Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?
22.02.2023 |
Olen käynyt vuosia terapiassa ja siitä on ollut paljon apua. Terapian hyödyistä huolimatta olen joutunut hyväksymään, etten tule ikinä elämään ns normaalia elämää. Minulla ei tule koskaan olemaan parisuhdetta tai perhettä. En tule koskaan kuntoutumaan työkykyiseksi. Opin tulemaan paremmin toimeen haasteideni kanssa, mutta en tule koskaan terveeksi.
Elämässäni on hyviä asioita esim ystäviä ja harrastukset, mutta välillä toivon että olisi mahdolista elää normaalia parisuhde tai perhe-elämää.
Te muut jotka olette liian rikkinäisiä ja joiden elämä on liian sotkuista ja vaikeaa jaettavaksi, miten olette hyväksyneet tilanteenne?
Kommentit (260)
Vierailija kirjoitti:
Itselläni mennyt niin monta asiaa pieleen lapsuudesta lähtien...synnyin nepsy-lapseksi ja myös äo:ni on tavallista alhaisempi (nämä psykologin testeissä testattu kahteen kertaan) ja tästä syystä minua kiusattiin koko peruskouluikä. Myös kotona oli ongelmia ja isälläni oli taipumusta väkivaltaan lapsia kohtaan joten opin pelkäämään sekä koulussa että kotona.
Yritin opiskella, huonolla menestyksellä. Sain vaikean sosiaalisten tilanteiden pelon ja koska ymmärrykseni sosiaalisista tilanteista on aika heikko ja en pysty kunnolla tulkitsemaan toisten kasvojen ilmeitä ja sanattomia eleitä, on vuorovaikutus muihin ollut aina haastavaa. Koulu on ollut raskasta, koska muisti on huono ja kärsin myös oppimisvaikeuksista (vaikeat hahmottamisongelmat). Myöhemmin äiti tunnusti, että poltti tupakaa koko raskausaikani ja joikin välillä :(
Yritin käydä terapiassa, joka lopulta keskeytyi. Terapeutti totesi, että psyyken rakenteeni on liian hauras ja traumojani ei pystytä työstämään. Jouduin tk-eläkkeelle alle 40v. Muutama ystävä oli nuorempana, mutta koulun takia (joka jäi kesken) muutin kauas heistä ja nyt olemme vieraantuneet enkä ole nähnyt heitä vuosiin, vain pariin on jonkinlainen yhteys olemassa (tekstiviestit/netti)
En ole koskaan seurustellut, vaikka hyvä parisuhde on ollut ykköstoiveeni jo 13-vuotiaasta. En ole koskaan tuntenut varsinaisesti kuuluvani mihinkään vaan aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kaiken lisäksi sain jo nuorena pahat tuki-ja liikuntaelinongelmat ja selkä on aivan pas kana ja syön päivittäin särkylääkkeitä ja paha migreeni myös, minkä takia liikunta on haasteellista eikä muu onnistui kuin lyhyt lenkki kerran, pari viikossa. Siivota en kunnolla jaksa ja asunto on aina sotkussa enemmän tai vähemmän.
Sitten, kaiken kukkuraksi, selvisi että asun homeasunnossa ja ei ole varaa muuttaa tästä pois koska kunnan asunto ja rahani eivät riitä muuttoon eikä yksityisen vuokriin. Vuokranantaja ja isännöitsijä kieltävät homeen olemassaolon. Tuntuu että tämä on viimeinen niitti ja tulen varmaankin kuolemaan pian (en itse murhaan mutta terveys muuten pettää lopullisesti varmasti) ja en jaksa enää uskoa mihinkään parempaan.
Monilla on toivoa, mutta tuntuu että minä kuulun niihin, joilla sitä ei ole vaan asiat menevät aina huonompaan suuntaan. Olen rukoillut jopa Jumalalta apua mutta ei siitäkään mitään tullut
Jos Jumala ei tunnu aivan vieraalta, niin olisiko seurakunnasta ja diakonista apua uuden asunnon ja vaikka vapaaehtoistyön tai joidenkin kerhojen muodossa? Kunnan sosiaalityö ei ilmeisesti ole osannut sinua auttaa? Kirjoitat hyvin, niin vaikea uskoa kovin matalaan äo:n. Lempeässä ilmapiirissä voisit löytää jotain iloa elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et voi muuttaa mennyttä. Se mitä tapahtui, se tapahtui. Et ollut siihen syyllinen. Sen teki joku muu. Vapauta itsesi syyllisyydestä. Lopeta itsesi piiskaaminen. Sinä olet liian arvokas märehtimään muiden tekemiä virheitä. Sinun elämäsi on vain sinun. Ota vastuu omasta itsestäsi, kukaan muu ei voi - eikä saa tehdä sitä sun puolesta. Vain sinä itse merkitset itsellesi eniten. Rakasta ja kunnioita itseäsi. Sinulla on vain yksi elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni mennyt niin monta asiaa pieleen lapsuudesta lähtien...synnyin nepsy-lapseksi ja myös äo:ni on tavallista alhaisempi (nämä psykologin testeissä testattu kahteen kertaan) ja tästä syystä minua kiusattiin koko peruskouluikä. Myös kotona oli ongelmia ja isälläni oli taipumusta väkivaltaan lapsia kohtaan joten opin pelkäämään sekä koulussa että kotona.
Yritin opiskella, huonolla menestyksellä. Sain vaikean sosiaalisten tilanteiden pelon ja koska ymmärrykseni sosiaalisista tilanteista on aika heikko ja en pysty kunnolla tulkitsemaan toisten kasvojen ilmeitä ja sanattomia eleitä, on vuorovaikutus muihin ollut aina haastavaa. Koulu on ollut raskasta, koska muisti on huono ja kärsin myös oppimisvaikeuksista (vaikeat hahmottamisongelmat). Myöhemmin äiti tunnusti, että poltti tupakaa koko raskausaikani ja joikin välillä :(
Yritin käydä terapiassa, joka lopulta keskeytyi. Terapeutti totesi, että psyyken rakenteeni on liian hauras ja traumojani ei pystytä työstämään. Jouduin tk-eläkkeelle alle 40v. Muutama ystävä oli nuorempana, mutta koulun takia (joka jäi kesken) muutin kauas heistä ja nyt olemme vieraantuneet enkä ole nähnyt heitä vuosiin, vain pariin on jonkinlainen yhteys olemassa (tekstiviestit/netti)
En ole koskaan seurustellut, vaikka hyvä parisuhde on ollut ykköstoiveeni jo 13-vuotiaasta. En ole koskaan tuntenut varsinaisesti kuuluvani mihinkään vaan aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kaiken lisäksi sain jo nuorena pahat tuki-ja liikuntaelinongelmat ja selkä on aivan pas kana ja syön päivittäin särkylääkkeitä ja paha migreeni myös, minkä takia liikunta on haasteellista eikä muu onnistui kuin lyhyt lenkki kerran, pari viikossa. Siivota en kunnolla jaksa ja asunto on aina sotkussa enemmän tai vähemmän.
Sitten, kaiken kukkuraksi, selvisi että asun homeasunnossa ja ei ole varaa muuttaa tästä pois koska kunnan asunto ja rahani eivät riitä muuttoon eikä yksityisen vuokriin. Vuokranantaja ja isännöitsijä kieltävät homeen olemassaolon. Tuntuu että tämä on viimeinen niitti ja tulen varmaankin kuolemaan pian (en itse murhaan mutta terveys muuten pettää lopullisesti varmasti) ja en jaksa enää uskoa mihinkään parempaan.
Monilla on toivoa, mutta tuntuu että minä kuulun niihin, joilla sitä ei ole vaan asiat menevät aina huonompaan suuntaan. Olen rukoillut jopa Jumalalta apua mutta ei siitäkään mitään tullut
Jos Jumala ei tunnu aivan vieraalta, niin olisiko seurakunnasta ja diakonista apua uuden asunnon ja vaikka vapaaehtoistyön tai joidenkin kerhojen muodossa? Kunnan sosiaalityö ei ilmeisesti ole osannut sinua auttaa? Kirjoitat hyvin, niin vaikea uskoa kovin matalaan äo:n. Lempeässä ilmapiirissä voisit löytää jotain iloa elämään.
Niin. Käytännössä alhaisella äo:lla tuollaisen tekstin tuottaminen ei ole mahdollista. Joku sepittää.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni mennyt niin monta asiaa pieleen lapsuudesta lähtien...synnyin nepsy-lapseksi ja myös äo:ni on tavallista alhaisempi (nämä psykologin testeissä testattu kahteen kertaan) ja tästä syystä minua kiusattiin koko peruskouluikä. Myös kotona oli ongelmia ja isälläni oli taipumusta väkivaltaan lapsia kohtaan joten opin pelkäämään sekä koulussa että kotona.
Yritin opiskella, huonolla menestyksellä. Sain vaikean sosiaalisten tilanteiden pelon ja koska ymmärrykseni sosiaalisista tilanteista on aika heikko ja en pysty kunnolla tulkitsemaan toisten kasvojen ilmeitä ja sanattomia eleitä, on vuorovaikutus muihin ollut aina haastavaa. Koulu on ollut raskasta, koska muisti on huono ja kärsin myös oppimisvaikeuksista (vaikeat hahmottamisongelmat). Myöhemmin äiti tunnusti, että poltti tupakaa koko raskausaikani ja joikin välillä :(
Yritin käydä terapiassa, joka lopulta keskeytyi. Terapeutti totesi, että psyyken rakenteeni on liian hauras ja traumojani ei pystytä työstämään. Jouduin tk-eläkkeelle alle 40v. Muutama ystävä oli nuorempana, mutta koulun takia (joka jäi kesken) muutin kauas heistä ja nyt olemme vieraantuneet enkä ole nähnyt heitä vuosiin, vain pariin on jonkinlainen yhteys olemassa (tekstiviestit/netti)
En ole koskaan seurustellut, vaikka hyvä parisuhde on ollut ykköstoiveeni jo 13-vuotiaasta. En ole koskaan tuntenut varsinaisesti kuuluvani mihinkään vaan aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kaiken lisäksi sain jo nuorena pahat tuki-ja liikuntaelinongelmat ja selkä on aivan pas kana ja syön päivittäin särkylääkkeitä ja paha migreeni myös, minkä takia liikunta on haasteellista eikä muu onnistui kuin lyhyt lenkki kerran, pari viikossa. Siivota en kunnolla jaksa ja asunto on aina sotkussa enemmän tai vähemmän.
Sitten, kaiken kukkuraksi, selvisi että asun homeasunnossa ja ei ole varaa muuttaa tästä pois koska kunnan asunto ja rahani eivät riitä muuttoon eikä yksityisen vuokriin. Vuokranantaja ja isännöitsijä kieltävät homeen olemassaolon. Tuntuu että tämä on viimeinen niitti ja tulen varmaankin kuolemaan pian (en itse murhaan mutta terveys muuten pettää lopullisesti varmasti) ja en jaksa enää uskoa mihinkään parempaan.
Monilla on toivoa, mutta tuntuu että minä kuulun niihin, joilla sitä ei ole vaan asiat menevät aina huonompaan suuntaan. Olen rukoillut jopa Jumalalta apua mutta ei siitäkään mitään tullut
Olipa surullinen kertomus, olen todella pahoillani puolestasi. Toisaalta olet kirjoittana todella hyvä, oletko koskaan miettinyt vaikka blogin aloittamista jostain aiheesta joka kiinnostaa sinua? Vaikka perinteinen koulu- ja työelämä ovat olleet sinulle haasteellisia, niin se ei tarkoita sitä etteikö sinulla voisi olla jotain annettavaa, vaikka sitten ihan harrastuksen pohjalta.
Olen itse 36v mies ja ollut aina tietyllä tapaa ujo, mutta ei se selitä kaikkia huonoja kokemuksiani. Ongelmani on myös ulkonäköni/sanaton viestintäni, jonka vuoksi ihmisiä ei kiinnosta hengata kanssani, muutamia ihmisiä lukuun ottamatta. Olin myös yläasteella kiusattu ja kaikki käymäni koulut ovat olleet enemmän tai vähemmän pe*seestä ja olen aina tykännyt enemmän käydä töissä. Silti töissäkin olen kokenut sellaista hiljaista syrjintää, että apu kyllä kelpaa, mutta sosialisointi huomattavasti vähemmän ja nekin (eivät kaikki, mutta suurin osa) jotka kanssani sosialisoivat, usein kuitenkin tietyllä tapaa näkevät oikeudekseen tietyllä tapaa pilkata minua, vaikka käyn säännöllisesti salilla ja olen mielestäni "vahva" monella eri tapaa ja raha-asiatkin olen hoitanut hyvin. Olin muuten firman pikkujouluissa joulukuussa ja lähdin jo tunnin päästä sieltä pois, koska tilanne oli suht ahdistava, johtuen siitä kun siellä oli satoja ihmisiä, enkä noista tuntenut kuin ehkä paria ja koko tilanne oli sekavaista mölyä. Seurustellut en ole koskaan, mutta yhden yön juttuja on ollut (enimmäkseen 2010-luvulla, sen jälkeen hiipunut). Olen yrittänyt noiden naisten kanssa vaihtaa numeroa ja usein onkin vaihtunut, mutta mikään ei koskaan ole edennyt mihinkään vakavampaan ja naiset jättävät aina vastaamatta jossain vaiheessa. En ole känyt missään puoskari-psykiatrilla, koska vika ei ole minussa, vaan yhteiskunnassa ja pahoissa ihmisissä. Toki ketään ei voi pakottaa mihinkään, mutta kyllä minä näiden vuosikymmenien aikana olen oppinut paljon yhteiskunnasta. Aika vit*umaista, mutta minkäs teet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä on normaali elämä? Ties kuinka moni kärsii siinä normaalissa elämässään, puoliso on väärä, liikaa velkaa, lapsi vaikea, synnytyksen jälkeinen masennus, jne.
Elämä ei ole tasa-arvoista, ja huonoin vaihtoehto on surra sitä, mitä sinulla ei ole ja mihin et pysty vaikuttamaan. Hae mielentyyneyttä harrastuksista, filosofiasta, uskonnosta, luonnosta, kaikesta siitä mihin sinulla on pääsy ja mahdollisuus. Monet ovat samassa tilanteessa, et ole ainoa.
On ihan totta että monilla on vaikeuksia joista kukaan ei tiedä mitään. Mutta olen eri mieltä siitä että on huonoin vaihtoehto surra sitä mitä ei ole.
Kyllä minä suren. Minä suren sitä että minulla ei ole perhettä. Suren sitä alle kouluikäistä lasta jonka isä käytti hyväkseen ja sitä jatkui monen vuoden ajan. Suren sitä lasta joka pelkäsi niin että jähmettyi tuntitolkuiksi asentoihin ja hukkasi monta tuntia jonnekin tyhjyyteen. Olen terapiassa muistanut sen kauhun tunteen mitä olen kokenut ja hämmästellyt miten lapsi voi selviytyä sellaisesta pelosta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, että on joutunut elämään sellaisessa pelossa. Olen surullinen siitä että lapsi joka kaipasi äitiä, ei saanut äitiä vaan ihmisen joka vihasi lastaan ja piti vastenmielisenä. Ei kukaan ansaitse kuulla 9-vuotiaana että äiti ei olisi koskaan häntä halunnut ja teki lapsen sen takia että hänet siihen painostettiin. Ja minusta on surullista sekin että lapsi joutuu hakemaan tyynyn jotta voi istua penkille sen jälkeen kun on piiskattu mustelmille.
Ja olen edelleen surullinen koska tiedän että moni asia olisi nytkin toisin jos minulla olisi ollut vanhemmat ja rakastava koti. En ole missään tapauksessa ansainnut yhtään mitään mitä yllä kuvasin ja olen siitä surullinen. Olen myös surullinen sen ihmisen puolesta joka minusta olisi voinut tulla jos minulla olisi ollut koti.
Vierailija kirjoitti:
Et voi muuttaa mennyttä. Se mitä tapahtui, se tapahtui. Et ollut siihen syyllinen. Sen teki joku muu. Vapauta itsesi syyllisyydestä. Lopeta itsesi piiskaaminen. Sinä olet liian arvokas märehtimään muiden tekemiä virheitä. Sinun elämäsi on vain sinun. Ota vastuu omasta itsestäsi, kukaan muu ei voi - eikä saa tehdä sitä sun puolesta. Vain sinä itse merkitset itsellesi eniten. Rakasta ja kunnioita itseäsi. Sinulla on vain yksi elämä.
No hohhoijaa mitä lässytystä taas. Traumatisoituminen ei ole sitä että yhden kerran joku sanoo pahasti tms, vaan se muuttaa aivojen ja hermoston toimintaa ja voi tehdä täysin työkyvyttömäksi kroonisen masennuksen, ahdistuksen, uupumuksen, pelkojen, psykoottisten oireiden, harhojen, takaumien jne takia. Kyse ei ole siitä että menneisyydessä oli hankaluuksia ja että nykyhetkessä menisi hyvin jos vaan ei miettisi menneitä vaan ihmiset voi olla hyvin monella tapaa sairaita nykyhetkessä. Eikä kaikkea voi parantaa lääkkeillä tai terapialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on normaali elämä? Ties kuinka moni kärsii siinä normaalissa elämässään, puoliso on väärä, liikaa velkaa, lapsi vaikea, synnytyksen jälkeinen masennus, jne.
Elämä ei ole tasa-arvoista, ja huonoin vaihtoehto on surra sitä, mitä sinulla ei ole ja mihin et pysty vaikuttamaan. Hae mielentyyneyttä harrastuksista, filosofiasta, uskonnosta, luonnosta, kaikesta siitä mihin sinulla on pääsy ja mahdollisuus. Monet ovat samassa tilanteessa, et ole ainoa.On ihan totta että monilla on vaikeuksia joista kukaan ei tiedä mitään. Mutta olen eri mieltä siitä että on huonoin vaihtoehto surra sitä mitä ei ole.
Kyllä minä suren. Minä suren sitä että minulla ei ole perhettä. Suren sitä alle kouluikäistä lasta jonka isä käytti hyväkseen ja sitä jatkui monen vuoden ajan. Suren sitä lasta joka pelkäsi niin että jähmettyi tuntitolkuiksi asentoihin ja hukkasi monta tuntia jonnekin tyhjyyteen. Olen terapiassa muistanut sen kauhun tunteen mitä olen kokenut ja hämmästellyt miten lapsi voi selviytyä sellaisesta pelosta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, että on joutunut elämään sellaisessa pelossa. Olen surullinen siitä että lapsi joka kaipasi äitiä, ei saanut äitiä vaan ihmisen joka vihasi lastaan ja piti vastenmielisenä. Ei kukaan ansaitse kuulla 9-vuotiaana että äiti ei olisi koskaan häntä halunnut ja teki lapsen sen takia että hänet siihen painostettiin. Ja minusta on surullista sekin että lapsi joutuu hakemaan tyynyn jotta voi istua penkille sen jälkeen kun on piiskattu mustelmille.
Ja olen edelleen surullinen koska tiedän että moni asia olisi nytkin toisin jos minulla olisi ollut vanhemmat ja rakastava koti. En ole missään tapauksessa ansainnut yhtään mitään mitä yllä kuvasin ja olen siitä surullinen. Olen myös surullinen sen ihmisen puolesta joka minusta olisi voinut tulla jos minulla olisi ollut koti.
Järkyttävää. Oletko missään tekemisissä ns. vanhempiesi kanssa? Kirjoituksesi nosti kyllä todellisen raivon heitä kohtaan, eikö tuollaisesta tule jo hirveä kostonhimo?
Auttaisiko vertaistuki? Traumasi on niin syvä, etten tiedä kumpi on parempi, sen läpikäyminen vai aktiivinen unohtaminen. Olen joskus miettinyt, onko olemassa terapiaa jossa ihmistä autetaan unohtamaan ja luomaan positiivisia valemuistoja? Joskus valhe on parempi kuin totuus.
Ihana ketju. Mahtavaa tuntea, ettei ole yksin!
Ja sitten on raastavaa lukea, kuinka edelleen vuonna 2023 on ihmisiä, jotka luulee, että tarumatisoituminen on "asioiden märehtemistä", no ei ole, vaan hyvin syvästi kehon ei-tahdonalaisia järjestelmiä rikkovaa. Ihminen ei pysty tahdonalaisesti päättämään, että hops, tarumatakauma älä pamahda mieleeni nyt.
Lisäksi toivon, ettei kenenkään enää nykyaikaina tarvitse alistua terapiaan, jossa asiakas pakotetaan uudelleen elämään tarumansa kertoilemalla yksityiskohtia terapeutille!
Tänä päivänä tunnetaan useita edistyneempiä tekniikoita, jossa uudelleenelämistä ei tarvitse tehdä ja voi toipua elämään sitä itsensänäköistä elämää.
Traumaterapiakeskuksen nettisivut on hyvä paikka aloittaa ja jos etsii terapeuttia niin katsoo, että hän on erikoistunut traumaterapiaan tai vaativaaan traumaterapiaan ja osaa nykykyaikaisia menetelmiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihana ketju. Mahtavaa tuntea, ettei ole yksin!
Ja sitten on raastavaa lukea, kuinka edelleen vuonna 2023 on ihmisiä, jotka luulee, että tarumatisoituminen on "asioiden märehtemistä", no ei ole, vaan hyvin syvästi kehon ei-tahdonalaisia järjestelmiä rikkovaa. Ihminen ei pysty tahdonalaisesti päättämään, että hops, tarumatakauma älä pamahda mieleeni nyt.
Lisäksi toivon, ettei kenenkään enää nykyaikaina tarvitse alistua terapiaan, jossa asiakas pakotetaan uudelleen elämään tarumansa kertoilemalla yksityiskohtia terapeutille!
Tänä päivänä tunnetaan useita edistyneempiä tekniikoita, jossa uudelleenelämistä ei tarvitse tehdä ja voi toipua elämään sitä itsensänäköistä elämää.
Traumaterapiakeskuksen nettisivut on hyvä paikka aloittaa ja jos etsii terapeuttia niin katsoo, että hän on erikoistunut traumaterapiaan tai vaativaaan traumaterapiaan ja osaa nykykyaikaisia menetelmiä.
Minä en kokenut "alistuvani" terapiaan, vaan halusin itse kertoa asioista. Traumat elävät silti vähintään yhtä paljon kehossa kuin mielessä, ja kehollisiin menetelmiin tulisi hoidossa kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota.
Valitettavan heikkoa on kyllä keskivertopsykon traumaosaaminen ottaen huomioon traumojen yleisyyden :/
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, voiko sitä koskaan hyväksyä niin, että olisi asian kanssa aidosti sinut.
Eniten ärsyttää ihmiset, jotka hokevat, ettei saa antaa trauman määritellä itseään tai "turha niitä menneitä on muistella". Näillä ihmisillä ei joko ole mitään kokemusta traumaattisesta elämästä joka jatkuu vuosia, tai sitten ovat puolestaan niin traumatisoituneita, etteivät ole itsekään siitä tietoisia.
Jep. Pahinta on että itselläni trauma on kehossa johtaen jatkuvaan ylivireyteen ja jumiutumiseen flight or fightiin, yhtäkkiä päällepuskeviin triggereihin jossa aika pysähtyy ja elän menneisyyttä läpi, häpeän kanssa kamppailuun, oman itsen jakautumiseen eri lokeroihin ja hankaluuteen hahmottaa itseään ja menneisyyttään ja heiluvaan identiteetin tunteeseen, heikkoon itsekäsitykseen, tunteeseen että on erilainen ja muuttunut ja kyynistynyt elämää kohtaan, irrationaalisiin kauhukohtauksiin öisin missä koet pahimman paniikin ja heräät huutaen, dissosiointiin missä kaikki tuntuu vieraalle.
Aina osa kapasiteetistä menee traumaan. Ei kykene täyteen potentiaaliin. Keskittymiskykyä ei ole.
Jos joku kykenee PTSD:sta huolimatta elämään täysin normaalia elämää onneksi olkoon. Oma elämä on murskana enkä enää odota paljoa tulevaisuudelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni mennyt niin monta asiaa pieleen lapsuudesta lähtien...synnyin nepsy-lapseksi ja myös äo:ni on tavallista alhaisempi (nämä psykologin testeissä testattu kahteen kertaan) ja tästä syystä minua kiusattiin koko peruskouluikä. Myös kotona oli ongelmia ja isälläni oli taipumusta väkivaltaan lapsia kohtaan joten opin pelkäämään sekä koulussa että kotona.
Yritin opiskella, huonolla menestyksellä. Sain vaikean sosiaalisten tilanteiden pelon ja koska ymmärrykseni sosiaalisista tilanteista on aika heikko ja en pysty kunnolla tulkitsemaan toisten kasvojen ilmeitä ja sanattomia eleitä, on vuorovaikutus muihin ollut aina haastavaa. Koulu on ollut raskasta, koska muisti on huono ja kärsin myös oppimisvaikeuksista (vaikeat hahmottamisongelmat). Myöhemmin äiti tunnusti, että poltti tupakaa koko raskausaikani ja joikin välillä :(
Yritin käydä terapiassa, joka lopulta keskeytyi. Terapeutti totesi, että psyyken rakenteeni on liian hauras ja traumojani ei pystytä työstämään. Jouduin tk-eläkkeelle alle 40v. Muutama ystävä oli nuorempana, mutta koulun takia (joka jäi kesken) muutin kauas heistä ja nyt olemme vieraantuneet enkä ole nähnyt heitä vuosiin, vain pariin on jonkinlainen yhteys olemassa (tekstiviestit/netti)
En ole koskaan seurustellut, vaikka hyvä parisuhde on ollut ykköstoiveeni jo 13-vuotiaasta. En ole koskaan tuntenut varsinaisesti kuuluvani mihinkään vaan aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kaiken lisäksi sain jo nuorena pahat tuki-ja liikuntaelinongelmat ja selkä on aivan pas kana ja syön päivittäin särkylääkkeitä ja paha migreeni myös, minkä takia liikunta on haasteellista eikä muu onnistui kuin lyhyt lenkki kerran, pari viikossa. Siivota en kunnolla jaksa ja asunto on aina sotkussa enemmän tai vähemmän.
Sitten, kaiken kukkuraksi, selvisi että asun homeasunnossa ja ei ole varaa muuttaa tästä pois koska kunnan asunto ja rahani eivät riitä muuttoon eikä yksityisen vuokriin. Vuokranantaja ja isännöitsijä kieltävät homeen olemassaolon. Tuntuu että tämä on viimeinen niitti ja tulen varmaankin kuolemaan pian (en itse murhaan mutta terveys muuten pettää lopullisesti varmasti) ja en jaksa enää uskoa mihinkään parempaan.
Monilla on toivoa, mutta tuntuu että minä kuulun niihin, joilla sitä ei ole vaan asiat menevät aina huonompaan suuntaan. Olen rukoillut jopa Jumalalta apua mutta ei siitäkään mitään tullut
Pakko nyt kysyä, miten se home todettiin ja miten isännöitsijä voi sen kieltää? Jos sinulla on kunnan vuokra-asunto, luulisi sinulla olevan mahdollisuus toiseen kunnan vuokra-asuntoon?
Hometta ei ole "virallisesti" todettu koska mitään testejä ei suostuta tekemään, 2 huoltomiestä isännöitsijän kehotuksesta vilkaisi huoneiston läpi ja totesi vain naureskellen, että ei täällä mitään hometta ole joten asia jäi siihen. Toiseen kunnan asuntoon ei voi ilman ns hyvää syytä vaihtaa (olen selvittänyt asiaa) ja kun minulla ei sellaista ole (koska "ei hometta asunnossa") niin en saa toista kunnan asuntoa.
Ja tiedän, että täällä on hometta, koska oireeni täsmäävät täysin ja olen oirellut vuosia ja jos olen muutaman päivän pois, käymällä vanhempien luona, niin oireet lähes katoavat ja palaavat lähes heti kun tulen takaisin asuntooni
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on normaali elämä? Ties kuinka moni kärsii siinä normaalissa elämässään, puoliso on väärä, liikaa velkaa, lapsi vaikea, synnytyksen jälkeinen masennus, jne.
Elämä ei ole tasa-arvoista, ja huonoin vaihtoehto on surra sitä, mitä sinulla ei ole ja mihin et pysty vaikuttamaan. Hae mielentyyneyttä harrastuksista, filosofiasta, uskonnosta, luonnosta, kaikesta siitä mihin sinulla on pääsy ja mahdollisuus. Monet ovat samassa tilanteessa, et ole ainoa.On ihan totta että monilla on vaikeuksia joista kukaan ei tiedä mitään. Mutta olen eri mieltä siitä että on huonoin vaihtoehto surra sitä mitä ei ole.
Kyllä minä suren. Minä suren sitä että minulla ei ole perhettä. Suren sitä alle kouluikäistä lasta jonka isä käytti hyväkseen ja sitä jatkui monen vuoden ajan. Suren sitä lasta joka pelkäsi niin että jähmettyi tuntitolkuiksi asentoihin ja hukkasi monta tuntia jonnekin tyhjyyteen. Olen terapiassa muistanut sen kauhun tunteen mitä olen kokenut ja hämmästellyt miten lapsi voi selviytyä sellaisesta pelosta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, että on joutunut elämään sellaisessa pelossa. Olen surullinen siitä että lapsi joka kaipasi äitiä, ei saanut äitiä vaan ihmisen joka vihasi lastaan ja piti vastenmielisenä. Ei kukaan ansaitse kuulla 9-vuotiaana että äiti ei olisi koskaan häntä halunnut ja teki lapsen sen takia että hänet siihen painostettiin. Ja minusta on surullista sekin että lapsi joutuu hakemaan tyynyn jotta voi istua penkille sen jälkeen kun on piiskattu mustelmille.
Ja olen edelleen surullinen koska tiedän että moni asia olisi nytkin toisin jos minulla olisi ollut vanhemmat ja rakastava koti. En ole missään tapauksessa ansainnut yhtään mitään mitä yllä kuvasin ja olen siitä surullinen. Olen myös surullinen sen ihmisen puolesta joka minusta olisi voinut tulla jos minulla olisi ollut koti.
Tässä keskustelussa tulee hyvin esiin miten eri lähtökohdista ihmiset tulevat. Osalle trauma tarkoittaa ylläolevia asioita ja osa kirjoittaa "en minäkään saanut kaikkea mitä halusin" ja "pitää vaan olla ajattelematta menneitä".
Vaikeimmat traumat kuten insesti vaikuttavat ihmisen kehitykseen ja psykofyysiseen kokonaisuuteen perusteellisesti. Trauma ei ole jotain menneessä tapahtunutta vaan se on ns ihmisen koodauksessa. Uudelleenohjelmointia voi tehdä jonkin verran mutta pohja jolle se tehdään on mitä on eikä sitä voi toiseksi muuttaa.
Moni on kysynyt mikä on normaalia elämää. Ehkä se olisi esim sitä ettei saisi noita lainaamassani kommentissa mainittuja jähmettymiskohtauksia jatkuvasti vielä keski-ikäisenä odottamattomina aikoina ja odottamattomissa paikoissa tai ettei täyttyisi refleksinomaisesti raivosta, pelosta ja inhosta joka kerta kun harrastaa seksiä ja mies saa siemensyöksyn. En tarkoittanut normaalilla elämällä omakotitaloa, avioliittoa, kahta lasta ja labraduudelia. En tarkoittanut ulkoapäin annettujen odotusten täyttämistä vaan elämää ilman invalidisoivaa traumaoireistoa.
Minäkin suren sitä että tähän paskaan tämä elämä on mennyt. Suren sitä itseäni joka ei saanut elää vaan joka joutui vangituksi dissosiaatioon ja lamaannuttaan kauhuun. Tiedän olevani älykäs ja lahjakas mutta kaikki energia on aina mennyt pelkkään päivästä toiseen selviytymiseen. Se surettaa ja turhauttaa.
Yksinäisyys surettaa myös. Monien on varmasti mahdollista elää hyvää elämää ilman parisuhdetta ja perhettä, mutta henkilökohtaisesti tunnen suurta tuskaa siitä että omat traumani aktivoituvat läheisissä suhteissa niin helvetillisellä tavalla etten voi ketään lähelleni koskaan päästää. En tahdo altistaa itseäni mutta en etenkään ketään muuta ,traumoihini syytöntä ihmistä sille helvetille. En tahdo olla yksin mutta en myöskään tahdo kenestäkään hoitajaani.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, voiko sitä koskaan hyväksyä niin, että olisi asian kanssa aidosti sinut.
Eniten ärsyttää ihmiset, jotka hokevat, ettei saa antaa trauman määritellä itseään tai "turha niitä menneitä on muistella". Näillä ihmisillä ei joko ole mitään kokemusta traumaattisesta elämästä joka jatkuu vuosia, tai sitten ovat puolestaan niin traumatisoituneita, etteivät ole itsekään siitä tietoisia.
Jep. Pahinta on että itselläni trauma on kehossa johtaen jatkuvaan ylivireyteen ja jumiutumiseen flight or fightiin, yhtäkkiä päällepuskeviin triggereihin jossa aika pysähtyy ja elän menneisyyttä läpi, häpeän kanssa kamppailuun, oman itsen jakautumiseen eri lokeroihin ja hankaluuteen hahmottaa itseään ja menneisyyttään ja heiluvaan identiteetin tunteeseen, heikkoon itsekäsitykseen, tunteeseen että on erilainen ja muuttunut ja kyynistynyt elämää kohtaan, irrationaalisiin kauhukohtauksiin öisin missä koet pahimman paniikin ja heräät huutaen, dissosiointiin missä kaikki tuntuu vieraalle.
Aina osa kapasiteetistä menee traumaan. Ei kykene täyteen potentiaaliin. Keskittymiskykyä ei ole.
Jos joku kykenee PTSD:sta huolimatta elämään täysin normaalia elämää onneksi olkoon. Oma elämä on murskana enkä enää odota paljoa tulevaisuudelta.
Tämä kaikki kuulostaa tutulta
- ap
Mikä minua estäisi kuntoutumasta normaaliin elämään?
Ei yhtään mikään.
Kaikilla on toisinaan vaikeaa.
Ei ole ongelmaa. Pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle niin ei tarvi joutua kohtaamaan ikäviä tilanteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on normaali elämä? Ties kuinka moni kärsii siinä normaalissa elämässään, puoliso on väärä, liikaa velkaa, lapsi vaikea, synnytyksen jälkeinen masennus, jne.
Elämä ei ole tasa-arvoista, ja huonoin vaihtoehto on surra sitä, mitä sinulla ei ole ja mihin et pysty vaikuttamaan. Hae mielentyyneyttä harrastuksista, filosofiasta, uskonnosta, luonnosta, kaikesta siitä mihin sinulla on pääsy ja mahdollisuus. Monet ovat samassa tilanteessa, et ole ainoa.On ihan totta että monilla on vaikeuksia joista kukaan ei tiedä mitään. Mutta olen eri mieltä siitä että on huonoin vaihtoehto surra sitä mitä ei ole.
Kyllä minä suren. Minä suren sitä että minulla ei ole perhettä. Suren sitä alle kouluikäistä lasta jonka isä käytti hyväkseen ja sitä jatkui monen vuoden ajan. Suren sitä lasta joka pelkäsi niin että jähmettyi tuntitolkuiksi asentoihin ja hukkasi monta tuntia jonnekin tyhjyyteen. Olen terapiassa muistanut sen kauhun tunteen mitä olen kokenut ja hämmästellyt miten lapsi voi selviytyä sellaisesta pelosta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, että on joutunut elämään sellaisessa pelossa. Olen surullinen siitä että lapsi joka kaipasi äitiä, ei saanut äitiä vaan ihmisen joka vihasi lastaan ja piti vastenmielisenä. Ei kukaan ansaitse kuulla 9-vuotiaana että äiti ei olisi koskaan häntä halunnut ja teki lapsen sen takia että hänet siihen painostettiin. Ja minusta on surullista sekin että lapsi joutuu hakemaan tyynyn jotta voi istua penkille sen jälkeen kun on piiskattu mustelmille.
Ja olen edelleen surullinen koska tiedän että moni asia olisi nytkin toisin jos minulla olisi ollut vanhemmat ja rakastava koti. En ole missään tapauksessa ansainnut yhtään mitään mitä yllä kuvasin ja olen siitä surullinen. Olen myös surullinen sen ihmisen puolesta joka minusta olisi voinut tulla jos minulla olisi ollut koti.
Hyvä että suret. Nyt ei ehkä vielä näytä siltä mutta jonain päivänä elämässä avautuu vielä uusi sivu kun olet saanut työstettyä menetyksiäsi riittävästi. Viha on myös tärkeää, oikeutettu viha vääryyttä ja kaltoinkohtelua vastaan. Mitä enemmän pääset kiinni tunteidesi koko kirjoon sitä vapaampi olet elämään tätä päivää. Nuo vaikeimmat raskaimmat ja synkimmät tunteet voivat viedä vuosia. Siksi on väärin luvata kenellekään nopeaa tietä ulos traumoista. Se ei silti tarkoita etteikö kehitystä ja muutosta tapahdu, jos välttelyn torjunnan ja unohtamisen sijasta alkaa kohdata koettua kipua. Mitä paremmin kokemalleen löytää sanallista muotoa, sen helpommin sitä kestää ja käsittää. Traumatriggerit ovat sumeita tunnekipumöykkyjä, usein häpeää tai pelkoa. Ne helpottavat ja väistyvät vähitellen. Unettomuus kuuluu myös toipumiseen kuten vireystilan ja mielialan heittelyt.
Yritän keskittyä jäljellä olevaan hyvään elämässä samalla kun tiedostan että traumataustan aiheuttamat menetykset ovat valtavia ja ilmenevät niin monella tasolla elämässä että joudun päivittäin käsittelemään niiden nostattamia vaikeita tunteita.
En hyväksy. Korjaan itseäni vaikka loppuelämän, jos sikseen tulee. Onpahan ainakin mahdollisuus parempaan.
Alue: Aihe vapaa
Pakko nyt kysyä, miten se home todettiin ja miten isännöitsijä voi sen kieltää? Jos sinulla on kunnan vuokra-asunto, luulisi sinulla olevan mahdollisuus toiseen kunnan vuokra-asuntoon?