä saralla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28 vuotta, uupumus.
Valmistuin 2 vuotta sitten maisteriksi. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa ikävuodet 20-26, mikä ei nyt näin jäkikäteen ajateltuna todellakaan kannattanut. Uupumus ja stressi vain kasaantui kasaantumistaan, kunnes saavutti pisteen, että pillahdin itkuun tai huusin v*ttus*atanaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Että mikä tahansa vesilasin kaatuminen tai vastaava pieni vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa.
Romahdinkin sitten totaalisesti vuosi valmistumisen jälkeen ja irtisanouduin oman alani töistä. Sairausloma ei riittänyt, sillä halusin hemmettiin koko paikasta. En sen alan töitä todellisuudessa koskaan halunnut tehdäkään, vaan jostain vanhempieni ja muun ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta kouluttauduin alalle, nuoruuden hölmöyttäni.
Irtisanoutumisen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, oikeasti yhtään mitään. Kahden kuukauden jälkeen lopetin työnhakuni työkkäristäkin ja elin ilman tukia säästöilläni, sillä en halunnut olla yhteydessä kehenkään. En työkkäritäteihin, en lääkäriin, en kelaan, en mihinkään tai kehenkään. Halusin vain olla rauhassa ja toipua. Lopulta puoli vuotta sitten hain ja pääsin osa-aikaiseksi duunarihommiin.
Olen vieläkin ihan puhki ja väsynyt, mutta vähitellen palautumassa elävien kirjoihin. Tuskin palaan enää täysipäiväisiin asiantuntijahommiin.
Jos tästä jotain jäi käteen, niin ainakin se opetus, että en enää oman jaksamiseni kustannuksella larppaa kunnon kansalaista tai elä kenenkään muun (äitini) unelmaa. Se on hullun hommaa.
Mulla samantyyppinen tausta. Nyt ikäihmisenä olen kuitenkin ihan tyytyväinen "epäonnistuneeseen" elämääni. Omissa silmissäni en ole luuseri vaan sankari.
Toivoa ja valoa sinunkin elämääsi, ole armollinen itsellesi. Aurinko paistaa vielä sinullekin!Kiitos! Viestisi sai hymyn huulilleni. Ihminen, joka toivoo täysin tuntemattomallekin hyvää, on lämmin ihminen.
Kiitos itsellesi! Viestini lopussa oli vielä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
48-vuotias espoolainen. Pelkään, ettei metron edesauttama kaavakehitys etene niin, että saamme tontistamme optimihinnan.
Toinen vanhemmistani on sairaalassa, eikä hän tunnu toipuvan. Inhimillisen hoidon jatko on päätettävä.
Ura huolestuttaa. Yrityksessämme on epäpätevä johto enkä meinaa jaksaa sen varjossa, eikä osaamista kehitetä tai arvosteta. Kannattaako enää opiskella (jatkaa jatko-opintoja), vaiko irtisanoutua ja jäädä tyhjän päälle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40. Olen perheellinen ja rakastunut toiseen naiseen. En ole pettänyt, enkä aio pettää, mutta vähän ikäväähän tämä on haikailla mahdottoman rakkauden perään. En myöskään aio erota, koska lapset jäisivät kuitenkin vaimon luo ja haluan heidät elämääni. Luksusongelma kuitenkin siinä mielessä, että parisuhteemme on ihan hyvä. Olen vain sattunut kohtaamaan sielunkumppanini.
Ihastumisaste ei mielestäni vielä kerro sielunkumppanuudesta mitään. Ihastuminen itsessään luo kultareunukset kohteen ympärille.
Sitten et varmaan ole kokenut sitä sielunkumppanuutta, jos kuittaat sen ihastumisena. Sielunkumppanini törmäsi minuun, ja koska olemme varattuja, tapailu on vaikeaa. Kaipaus on kamalaa, vuosien ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näppituntumalla sanoisin, että kyllä sinun rahasi kelpaavat vähän myöhemminkin.
Tilauksesi ei katkea, jos et ole sitä aktiivisesti itse katkaissut.
Mutta eikö tuommoiset yleensä toimi luotolla, luottokortilta veloitetaan se kk-tilauksen maksu.
No ei ole läheskään kaikilla luottokorttia käytössä.
Teen liikaa töitä, vaikka maksetaankin hyvin. Uupunut. 56v.
Eläkkeellä,mihin törsäisin rahat, että saisi parhaan vastikkeen. Köyhät teillä on aina keskuudessanne, sanoi jeesus ,joten sinne ei kannata sijoittaa. Noniin ei nyt ihan tosissaan, mutta?
18v.
ongelmia jaksamisen ja mielenterveyden kanssa (mm. jatkuva murehtiminen, kuormitun helposti erityisherkkyyden takia). opiskelu ja ihmissuhteet stressaa. tietynlainen ahistus tulevaisuudesta - toki maailmantilanne vaikuttaa omalta osaltaan, mut varmasti iälläkin vaikutusta, kun etin vielä itteeni.
48-vuotta ja avioero meneillään.
Olen joutunut ankaran kiusaamisen ja uhkailun kohteeksi viimeisen viiden kuukauden aikana. Pahoin olen voinut melkein joka päivä.
Ensin ahdistuin kun en pidä keplottelusta ja juonimisesta mitä yhteiskunnassa moni harjoittaa edistääkseen omaa etuaan.
Nyt alkanut vieraantua tästä maailmasta ja oikeastaan menettää kiinnostusta siihen ja sen suoritus/meriittikeskeisiin arvoihin.
Se tekee meidät suurimman osan sairaiksi.
Life is a hoax.
Ongelma tai ei...
Voi aina pyrkiä siihen, että rakentaa ne omat arvonsa!