Lue keskustelun säännöt.
Perheellisten yksinäisyysvalitukset
03.03.2023 |
Nyt tulee yksinasuvan aikuisen avautuminen: En nimittäin oikein jaksa kun naimisissa olevat lapsiperheen isät ja äidit valittavat yksinäisyyttään. Tarkoitan sellaisia perheellisiä, jotka viettävät jokaisen joulun, juhannuksen ja muut juhlapäivät perheensä kanssa ja tekevät lomasuunnitelmia perheensä kanssa. Heillä on joku joka auttaa, jos pitää hakea vaikkapa joku isompi huonekalu kotiin tai jos ei sairauden vuoksi jaksa itse käydä kaupassa.
Minulle yksinäisyys on nimenomaan sitä, että ei ole ketään jonka kanssa viettää juhlapäiviä ja lomia tai joka auttaisi, jos tarvitsen esim. muuttoapua. Ei kenelläkään meistä varmaan aina ole seuraa silloin kuin tarvitsisi, mutta perheellinen on perheetöntä niin paljon etuoikeutetummassa asemassa, etten oikein jaksa heidän yksinäisyysavautumisiinsa eläytyä.
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Mä olen paljon yksinäisempi nyt suhteessa kuin mitä olin koskaan yksin asuessani. Luulin vielä silloin, etten voisi koskaan yksinäisempi ja surullisempi olla. Paljon pahempaa kuin totaaliyksinäisyys on se, että se kaikkein tärkein torjuu kuukaudesta toiseen, ei ole kiinnostunut sun asioistasi ja keskustelut on pelkkää sun monologia. Juhlapyhät vietät hänen perheensä kanssa, joita et edes tunne.
No ei tuollaisessa(kaan) suhteessa ole mikään pakko elää vaan sinä valitset ihan joka päivä tuon tilanteen ja uhriutumisen sen sijaan, että eroaisit ja eläisit yksin.
Tuo kuvailemasi on juurikin esimerkki p¤skasta parisuhteesta jonka yksinolo voittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.
Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.
Tuollainen yksinäisyyden kokemus lähtee tuossa tilanteessa usein itsestä ei muista. Ympärillä ihmisiä mutta tuntee silti yksinäisyyden kokemusta.
Silloin ei ainakaan pidä edes mielessään syyttää niitä ympärillä olevia ihmisiä vaan kertoa asiasta heille. Pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä kun niille kertoo tarpeistaan ja tunteistaan ajoissa eikä haudo niitä liian kauan omassa päässään. Liian pitkä hautominen johtaa usein huonoon lopputulokseen monenkin ihmisen kannalta.
Vaikka pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä niin Suomessa on todella paljon pääsääntöisesti välttelevästi kiintyneitä ihmisiä, jotka lähtevät karkuun, jos heitä lähestyy emotionaalisilla yhteisillä asioilla eli ongelmilla. He haluavat olla lähellä, mutta eivät läheisiä.
Sitten on oma lukunsa kaikenlaiset häiriöt. Miehistä karkeasti ottaen vähintään joka kahdeskymmenes on narsisti (naistenkin määrä kasvaa jatkuvasti), jonka kanssa tunneyhteys on mahdoton, mutta usein uhrille pitkään mahdoton hahmottaa, miksi tuntuu pahalta. Kohde syyttää itseään ja yrittää tehdä kaikenlaista parantaakseen tilannetta. Narsistihan on useimmiten täysin tietämätön tilastaan ja sysää syyn vastapuolelle. Narsisti yleensä haluaa olla suhteessa tai jopa useammassa yhtä aikaa, joten asia koskettaa monia.
Tiedän valitettavan hyvin tuon mistä kirjoitit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.
Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.
Tuollainen yksinäisyyden kokemus lähtee tuossa tilanteessa usein itsestä ei muista. Ympärillä ihmisiä mutta tuntee silti yksinäisyyden kokemusta.
Silloin ei ainakaan pidä edes mielessään syyttää niitä ympärillä olevia ihmisiä vaan kertoa asiasta heille. Pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä kun niille kertoo tarpeistaan ja tunteistaan ajoissa eikä haudo niitä liian kauan omassa päässään. Liian pitkä hautominen johtaa usein huonoon lopputulokseen monenkin ihmisen kannalta.
Vaikka pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä niin Suomessa on todella paljon pääsääntöisesti välttelevästi kiintyneitä ihmisiä, jotka lähtevät karkuun, jos heitä lähestyy emotionaalisilla yhteisillä asioilla eli ongelmilla. He haluavat olla lähellä, mutta eivät läheisiä.
Sitten on oma lukunsa kaikenlaiset häiriöt. Miehistä karkeasti ottaen vähintään joka kahdeskymmenes on narsisti (naistenkin määrä kasvaa jatkuvasti), jonka kanssa tunneyhteys on mahdoton, mutta usein uhrille pitkään mahdoton hahmottaa, miksi tuntuu pahalta. Kohde syyttää itseään ja yrittää tehdä kaikenlaista parantaakseen tilannetta. Narsistihan on useimmiten täysin tietämätön tilastaan ja sysää syyn vastapuolelle. Narsisti yleensä haluaa olla suhteessa tai jopa useammassa yhtä aikaa, joten asia koskettaa monia.Tiedän valitettavan hyvin tuon mistä kirjoitit.
Ja valitettavasti silloin on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa ja lottovoitto kolmantena. Yksi vaihtoehto on hyväksyä se, että rakas ihminen ei pysty rakastamaan sinua takaisin terveellä tavalla eikä kohtaamaan sinua tunnetasolla.
Monille tuo on kuitenkin liian raskas vaihtoehto ja se syö oman mielenterveyden ja jopa fyysisen terveyden, suomeksi sanottuna pilaa elämää tai elämän. Silloin oikea vaihtoehto on lähteä eikä jäädä odottamaan lottovoittoa.
Lottovoiton saaminen on se, että tunnevammainen ihminen tajuaisi oman tilansa, motivoituisi muutokseen ja parantuneena vielä kokisi sinut siksi ihmiseksi, jonka kanssa hän nyt parantuneena haluaa viettää elämänsä terveesti ja tasapainoisesti. Todennäköisyys on niin pieni, että siihen haavekuvaan voi lisätä yhden tekijän lisää: eroamme ja hän parannuttuaan etsii minut käsiinsä ja olemme onnelliset. Näin pääsee viettämään heti omaa toipumistaan ja omaa elämäänsä.
Nuo tunnekylmät suhteet laukaisevat vastapuolissa läheisriippuvaisuutta, epävakautta, masennusta, ahdistusta, paniikkia jne. On tärkeää, että päästää itsensä toipumaan niistä ja kääntää fokuksen perheenjäsenestä tai seurustelukumppanista tai ystävästä itseensä.
Olen perheellinen. Kun esikoisemme syntyi, hän joutuikin pitkään sairaalahoitoon. Sinä aikana lapsettomat ystävät hävisivät. Muistan ikuisesti, kuinka yhtenä kesäaamuna olin ulkona terassilla vihdoin terveen vauvan kanssa, join kahvia ja pidin pientä sylissä ja mietin, miten yhtä aikaa raastavaa oli olla sekä yksinäinen että naimisissa ja äiti. Selasin Facebookia ja siellä yksi ystäväksi luulemani ihminen mouhkasi muistaakseni Iltalehden uutisen alla siitä, miten perheelliset vain on mammakuplassa ja miten eivät tajua enää mistään mitään, ja miten hän halveksii sellaisia naisia.
Olisin mielelläni kahvitellut ystävien kanssa siinä meidän takapihalla. Enempää ei ollut siinä tilanteessa rahaa, sairaalamaksut vaikka pieniä onkin, oli silti isoja meille. Mies oli vaihtanut työpaikkaa ja oli koko kesän töissä. Olin yrittänyt pitää yhteyttä moneen ihmiseen, mutta se oli yksipuolista.
Moni kertoo, että on jäänyt yksin jos on itse sairastunut, tai puoliso tai oma lapsi on. Mitä se kertoo ihmisistä? Sain sittemmin kavereita muista äideistä, mutta elämien yhteensovittaminen alati muuttuvissa tilanteissa (joku muuttaa toiselle asuinalueelle tai toiseen kaupunkiin, joku menee töihin, jollekin syntyy lisää lapsia ja muut palaa töihin, lapset kasvaa jne) ei ole helppoa.
Minulle korona ja etätöihin siirtyminen teki sen, että ei ole enää aikuiskontakteja kuten ennen. Aviomies ei ole sama asia kuin naispuoleinen ystävä. Ja meilläkin tukiverkot on huvenneet vuosien varrella, emmekä tee kahdestaan juuri muuta kuin käy kaupassa tai koiran kanssa lenkillä. Sekin on totta kai paljon enemmän kuin pikkulapsiaikana. En edes tiedä, mitä olin sanomassa. Elämä on hankalaa, ennustamatonta ja sitä, että ikinä et tiedä mitä toinen käy läpi. Yksinäisyyden vertailu on kurjaa ja yksinäisyyden tunteen kieltäminen toisilta törkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.
Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.
Tuollainen yksinäisyyden kokemus lähtee tuossa tilanteessa usein itsestä ei muista. Ympärillä ihmisiä mutta tuntee silti yksinäisyyden kokemusta.
Silloin ei ainakaan pidä edes mielessään syyttää niitä ympärillä olevia ihmisiä vaan kertoa asiasta heille. Pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä kun niille kertoo tarpeistaan ja tunteistaan ajoissa eikä haudo niitä liian kauan omassa päässään. Liian pitkä hautominen johtaa usein huonoon lopputulokseen monenkin ihmisen kannalta.
Vaikka pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä niin Suomessa on todella paljon pääsääntöisesti välttelevästi kiintyneitä ihmisiä, jotka lähtevät karkuun, jos heitä lähestyy emotionaalisilla yhteisillä asioilla eli ongelmilla. He haluavat olla lähellä, mutta eivät läheisiä.
Sitten on oma lukunsa kaikenlaiset häiriöt. Miehistä karkeasti ottaen vähintään joka kahdeskymmenes on narsisti (naistenkin määrä kasvaa jatkuvasti), jonka kanssa tunneyhteys on mahdoton, mutta usein uhrille pitkään mahdoton hahmottaa, miksi tuntuu pahalta. Kohde syyttää itseään ja yrittää tehdä kaikenlaista parantaakseen tilannetta. Narsistihan on useimmiten täysin tietämätön tilastaan ja sysää syyn vastapuolelle. Narsisti yleensä haluaa olla suhteessa tai jopa useammassa yhtä aikaa, joten asia koskettaa monia.Tiedän valitettavan hyvin tuon mistä kirjoitit.
Ja valitettavasti silloin on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa ja lottovoitto kolmantena. Yksi vaihtoehto on hyväksyä se, että rakas ihminen ei pysty rakastamaan sinua takaisin terveellä tavalla eikä kohtaamaan sinua tunnetasolla.
Monille tuo on kuitenkin liian raskas vaihtoehto ja se syö oman mielenterveyden ja jopa fyysisen terveyden, suomeksi sanottuna pilaa elämää tai elämän. Silloin oikea vaihtoehto on lähteä eikä jäädä odottamaan lottovoittoa.
Lottovoiton saaminen on se, että tunnevammainen ihminen tajuaisi oman tilansa, motivoituisi muutokseen ja parantuneena vielä kokisi sinut siksi ihmiseksi, jonka kanssa hän nyt parantuneena haluaa viettää elämänsä terveesti ja tasapainoisesti. Todennäköisyys on niin pieni, että siihen haavekuvaan voi lisätä yhden tekijän lisää: eroamme ja hän parannuttuaan etsii minut käsiinsä ja olemme onnelliset. Näin pääsee viettämään heti omaa toipumistaan ja omaa elämäänsä.
Nuo tunnekylmät suhteet laukaisevat vastapuolissa läheisriippuvaisuutta, epävakautta, masennusta, ahdistusta, paniikkia jne. On tärkeää, että päästää itsensä toipumaan niistä ja kääntää fokuksen perheenjäsenestä tai seurustelukumppanista tai ystävästä itseensä.
Kiitos sanoistasi. Antaa uskoa että en ole sellainen miksi minua on maalattu niin pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.
Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.
Tuollainen yksinäisyyden kokemus lähtee tuossa tilanteessa usein itsestä ei muista. Ympärillä ihmisiä mutta tuntee silti yksinäisyyden kokemusta.
Silloin ei ainakaan pidä edes mielessään syyttää niitä ympärillä olevia ihmisiä vaan kertoa asiasta heille. Pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä kun niille kertoo tarpeistaan ja tunteistaan ajoissa eikä haudo niitä liian kauan omassa päässään. Liian pitkä hautominen johtaa usein huonoon lopputulokseen monenkin ihmisen kannalta.
Vaikka pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä niin Suomessa on todella paljon pääsääntöisesti välttelevästi kiintyneitä ihmisiä, jotka lähtevät karkuun, jos heitä lähestyy emotionaalisilla yhteisillä asioilla eli ongelmilla. He haluavat olla lähellä, mutta eivät läheisiä.
Sitten on oma lukunsa kaikenlaiset häiriöt. Miehistä karkeasti ottaen vähintään joka kahdeskymmenes on narsisti (naistenkin määrä kasvaa jatkuvasti), jonka kanssa tunneyhteys on mahdoton, mutta usein uhrille pitkään mahdoton hahmottaa, miksi tuntuu pahalta. Kohde syyttää itseään ja yrittää tehdä kaikenlaista parantaakseen tilannetta. Narsistihan on useimmiten täysin tietämätön tilastaan ja sysää syyn vastapuolelle. Narsisti yleensä haluaa olla suhteessa tai jopa useammassa yhtä aikaa, joten asia koskettaa monia.Tiedän valitettavan hyvin tuon mistä kirjoitit.
Ja valitettavasti silloin on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa ja lottovoitto kolmantena. Yksi vaihtoehto on hyväksyä se, että rakas ihminen ei pysty rakastamaan sinua takaisin terveellä tavalla eikä kohtaamaan sinua tunnetasolla.
Monille tuo on kuitenkin liian raskas vaihtoehto ja se syö oman mielenterveyden ja jopa fyysisen terveyden, suomeksi sanottuna pilaa elämää tai elämän. Silloin oikea vaihtoehto on lähteä eikä jäädä odottamaan lottovoittoa.
Lottovoiton saaminen on se, että tunnevammainen ihminen tajuaisi oman tilansa, motivoituisi muutokseen ja parantuneena vielä kokisi sinut siksi ihmiseksi, jonka kanssa hän nyt parantuneena haluaa viettää elämänsä terveesti ja tasapainoisesti. Todennäköisyys on niin pieni, että siihen haavekuvaan voi lisätä yhden tekijän lisää: eroamme ja hän parannuttuaan etsii minut käsiinsä ja olemme onnelliset. Näin pääsee viettämään heti omaa toipumistaan ja omaa elämäänsä.
Nuo tunnekylmät suhteet laukaisevat vastapuolissa läheisriippuvaisuutta, epävakautta, masennusta, ahdistusta, paniikkia jne. On tärkeää, että päästää itsensä toipumaan niistä ja kääntää fokuksen perheenjäsenestä tai seurustelukumppanista tai ystävästä itseensä.
Kiitos sanoistasi. Antaa uskoa että en ole sellainen miksi minua on maalattu niin pitkään.
Kannattaa miettiä, kenen sanoja ne sanat päässäsi ovat. Ja onko hän se ihminen, joka objektiivisesti ajateltuna itse osaa kohdella sinua hyvin ja täyttää tarpeesi.
Olen itse terapiassa purkanut sitä, että tunnen itseni aina olevan syyllinen siihen, että en saa suhdetta toimimaan, minusta ei kiinnostuta tms. Lopulta olen tajunnut, että ne ovat tunnevammaisten vanhempieni sanoja. Vanhempien, jotka eivät nähneet lastensa tarpeita lainkaan eivätkä osanneet vastata niihin. Ne eivät ole todellisuutta minusta eivätkä lopulta edes kovin kaunista puhetta. Myös eksä on antanut oman osuutensa tuohon vahingoittavien määreiden laariin. Minä itse tiedän, kuka minä olen enkä anna enää kenenkään toisen uskotella minulle muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.
Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.
Tuollainen yksinäisyyden kokemus lähtee tuossa tilanteessa usein itsestä ei muista. Ympärillä ihmisiä mutta tuntee silti yksinäisyyden kokemusta.
Silloin ei ainakaan pidä edes mielessään syyttää niitä ympärillä olevia ihmisiä vaan kertoa asiasta heille. Pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä kun niille kertoo tarpeistaan ja tunteistaan ajoissa eikä haudo niitä liian kauan omassa päässään. Liian pitkä hautominen johtaa usein huonoon lopputulokseen monenkin ihmisen kannalta.
Vaikka pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä niin Suomessa on todella paljon pääsääntöisesti välttelevästi kiintyneitä ihmisiä, jotka lähtevät karkuun, jos heitä lähestyy emotionaalisilla yhteisillä asioilla eli ongelmilla. He haluavat olla lähellä, mutta eivät läheisiä.
Sitten on oma lukunsa kaikenlaiset häiriöt. Miehistä karkeasti ottaen vähintään joka kahdeskymmenes on narsisti (naistenkin määrä kasvaa jatkuvasti), jonka kanssa tunneyhteys on mahdoton, mutta usein uhrille pitkään mahdoton hahmottaa, miksi tuntuu pahalta. Kohde syyttää itseään ja yrittää tehdä kaikenlaista parantaakseen tilannetta. Narsistihan on useimmiten täysin tietämätön tilastaan ja sysää syyn vastapuolelle. Narsisti yleensä haluaa olla suhteessa tai jopa useammassa yhtä aikaa, joten asia koskettaa monia.Tiedän valitettavan hyvin tuon mistä kirjoitit.
Ja valitettavasti silloin on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa ja lottovoitto kolmantena. Yksi vaihtoehto on hyväksyä se, että rakas ihminen ei pysty rakastamaan sinua takaisin terveellä tavalla eikä kohtaamaan sinua tunnetasolla.
Monille tuo on kuitenkin liian raskas vaihtoehto ja se syö oman mielenterveyden ja jopa fyysisen terveyden, suomeksi sanottuna pilaa elämää tai elämän. Silloin oikea vaihtoehto on lähteä eikä jäädä odottamaan lottovoittoa.
Lottovoiton saaminen on se, että tunnevammainen ihminen tajuaisi oman tilansa, motivoituisi muutokseen ja parantuneena vielä kokisi sinut siksi ihmiseksi, jonka kanssa hän nyt parantuneena haluaa viettää elämänsä terveesti ja tasapainoisesti. Todennäköisyys on niin pieni, että siihen haavekuvaan voi lisätä yhden tekijän lisää: eroamme ja hän parannuttuaan etsii minut käsiinsä ja olemme onnelliset. Näin pääsee viettämään heti omaa toipumistaan ja omaa elämäänsä.
Nuo tunnekylmät suhteet laukaisevat vastapuolissa läheisriippuvaisuutta, epävakautta, masennusta, ahdistusta, paniikkia jne. On tärkeää, että päästää itsensä toipumaan niistä ja kääntää fokuksen perheenjäsenestä tai seurustelukumppanista tai ystävästä itseensä.
Kiitos sanoistasi. Antaa uskoa että en ole sellainen miksi minua on maalattu niin pitkään.
Kannattaa miettiä, kenen sanoja ne sanat päässäsi ovat. Ja onko hän se ihminen, joka objektiivisesti ajateltuna itse osaa kohdella sinua hyvin ja täyttää tarpeesi.
Olen itse terapiassa purkanut sitä, että tunnen itseni aina olevan syyllinen siihen, että en saa suhdetta toimimaan, minusta ei kiinnostuta tms. Lopulta olen tajunnut, että ne ovat tunnevammaisten vanhempieni sanoja. Vanhempien, jotka eivät nähneet lastensa tarpeita lainkaan eivätkä osanneet vastata niihin. Ne eivät ole todellisuutta minusta eivätkä lopulta edes kovin kaunista puhetta. Myös eksä on antanut oman osuutensa tuohon vahingoittavien määreiden laariin. Minä itse tiedän, kuka minä olen enkä anna enää kenenkään toisen uskotella minulle muuta.
Minua on syyllistetty niin pitkään sellaisista asioista joita en ole tehnyt enkä ole tiennyt tehneeni. Ikäänkuin kaikki olisi käännetty ylösalaisin.
Ne teot mitkä olen tehnyt puhtaasti välittämisestä ja rakkaudesta on nyt leimattu minun ilkeilyksi. Se sattuu ja paljon. Mutta olet oikeassa. Ei pidä antaa kenenkään määritellä itseään jos itse tietää millä motiiveilla on itse toiminut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle yksinäisyys on sitä, ettei minulla ole mitään muuta yhteisöä johon kuulua kuin se johon automaattisesti tällä hetkellä kuulun eli mies ja lapseni. He ovat päivät poissa kotoa viettämässä aikaa omissa yhteisöissään. Minä olen yksin kotona ja koen syvää ulkopuolisuutta. Minulla ei ole yhtään todella läheistä ystävää ja mielenterveyteni on ollut murskana lapsuudesta asti. Olen aina takertunut miehiin ja parisuhteeseen, jotten olisi niin yksin ja ulkopuolinen. Nykyään parisuhdekaan ei enää tuo samaa läheisyyden tunnetta kuin ennen. Olen kuin haamu, joka elää perheen kanssa kulissielämää, mutta kenellä ei ole mitään omaa tekemistä, ei mitään omaa ryhmää johon kuulua sen takia, että on juuri oma itsensä eikä mikään roolinsa vanki, "äiti" tai "vaimo".
Olen pahoillani, jos joku minun yksinäisyyden kokemuksestani loukkaantuu.
Vierailija kirjoitti:
Minulle yksinäisyys on sitä, ettei minulla ole mitään muuta yhteisöä johon kuulua kuin se johon automaattisesti tällä hetkellä kuulun eli mies ja lapseni. He ovat päivät poissa kotoa viettämässä aikaa omissa yhteisöissään. Minä olen yksin kotona ja koen syvää ulkopuolisuutta. Minulla ei ole yhtään todella läheistä ystävää ja mielenterveyteni on ollut murskana lapsuudesta asti. Olen aina takertunut miehiin ja parisuhteeseen, jotten olisi niin yksin ja ulkopuolinen. Nykyään parisuhdekaan ei enää tuo samaa läheisyyden tunnetta kuin ennen. Olen kuin haamu, joka elää perheen kanssa kulissielämää, mutta kenellä ei ole mitään omaa tekemistä, ei mitään omaa ryhmää johon kuulua sen takia, että on juuri oma itsensä eikä mikään roolinsa vanki, "äiti" tai "vaimo".
Olen pahoillani, jos joku minun yksinäisyyden kokemuksestani loukkaantuu.
Tulee surullinen olo puolestasi. Onko sinulla päivisin aikaa? Jospa alkaisit tutustua itseesi, ihan aktiivisesti? Moni jumppaa ja urheilee, mutta unohtaa kehittää ja huoltaa itseään henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap täällä koittaa kommentoida, mutta jostain syystä saan aina viestin: "kommenttisi julkaistaan hyväksynnän jälkeen" ja sitten ei kuitenkaan julkaista. Seuraan kuitenkin mielenkiinnolla tätä keskustelua, vaikkeivat kommenttini näemmä menekään läpi.
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä koittaa kommentoida, mutta jostain syystä saan aina viestin: "kommenttisi julkaistaan hyväksynnän jälkeen" ja sitten ei kuitenkaan julkaista. Seuraan kuitenkin mielenkiinnolla tätä keskustelua, vaikkeivat kommenttini näemmä menekään läpi.
Jos kopioit sen saman viestin uudelleen ja muutat vain jonkun sanan, ei mene läpi. Mutta tuokin meni, kun kirjoitit kokonaan erilaisen. Siellä on joku vääränlainen sana joukossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No yksinäisyyttä on erilaista, sun kokemus yksinäisyydestä ei ole ainoa. Eikä se elo perheessä välttämättä ole mitään juhlaa. Täälläkin saa lukea paljon juttuja siitä, miten puolison kanssa saatetaan elää ihan erillistä elämää, eikä mitään emotionaalista yhteyttä välttämättä ole jäljellä. Ymmärrän kyllä, että tuollainen totaalinen yksinäisyys myös vaikuttaa ajattelutapaan ja katkeroittaa, mutta ei tunteista mielestäni voi sanoa, että joku ei ole oikeutettu tuntemaan jotain tunnetta, koska X. Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Se on vain erilaista yksinäisyyttä.
Minusta yksinäisyys on sitä, ettei ole ketään, jonka kanssa kokea oikeaa yhteyttä ja jonka seurassa ilmaista itseään autenttisesti. Se on mahdollista, vaikka olisi perhettä ja kavereita.
Tuollainen yksinäisyyden kokemus lähtee tuossa tilanteessa usein itsestä ei muista. Ympärillä ihmisiä mutta tuntee silti yksinäisyyden kokemusta.
Silloin ei ainakaan pidä edes mielessään syyttää niitä ympärillä olevia ihmisiä vaan kertoa asiasta heille. Pääsääntöisesti ihmiset ovat hyviä kun niille kertoo tarpeistaan ja tunteistaan ajoissa eikä haudo niitä liian kauan omassa päässään. Liian pitkä hautominen johtaa usein huonoon lopputulokseen monenkin ihmisen kannalta.
Voi myös johtua siitä, että ihminen ei koe ikäänkuin olevansa omalla paikallaan ja elävänsä sellaista elämää kuin haluaa. Jos esimerkiksi viettää aikaa porukassa, jossa arvomaailma tai kiinnostuksenkohteet ei oikein vastaa omia, mutta muitakaan kavereita ei ole. Silloin tulee helposti yksinäinen ja irrallinen olo, mutta välttämättä ei edes itse tajua mistä kiikastaa.
Toisaalta monet myös kokevat, että vaikka on kavereita tai ystäviä joiden kanssa viettää aikaa, eivät nämä ihmiset ota itse oma-aloitteisesti koskaan yhteyttä. Silloinkin on aika luonnollista kokea yksinäisyyden ja arvottomuuden tunteita.
Ylipäänsä koen kyllä itse vieraaksi ajatuksen, että yksinäisyydestä missään tilanteessa alkaisi syyttelemään ketään. Itse olen kokenut sekä ap:n tyylistä absoluuttista yksinäisyyttä että yksinäisyyttä, jossa on kyllä ihmisiä ympärillä, mutta usein myös kokemus, että jää vähän ulkopuoliseksi eikä minuun oteta yhteyttä, vaikka vietetään aikaa yhdessä ihan mielellään, kun itse kutsun. Kummassakaan tapauksessa en ole kokenut tarvetta syytellä asiasta ketään, vaan jälkimmäisessäkin tapauksessa syytökset kohdistuvat helpommin omaan itseen. Luulen, että yleisempää onkin, että yksinäiset ihmiset miettivät, mikä heissä on vikana sen sijaan että kohdistaisivat tällaiset ajatukset ulkopuolisiin.
Joku ketjussa viittasi lapsuuden kokemuksiin. Jäin miettimään asiaa. Mulla on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus. On rakastettu, hoivattu, kannustettu ja rohkaistu. On saanut epäonnistua ja on kannustettu epäonnistumisen jälkeen yrittämään uudelleen. Uskoisin, että tästä syystä mulle on kehittynyt varsin hyvä resilienssi. Ja kun lisäksi tiedän, että jos jokin katastrofi iskee, lähisuku tulee auttamaan.
Ehkä juuri tästä syystä mä en ole oikein koskaan kaivannut mitään "syvällistä yhteyttä" toiseen ihmiseen. Aikoinaan sairaanhoito-opistossa olin kiinnostunut psykologiasta sekä surutyöstä ja muista elämän kriiseistä. Luin aiheesta enemmän kuin mitä kursseista läpi pääseminen edellytti. Kun sitten koin ensimmäisen suuren menetykseni, tunnistin itsestäni, missä surutyön vaiheessa milloinkin olen. Enkä yrittänytkään selvitä surustani yhtään nopeammin. Kun olen kokenut tarvetta puhua ongelmistani jollekin toiselle ihmiselle, olen puhunut sellaisille, joilla on ollut omakohtaista kokemusta samasta ongelmasta. Eli hakenut vertaistukea. Ystäviltäni ja kavereiltani en ole vertaistukea hakenut, koska se olisi ollut käytännössä yhtä hyödytöntä kuin puhua heille mandariinikiinaa. Kokisin turhauttavaksi selittää tuntikausia toiselle ihmiselle jotain asiaa eikä toinen siltikään tajuaisi, mitä mä tarkoitan. Mieluummin siis sellaiselle, joka tajuaa heti.
Mä en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, mutta se johtuu melko varmasti siitä, ettei mulla ole koskaan ollut "sisäisesti turvaton" olo. Ei ennen lapsia, ei yksinhuoltajana eikä nytkään, kun lapseni ovat jo aikuisia. Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta he ovat kaikki sellaisia, että joku toinen kokisi itsensä yksinäiseksi heistä huolimatta. Koska näissä ihmissuhteissa ei ole sellaista "syvällistä yhteyttä", mitä moni kaipaa. Ehkä yksinäisyyden perimmäinen syy onkin se, että kokee tarvitsevansa syvällistä yhteyttä toieen ihmiseen, mutta ei kohtaa sellaista ihmistä, jolta sen saisi? Sen vuoksi puoliso, lapset, ystävät jne eivät riitä poistamaan yksinäisyyden tunnetta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on puolisolla mielenterveysongelmia. Pidän koko käytännön sirkusta pyörimässä samalla kun toimin hänen henkilökohtaisena terapeuttinaan.
Kukaan lähipiirissäni ei tiedä tästä tilanteesta mitään. Voin varmuudella sanoa olevani absoluuttisesti yksinäisin henkilö missä tahansa huoneessa. Minun ja muiden ihmisten välillä on näkymätön lasilevy enkä voi koskettaa ketään eikä kukaan voi koskettaa minua. Hymyilen, puristan kättä ja kerron vaikka hauskan vitsin. Mutta minä en ole paikalla. Olen täällä missä on vain loputon toisen ihmisen muodostama tyhjä avaruus. Musta aukko, johon kaikki rakkaus, kaikki ymmärrys ja kaikki teot uppoavat jättämättä jälkeäkään.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi tosi kiva tietää mitä nämä aloituksen alapeukuttajat aiheesta ajattelevat? Olen avoin kaikenlaisille näkökulmille!
ApEn alapeukuttanut aloitustasi. Tässä voi olla kyse ihan siitä, että lapsettomana sinkkuna sä et kotonasi edes odota kenenkään ottavan sua huomioon millään tavalla. Mutta jos olet parisuhteessa, odotat tietenkin puolisosi huomioivan sut. Ja jos hän ei kuitenkaan huomioi, tunnet itsesi vieläkin yksinäisemmäksi kuin jos sun ei tarttis katsella sen törpön naamaa joka päivä. On yksinäisiä, joita kehotetaan hakeutumaan ihmisten pariin ja jotka kertovat, että ihmisten parissa he tuntevat itsensä vieläkin yksinäisemmiksi kuin yksin ollessaan.
Kiitos, tämä oli hyvä pointti! Kieltämättä olisi ihan kamalaa asua jonkun sellaisen kanssa, joka ei välittäisi musta pätkääkään. Ovatko se sitten rahalliset syyt tai lapset jotka estävät eroamasta? Myönnän, että ainakin saan itse olla kotonani "rauhassa". Ei tarvitse katsella ketään henkilöä, joka ei välitä musta / josta en itse välitä.
Ap
Eipä niitä muita pointteja olekaan. Tuo on se syy miksi perheellinen tuntee yksinäisyyttä. Että voitaisko puolin ja toisin ymmärtää, että yksinäisyyttä on erilaista? Perheellisen tai parisuhteessa olevan yksinäisyys on erilaista kuin lapsettoman sinkun yksinäisyys, mutta ei vähempiarvoisempaa.
Vierailija kirjoitti:
On rankkaa kun ei ole ketään kenen kanssa suunnitella lomia. Toki yksinkin voi matkustaa ja niin teenkin. Ennen kuin kaverit saivat lapsia oli matkaseuraa ja sitä kyllä kaipaan, että edes joskus voisi kokea asioita jonkun kanssa.
Joo onpa rankkaa. Onneksi itselläni ei ole koskaan lomaa.
Minä yksineläjänä ymmärrän hyvin sen, että seurassakin voi tuntea yksinäisyyttä. Omassa lapsuudenperheessä olin tuskallisen yksin, kun ei nähty, kuultu eikä välitetty. Suurimman osan aikuisuudestani olen elänyt lähes täysin erakkona, mutta yksinäisyyttä tunnen aniharvoin.
Vierailija kirjoitti:
On rankkaa kun ei ole ketään kenen kanssa suunnitella lomia. Toki yksinkin voi matkustaa ja niin teenkin. Ennen kuin kaverit saivat lapsia oli matkaseuraa ja sitä kyllä kaipaan, että edes joskus voisi kokea asioita jonkun kanssa.
Kunpa voisimme vaihtaa osia. Minä, perheenäiti, haluaisin matkustaa ilman lasta ja ilman miestänikin (joskus). Yksin saa tehdä mitä haluaa eikä toisen mielialat vaikuta päivään.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on puolisolla mielenterveysongelmia. Pidän koko käytännön sirkusta pyörimässä samalla kun toimin hänen henkilökohtaisena terapeuttinaan.
Kukaan lähipiirissäni ei tiedä tästä tilanteesta mitään. Voin varmuudella sanoa olevani absoluuttisesti yksinäisin henkilö missä tahansa huoneessa. Minun ja muiden ihmisten välillä on näkymätön lasilevy enkä voi koskettaa ketään eikä kukaan voi koskettaa minua. Hymyilen, puristan kättä ja kerron vaikka hauskan vitsin. Mutta minä en ole paikalla. Olen täällä missä on vain loputon toisen ihmisen muodostama tyhjä avaruus. Musta aukko, johon kaikki rakkaus, kaikki ymmärrys ja kaikki teot uppoavat jättämättä jälkeäkään.
💜
Täällä perheellinen yksinäisyyttä kokeva. Uskon, että yksinäisyyttä voi olla ihan millaisessa elämäntilanteessa tahansa. Aiemminkin oli hyviä pointteja, ehkä vain halusin tulla purkamaan omaa yksinäisyyttäni.
Mieheni tekee pitkää työpäivää, eikä lapsen tultua ole ollut juurikaan kiinnostunut minusta. Olin ennen perhettä ja parisuhdetta aktiivinen, harrastin paria lajia, joissa oli paljon läheisiä ihmisiä, ystäviä minulla on sekä lapsuudesta että aikuisiällä tulleita, tein töitä sosiaalialalla ja lisäksi vapaaehtoistyötä. Nyt olen kotona kahdestaan taaperon kanssa. Lapsen sairauden vuoksi välttelemme muita lapsia / sisätiloja näin talviaikaan. Onhan minulla lapseni, mutta olen todella yksinäinen. Ei lapsesta ole samanlaista seuraa kuin toisesta aikuisesta. Ystävieni kanssa meillä on ollut ennemminkin tapana nähdä ja tehdä asioita yhdessä kuin puhua puhelimessa. Pari viestiä viikossa on nykyään aivan tavallista ja ainoa kontaktini ulkomaailmaan kun ennen tapasin ystäviä noin 2 kertaa viikossa ja harrastuksissa meni 3 iltaa. Ma-pe olin ihmisten keskellä töissä yli 7h. Ihan valtava ero....