Perheellisten yksinäisyysvalitukset

Mielenkiintoinen näkökulma, että yksinäisyys liittyisi siihen, asuuko toisen henkilön kanssa vai ei. Se että taloudessa on kaksi aikuista ei auta vaikka muutossa, koska toinen aikuinen joutuu vahtimaan lapsia. Onneksi muutonkin voi ostaa.

Monella yksinasuva menee lapsuudenperheeseen jouluksi, itsellä ei yksinasuna ollut tähän mahdollisuutta joten jouduin orgakisoimaan itselleni kaverin tai muuta ohjelmaa. Voin olla todella yksinäinen vaikka kaveriporukassa, ei yksinäisyys liity siihen onko ystäviä vai ei. Itse ainakin kärsin yksinäidyydestä, koska minulla ei ola ystävää joka olisi ns samalla aaltopituudella, lisäksi kaipaan seuraa tiettyihin tapahtumiin. Mutta olen ratkaissut asian käymällä tapahtumissa yksin.

Sanokaa mitä sanotte, niin kyllä se tuntuu totaaliyksinäisestä suorastaan v.ittuilulta valittaa, jos on perhettä, kun itsellä ei ole MITÄÄN tai ketään.

En ymmärrä minäkään perheellisten ja parisuhteessa olevien valituksia yksinäisyydestä. Ei todellakaan puhuta samasta asiasta kuin totaalinen yksinolo ja elo on. Vaikka parisuhteessa oleva nyt ei mitään suurta sielunkumppanuutta koko aikaa tuntisikaan, niin on edes joku joka soittaa ambulanssin jos saat sairauskohtauksen jne. Itse olen kokenut suurta turvattomuutta esimerkiksi sairastaessani. Olen kokenut elämässäni pari aika traagistakin asiaa ja menettänyt esim lapsuudenperheeni jäseniä traumaattisella tavalla, lisäksi vakavia kuolemaan johtavia sairauksia ym. niin kuin varmasti moni muukin. Mutta kyllä omalla kohdallani ehdottomasti kipein ja surullisin asia elämässäni on tämä yksinäisyys. Joskus luulin, että minulla on muutama hyvä ystävä, mutta nekin on ajan kanssa hiipuneet tai osoittautuneet valheellisiksi. 

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä minäkään perheellisten ja parisuhteessa olevien valituksia yksinäisyydestä. Ei todellakaan puhuta samasta asiasta kuin totaalinen yksinolo ja elo on. Vaikka parisuhteessa oleva nyt ei mitään suurta sielunkumppanuutta koko aikaa tuntisikaan, niin on edes joku joka soittaa ambulanssin jos saat sairauskohtauksen jne. Itse olen kokenut suurta turvattomuutta esimerkiksi sairastaessani. Olen kokenut elämässäni pari aika traagistakin asiaa ja menettänyt esim lapsuudenperheeni jäseniä traumaattisella tavalla, lisäksi vakavia kuolemaan johtavia sairauksia ym. niin kuin varmasti moni muukin. Mutta kyllä omalla kohdallani ehdottomasti kipein ja surullisin asia elämässäni on tämä yksinäisyys. Joskus luulin, että minulla on muutama hyvä ystävä, mutta nekin on ajan kanssa hiipuneet tai osoittautuneet valheellisiksi. 

Jos asuu yksin, on aivan sama, paljonko sulla on  ystäviä, lapsia tai muita läheisiä. Ei heistä kukaan ole meedio ja osaisi soittaa sulle ambulanssia. Ainoastaan puoliso tai kämppis - jos sattuisi olemaan juuri silloin paikalla - voisi soittaa. Ymmärrän kuitenkin pointtisi. Mä sain vakavan sairaskohtauksen joulukuussa 2012 ja koska tuolloin jo täysi-ikäinen poikani sattui olemaan sinä lauantaiaamuna kotona eikä jossain kavereidensa kanssa, hän soitti ambulanssin. Se oli puhdasta sattumaa, että hän oli silloin kotona. Eivät ne samassa taloudessa asuvatkaan ole 24/7 paikalla vaan sekä puolisoilla että lapsilla on omatkin elämänsä. 

 Olen totaaliyksin ja jossain vaiheessa se tuntui pahalta ja kun korona alkoi, olo oli todella turvaton. Mietin, että sairastun ja könähdän niin, etten saa hälytettyä apua tai pääse avaamaan itse ovea. 

Sitten tuli koronakauden totaalisen yksin eristäytymisen jälkeen muutama muu todella ikävä ja kuormittava juttu niissä ihmissuhteissa, joihin uskalsi laittaa jotain odotuksia. No, ne menivät myttyyn. 

Nyt on sellainen olo, että olen yksin, mutta en yksinäinen. Jos sairastun, sairastun, en pelkää sitä etukäteen. Se menee sitten tuurillla tai kuten elämä on tarkoittanut, hyvin tai huonosti, kuten se perheellinenkin voi kuolla yksinään. Ystäväni kuoli oman kotinsa vessaan, kun miehensä odotti häntä olohuoneessa ja ihmetteli, että vessassakäynti kestää oudon pitkään. 

Kärsin viitisen vuotta sitten vuoden, parin mittaisen läheisriippuvaisen jakson, kun elämäni tärkein ihmissuhde kariutui. Sen pohjalta ajattelisin jotenkin, että ylenpalttisessa yksinäisyydentunteessa on jotain samaa kuin läheisriippuvaisuudessa, mutta ilman sitä konkreettista ihmistä, johon se suuntautuisi. Sitä ulkoistaa toiveensa ja tarpeensa ja huomionsa ja voimansa itsensä ulkopuolelle ja tuntee olevansa olemassa vain, jos joku toinen näkee ja huomaa. Vähän kuin se, että kaatuuko puu metsässä, jos kukaan ei ole näkemässä. 

Itse otan haparoivia askelia sen suhteen, että minä olen olemassa, vaikka kukaan ei koskaan näkisi ja kuulisi minusta mitään. Vaikka en olisi ikinä enää tärkeä kenellekään, Minä olen tärkeä Minulle eikä minun kuulu hylätä itseäni, vaikka koko maailma ja kaikki muut olisivat hylänneet. Sellainen ihminen on myös alitajuisesti raskas tai hankala ystävä muille, joista muut vaistoavat, että toisen hyvinvointi riippuu heistä.

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000006676362.html

Vanha ketju mutta pakko kommentoida kun tuli vastaan. Itse olin 18vuoden avioliitossa ja voin rehellisesti, käsi raamatulla sanoa, että viimeiset kaksi vuotta tuossa suhteessa oli sellaista yksinäisyyttä ja tuskaa, mitä en enää ikinä halua kokea. Se oli kamalaa kun fyysisesti lähellä oli ihminen, jonka kanssa oli ollut super läheinen, kasvanut yhdessä, kokenut vaikka mitä, oli voinut jakaa kaiken, mutta sitten näki ja tunsi miten hitaasti mutta varmasti tilanne vaan paheni ja paheni, vaikka miten yritti pelastaa tilanteen tuholta. Tuntui kirjaimellisesti kidutukselta elää sellaisen kanssa jonka "pitäisi" olla läheinen, joka on sitä ollut niin pitkän aikaa aiemmin, mutta nyt tuntui vain vieraalta ja kylmältä.

Sinkkuna olen ollut nyt 4vuotta ja kyllä välillä tässäkin tilanteessa iskee yksinäisyys puuskia (eniten juhlapyhinä) mutta se on ihan erilaista. Tietyllä tavalla olen onnellinen, että olen kokenut tuon suhteemme kamalat viimeiset vuodet, koska nyt en ikinä samalla tavalla kauhistu tai ahdistu sinkkuuden hetkittäisistä yksinäisyyden tunteista.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydentunne kumpuaa usein lapsuudesta, jolloin tarpeisiisi on jätetty vastaamatta ja alat kantaa sisälläsi jotain sellaista selittämätöntä kaiherrusta siitä, että olet jotenkin erilainen kuin muut etkä saa heihin yhteyttä ja tuntuu, että toisilla on ihanat perheet (monella toki onkin!) ja olet itse yksin etkä saa tukea ja apua keneltäkään. 

Olen itsekin kamppaillut tuon asian kanssa. Sitten aloin seurustella suurin toivein ja huomasin olevani vielä yksinäisempi, koska kumppaniin ei saanutkaan aitoa yhteyttä. Sitten yritin bondautua ystävieni kanssa, mutta lopputulema oli se, että minä autoin heitä, mutta he eivät minua. 

Nyt olen ollut taas jonkin aikaa valtaosan ajasta yksin, teen pääosin asiat yksin, ei ole keneltä pyytää apua jne, mutta en silti ainakaan vielä, puolen vuoden jälkeen, tunne oloani surkeaksi ja yksinäiseksi. Mielentilat lähtevät ihmisen sisältä. Kukaan ei ikinä tässä elämässä olisi yhtä mo

Tunnistan itsekin tuon "olet jotenkin erilainen kuin muut etkä saa heihin yhteyttä" tunteen. En tosin tunne itseäni tällä hetkellä yksinäiseksi. Mutta romanttisen suhteen luominen ei ole vielä tähän päivään mennessä kolmikymppiseksi ennättäneenä tuntunut luontevalta... ystäviä ja sukulaisia minulla tosin on joihin voin tukeutua. Tunnen vaan välillä itseni kummajaiseksi kun en oikein pysty kuvittelemaan itseäni romanttisessa suhteessa enkä kiinnostu kenestäkään. En edes usko olevani aseksuaali, luulen vaan että jotain meni rikki lapsuudessa.

Joku joka oli minuun ihastunut sanoikin että ehkä olet ollut yksin niin kauan ettet kykene rakastamaan ja välittämään kenestäkään. :(  Tuo sattui. Koen kyllä että välitän läheisistäni.