Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Kirjoittiko ap noin vain tulkitsitko hänen kirjoituksensa noin? Itse tulkitsin aloituksen siten, että parisuhde tai perhe on vain yksi "normaalin" elämän osa-alue joka ap:lle tuntuu tavoittamattomalta. Lisäksi mainittiin työkykyisyys.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Yksinäisyys itsessään voi olla traumatisoivaa. Jos elämä on raskasta, on se vielä raskaampaa silloin jos joutuu kohdata kaikki raskaat asiat yksin.

Ihmisen hermosto toimii siten, että ihmisen on huomattavasti helpompi palautua hälytystilasta, kun lähellä on joku turvallinen, läheinen ihminen, jonka kanssa halailla tai nukkua vierekkäin.

Ihmisen on tietenkin parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa, mutta hyvä parisuhde tukee ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. On täysin inhimillistä ja ymmärrettävää tuntea surua jos ei koe hyvän parisuhteen saamisen ja ylläpitämisen olevan itselle mahdollista.

Pakko kommentoida näin sivusta, että myös se vahingoittaa ihmismieltä jos juostaan tuollaisten illuusioiden perässä. Mitä jos ei syötettäisi toisillemme sitä fiktiivistä prinsessasatua mistään pelastavasta "onnellisesta" parisuhteesta. Opetelkaa elämään omillanne älkääkä läheisriippuvuksissanne tai yhteiskunnan normioletusten sanelemana tavoitelko mitään illuusiota siitä ainoasta oikeasta elämäntavasta missä on pakko olla puoliso.

Kyllä se parisuhteen ja läheisen suhteen kaipaus ja tarve kumpuaa jostakin ihan muusta, kuin läheisriippuvuudesta tai yhteiskunnan normeista. Kysehän on siitä millaisessa elämässä ja elämäntavassa on onnellinen ja tyytyväinen, ei siitä, millaisen oletuksen yhteiskunta asettaa. eri

Vierailija kirjoitti:

Minä haluaisin seksiä, mutta sellaista läheisyyttä ja intiimiyttä sisältävää seksiä. Jos joutuisin jokun itsekkään miehen pantavaksi, se olisi vaan paluuta traumoihin. 

Sellainenhan juuri lisää niitä traumoja. Tälläkin palstalla on naisia neuvottu, että "pitää antaa miehelle, vaikkei itseä huvittaisi, koska on väärin pihdata". Sitten kun on yrittänyt selittää, että siinä vaan rikkoo itsensä jos tuollaiseen alistuu, niin on saanut hirveät vihat ja raivot päällensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Kirjoittiko ap noin vain tulkitsitko hänen kirjoituksensa noin? Itse tulkitsin aloituksen siten, että parisuhde tai perhe on vain yksi "normaalin" elämän osa-alue joka ap:lle tuntuu tavoittamattomalta. Lisäksi mainittiin työkykyisyys.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Yksinäisyys itsessään voi olla traumatisoivaa. Jos elämä on raskasta, on se vielä raskaampaa silloin jos joutuu kohdata kaikki raskaat asiat yksin.

Ihmisen hermosto toimii siten, että ihmisen on huomattavasti helpompi palautua hälytystilasta, kun lähellä on joku turvallinen, läheinen ihminen, jonka kanssa halailla tai nukkua vierekkäin.

Ihmisen on tietenkin parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa, mutta hyvä parisuhde tukee ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. On täysin inhimillistä ja ymmärrettävää tuntea surua jos ei koe hyvän parisuhteen saamisen ja ylläpitämisen olevan itselle mahdollista.

Pakko kommentoida näin sivusta, että myös se vahingoittaa ihmismieltä jos juostaan tuollaisten illuusioiden perässä. Mitä jos ei syötettäisi toisillemme sitä fiktiivistä prinsessasatua mistään pelastavasta "onnellisesta" parisuhteesta. Opetelkaa elämään omillanne älkääkä läheisriippuvuksissanne tai yhteiskunnan normioletusten sanelemana tavoitelko mitään illuusiota siitä ainoasta oikeasta elämäntavasta missä on pakko olla puoliso.

Kyllä se parisuhteen ja läheisen suhteen kaipaus ja tarve kumpuaa jostakin ihan muusta, kuin läheisriippuvuudesta tai yhteiskunnan normeista. Kysehän on siitä millaisessa elämässä ja elämäntavassa on onnellinen ja tyytyväinen, ei siitä, millaisen oletuksen yhteiskunta asettaa. eri

Niin tuskin kukaan on mihinkään parisuhteeseen hakeutunut yhteiskunnan takia, tai siksi että olisi normit täyttävä. Mutta varmasti aika moni on iän myötä huomannut, ettei se parisuhde ollutkaan sitä mitä nuorempana kuvitteli. Osa on sitten yksin, kun tajuaa ettei saa mitään lisäarvoa parisuhteista, osa on suhteessa koska ei osaa olla yksin, eikä usko pärjäävänsä ja pelkää. Hyvin harva on onnellisessa parisuhteessa joka on molemmille hyvä. Monesti suhteessa toinen antaa ja toinen vaan ottaa, eikä se antaja tiedä paremmasta.

Löysin Mielenterveysyhdistyksestä miehen. Hänkin on rikki omalla tavallaan. Hiljaa köpötellään. Välillä tanssitaan.

Parisuhde ei ole hoitosuhde, mutta lähiystävä auttaa ajatukset muualle ainakin joinakin hetkinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa tässä keskustelussa outoja ihmisiä! Kerroin muutamia sivuja sitten olevani mies, joka ei ole koskaan seurustellut, johtuen kiusaamisista, syrjinnästä ja epäluotosta muihin ihmisiin, joka on johtanut vissiin sitten siihen, että ei ole hirveästi ihmissuhteita. Tämän lisäksi isäni on alkoholisti. No kommenttiini tuli hirveästi alapeukutusta. Onkohan kyse palstalla esiintyvästä miesvihasta vai mistä? Ja mitä nyt jotkut naiset täällä kirjoittavat, niin mittavista traumoista huolimatta ovat miehen itselleen onnistuneet löytämään. Tajuatteko yhtään miten vaikeaa/mahdotonta traumatisoituneen miehen on löytää itselleen naista, tai edes kavereita?! No ei, ja moni tässä keskustelussa vain tuijottaa omaan napaansa. Monikohan tässäkin keskustelussa on oikeasti uhriutuvat narsisti eikä varsinainen uhri? Miehenä on nimittäin vain 2 vaihtoehtoa: Itsari tai itseään niskasta kiinni ottaminen. Se itseä niskasta kiinni ottaminen on itseäni ainakin auttanut siten, että duunia ja omaisuutta kyllä on, mutta ihmissuhteita on sen verran, että pitää olla onnellinen kun muutama ystävä sentään löytyy. Ja naista ei ole koskaan onnistunut saamaan suhteeseen, koska naiset vaativat mieheltä henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Naisilla näköjään eri juttu. On veronmaksajien rahoilla maksettuaa terapiaa, mies/aviomies, kaikkea! Ja silti vaan valitetaan ja sen lisäksi haukutaan miehiä! Kiitos vain teille tästä! :D

Olet ihan oikeassa tuossa, että traumataustalla olevan miehen mahdollisuudet on vähäisemmät. Pelkkä miehinen kulttuuri on sellainen, että traumatisoitunut leimataan joko nynnyksi tai hulluksi eikä kukaan sellaisen kanssa halua olla tekemisissä. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei ne naisetkaan kovin paljoa jaksa katsella traumatisoitunutta miestä. Terapiassa käynti ei ole miehille siistiä, vaan halveksittavaa, joten miehet harvemmin sinne hakeutuvat. Uskoisin, että tästä on tilastoja. Sattumaa ei myöskään ole se, että miehet on alkoholismi- ja itsemurhatilastojen kärjessä. 

Olen siis itse mies traumataustalla ja elänyt maskuliinisessa kulttuurissa koko ikäni, tai siihen saakka kunnes eristäydyin kaikesta. Ja ei, en ole homo tai itkupilli, olen vain paskana kaikesta siitä mitä koin lapsena. Mutta sehän ei ketään ole koskaan kiinnostanut, joten olen oppinut pitämään suuni kiinni. Ja tulemaan alkoholistiksi ja pilleristiksikin. Näin se menee.

En tarkoita tällä syyllistää ketään, mutta miehet jää kyllä enemmän yksin kuin naiset. Kulttuuri on sellainen.

Ymmärrettävää. Varsinkin tietynlaiset traumat miehillä ovat sosiaalinen tabu ja me niistä kärsivät miehet emme liika niistä huutele.

Vierailija kirjoitti:

Onpa tässä keskustelussa outoja ihmisiä! Kerroin muutamia sivuja sitten olevani mies, joka ei ole koskaan seurustellut, johtuen kiusaamisista, syrjinnästä ja epäluotosta muihin ihmisiin, joka on johtanut vissiin sitten siihen, että ei ole hirveästi ihmissuhteita. Tämän lisäksi isäni on alkoholisti. No kommenttiini tuli hirveästi alapeukutusta. Onkohan kyse palstalla esiintyvästä miesvihasta vai mistä? Ja mitä nyt jotkut naiset täällä kirjoittavat, niin mittavista traumoista huolimatta ovat miehen itselleen onnistuneet löytämään. Tajuatteko yhtään miten vaikeaa/mahdotonta traumatisoituneen miehen on löytää itselleen naista, tai edes kavereita?! No ei, ja moni tässä keskustelussa vain tuijottaa omaan napaansa. Monikohan tässäkin keskustelussa on oikeasti uhriutuvat narsisti eikä varsinainen uhri? Miehenä on nimittäin vain 2 vaihtoehtoa: Itsari tai itseään niskasta kiinni ottaminen. Se itseä niskasta kiinni ottaminen on itseäni ainakin auttanut siten, että duunia ja omaisuutta kyllä on, mutta ihmissuhteita on sen verran, että pitää olla onnellinen kun muutama ystävä sentään löytyy. Ja naista ei ole koskaan onnistunut saamaan suhteeseen, koska naiset vaativat mieheltä henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Naisilla näköjään eri juttu. On veronmaksajien rahoilla maksettuaa terapiaa, mies/aviomies, kaikkea! Ja silti vaan valitetaan ja sen lisäksi haukutaan miehiä! Kiitos vain teille tästä! :D

Ole hyvä. Samaan veronmaksajien rahoilla maksettuun terapiaan pääsee miehetkin, se on eri asia jos et sinne päätä mennä - ei johdu sukupuolesta. Jos minulla on mies, miksi en ole itse tietoinen tästä? Minä naisena en ole koskaan seurustellut, en koskaan harrastanut seksiä. Vaikka olen halunnut. Miksi sinä panttaat sitä manuaalia, kun selvästi tiedät miten homma toimii - itse en tiedä. Tulen aina vain torjutuksi, ihan niinkuin traumani minua ohjaavat (samoin kun joku perheväkivaltaa lapsuudessaan kokenut päätyy aina niihin väkivaltaisiin suhteisiin). Se, että minulla on yksi reikä enemmän kuin sinulla, ei tee minusta haluttua. Paitsi ehkä niiden keskuudessa jotka hakevat vain sitä reikää. Itse koen olevani ihminen sen reiän ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

jos päätät että et tulee koskaan pystymään normaaliin elämään, niin sitähän sä sitten itsellesi petaat jatkuvasti. Roikkumalla traumoissa vuosikymmeniä ja elämällä näitä aina uudestaan läpi kelaamalla, varmistat että uhrin viitta on ja pysyy tiukasti harteilla. Auttaako tämä sinua oikeasti? Yksikään terapeutti eikä lääke tule tarjoamaan ihmeparantumista. Eikä sitä normaalin elämän mallia kannata hakea kaikista muista ja tietty juuri siitä, mitä itse ei voi saada. Mutta turhaa tätä on jauhata, et tule ymmärtämään kuitenkaan, kun kukaan ei ojenna taikapilleria.

Otan esimerkiksi itseni, koska tiedän oman tilanteeni kaikkein parhaiten. Minulla on mm seksuaalinen trauma ja tästä syystä en pysty koskaan seksiin tai mihinkään intiimiin kanssakäyntiin. Oletko siis sitä mieltä että ratkaisuni selibaatista on väärä ja minun pitäisi väkisin rikkoa itseäni ja altistaa itseni oman kokemukseni mukaisesti raiskaukseen, että olisin "normaali"? Lamaantua kauhusta, oksentaa, haluta riistää itseltäni henki, traumatisoitua toimintakyvyttömäksi, kärsiä niin suuresta itseinhosta että en kestäisi olla omassa kropassani? Voisitko avata minulle, miten tämä on minulle hyväksi verrattuna siihen, etten ajaisi itseäni väenvängällä raunioksi vaan voisin elää itseni kanssa?

Päivät kuluu telkkaria katsoessa ja äänikirjoja kuunnellessa, kyllä sen ajan saa näinkin kulumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jos päätät että et tulee koskaan pystymään normaaliin elämään, niin sitähän sä sitten itsellesi petaat jatkuvasti. Roikkumalla traumoissa vuosikymmeniä ja elämällä näitä aina uudestaan läpi kelaamalla, varmistat että uhrin viitta on ja pysyy tiukasti harteilla. Auttaako tämä sinua oikeasti? Yksikään terapeutti eikä lääke tule tarjoamaan ihmeparantumista. Eikä sitä normaalin elämän mallia kannata hakea kaikista muista ja tietty juuri siitä, mitä itse ei voi saada. Mutta turhaa tätä on jauhata, et tule ymmärtämään kuitenkaan, kun kukaan ei ojenna taikapilleria.

Otan esimerkiksi itseni, koska tiedän oman tilanteeni kaikkein parhaiten. Minulla on mm seksuaalinen trauma ja tästä syystä en pysty koskaan seksiin tai mihinkään intiimiin kanssakäyntiin. Oletko siis sitä mieltä että ratkaisuni selibaatista on väärä ja minun pitäisi väkisin rikkoa itseäni ja altistaa itseni oman kokemukseni mukaisesti raiskaukseen, että olisin "normaali"? Lamaantua kauhusta, oksentaa, haluta riistää itseltäni henki, traumatisoitua toimintakyvyttömäksi, kärsiä niin suuresta itseinhosta että en kestäisi olla omassa kropassani? Voisitko avata minulle, miten tämä on minulle hyväksi verrattuna siihen, etten ajaisi itseäni väenvängällä raunioksi vaan voisin elää itseni kanssa?

kyllä saat jatkaa selibaattiasi ihan rauhassa, ei elämää ole pakko hahmottaa seksin ja parisuhteen kautta. Monelle se tuntuu olevan ainoa autuaaksi tekevä prinsessaunelma. Viestini ydinsisältö oli tässäkin ketjussa valllalla oleva "elämäni on pysyvästi pilalla"..on joo jos päätät näin. Se mikä on kullekin se normaali elämä on jokaisen päätettävissä. Mutta joo, tämä on sinänsä turha keskustelu, kun jokainen voi tulla aina lyömään kovemman kortin pöytään katsos kun minä jouduin tälläiseen...ei tästä ikinä parannuta. Jos joku erehtyy kertomaan keinoja päästä eteenpäin( en tarkoita itseäni), hänet bashataan samantien kun minun traumaani tämä ei koske. Eli kyllä, purista traumaasi joka päivä oikein lujaa ja elää se läpi kymmeniä kertoja, tämä auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jos päätät että et tulee koskaan pystymään normaaliin elämään, niin sitähän sä sitten itsellesi petaat jatkuvasti. Roikkumalla traumoissa vuosikymmeniä ja elämällä näitä aina uudestaan läpi kelaamalla, varmistat että uhrin viitta on ja pysyy tiukasti harteilla. Auttaako tämä sinua oikeasti? Yksikään terapeutti eikä lääke tule tarjoamaan ihmeparantumista. Eikä sitä normaalin elämän mallia kannata hakea kaikista muista ja tietty juuri siitä, mitä itse ei voi saada. Mutta turhaa tätä on jauhata, et tule ymmärtämään kuitenkaan, kun kukaan ei ojenna taikapilleria.

Otan esimerkiksi itseni, koska tiedän oman tilanteeni kaikkein parhaiten. Minulla on mm seksuaalinen trauma ja tästä syystä en pysty koskaan seksiin tai mihinkään intiimiin kanssakäyntiin. Oletko siis sitä mieltä että ratkaisuni selibaatista on väärä ja minun pitäisi väkisin rikkoa itseäni ja altistaa itseni oman kokemukseni mukaisesti raiskaukseen, että olisin "normaali"? Lamaantua kauhusta, oksentaa, haluta riistää itseltäni henki, traumatisoitua toimintakyvyttömäksi, kärsiä niin suuresta itseinhosta että en kestäisi olla omassa kropassani? Voisitko avata minulle, miten tämä on minulle hyväksi verrattuna siihen, etten ajaisi itseäni väenvängällä raunioksi vaan voisin elää itseni kanssa?

kyllä saat jatkaa selibaattiasi ihan rauhassa, ei elämää ole pakko hahmottaa seksin ja parisuhteen kautta. Monelle se tuntuu olevan ainoa autuaaksi tekevä prinsessaunelma. Viestini ydinsisältö oli tässäkin ketjussa valllalla oleva "elämäni on pysyvästi pilalla"..on joo jos päätät näin. Se mikä on kullekin se normaali elämä on jokaisen päätettävissä. Mutta joo, tämä on sinänsä turha keskustelu, kun jokainen voi tulla aina lyömään kovemman kortin pöytään katsos kun minä jouduin tälläiseen...ei tästä ikinä parannuta. Jos joku erehtyy kertomaan keinoja päästä eteenpäin( en tarkoita itseäni), hänet bashataan samantien kun minun traumaani tämä ei koske. Eli kyllä, purista traumaasi joka päivä oikein lujaa ja elää se läpi kymmeniä kertoja, tämä auttaa. 

Sen sijaan että keskityt korostamaan itseäsi ja vittuilemaan, niin jaa ihmeessä viisauttasi ja kerro miten tuosta sitten pääsee yli? Minä kerroin seuraukset sille mitä tapahtuu kun yritän olla intiimisti kenenkään kanssa, sinä et tarjonnut mitään ratkaisua. Pilkka ei ole oikein rakentavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jos päätät että et tulee koskaan pystymään normaaliin elämään, niin sitähän sä sitten itsellesi petaat jatkuvasti. Roikkumalla traumoissa vuosikymmeniä ja elämällä näitä aina uudestaan läpi kelaamalla, varmistat että uhrin viitta on ja pysyy tiukasti harteilla. Auttaako tämä sinua oikeasti? Yksikään terapeutti eikä lääke tule tarjoamaan ihmeparantumista. Eikä sitä normaalin elämän mallia kannata hakea kaikista muista ja tietty juuri siitä, mitä itse ei voi saada. Mutta turhaa tätä on jauhata, et tule ymmärtämään kuitenkaan, kun kukaan ei ojenna taikapilleria.

Otan esimerkiksi itseni, koska tiedän oman tilanteeni kaikkein parhaiten. Minulla on mm seksuaalinen trauma ja tästä syystä en pysty koskaan seksiin tai mihinkään intiimiin kanssakäyntiin. Oletko siis sitä mieltä että ratkaisuni selibaatista on väärä ja minun pitäisi väkisin rikkoa itseäni ja altistaa itseni oman kokemukseni mukaisesti raiskaukseen, että olisin "normaali"? Lamaantua kauhusta, oksentaa, haluta riistää itseltäni henki, traumatisoitua toimintakyvyttömäksi, kärsiä niin suuresta itseinhosta että en kestäisi olla omassa kropassani? Voisitko avata minulle, miten tämä on minulle hyväksi verrattuna siihen, etten ajaisi itseäni väenvängällä raunioksi vaan voisin elää itseni kanssa?

kyllä saat jatkaa selibaattiasi ihan rauhassa, ei elämää ole pakko hahmottaa seksin ja parisuhteen kautta. Monelle se tuntuu olevan ainoa autuaaksi tekevä prinsessaunelma. Viestini ydinsisältö oli tässäkin ketjussa valllalla oleva "elämäni on pysyvästi pilalla"..on joo jos päätät näin. Se mikä on kullekin se normaali elämä on jokaisen päätettävissä. Mutta joo, tämä on sinänsä turha keskustelu, kun jokainen voi tulla aina lyömään kovemman kortin pöytään katsos kun minä jouduin tälläiseen...ei tästä ikinä parannuta. Jos joku erehtyy kertomaan keinoja päästä eteenpäin( en tarkoita itseäni), hänet bashataan samantien kun minun traumaani tämä ei koske. Eli kyllä, purista traumaasi joka päivä oikein lujaa ja elää se läpi kymmeniä kertoja, tämä auttaa. 

Sen sijaan että keskityt korostamaan itseäsi ja vittuilemaan, niin jaa ihmeessä viisauttasi ja kerro miten tuosta sitten pääsee yli? Minä kerroin seuraukset sille mitä tapahtuu kun yritän olla intiimisti kenenkään kanssa, sinä et tarjonnut mitään ratkaisua. Pilkka ei ole oikein rakentavaa.

niin kauan, kun odotat ratkaisun tulevan itsesi ulkopuolelta..niin saatkin jäädä odottamaan, siinä ei auta kymmenet lääkekokeilut eikä terapiatkaan. Ja lopeta kuvittelemasta että koko maailma kettuilee sulle koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ja ura on jo paljon. Mä en kykene töihin lainkaan ja se on hirveää. Mistä te muut työkyvyttömät saatte elämäänne sisältöä ja merkitystä? Ja kuten ap:kin kysyi onko joku päässyt sinuiksi tilanteensa kanssa ja miten?

- sivusta

En minäkään. En kyllä tarvitsisikaan työelämää yhtään mihinkään elämän sisällön puolesta, vaan rahan puute on se ongelma. Tällä hetkellä jaksan lähinnä nukkua ja olla netissä. Tai olen minä siis minimitunneilla työkokeilussa, jossa itkeskelen pitkin päivää kun takaumat ei katso aikaa eikä paikkaa.

Rahanpuute mullakin pahempi, sillä työelämästä sain vain lisää traumoja esimieheltä, joka pyyteli treffeille ja häiriköi ja, kun aina sanoin ei, alkoi hirveä julkinen nöyryytys ja kiusaaminen. Sotealalla vieläpä. Sotealan koulutuksessa taas koin kiusaamista kahden naisen taholta, ulkopuolelle savustamista ym. Mitään sellaista ainakaan en kaipaa. Mutta riittämättömyyden tunne ja häpeä kalvaa, kun koen etten kanna omaa korttani kekoon. Toisina päivinä taas ajattelen, että en saanut apua ajoissa saati tullut kuulluksi, joten pitäkää tunkkinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jos päätät että et tulee koskaan pystymään normaaliin elämään, niin sitähän sä sitten itsellesi petaat jatkuvasti. Roikkumalla traumoissa vuosikymmeniä ja elämällä näitä aina uudestaan läpi kelaamalla, varmistat että uhrin viitta on ja pysyy tiukasti harteilla. Auttaako tämä sinua oikeasti? Yksikään terapeutti eikä lääke tule tarjoamaan ihmeparantumista. Eikä sitä normaalin elämän mallia kannata hakea kaikista muista ja tietty juuri siitä, mitä itse ei voi saada. Mutta turhaa tätä on jauhata, et tule ymmärtämään kuitenkaan, kun kukaan ei ojenna taikapilleria.

Otan esimerkiksi itseni, koska tiedän oman tilanteeni kaikkein parhaiten. Minulla on mm seksuaalinen trauma ja tästä syystä en pysty koskaan seksiin tai mihinkään intiimiin kanssakäyntiin. Oletko siis sitä mieltä että ratkaisuni selibaatista on väärä ja minun pitäisi väkisin rikkoa itseäni ja altistaa itseni oman kokemukseni mukaisesti raiskaukseen, että olisin "normaali"? Lamaantua kauhusta, oksentaa, haluta riistää itseltäni henki, traumatisoitua toimintakyvyttömäksi, kärsiä niin suuresta itseinhosta että en kestäisi olla omassa kropassani? Voisitko avata minulle, miten tämä on minulle hyväksi verrattuna siihen, etten ajaisi itseäni väenvängällä raunioksi vaan voisin elää itseni kanssa?

kyllä saat jatkaa selibaattiasi ihan rauhassa, ei elämää ole pakko hahmottaa seksin ja parisuhteen kautta. Monelle se tuntuu olevan ainoa autuaaksi tekevä prinsessaunelma. Viestini ydinsisältö oli tässäkin ketjussa valllalla oleva "elämäni on pysyvästi pilalla"..on joo jos päätät näin. Se mikä on kullekin se normaali elämä on jokaisen päätettävissä. Mutta joo, tämä on sinänsä turha keskustelu, kun jokainen voi tulla aina lyömään kovemman kortin pöytään katsos kun minä jouduin tälläiseen...ei tästä ikinä parannuta. Jos joku erehtyy kertomaan keinoja päästä eteenpäin( en tarkoita itseäni), hänet bashataan samantien kun minun traumaani tämä ei koske. Eli kyllä, purista traumaasi joka päivä oikein lujaa ja elää se läpi kymmeniä kertoja, tämä auttaa. 

Sen sijaan että keskityt korostamaan itseäsi ja vittuilemaan, niin jaa ihmeessä viisauttasi ja kerro miten tuosta sitten pääsee yli? Minä kerroin seuraukset sille mitä tapahtuu kun yritän olla intiimisti kenenkään kanssa, sinä et tarjonnut mitään ratkaisua. Pilkka ei ole oikein rakentavaa.

Kyllähän ihmiset pääsee yli rais**uksista ja on niiden jälkeenkin vielä intiimisti muiden kanssa. Ei kai se helppoa ole eikä mene mitenkään heittämällä se toipuminen ja vaatii tietysti sen, että kumppani on emotionaalisesti turvallinen ja läsnä tai seksuaalinen toiminta vain uusitaa traumaa. Se on hyvä, ettet ole lähtenyt hoitamaan itseäsi seksillä, jotkut selibaatin sijaan yliseksualisoivat itsensä ja ikään kuin ottavat seksuaalisuutensa omaan valtaansa trauman vastareaktiona. 

Oletko saanut terapiaa?

Up

Kyse on ehkä enemmänkin siitä, että toiset selviytyvät traumatisoitumatta ja toiset eivät. Minun sisaruskatraasta kaksi viidestä selvisi ns. normaaliksi työssäkäyväksi perheelliseksi aikuiseksi. Yksi pystyy elämään normaalia elämää terapian ja lääkityksen avulla. Kahdelle kävi huonosti. Itse olen näistä se toinen selviytyjä.

Minulla ei ole mitään diagnoosia, enkä koe tarvetta terapialle. En pysty kaikkeen samaan kuin paremmat elämänkortit saaneet, mutta hyväksyn sen. Jätän tekemättä ne asiat, joita en pysty ja teen sen mihin pystyn. Ymmärrän sen, että tarvitsen normaalien asioiden hoitamiseen enemmän voimavaroja kuin muut. Olen hyväksynyt sen, että minulla ei ole läheisiä ystäviä, koska minun on vaikea päästää ketään lähelleni. Yritän olla katkeroitumatta. En ole vanhemmilleni mitään velkaa ja olen heidän kanssaan mahdollisimman vähän tekemisissä. Suojelen itseäni. En kerro menneisyydestäni juuri kenellekään tai hyvin vähän ja valikoiden. Edes puolisoni ei tiedä kaikkea. Ehkä olen traumatisoitunut, ehkä en. Olen aina toimintakykyinen, vaikka välillä ikävät muistot valtaavat mielen. Käsittelen niitä musiikin avulla tai menemällä metsään kävelemään.

Elämäni on pilalla. Olen melkein toimintakyvytön. Apua en saa.

Yhteiskunnalta ei saa juurikaan apua.

Kaikki on vaan medikalisaatiota.

Päivä kerrallaan. Jonkinlaista toivoa yritän ylläpitää, mutta tietoinen siitä että jonain päivänä saattaa se seinä tulla vastaan, eikä enää jaksa...

.

Tunnistan tunteesi. Minua lohduttaa yhteiskuntakritiikki ja toisinajattelu: kapitalismi kehottaa samaan muottiin. Mutta en pysty enkä edes enää halua sinne. Olen etsinyt muiden toisinajattelijoiden seuraa, sellaisten ihmisten jotka kulkevat omaa tietään, jolloin minun ei tarvitse olla yksin, vaan mennään kukin omaa tietämme mutta yhdessä.

On paljon yksineläjiä, hulluja kissanaisia ja muita, joiden seurassa viihtyy hyvin, jos ei ole puolisoa.

Toinen auttava asia on oikea lääkitys mielen sairauksiin, joiden myötä työkykyni parani varmaankin 150 %.

Lähetän lämpimiä ajatuksia tähän vanhaan ketjuun.