Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?

En tiedä, voiko sitä koskaan hyväksyä niin, että olisi asian kanssa aidosti sinut. 

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka hokevat, ettei saa antaa trauman määritellä itseään tai "turha niitä menneitä on muistella". Näillä ihmisillä ei joko ole mitään kokemusta traumaattisesta elämästä joka jatkuu vuosia, tai sitten ovat puolestaan niin traumatisoituneita, etteivät ole itsekään siitä tietoisia. 

Itselläni meni 20 vuotta(!) tajuta, että olen ihan kelvollinen ihminen. 20_v**tun_vuotta. Jos vauvasta asti tekee kaiken väärin, on pelkkä rasite eikä kukaan usko kykyihisi, lopputulos on aikalailla tämä. Ai joo, mainitsinko että olen testien mukaan keskivertoa älykkäämpi? Minusta olisi voinut tulla vaikkapa opettaja, lääkäri tai muu yhteiskunnalle tärkeä hahmo. Mutta kiitos vanhempieni, ei tullut. Minusta tuli syömishäiriöinen ja masentunut, ahdistunut, traumaoireileva neuroottinen nainen, joka ei ole käynyt päivääkään töissä. 

Olen vuosikausia yrittänyt löytää tapaa tulla toimeen sen kanssa, miten vanhempani kaltoinkohtelivat minua ja lopuksi hylkäsivät, vakuutettuaan ensin 35 vuotta, miten kovasti rakastivat minua.

Terapeutti yritti ehkä luoda ymmärrystä siitä, että vanhempani mitä tekivät, koska heillä oli omat ongelmansa. Minä kuulin sen niin, että minun pitää ymmärtää heitä. Olo lähinnä paheni.

Terapiakirjallisuus painottaa anteeksiantamisen merkitystä, sitä, miten se on hyväksi itselle. Koin sen vaikeaksi, varsinkin kun vanhempani eivät ottaneet mitään vastuuta tekemisistään.

Vasta myöhemmin luin, että minunkaltaisissani tapauksissa on syytä antaa tilaa vihantunteille ennen anteeksiantamiseen pyrkimistä. Vasta Hellsteniltä luin, että anteeksiantaminen voi olla lähtöisin myös vihasta: suojeleva teko itseä kohtaan. Ja että vaikka antaa anteeksi, ei tarvitse edelleenkään pitää oikeana sitä, mitä on tehty, tai olla tekemisissä väärintekijän kanssa. Vasta myöhemmin tajusin, että vaikka hyväksyy asiat, niistä ei edelleenkään tarvitse pitää.

Vaikka en ole uskonnollinen tai kuulu kirkkoon, Tyyneysrukous puhuttelee minua: "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Menneisyyttä ei voi muuttaa. Hedelmällistä ikää ei voi muuttaa. Rakastaa ja rakastua voi missä iässä tahansa. Minulle ystäväni ovat perhe. Tosiasioita ei voi muuttaa, tuskaa aiheuttavan tulkinnan kylläkin.

Minua puhutteli lehtijuttu, jossa kerrottiin, että raiskauskeskuksen seinällä on kyltti "Nyt on näin". Tässä hetkessä. Nyt. Ei: loppuelämäsi on pilattu, sinun täytyy elää kurjuudessa etkä voi enää koskaan nauttia seksistä. Ei. "Nyt on näin". Jossain toisessa hetkessä on toisin.

Elämä on nyt. Se on teemuki työpöydän reunalla, hyvinvoiva viherkasvi ja tuulinen, luminen sää ulkona. Se on vauva-palsta, jossa voi seurata hyvin erilaisten ihmisten elämää. Se on hiljainen seinänaapuri ja hiljalleen lisääntyvä kevään valo.

Sinun elämäsi on sitä, mihin huomiosi kiinnität, mitä ajattelet ja mitä teet. Voit vaikuttaa kaikkiin kolmeen.

Pystyn kyllä normaaliin elämään, mutta olen työstänyt asioita itsenäisesti, sekä terapiassa paljon. Ajattelutapani on jäänyt pessimistiseksi, mutta tiedostan tämän niin en vaivu täyteen epätoivoon. Ymmärrys kumppanilta ja muilta ihmisiltä on auttanut matkan varrella tosi paljon.

"Itselläni meni 20 vuotta(!) tajuta, että olen ihan kelvollinen ihminen. 20_v**tun_vuotta. Jos vauvasta asti tekee kaiken väärin, on pelkkä rasite eikä kukaan usko kykyihisi, lopputulos on aikalailla tämä. Ai joo, mainitsinko että olen testien mukaan keskivertoa älykkäämpi? Minusta olisi voinut tulla vaikkapa opettaja, lääkäri tai muu yhteiskunnalle tärkeä hahmo. Mutta kiitos vanhempieni, ei tullut. Minusta tuli syömishäiriöinen ja masentunut, ahdistunut, traumaoireileva neuroottinen nainen, joka ei ole käynyt päivääkään töissä. "

Sama setti täällä. Toki en ole varma, mihin kiitos kohdallani kuuluu, tai onko sillä enää väliäkään.

Vakavista mt-ongelmista paranee psykologisesti vain yhdellä keinolla ja se on itsensä ylittäminen (eng, self-overcoming). Ja mikä tekee asian haastavaksi, on se, että itsensä ylittämisen joutuu elämässä tekemään aina uudestaan ja uudestaan. 

Elämä kannattaa ottaa vastaan haasteena. 

Luulin vielä vuosi sitten, ettei tule olemaan minulle mahdollista, kunnes löytyi sopiva terapiamuoto, ja hyvä lääkitys, mutta tämä on hieman ohi aiheen.

Hyväksyin tilanteeni helposti kaiketi siksi, etten ollut koskaan ollutkaan työkykyinen, tai haaveillut normaalista elämästä, koettuani vaikean trauman teininä. Sen jälkeen odotin aina, että jotakin pahaa tapahtuu, joten koin, että asiani ovat valtavan hyvin, jos minulla oli vain kaikki tarvittava. Eli siis vastaus kysymykseen on, että hyväksyin kohtaloni olemalla kiitollinen siitä, ettei tilanteeni ollut sen huonompi. En kaivannut mitään sen parempaa, koska kaikkeen uuteen liittyi riskejä, epävarmuuksia ja muutoksia, joita en halunnut tuoda elämääni, sillä ne tuhosivat mielenrauhani täysin vähäksi aikaa.

Toissa vuoden vaihteessa havahduin siihen, etten muistanut edesmenneestä vuodesta juuri mitään. Alkoi ahdistamaan se, että elämä jää täysin elämättä. Totesin, että se johtuu siitä, etten ole luonut uusia muistoja, tehdessäni kaiken vuosikausia täysin samalla tavalla. Päätin, että teen asioita hieman eri tavalla. Esimerkiksi kävelin hieman eri reittiä kuin tavallisesti, siinä missä yleensä kuljin aina samaa reittiä. Astuin sisälle läheiseen kirjastoon, jossa en ollut käynyt koskaan, vaikka oli asunut alueella jo vuosikausia. 

En ole vieläkään millään tavalla työkykyinen, mutta parempaan mennään, vaikka luulin sen olevan mahdotonta niin monen vuoden jälkeen. Ainakin koen elämäni tällä hetkellä paljon mielekkäämmäksi kuin vuosia sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vakavista mt-ongelmista paranee psykologisesti vain yhdellä keinolla ja se on itsensä ylittäminen (eng, self-overcoming). Ja mikä tekee asian haastavaksi, on se, että itsensä ylittämisen joutuu elämässä tekemään aina uudestaan ja uudestaan. 

Elämä kannattaa ottaa vastaan haasteena. 

Olen vähän eri mieltä tuosta kaikkineen.

Olen (ehkä aikuisten neuvojen ja ohjauksen puutteessa) lapsesta saakka kuvitellut että sitten kun on aikuinen saa päättää itse omista asioistaan. Sitten on voimia ja rohkeutta suojella itseään.

Sama illuusio oli vielä parikymppisenä, että "nyt kun oikein yritän asettaa mieleni oikeaan tilaan niin paranen lopullisesti peloista ja ahdistuksista" sitten romahtelin ja petyin itseeni kun en pystynytkään päättämään että nyt vain nousen ja kaikki on hyvin ja voin alkaa elää hyvää ja normaalia aikuisen elämää.

Nyt vasta, reilu kolmekymppisenä tajuan että tuo minkä sokeasti kuvittelin totuudeksi olikin joku itse lapsena itselleni opettama malli

"kun yritän oikein tosissani kaikki kääntyy hyväksi ja elän elämäni onnellisena loppuun asti".

No ei näin. Tajusin ihan vastikään että traumojeni käsittely ja mielenterveyden parantuminen on edestakainen aalto.

Aina kun saa yhden asian "oivallettua" tulee sata muuta kysymystä ja ratkaistavaa ongelmaa.

Yritän nyt vain hyväksyä sen, että parempi vointi ei ole minun onnistumisistani johtuva nousujohdanteinen käppyrä vaan enemmänkin sykli jossa kaikki elämänosa-alueet liittyvät toisiinsa ja voivat mullistua omasta toiminnastani riippumatta ja se ei ole minun henkilökohtainen epäonnistumiseni tai omaa syytäni ja tyhmyyttäni.

Ts. traumojen kanssa on helvetillistä elää, mutta syyllisyydentunne ja itseruoskinta selkeästi pahensivat vain omaa oloani ja alkoivat passivoida, koska en uskaltanut yrittää enää mitään.

Tsemppiä kaikille ketjussa <3

Kun laitoin äitini kanssa välit kokonaan poikki viisikymppisenä, niin olen alkanut ymmärtää traumani lähteen. Eristin lähteen, heti aloin päästä parempaan tasapainoon.

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Itse pystyisin elämään normaalimpaa elämää ilman parisuhdetta.

Itselle tämä elämä on nyt normaalia, muttahaaveilen silti samoista asioista kuin ennenkin. Tai ehkä jotkin haaveet ovat muuttaneet muotoaan, mutta joka tapauksessa haaveilen ,ja pystyn myös  iloitsemaan asioista. Iloitsemisen aiheet ovat kylläkin hyvin pieniä ehkäpä muiden mielestä, mutta itselle isoja. Esimerkiksi jos olen jaksanut piirtää/maalata tai kirjoittaa, tai joku on ollut kerrankin ystävällinen  minulle/ olen saanut kaupassa ilmaisen muovipussin/ joku on antanut pantillisen tölkin, olen saanut jutella äitini kanssa syvällisiä...

Kuulostaa ehkä säälittävältä,mutta ei se oikeasti ole. Olen vain niin kiitollinen kaikista pienistäkin hyvistä asioista, joista en ehkä aikaisemmin olisi ollut.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kuule tiedä jos 20 vuoden kuluttua pystyt :)

Googleta: toksinen positiivisuus. Olet myrkyllinen ihminen vaikka kuvittelet päinvastoin.

Olen nykyään nelikymppisenä fyysisestikin ihan loppu, yhtään isommasta psyykkisestä tai fyysisestä rasituksesta menee yöunet moneksi päiväksi. Liikuntaa pystyn harrastamaan kevyenä kävelynä korkeintaan siinä missä parikymppisenä vielä jaksoi vaikka mitä. Koita tässä sitten luoda mitään ihmissuhteita, parisuhteita, mennä töihin, ylipäätään hankkia mitään elämää.

Hyvin pystyin hoitamaan lapsen vaikka olin niin traumatisoitunut.

Lapsen hoitaminen paransi oloani koska sitä sai keskittyä toiseen joka on maailman tärkein.

Miessuhteet kyllä ovat haasteellisia, niissä traumat puhkeavat esiin.

Asenteesta kiinni. Jos ajattelet ettet pysty mihinkään, niin käy.

Makaatko kotona lääkepöhnässä?

Vierailija kirjoitti:

Hyvin pystyin hoitamaan lapsen vaikka olin niin traumatisoitunut.

Lapsen hoitaminen paransi oloani koska sitä sai keskittyä toiseen joka on maailman tärkein.

Miessuhteet kyllä ovat haasteellisia, niissä traumat puhkeavat esiin.

Malliesimerkki siitä kuinka traumoja siirretään sukupolvelta toiselle. Traumatisoitunut vanhempi tekee itselleen ilmaisen pikkuterapeutin, johon läheisriippuvaisesta kiinnittyy eikä lapsi pysty koskaan kasvamaan vanhemmastaan erilliseksi.

Uskomukset vaikuttavat myös paljon omaan orientoitumiseen. Vaikka minulla on melkoinen traumahistoria, niin olen saanut avun terapioista ja kiinnostukseni kohteista. Samoin hengellisyydestä. Juuri parisuhteesta koituivat pahimmat traumat, joten ne eivät ole ykkösunelmiani.

Psykiatri Katriina Kuusi kieteyttää hyvin:

”Suosittelen lukemista, koska Merete Mazzarellaa lainatakseni silloin ei ole koskaan yksin. Ja kamarimusiikkia, koska musiikki on helpoin tapa elää puoli metriä maanpinnan yläpuolella.”

Katsoin viime viikolla Walking deadin viimeisiä jaksoja (seuraa juonipaljastus) ja siinä nuorta Lydiaa puree käteen zombi. Käsi on katkaistava, ettei virus leviä. Aaron katsoo Lydiaa suoraan silmiin ja sanoo, että "you are so loved". Ja Lydia uskoo ja käsi katkaistaan.

Näiden kahden näyttelijän välillä oli minusta ihan hyvä kemia. Tunne välittyi.

Ja minä aloin itkeä aivan hallitsemattomasti. En typerien zombieiden tai jonkun Lydia-hahmon vuoksi, vaan itseni. Siinä oli sanat, jotka olisin lapsena ja nuorena halunnut kuulla ja ansainnut kuulla, ja ainoat, joita en koskaan kuullut.

Siinä hetkessä ymmärsin, että minä en ollut huono, minä en tehnyt mitään väärää. Ne muut, joihin minua aina verrattiin, heillä oli elämässään rakkautta ja se rakkaus on kantanut heitä tähän päivään asti. Heihin valettiin luottamus jo lapsena, että elämä kantaa, että he eivät ole ihmisyydessään surkeita ja epätoivottuja.

40 vuotta olen ajatellut, kaiken järjen keskelläkin, että ehkä minä sittenkin vain olin ja olen ihan p***a. Ehkä minun vain olisi pitänyt tajuta, osata, ymmärtää, yrittää, enemmän. Että ei minua olisi pitänytkään kenenkään auttaa tai kannatella, ei edes lapsena. Ei teini-ikäisenä, ei nuorena aikuisena.

Monta karikkoa olen välttänyt, mutta moneen suohon olen myös uponnut.

T. Nainen, kolme diagnoosia, yhteiskunnan eläkkeelle sysäämä (vaikka saatavilla on kaikki tutkimustieto siitä että terapialla olisin selvinnyt ihmiseksi - tämänkin tajusin liian myöhään)

Vierailija kirjoitti:

Niin, mitä nyt sitten on normaali elämä? Aika erilaisia on kuitenkin ihmisten elämät riippumatta siitä, onko traumoja vai ei. 

Freudin määritelmän mukaan mieleltään terve ihminen pystyy tekemään työtä ja rakastamaan. Työn tilalla voisi olla mikä tahansa elämään sisältöä ja merkitystä tuova toiminta.