Perheellisten yksinäisyysvalitukset

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi tosi kiva tietää mitä nämä aloituksen alapeukuttajat aiheesta ajattelevat? Olen avoin kaikenlaisille näkökulmille!

Ap

En alapeukuttanut aloitustasi. Tässä voi olla kyse ihan siitä, että lapsettomana sinkkuna sä et kotonasi edes odota kenenkään ottavan sua huomioon millään tavalla. Mutta jos olet parisuhteessa, odotat tietenkin puolisosi huomioivan sut. Ja jos hän ei kuitenkaan huomioi, tunnet itsesi vieläkin yksinäisemmäksi kuin jos sun ei tarttis katsella sen törpön naamaa joka päivä. On yksinäisiä, joita kehotetaan hakeutumaan ihmisten pariin ja jotka kertovat, että ihmisten parissa he tuntevat itsensä vieläkin yksinäisemmiksi kuin yksin ollessaan. 

Kiitos, tämä oli hyvä pointti! Kieltämättä olisi ihan kamalaa asua jonkun sellaisen kanssa, joka ei välittäisi musta pätkääkään. Ovatko se sitten rahalliset syyt tai lapset jotka estävät eroamasta? Myönnän, että ainakin saan itse olla kotonani "rauhassa". Ei tarvitse katsella ketään henkilöä, joka ei välitä musta / josta en itse välitä.

Ap

Rahalliset syyt, lapset, käytännön arjen järjestäminen jne. Ja ehkä sekin, ettei olla lainkaan varmoja, että ero tekisi yhtään vähemmän yksinäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen paljon yksinäisempi nyt suhteessa kuin mitä olin koskaan yksin asuessani. Luulin vielä silloin, etten voisi koskaan yksinäisempi ja surullisempi olla. Paljon pahempaa kuin totaaliyksinäisyys on se, että se kaikkein tärkein torjuu kuukaudesta toiseen, ei ole kiinnostunut sun asioistasi ja keskustelut on pelkkää sun monologia. Juhlapyhät vietät hänen perheensä kanssa, joita et edes tunne.

Hei haloo, lähde suhteesta. 

Minut jätti mies yhteisen 30 vuoden jälkeen viikkoa ennen meidän yhteistä kesälomaa. Tilanne oli täysin yllätys minulle. Nyt tiedän mitä yksinäisyys on, meillä oli parisuhde jossa teimme paljon yhdessä. Viime kesän elin jonkinlaisessa shokkitilassa ja kaikki lomasuunnitelmat peruuntuivat. Itkin ja surin, mutta yritin lähteä myös ihmisten ilmoille, tein pitkiä kävelylenkkejä ja kävin rannoilla yms. Viime kesästä on jäänyt mieleen ainoastaan se yksinäisyys, rannalla katseli vain onnellisia perheitä ja pariskuntia. Minusta tuntui, että se yksinäisyys vain korostui paikassa missä ihmisiä. Nyt 9 kk erosta huomaa, että tähän yksinäisyyteen alkaa tottumaan, ei tee enää niin kipeää. Vieläkin välillä mietin, että mitä tapahtui, mutta ei toista voi väkisin pitää.

Elämän on jatkuttava, mutta ennen oli rinnalla se ihminen kenelle jakoi ne surut ja ilot.

Ja kieltämättä minusta tuntuu tosi pahalta kun ihmiset valittavat yksinäisyyttä vaikka rinnalla on perhe. Minusta tuntui, että minulta meni kaikki kun perhe läksi. Ymmärrän toki, että perheitä on erilaisia ja sen, että kaikilla on oikeus tuntea mitä tuntee.

Vierailija kirjoitti:

Joo tossa on pointtinsa että jos siellä kotona on joku, joka jatkuvasti torjuu, siitä aiheutuu ahdistusta kun toiveet yhteisyydestä murskataan tavallaan joka päivä uudestaan.

Kokonaan yksinäisen ei tarvitse kokea joka päivä sitä mahdollisuutta joka kuitenkin aina uudestaan otetaan pois ja vielä yleensä niin että se pistetään torjutun syyksi.

Mutta sitten on se porukka jolla on ns. kaikki hyvin, mutta aina voi vielä optimoida ja haluta tavallisen parisuhteen sijasta syvää henkistä yhteyttä jatkuvasti, ja jos se jää puuttumaan niin kokee ahdistusta. Tavallaan ihmissuhteiden first world problems kun hyvästä halutaan erinomaista ja erinomaisesta täydellistä. Mitä näille voi sanoa? Että subjektiivinen kokemuksesti ongelmasta on väärä? Ei se ole. Mutta ei pitäisi odottaa ymmärrystä niiltä, joilla ei ole edes vähää.

Tuon ns kaikki hyvin porukan joka haluaa sitä täydellistä ongelma on heissä itsessään ei siinä kumppanissa. Niin usein nähnyt näitä ihmisiä jotka oikeasti kärsivät lapsuuden traumoista, identiteettikriiseistä jnejne.

Kun itseään ja omaa vajavaisuuttaan ei kyetä kohtaamaan ja hoitamaan asiaa kuntoon alkaa sen kumppanin syyttely. He eivät ymmärrä eivätkä joskus haluakaan ymmärtää että joissain tilanteessa se yksinäisyyden kokemus on itse aiheutettua.

Yksinäisyydentunne kumpuaa usein lapsuudesta, jolloin tarpeisiisi on jätetty vastaamatta ja alat kantaa sisälläsi jotain sellaista selittämätöntä kaiherrusta siitä, että olet jotenkin erilainen kuin muut etkä saa heihin yhteyttä ja tuntuu, että toisilla on ihanat perheet (monella toki onkin!) ja olet itse yksin etkä saa tukea ja apua keneltäkään. 

Olen itsekin kamppaillut tuon asian kanssa. Sitten aloin seurustella suurin toivein ja huomasin olevani vielä yksinäisempi, koska kumppaniin ei saanutkaan aitoa yhteyttä. Sitten yritin bondautua ystävieni kanssa, mutta lopputulema oli se, että minä autoin heitä, mutta he eivät minua. 

Nyt olen ollut taas jonkin aikaa valtaosan ajasta yksin, teen pääosin asiat yksin, ei ole keneltä pyytää apua jne, mutta en silti ainakaan vielä, puolen vuoden jälkeen, tunne oloani surkeaksi ja yksinäiseksi. Mielentilat lähtevät ihmisen sisältä. Kukaan ei ikinä tässä elämässä olisi yhtä motivoitunut ja kiinnostunut pitämään minusta huolta kuin minä itse, joten olen ottanut tehtävän vastaan. Ylijäävillä voimilla voin sitten auttaa muita ja jos hyvin käy, joku jeesaa joskus minuakin tai sitten ei. 

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydentunne kumpuaa usein lapsuudesta, jolloin tarpeisiisi on jätetty vastaamatta ja alat kantaa sisälläsi jotain sellaista selittämätöntä kaiherrusta siitä, että olet jotenkin erilainen kuin muut etkä saa heihin yhteyttä ja tuntuu, että toisilla on ihanat perheet (monella toki onkin!) ja olet itse yksin etkä saa tukea ja apua keneltäkään. 

Olen itsekin kamppaillut tuon asian kanssa. Sitten aloin seurustella suurin toivein ja huomasin olevani vielä yksinäisempi, koska kumppaniin ei saanutkaan aitoa yhteyttä. Sitten yritin bondautua ystävieni kanssa, mutta lopputulema oli se, että minä autoin heitä, mutta he eivät minua. 

Nyt olen ollut taas jonkin aikaa valtaosan ajasta yksin, teen pääosin asiat yksin, ei ole keneltä pyytää apua jne, mutta en silti ainakaan vielä, puolen vuoden jälkeen, tunne oloani surkeaksi ja yksinäiseksi. Mielentilat lähtevät ihmisen sisältä. Kukaan ei ikinä tässä elämässä olisi yhtä motivoitunut ja kiinnostunut pitämään minusta huolta kuin minä itse, joten olen ottanut tehtävän vastaan. Ylijäävillä voimilla voin sitten auttaa muita ja jos hyvin käy, joku jeesaa joskus minuakin tai sitten ei. 

Olen niin kiitollinen näistä aidoista kommenteista, joita tähän ketjuun on tullut! <3 Onko siis niin, että päätit karsia ei-tasaveroiset ihmissuhteet elämästäsi ja pärjätä itseksesi? Tätä olen itsekin tehnyt, ja usein olen ihan tyytyväinen. Sitten taas kun kuulen mitä muut ovat tehneet hiihtolomalla perheidensä kanssa tai mitä yhteissuunnitelmia heillä on kesälomalle, hajoan yksinäisyyteeni.

Ap

Jotkut ovat yksinäisiä, koska ovat fyysisesti yksin. Syystä tai toisesta elämässä ei ole riittävästi läheistä ihmiskontaktia.

Yksinäisyys voi tapahtua myös perheessä, jossa läheinen ei pysty kontaktiin vaikkapa oman sairautensa vuoksi (neuropsyk, persoonallisuushäiriöt, masennus tms). Tai itse hukkaa omien käsittelemättömien ongelmiensa vuoksi itsensä. Ryhtyy palvelemaan muita ajatuksella, että toinekin sitten minua, mutta niin ei tapahdukaan ja lopulta on yksin, kun on kadottanut jopa itsensä itseltään.

Siihen auttaa terve keskittyminen itseen. Yksinäisyys ei ole keskittymistä itseen, koska siinä fokus on itsen ulkona, henkilössä jota ei ole siinä rinnalla. Kun kääntää fokuksen muista henkilöistä itseensä, itsensä tukemiseen, itsensä rakastamiseen, itsestään huolenpitämiseen, ei ole niin paljon aikaa ja tarvetta käyttää aikaa sen odottamiseen, että voi kun olisi joku, joka tulisi ja ottaisi nämä tehtävät hoitaakseen. Sitten on ihana bonus, jos joku sellainen ilmaantuukin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydentunne kumpuaa usein lapsuudesta, jolloin tarpeisiisi on jätetty vastaamatta ja alat kantaa sisälläsi jotain sellaista selittämätöntä kaiherrusta siitä, että olet jotenkin erilainen kuin muut etkä saa heihin yhteyttä ja tuntuu, että toisilla on ihanat perheet (monella toki onkin!) ja olet itse yksin etkä saa tukea ja apua keneltäkään. 

Olen itsekin kamppaillut tuon asian kanssa. Sitten aloin seurustella suurin toivein ja huomasin olevani vielä yksinäisempi, koska kumppaniin ei saanutkaan aitoa yhteyttä. Sitten yritin bondautua ystävieni kanssa, mutta lopputulema oli se, että minä autoin heitä, mutta he eivät minua. 

Nyt olen ollut taas jonkin aikaa valtaosan ajasta yksin, teen pääosin asiat yksin, ei ole keneltä pyytää apua jne, mutta en silti ainakaan vielä, puolen vuoden jälkeen, tunne oloani surkeaksi ja yksinäiseksi. Mielentilat lähtevät ihmisen sisältä. Kukaan ei ikinä tässä elämässä olisi yhtä motivoitunut ja kiinnostunut pitämään minusta huolta kuin minä itse, joten olen ottanut tehtävän vastaan. Ylijäävillä voimilla voin sitten auttaa muita ja jos hyvin käy, joku jeesaa joskus minuakin tai sitten ei. 

Olen niin kiitollinen näistä aidoista kommenteista, joita tähän ketjuun on tullut! <3 Onko siis niin, että päätit karsia ei-tasaveroiset ihmissuhteet elämästäsi ja pärjätä itseksesi? Tätä olen itsekin tehnyt, ja usein olen ihan tyytyväinen. Sitten taas kun kuulen mitä muut ovat tehneet hiihtolomalla perheidensä kanssa tai mitä yhteissuunnitelmia heillä on kesälomalle, hajoan yksinäisyyteeni.

Ap

Joo, oikein ymmärsit viestini. Ja joo, siis niin pajon haluaisin itsekin viettää hiihtolomaa perheen kanssa, mutta kun ei sitä perhettä ole niin sitä ei ole. Kirpaiseehan se. Välillä vähän ja välillä vähän kovempaa. 

Yritän muistuttaa itselleni, että moni perheellinen olisi erittäin riemuissaan, jos voisi lähteä sen yhteisen hiihtoloman sijaan vaikkapa viikoksi yksin palmun alle lukemaan kirjaa tai kylpylään rentoutumaan. Sinkkuudella ja perheellisyydellä on molemmilla hyvät ja huonot puolensa. 

Yritän olla panikoimatta siitä, että yksinäisyyden sanotaan olevan tupakoinnin veroinen tappaja. 

"Nuoret ja vanhat parit kokevat eristäytyneisyyttä ja tunnetason välinpitämättömyyttä suhteessaan."

(https://mielenihmeet.fi/yksinaisyys-parisuhteessa-mista-se-johtuu/)

Parisuhteessa ja perheessä yksinäisyyden kokemukset saattavat olla henkisiä, jolloin toinen ei ole emotionaalisesti läsnä, ei kuuntele, eikä tule vuorovaikutukseen.

Tuo yksinäisyys on erilaista kuin sinulla, kuitenkin se on henkisesti yhtä rampauttavaa. Hyvä, että tulit avaneeksi hienon aiheen ja toivottavasti ap tulee tästä keskustelusta oppineeksi jotain uutta.

Vierailija kirjoitti:

"Nuoret ja vanhat parit kokevat eristäytyneisyyttä ja tunnetason välinpitämättömyyttä suhteessaan."

(https://mielenihmeet.fi/yksinaisyys-parisuhteessa-mista-se-johtuu/)

Parisuhteessa ja perheessä yksinäisyyden kokemukset saattavat olla henkisiä, jolloin toinen ei ole emotionaalisesti läsnä, ei kuuntele, eikä tule vuorovaikutukseen.

Tuo yksinäisyys on erilaista kuin sinulla, kuitenkin se on henkisesti yhtä rampauttavaa. Hyvä, että tulit avaneeksi hienon aiheen ja toivottavasti ap tulee tästä keskustelusta oppineeksi jotain uutta.

Minulla on kokemusta molemmista yksinäisyyksistä ihan riittävän rajulle tasolle asti. On ehkä hämäävää sanoa, että on yhtä rampauttavaa, kun se on täysin erilaista ja joku toinen olisi taas kokenut varmaan omatkin kokemukseni täysin erilailla. 

Itselleni perheessä koettu yksinäisyys on ollut vaikeampaa ja jopa traumatisoivaa, se on ollut sellaisella tasolla, kun vastapuoli on aiheuttanut sen tahallisesti henkistä väkivaltaa käyttäen. Yksinoloyksinäisyyttä on sitten helpompi sietää, kun kuitenkin tiedän osaavani muodostaa yhteyden toiseen ihmiseen. Jos taas olisin niin ujo tai estynyt tms, että yhteyden muodostaminen olisi vaikeaa, saattaisi sitten se yksin yksinolo olla erittäin vaikeaa ja traumatisoivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen paljon yksinäisempi nyt suhteessa kuin mitä olin koskaan yksin asuessani. Luulin vielä silloin, etten voisi koskaan yksinäisempi ja surullisempi olla. Paljon pahempaa kuin totaaliyksinäisyys on se, että se kaikkein tärkein torjuu kuukaudesta toiseen, ei ole kiinnostunut sun asioistasi ja keskustelut on pelkkää sun monologia. Juhlapyhät vietät hänen perheensä kanssa, joita et edes tunne.

Miksi olet tuollaisessa suhteessa? Ihmettelen suuresti. Tee itsellesi palvelus ja eroa.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydentunne kumpuaa usein lapsuudesta, jolloin tarpeisiisi on jätetty vastaamatta ja alat kantaa sisälläsi jotain sellaista selittämätöntä kaiherrusta siitä, että olet jotenkin erilainen kuin muut etkä saa heihin yhteyttä ja tuntuu, että toisilla on ihanat perheet (monella toki onkin!) ja olet itse yksin etkä saa tukea ja apua keneltäkään. 

Olen itsekin kamppaillut tuon asian kanssa. Sitten aloin seurustella suurin toivein ja huomasin olevani vielä yksinäisempi, koska kumppaniin ei saanutkaan aitoa yhteyttä. Sitten yritin bondautua ystävieni kanssa, mutta lopputulema oli se, että minä autoin heitä, mutta he eivät minua. 

Nyt olen ollut taas jonkin aikaa valtaosan ajasta yksin, teen pääosin asiat yksin, ei ole keneltä pyytää apua jne, mutta en silti ainakaan vielä, puolen vuoden jälkeen, tunne oloani surkeaksi ja yksinäiseksi. Mielentilat lähtevät ihmisen sisältä. Kukaan ei ikinä tässä elämässä olisi yhtä motivoitunut ja kiinnostunut pitämään minusta huolta kuin minä itse, joten olen ottanut tehtävän vastaan. Ylijäävillä voimilla voin sitten auttaa muita ja jos hyvin käy, joku jeesaa joskus minuakin tai sitten ei. 

Tunnistan tuossa hieman itseäni. Uskon että omalla kohdallani myös useat muutot lapsena ovat vaikuttaneet.

Luulen että osittain kyse on myös persoonasta. Olen selvästi introvertti ja jollain tapaa varautunut. Osa ihmisistä kokee syvää ystävyyttä minun nähdäkseni kevyin perustein : ,

Minulla on kuitenkin muutama syvä ihmissuhde.

Vierailija kirjoitti:

Tästähän on tullut hyvä keskustelu. Kiitos rehellisistä näkökulmista myös perheellisille! Itse en aktiivisesti pidä yhteyttä hyvänpäiväntuttuihin, koska mulle ei riitä sellainen yhteys, että jutellaan vain niitä näitä. Tämä on yksi syy sinkkuuteeni ja siihen, että mulla on aika vähän todellisia ystäviä (ja ne vähät eivät valitettavasti asu kovin lähellä).

Ap

Niistä hyvänpäiväntutuista ei myöskään kehity ystävyyssuhteita, jos niihin ei pidä yhteyttä. Ei kai kukaan ystäviä saa postimyynnistä valmiina, vaan ystävyyksien kehittyminen vaatii aikaa ja myös vaivaa. Se tarkoittaa sitä, että pitää aktiivisesti jaksaa tutustua myös hyvänpäiväntuttuihin.

No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.

Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen paljon yksinäisempi nyt suhteessa kuin mitä olin koskaan yksin asuessani. Luulin vielä silloin, etten voisi koskaan yksinäisempi ja surullisempi olla. Paljon pahempaa kuin totaaliyksinäisyys on se, että se kaikkein tärkein torjuu kuukaudesta toiseen, ei ole kiinnostunut sun asioistasi ja keskustelut on pelkkää sun monologia. Juhlapyhät vietät hänen perheensä kanssa, joita et edes tunne.

Ja et eroa koska..?

Oon miettinyt eroa mutta odotan asioiden muuttuvan kun miehen mukaan tuo johtuu työstressistä. Ei vain tunnu stressin taso laskevan hänellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen paljon yksinäisempi nyt suhteessa kuin mitä olin koskaan yksin asuessani. Luulin vielä silloin, etten voisi koskaan yksinäisempi ja surullisempi olla. Paljon pahempaa kuin totaaliyksinäisyys on se, että se kaikkein tärkein torjuu kuukaudesta toiseen, ei ole kiinnostunut sun asioistasi ja keskustelut on pelkkää sun monologia. Juhlapyhät vietät hänen perheensä kanssa, joita et edes tunne.

Ja et eroa koska..?

Oon miettinyt eroa mutta odotan asioiden muuttuvan kun miehen mukaan tuo johtuu työstressistä. Ei vain tunnu stressin taso laskevan hänellä.

Mies kaasuvalottaa ihan kympillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen paljon yksinäisempi nyt suhteessa kuin mitä olin koskaan yksin asuessani. Luulin vielä silloin, etten voisi koskaan yksinäisempi ja surullisempi olla. Paljon pahempaa kuin totaaliyksinäisyys on se, että se kaikkein tärkein torjuu kuukaudesta toiseen, ei ole kiinnostunut sun asioistasi ja keskustelut on pelkkää sun monologia. Juhlapyhät vietät hänen perheensä kanssa, joita et edes tunne.

Ja et eroa koska..?

Oon miettinyt eroa mutta odotan asioiden muuttuvan kun miehen mukaan tuo johtuu työstressistä. Ei vain tunnu stressin taso laskevan hänellä.

Kyllä stresaantunutkin ihminen pystyy olemaan empaattinen ja tunneyhteydessä kumppaniinsa. 

Ymmärrän mitä tarkoitat. Yksinäisyys, jota perheelliset kokevat, on erilaista kuin sinun kokemasi. Se on kuitenkin tunne siinä missä sinunkin. Kumpaakaan ei sovi vähätellä.

Perheellisen yksinäisyys on sitä, että keskustelut pyörivät käytännön asioiden ympärillä, eikä henkistä yhteyttä puolisoon oikein saa. Tuntuu, ettei ole mitään puhuttavaa. Päivät ovat pelkkää samanlaista puuroa, ja vaikka fyysisesti ympärillä pyörii ihmisiä, niin kukaan ei ole läsnä.

Vierailija kirjoitti:

No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.

Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.

Tuollainen yksinäisyyden kokemus lähtee tuossa tilanteessa usein itsestä ei muista. Ympärillä ihmisiä mutta tuntee silti yksinäisyyden kokemusta.

Silloin ei ainakaan pidä edes mielessään syyttää niitä ympärillä olevia ihmisiä vaan kertoa asiasta heille. Pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä kun niille kertoo tarpeistaan ja tunteistaan ajoissa eikä haudo niitä liian kauan omassa päässään. Liian pitkä hautominen johtaa usein huonoon lopputulokseen monenkin ihmisen kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.

Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.

Tuollainen yksinäisyyden kokemus lähtee tuossa tilanteessa usein itsestä ei muista. Ympärillä ihmisiä mutta tuntee silti yksinäisyyden kokemusta.

Silloin ei ainakaan pidä edes mielessään syyttää niitä ympärillä olevia ihmisiä vaan kertoa asiasta heille. Pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä kun niille kertoo tarpeistaan ja tunteistaan ajoissa eikä haudo niitä liian kauan omassa päässään. Liian pitkä hautominen johtaa usein huonoon lopputulokseen monenkin ihmisen kannalta.

Vaikka pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä niin Suomessa on todella paljon pääsääntöisesti välttelevästi kiintyneitä ihmisiä, jotka lähtevät karkuun, jos heitä lähestyy emotionaalisilla yhteisillä asioilla eli ongelmilla. He haluavat olla lähellä, mutta eivät läheisiä. 

Sitten on oma lukunsa kaikenlaiset häiriöt. Miehistä karkeasti ottaen vähintään joka kahdeskymmenes on narsisti (naistenkin määrä kasvaa jatkuvasti), jonka kanssa tunneyhteys on mahdoton, mutta usein uhrille pitkään mahdoton hahmottaa, miksi tuntuu pahalta. Kohde syyttää itseään ja yrittää tehdä kaikenlaista parantaakseen tilannetta. Narsistihan on useimmiten täysin tietämätön tilastaan ja sysää syyn vastapuolelle. Narsisti yleensä haluaa olla suhteessa tai jopa useammassa yhtä aikaa, joten asia koskettaa monia.