Minkä ikäinen olet ja mikä on isoin ongelmasi tällä hetkellä?

36-vuotias mies ja kaljuuntuminen.

35v, pienten lasten harrastuksien valitseminen.

55 v. Kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta 19-vuotiaasta, mutta sisukkaasti hankin hyvän ammatin, työn ja perheen. Korona ja etätyö tuntui aluksi melkein lomalta, kun ei tarvinnut enää jännittää joka päivä. Mutta nyt paluu ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden pariin tuntuu liian vaikealta, olen ihan hermoraunio. En tajua miten selviän vielä 10 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

28 vuotta, uupumus.

Valmistuin 2 vuotta sitten maisteriksi. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa ikävuodet 20-26, mikä ei nyt näin jäkikäteen ajateltuna todellakaan kannattanut. Uupumus ja stressi vain kasaantui kasaantumistaan, kunnes saavutti pisteen, että pillahdin itkuun tai huusin v*ttus*atanaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Että mikä tahansa vesilasin kaatuminen tai vastaava pieni vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa.

Romahdinkin sitten totaalisesti vuosi valmistumisen jälkeen ja irtisanouduin oman alani töistä. Sairausloma ei riittänyt, sillä halusin hemmettiin koko paikasta. En sen alan töitä todellisuudessa koskaan halunnut tehdäkään, vaan jostain vanhempieni ja muun ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta kouluttauduin alalle, nuoruuden hölmöyttäni.

Irtisanoutumisen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, oikeasti yhtään mitään. Kahden kuukauden jälkeen lopetin työnhakuni työkkäristäkin ja elin ilman tukia säästöilläni, sillä en halunnut olla yhteydessä kehenkään. En työkkäritäteihin, en lääkäriin, en kelaan, en mihinkään tai kehenkään. Halusin vain olla rauhassa ja toipua. Lopulta puoli vuotta sitten hain ja pääsin osa-aikaiseksi duunarihommiin.

Olen vieläkin ihan puhki ja väsynyt, mutta vähitellen palautumassa elävien kirjoihin. Tuskin palaan enää täysipäiväisiin asiantuntijahommiin.

Jos tästä jotain jäi käteen, niin ainakin se opetus, että en enää oman jaksamiseni kustannuksella larppaa kunnon kansalaista tai elä kenenkään muun (äitini) unelmaa. Se on hullun hommaa.

On todella karmeaa olla vanhempansa unelmien täyttäjä.

Vierailija kirjoitti:

49 ja vuosia kestänyt ajoittain helvetillinen väsymys, jonka syytä ei saada selville.

Syö vuosi ketogeenisesti ja tarkastele tilannetta.

49v työttömyys

52v. Parisuhde tökkii pahasti, olen ylen kyllästynyt laiskaan mieheeni, joka vain löhöää sohvalla ja toimii muutenkin itsekkäästi.

Diabetes I, nivelreuma, astma, tyrä, uniapnea, selkärangassa nivelsiirtymä 1,5cm painaa hermoa, lonkka ja polvet tekonivelkypsät, Sjögrenin syndrooma ja nivelrikko nilkoissa ja ikää 63v

36 ja haluaisin vaihtaa työpaikkaa, nykyinen ei kiinnosta eikä innosta.

Olen saanut työtarjouksia mutta palkka olisi tippunut tonnilla. Yhdestä olisin ollut todella kiinnostunut mutta jäin kakkoseksi haussa. Palkkakin olisi ollut vain muutaman satasen vähemmän nykyiseen, sen olisin kärsinyt.

Jos ei olisi lapsia ja asuntolainaa niin olisin lähtenyt myös tuohon tonnin vähemmän työhön.

täytän kohta 66, juuri tällä hetkellä EI OLE mitään isompaa ongelmaa. Pieniä ei lasketa, ne kuuluvat elämänmenoon. Siis todellakin, *koputtaa puuta*: Ei Mitään Isoa Ongelmaa! 😃

29. Opintolainan takaisinmaksu ja burn outin lähestyminen.

Aikuisen lapseni mielenterveys- ja elämänhallintaongelmat, joille tosin en voi mitään. Ongelma, jolle voin jotain on oma lihasvoima, jota olen nyt treenaamassa paremmaksi.

Olen 71-vuotias.

40v.

Ongelmana se ettei rahat meinaa riittää millään, vaikka töitä tehdään.. ja stressistä johtuva näköhäiriö silmässä

Olen 70v mies ja on ollut kaikenlaista vaivaa. 2-tyypin diabetes ollut jo kymmenen vuotta. Sydän oireita on ollut. Tuttuja kuolee ja miettii miten itse jaksan. Hautausmaalla kun kävelee niin nuoria ihmisiä on haudoissa jo. Haluaisin vielä elää ja nähdä lastenlasten elämän kehityksen. Minun koulukavereista kuollut jo kymmenen. Minun luottamukseni on Jumalassa joten en pelkää, mutta inhimilliset tunteet minullakin on.

29 vuotta, ja *tällä hetkellä* isoin ongelmani on, kun ulkomaalainen palvelu ei hyväksy kuukausitilaustani. Tai pikemminkin se, kun olen yrittänyt heidän asiakaspalvelustaan saada kiinni ihmistä enkä robottia, joka osaisi kertoa minulle, yrittääkö heidän palvelunsa laskuttaa minua uudestaan esim. seuraavana päivänä. Kuukausitilaukseni maksu epäonnistui siis siksi, että palvelu yritti laskuttaa minua heti puolenyön jälkeen, mutta tililläni oli rahaa vasta aamuyöstä. Nyt minulla olisi rahaa vaikka sataan kuukausitilaukseen, mutta kukaan aspasta ei vastaa kysymyksiini siitä, yrittävätkö he laskuttaa minua enää myöhemmin uudelleen. 🙄

Huhhuh, verisuoni meinasi katketa päästä tätäkin kirjoittaessa.

Vierailija kirjoitti:

28 vuotta, uupumus.

Valmistuin 2 vuotta sitten maisteriksi. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa ikävuodet 20-26, mikä ei nyt näin jäkikäteen ajateltuna todellakaan kannattanut. Uupumus ja stressi vain kasaantui kasaantumistaan, kunnes saavutti pisteen, että pillahdin itkuun tai huusin v*ttus*atanaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Että mikä tahansa vesilasin kaatuminen tai vastaava pieni vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa.

Romahdinkin sitten totaalisesti vuosi valmistumisen jälkeen ja irtisanouduin oman alani töistä. Sairausloma ei riittänyt, sillä halusin hemmettiin koko paikasta. En sen alan töitä todellisuudessa koskaan halunnut tehdäkään, vaan jostain vanhempieni ja muun ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta kouluttauduin alalle, nuoruuden hölmöyttäni.

Irtisanoutumisen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, oikeasti yhtään mitään. Kahden kuukauden jälkeen lopetin työnhakuni työkkäristäkin ja elin ilman tukia säästöilläni, sillä en halunnut olla yhteydessä kehenkään. En työkkäritäteihin, en lääkäriin, en kelaan, en mihinkään tai kehenkään. Halusin vain olla rauhassa ja toipua. Lopulta puoli vuotta sitten hain ja pääsin osa-aikaiseksi duunarihommiin.

Olen vieläkin ihan puhki ja väsynyt, mutta vähitellen palautumassa elävien kirjoihin. Tuskin palaan enää täysipäiväisiin asiantuntijahommiin.

Jos tästä jotain jäi käteen, niin ainakin se opetus, että en enää oman jaksamiseni kustannuksella larppaa kunnon kansalaista tai elä kenenkään muun (äitini) unelmaa. Se on hullun hommaa.

Mulla samantyyppinen tausta. Nyt ikäihmisenä olen kuitenkin ihan tyytyväinen "epäonnistuneeseen" elämääni. Omissa silmissäni en ole luuseri vaan sankari.

Toivoa ja valoa sinunkin elämääsi, ole armollinen itsellesi. Aurinko paistaa vielä sinullekin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 vuotta, uupumus.

Valmistuin 2 vuotta sitten maisteriksi. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa ikävuodet 20-26, mikä ei nyt näin jäkikäteen ajateltuna todellakaan kannattanut. Uupumus ja stressi vain kasaantui kasaantumistaan, kunnes saavutti pisteen, että pillahdin itkuun tai huusin v*ttus*atanaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Että mikä tahansa vesilasin kaatuminen tai vastaava pieni vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa.

Romahdinkin sitten totaalisesti vuosi valmistumisen jälkeen ja irtisanouduin oman alani töistä. Sairausloma ei riittänyt, sillä halusin hemmettiin koko paikasta. En sen alan töitä todellisuudessa koskaan halunnut tehdäkään, vaan jostain vanhempieni ja muun ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta kouluttauduin alalle, nuoruuden hölmöyttäni.

Irtisanoutumisen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, oikeasti yhtään mitään. Kahden kuukauden jälkeen lopetin työnhakuni työkkäristäkin ja elin ilman tukia säästöilläni, sillä en halunnut olla yhteydessä kehenkään. En työkkäritäteihin, en lääkäriin, en kelaan, en mihinkään tai kehenkään. Halusin vain olla rauhassa ja toipua. Lopulta puoli vuotta sitten hain ja pääsin osa-aikaiseksi duunarihommiin.

Olen vieläkin ihan puhki ja väsynyt, mutta vähitellen palautumassa elävien kirjoihin. Tuskin palaan enää täysipäiväisiin asiantuntijahommiin.

Jos tästä jotain jäi käteen, niin ainakin se opetus, että en enää oman jaksamiseni kustannuksella larppaa kunnon kansalaista tai elä kenenkään muun (äitini) unelmaa. Se on hullun hommaa.

On todella karmeaa olla vanhempansa unelmien täyttäjä.

Totta puhut.

Olo oli kuin vankilasta ulos astuneella, kun tajusin, ettei minun ole pakko täyttää vanhempieni unelmia. Luulisi sen olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta ei se monellekaan ole. Ei varsinkaan, jos omat vanhemmat ovat vaativia ja ankaria perfektionisteja, joita on oppinut tietyllä tapaa pelkäämään lapsuudessa.

Kyllähän siitä tuli vanhempien suunnalta hämmästelyä ja lopulta marinaa ja syyllistämistä, kun vaihdoin duunarihommiin. Ihan turhaan kuitenkin olin pelännyt tuota reaktiota. Antaa heidän kiukutella, en elä vanhemmilleni tai heidän hyväksynnästä. Sen tajuaminen oli äärimmäisen vapauttavaa.

Luulen, että uupumuksessani ei ollutkaan kyse siitä, että tein liikaa, vaan enemmänkin siitä että tein vääriä asioita ja vääristä syistä. Uskon, että monella muulla on sama tilanne oman uupumuksensa kanssa. Siksi sitä saattaa ajatellakin mielessään: "Enhän mä edes raada verrattuna moneen muuhun, miten voin muka olla näin uupunut?" No siksi, kun teet kaikenlaista pakkopullahommaa muiden painostuksesta sivuuttaen kaikki omat halusi, toiveesi ja unelmasi.

Vierailija kirjoitti:

29 vuotta, ja *tällä hetkellä* isoin ongelmani on, kun ulkomaalainen palvelu ei hyväksy kuukausitilaustani. Tai pikemminkin se, kun olen yrittänyt heidän asiakaspalvelustaan saada kiinni ihmistä enkä robottia, joka osaisi kertoa minulle, yrittääkö heidän palvelunsa laskuttaa minua uudestaan esim. seuraavana päivänä. Kuukausitilaukseni maksu epäonnistui siis siksi, että palvelu yritti laskuttaa minua heti puolenyön jälkeen, mutta tililläni oli rahaa vasta aamuyöstä. Nyt minulla olisi rahaa vaikka sataan kuukausitilaukseen, mutta kukaan aspasta ei vastaa kysymyksiini siitä, yrittävätkö he laskuttaa minua enää myöhemmin uudelleen. 🙄

Huhhuh, verisuoni meinasi katketa päästä tätäkin kirjoittaessa.

Näppituntumalla sanoisin, että kyllä sinun rahasi kelpaavat vähän myöhemminkin.

Tilauksesi ei katkea, jos et ole sitä aktiivisesti itse katkaissut.

Mutta eikö tuommoiset yleensä toimi luotolla, luottokortilta veloitetaan se kk-tilauksen maksu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 vuotta, uupumus.

Valmistuin 2 vuotta sitten maisteriksi. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa ikävuodet 20-26, mikä ei nyt näin jäkikäteen ajateltuna todellakaan kannattanut. Uupumus ja stressi vain kasaantui kasaantumistaan, kunnes saavutti pisteen, että pillahdin itkuun tai huusin v*ttus*atanaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Että mikä tahansa vesilasin kaatuminen tai vastaava pieni vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa.

Romahdinkin sitten totaalisesti vuosi valmistumisen jälkeen ja irtisanouduin oman alani töistä. Sairausloma ei riittänyt, sillä halusin hemmettiin koko paikasta. En sen alan töitä todellisuudessa koskaan halunnut tehdäkään, vaan jostain vanhempieni ja muun ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta kouluttauduin alalle, nuoruuden hölmöyttäni.

Irtisanoutumisen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, oikeasti yhtään mitään. Kahden kuukauden jälkeen lopetin työnhakuni työkkäristäkin ja elin ilman tukia säästöilläni, sillä en halunnut olla yhteydessä kehenkään. En työkkäritäteihin, en lääkäriin, en kelaan, en mihinkään tai kehenkään. Halusin vain olla rauhassa ja toipua. Lopulta puoli vuotta sitten hain ja pääsin osa-aikaiseksi duunarihommiin.

Olen vieläkin ihan puhki ja väsynyt, mutta vähitellen palautumassa elävien kirjoihin. Tuskin palaan enää täysipäiväisiin asiantuntijahommiin.

Jos tästä jotain jäi käteen, niin ainakin se opetus, että en enää oman jaksamiseni kustannuksella larppaa kunnon kansalaista tai elä kenenkään muun (äitini) unelmaa. Se on hullun hommaa.

Mulla samantyyppinen tausta. Nyt ikäihmisenä olen kuitenkin ihan tyytyväinen "epäonnistuneeseen" elämääni. Omissa silmissäni en ole luuseri vaan sankari.

Toivoa ja valoa sinunkin elämääsi, ole armollinen itsellesi. Aurinko paistaa vielä sinullekin!

Kiitos! Viestisi sai hymyn huulilleni. Ihminen, joka toivoo täysin tuntemattomallekin hyvää, on lämmin ihminen.

33. Eniten ongelmia/huolta aiheuttaa puolison syöpä, jota on onneksi aktiivisesti hoidettu koko alkuvuoden ajan. Tästä on seurannut myös taloudellusia ongelmia. Ja oman jaksamisen suhteen on myös ongelmia, kun meillä on kolme pientä lasta, joiden hoito on jäänyt täysin mun varaan.