Minkä ikäinen olet ja mikä on isoin ongelmasi tällä hetkellä?

56. Runsaan vuoden kestäneen parisuhteen päättyminen, järkytys ja havahtuminen siihen, millaiseen moukkaan olenkaan ollut rakastunut ja antanut suhteelle kaikkeni. Toipuminen ei oikein lähde käyntiin, vaikka olen hakenut ja saanut apua eri suunnilta. Oman isän kuoleman aiheuttamasta surusta toipuminen vei vuoden verran. Ehkä tässä menee saman verran, mutta v*tuttaahan tuo, jos se kestää yhtä pitkään kuin itse suhde kesti.

56v. ajanhallinta ja monta tekemistä.

Ja haluanko rakentaa talon tai haluanko muuttaa tai haluanko vaihtaa työpaikkaa.

Vai olenko vaan tyytyväinen tässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40. Olen perheellinen ja rakastunut toiseen naiseen. En ole pettänyt, enkä aio pettää, mutta vähän ikäväähän tämä on haikailla mahdottoman rakkauden perään. En myöskään aio erota, koska lapset jäisivät kuitenkin vaimon luo ja haluan heidät elämääni. Luksusongelma kuitenkin siinä mielessä, että parisuhteemme on ihan hyvä. Olen vain sattunut kohtaamaan sielunkumppanini.

Symppaan, koska ongelmasi on aito ongelma ja voi aiheuttaa pahojakin moraalisia tunnontuskia ja ahdistusta.

"Luksusongelma kuitenkin siinä mielessä, että parisuhteemme on ihan hyvä. Olen vain sattunut kohtaamaan sielunkumppanini."

Olet ikäänkuin paikalla, mutta et läsnä?

Vierailija kirjoitti:

46 ja suurin huoli on lapseni pääseminen elämään kiinni. Hän on älykäs, lahjakas ja herkkä, vaikeuksien jälkeen valmistumassa ammattikoulusta ja todella ahdistunut ja masentunut ja saa raivokohtauksia. On eristäytynyt kavereistaan. Uhkaa itsemurhalla.

Syyttää minua siitä että pidin raivohullun "isän" liian kauan elämässämme.

Toinen lapsistani on onneksi päässyt jo muuttamaan pois ja käy töissä.

Soitin vähän aikaa sitten ulkopuoliselle taholle josta sain kuuntelijan, ja kehotuksen soittaa matalalla kynnyksellä vaikka hätänumeroon.

Olen itänyt kulisseja yllä liian kauan, mutta helpotti vihdoin avautua jollekin joka kuunteli ja otti vakavasti. Suosittelen kaikille muillekin ongelmaisille, että puhukaa jollekin.

Apuja vaan hakemaan.

Ja lapset voi sitten tehdä omia hyviä valintoja. Et ole kaikesta vastuussa.

Se on vaan paskaa, kin vanhempien paska suhde vaikuttaa lapseen niin paljon.

Onneksi lapsesi puhuu.

Itse syyti omaa äitiäni monta vuotta. Ja toisaalta äiti on aina ollut se rakkain ja tärkein. Ei minua koskaan hylännyt. Hirveän ristiriitaista se lapsena oleminen on.

Meillä isä joi ja äitiä kohtaan väkivaltainen. Liikaa jouduttiin pelkäämään. Se syö kaikkea energiaa.

Ja kuitenkin se on niitten aikuisten vastuulla. Heidän valintansa.

Olen 26-vuotias ja suurimmat ongelmani johtuvat mielenterveydestäni. Kasvoin epävakaassa perheessä ja minulla on masennus, ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö. Nämä eivät näy useinkaan päällepäin ja olen työstänyt minua häiritseviä asioita hyvin paljon vuosien varrella. Kuitenkin mielenterveysongelmani vaikuttavat elämääni päivittäin esim. heikkona itsevarmuutena, pelkona, matalana energiatasona, odotan lähes aina pahinta lopputulosta... Parhaani mukaan yritän pitää nämä ajatukset loitolla ja siihen kuluu paljon energiaa. Olisi hienoa saada tietää, mihin kaikkeen pystyisin ilman ongelmiani. Olen kuitenkin ylpeä, että vaikka minulla on usein rankkaa, olen aina tehnyt sen mitä haluan vaikka olisi kuinka epäilyttänyt. Sitä kautta olen saanut itsevarmuutta kasvatettua.  

37 v. Ongelma on 12-vuotiaasta lähtien kärsitty kynsisieni. En jaksa siivota ja varoa enää, tämä on aivan turhaa työtä, ollut jo vuosia (laskin juuri hiljan, että eläessäni olen nyt noin kokonaisen vuoden haisevia varpaitani tonkinut, huh!).

Sairaus pilaa jo lastenikin elämää, kun mamma pelkää maanisesti spitaalivarvas-ongelmansa leviämistä.

Lisäksi tajusin juuri, että koko nuoren aikuisen elämäni meni hävetessä: ikinä en rannalla kehdannut loikoilla jne. ja muutenkin rakastamani harrastus uinti jäi täysin taudin ilmaannuttua.

Minulla on ilmeisesti vahvin mahdollinen taipumus: lääkkeilläkään tämä tauti ei lähde. 2 vahvaa kuuria noin 2-kymppisenä kokeiltu.

Nyt olen päättänyt, että tämä tautihan kuitenkin lähtee lastenikin eloa ja iloa pilaamasta: matkustan tarvittaessa vaikka jenkkilään leikkauttamaan kynsipeditkin hemmettiin. En halua näiden homekynsien kasvavan enää ollenkaan; en tee mitään tällaisilla kynsillä.

Olen 6 ja ongelmia ovat narsistikaverini.

27. Niin järjetön viha ulkonäköäni kohtaan, että mietin itsemurhaa lähes päivittäin. Jospa sitä joku aamu herää tunnistamattomana?

40 v. ja polven paha nivelrikko. Liikunnalliselle ihmiselle paha paikka.

59v. Äitini, jonka ongelmat ratkeaisivat toisten kuolemalla. Raskasta kuunnella lapesta asti. Kun sitten kuolevat, ollaan niin ylisurullisia ja kerätään sääliä.

52v. Ihmiset.

Ihmisiin ei voi, ei saa, eikä pidä luottaa.

Tämä pitäisi tatuoida ihoon jotta muistaa. Ihminen on susi, ahne, kiero, ylimielinen, pahansuopa ja väkivaltainen eläin.

28 vuotta, uupumus.

Valmistuin 2 vuotta sitten maisteriksi. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa ikävuodet 20-26, mikä ei nyt näin jäkikäteen ajateltuna todellakaan kannattanut. Uupumus ja stressi vain kasaantui kasaantumistaan, kunnes saavutti pisteen, että pillahdin itkuun tai huusin v*ttus*atanaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Että mikä tahansa vesilasin kaatuminen tai vastaava pieni vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa.

Romahdinkin sitten totaalisesti vuosi valmistumisen jälkeen ja irtisanouduin oman alani töistä. Sairausloma ei riittänyt, sillä halusin hemmettiin koko paikasta. En sen alan töitä todellisuudessa koskaan halunnut tehdäkään, vaan jostain vanhempieni ja muun ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta kouluttauduin alalle, nuoruuden hölmöyttäni.

Irtisanoutumisen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, oikeasti yhtään mitään. Kahden kuukauden jälkeen lopetin työnhakuni työkkäristäkin ja elin ilman tukia säästöilläni, sillä en halunnut olla yhteydessä kehenkään. En työkkäritäteihin, en lääkäriin, en kelaan, en mihinkään tai kehenkään. Halusin vain olla rauhassa ja toipua. Lopulta puoli vuotta sitten hain ja pääsin osa-aikaiseksi duunarihommiin.

Olen vieläkin ihan puhki ja väsynyt, mutta vähitellen palautumassa elävien kirjoihin. Tuskin palaan enää täysipäiväisiin asiantuntijahommiin.

Jos tästä jotain jäi käteen, niin ainakin se opetus, että en enää oman jaksamiseni kustannuksella larppaa kunnon kansalaista tai elä kenenkään muun (äitini) unelmaa. Se on hullun hommaa.

27, rahahuolet, mielenterveys, yksinäisyys ja tulevaisuus ylipäätään

19v.

Tällä hetkellä stressaa ehkä se, kuinka vaikea (ja hintava) projekti on talomme erään kylmillään olevan tilan muuttaminen lämpimäksi ennen vauvamme syntymää.

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias ja suurimmat ongelmani johtuvat mielenterveydestäni. Kasvoin epävakaassa perheessä ja minulla on masennus, ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö. Nämä eivät näy useinkaan päällepäin ja olen työstänyt minua häiritseviä asioita hyvin paljon vuosien varrella. Kuitenkin mielenterveysongelmani vaikuttavat elämääni päivittäin esim. heikkona itsevarmuutena, pelkona, matalana energiatasona, odotan lähes aina pahinta lopputulosta... Parhaani mukaan yritän pitää nämä ajatukset loitolla ja siihen kuluu paljon energiaa. Olisi hienoa saada tietää, mihin kaikkeen pystyisin ilman ongelmiani. Olen kuitenkin ylpeä, että vaikka minulla on usein rankkaa, olen aina tehnyt sen mitä haluan vaikka olisi kuinka epäilyttänyt. Sitä kautta olen saanut itsevarmuutta kasvatettua.  

Ihan kun minun suusta t. 43v

Lisäksi rahahuolet, vanhemman alzheimer, puolison burnout, oma uupumus työhön...yms

Vierailija kirjoitti:

45 ja parisuhdeongelmia. Mies on menettänyt kiinnostuksensa s3ksiin, masentunut (jota ei myönnä eikä hanki apua) ja tuntuu, että minultakin loppuu kaikki virrat. Työt häneltä loppui aika vasta, mutta tätä seksittömyyttä ja masennusta on jatkunut vuosia. Alan pikkuhiljaa katsella ympärilleni ja mietin eroa. Toisaalta rakastan miestäni edelleen.

Sitä voi rakastaa ihmistä, jonka kanssa ei silti pidä olla, oman hyvinvointinsa vuoksi. Joskus joutuu pelastamaan itsensä (ja ehkä lapsensakin), vaikka rakastaisi.

Vierailija kirjoitti:

46 ja suurin huoli on lapseni pääseminen elämään kiinni. Hän on älykäs, lahjakas ja herkkä, vaikeuksien jälkeen valmistumassa ammattikoulusta ja todella ahdistunut ja masentunut ja saa raivokohtauksia. On eristäytynyt kavereistaan. Uhkaa itsemurhalla.

Syyttää minua siitä että pidin raivohullun "isän" liian kauan elämässämme.

Toinen lapsistani on onneksi päässyt jo muuttamaan pois ja käy töissä.

Soitin vähän aikaa sitten ulkopuoliselle taholle josta sain kuuntelijan, ja kehotuksen soittaa matalalla kynnyksellä vaikka hätänumeroon.

Olen itänyt kulisseja yllä liian kauan, mutta helpotti vihdoin avautua jollekin joka kuunteli ja otti vakavasti. Suosittelen kaikille muillekin ongelmaisille, että puhukaa jollekin.

Voi näitä älykkäitä ahdistuneita nuoria on liian paljon. Kunpa saisit jostakin tukea ,että hän alkaisi käydä terapeutilla ja pääsisi työyhteisöön , missä näkisi erilaisten ihmisten elämän tilanteita. Se vaan on niin hirveää, kun aina äitiä haukutaan ja äidin syyksi lapsi laittaa kaiken. Voimia.

40v ja parisuhdeongelmat.

59 v

En saa työpaikkaa vaikka olen ammattitaitoinen ja terve.

Viimeksikin työhaastattelija totesi "olet 59 vuotias"

Eli olen työmarkkinoille liian vanha.

49 ja vuosia kestänyt ajoittain helvetillinen väsymys, jonka syytä ei saada selville.