Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, voiko sitä koskaan hyväksyä niin, että olisi asian kanssa aidosti sinut. 

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka hokevat, ettei saa antaa trauman määritellä itseään tai "turha niitä menneitä on muistella". Näillä ihmisillä ei joko ole mitään kokemusta traumaattisesta elämästä joka jatkuu vuosia, tai sitten ovat puolestaan niin traumatisoituneita, etteivät ole itsekään siitä tietoisia. 

Tämä.

Minulla on puoliso ja elämä on juuri nyt jotenkuten ns. mallillaan, mutta tiettyihin normaalin elämän asioihin en varmaan tule ikinä kykenemään. Olen käynyt pitkän ja kivisen tien että olen näinkin hyvässä kunnossa. Valitettavasti puolisoni harrastaa juuri tuota yltiöpositiivista tsemppausta, eikä aidosti ymmärrä jos yritän selittää miksi saan paniikkikohtauksen aiheesta x tai ahdistun tyhjästä. "Mä en kyllä rehellisesti nyt ymmärrä yhtään sun ponttia tässä. Teet vaan niin kyllä sä pystyt mihin vaan".

Omat traumani ja ongelmani ovat niin syvällä, niin kaukana varhaislapsuudessa että niiden purkaminen on aika mahdotonta. Kuin yrittäisi opettaa jotakuta unohtamaan miten kävellään tai hengitetään. Millä ihmeellä purat päästäsi asiat, joille altistuit ensimmäisestä elinpäivästäsi asti?

Trauma ei häviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Trauma tuntuu kehossa, joten traumoja voi yrittää työstää kehon kautta. 

Mutta vituttaahan se, kun ne traumat aktivoituu mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Vaikka kuinka työstät niitä traumoja, niin silti ne on siellä. Ne alkaa kaventaa elämää.

Itse yritän sinnitellä niin kauan, että saan lapset täysi-ikäisiksi. Sitten voin luopua siitä normaalin elämän tavoittelusta ja vaipua triggereitä välttelevään elämään. Uskon elämäni olevan silloin parempaa.

Minäkin pinnistelin yli 40v tehdäkseni ns normaaleja asioita. Uuvutin itseni ja noin 50v tuli burnout. En enää vaadi itseltäni juuri mitään. Enkä katsele itseäni muiden silmin. Yitän jaksaa tehdä nyt määräaikaisen työpätkän, että saisin vähän rahaa säästöön, mutta en voi tietää miten se menee lopulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin pystyin hoitamaan lapsen vaikka olin niin traumatisoitunut.

Lapsen hoitaminen paransi oloani koska sitä sai keskittyä toiseen joka on maailman tärkein.

Miessuhteet kyllä ovat haasteellisia, niissä traumat puhkeavat esiin.

Malliesimerkki siitä kuinka traumoja siirretään sukupolvelta toiselle. Traumatisoitunut vanhempi tekee itselleen ilmaisen pikkuterapeutin, johon läheisriippuvaisesta kiinnittyy eikä lapsi pysty koskaan kasvamaan vanhemmastaan erilliseksi.

Tämä. Meillä vanhemmat purki kaiken pahanolonsa lapsiin.

Katkaisin välit äitiini sillä hän jatkaa samaa rataa.

Vierailija kirjoitti:

Trauma ei häviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Trauma tuntuu kehossa, joten traumoja voi yrittää työstää kehon kautta. 

Mutta vituttaahan se, kun ne traumat aktivoituu mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Vaikka kuinka työstät niitä traumoja, niin silti ne on siellä. Ne alkaa kaventaa elämää.

Itse yritän sinnitellä niin kauan, että saan lapset täysi-ikäisiksi. Sitten voin luopua siitä normaalin elämän tavoittelusta ja vaipua triggereitä välttelevään elämään. Uskon elämäni olevan silloin parempaa.

Mulla on sama suunnitelma kuin sulla. Kuopus vielä kotona, vuoden päästä täysi-ikäinen. Sitten vaihdan mökin mummon elämään, jos onnistun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Itse pystyisin elämään normaalimpaa elämää ilman parisuhdetta.

Miksi olet parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Trauma ei häviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Trauma tuntuu kehossa, joten traumoja voi yrittää työstää kehon kautta. 

Mutta vituttaahan se, kun ne traumat aktivoituu mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Vaikka kuinka työstät niitä traumoja, niin silti ne on siellä. Ne alkaa kaventaa elämää.

Itse yritän sinnitellä niin kauan, että saan lapset täysi-ikäisiksi. Sitten voin luopua siitä normaalin elämän tavoittelusta ja vaipua triggereitä välttelevään elämään. Uskon elämäni olevan silloin parempaa.

Ihan kuin olisin kirjoittanut tämän itse.

Ite en oo heittänyt kirvestä kaivoon vaan on toivoa paremmasta. Tällä hetkellä skitsofrenia diagnoosi sekä puhevika, ja yhä uskon, että voisin tervettäkin elämää viettää. Josko se aurinko paistaisi myös risukasaankin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kuule tiedä jos 20 vuoden kuluttua pystyt :)

Pyysin vastauksia siihen miten ihmiset ovat hyväksyneet sen, ettei normaali elämä tai parisuhde tule olemaan mahdollinen. En pyytänyt muka toiveikkaita tsemppiviestejä. En ole enää nuori.

Itsellä on helpottanut isosti neljän ja viidenkympin välissä. Olen tehnyt töitä itseni kanssa ja tehnyt valintoja jotka ovat edistäneet eheytymistäni. Myös virheitä, joista olen kuitenkin oppinut. Perhe jäi ja saattaa olla että uutta parisuhdetta ei enää löydy, vielä vähemmän samassa taloudessa. En silti ole onneton tai katkera - enää. En suosittele juurtumaan ajatukseen että trauma on ikuinen vaikka se saattaa hyvin tuntua siltä. Ihmismieli on mysteeri: muutosta voi alkaa tapahtua ja siihen täytyy myös uskaltautua. Itse pyrkii säätämään sitä mitä kullakin hetkellä kestää käsitellä ja muistaa.

Jokainen elämä on arvokas. Kun jättää itsensä vertailun muihin helpottaa heti. Moni hyväosainenkin tekee elämästään onnetonta vertailun takia ja sitä aikamme ruokkii. Kannattaa vastustaa kaikkea epätervettä ja sairasta ajassamme, sillä rakentaa heti omia rajojaan ja itsearvostustaan. Itsearvostus taas edistää aina mielenterveyttä.

Vierailija kirjoitti:

Trauma ei häviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Trauma tuntuu kehossa, joten traumoja voi yrittää työstää kehon kautta. 

Mutta vituttaahan se, kun ne traumat aktivoituu mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Vaikka kuinka työstät niitä traumoja, niin silti ne on siellä. Ne alkaa kaventaa elämää.

Itse yritän sinnitellä niin kauan, että saan lapset täysi-ikäisiksi. Sitten voin luopua siitä normaalin elämän tavoittelusta ja vaipua triggereitä välttelevään elämään. Uskon elämäni olevan silloin parempaa.

Englanniksi on käsite resolved trauma eli ratkaistu tai käsitelty trauma. Ei terapiassa olisi mitään mieltä ellei pyrittäisi traumojen helpottamiseen kestämiseen ja ratkaisuun, siis toipumiseen mielen haavasta. Voi olla hidasta eikä terapia usein riitä vaan on osa matkaa. Ei silti tarkoita etteikö traumoista voisi selvitä luovaan elämään. Itselle sopivaan ja itse valittuun.

Elämällä tássä hetkessä. Elämä on loputon nyt. Jos keskityt koko ajan tulevaan/siihen mitä ei ole, et voi olla tässä ja nyt. 

On turha vertailla itseään muihin tai elämäänsä haavekuviin. Asiasi voisivat todellakin olla äärettämöllä tavalla erilailla. Paremmin tai huonommin. Miksi pohtia koko ajan sitä, mikä ei ole? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Trauma ei häviä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Trauma tuntuu kehossa, joten traumoja voi yrittää työstää kehon kautta. 

Mutta vituttaahan se, kun ne traumat aktivoituu mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Vaikka kuinka työstät niitä traumoja, niin silti ne on siellä. Ne alkaa kaventaa elämää.

Itse yritän sinnitellä niin kauan, että saan lapset täysi-ikäisiksi. Sitten voin luopua siitä normaalin elämän tavoittelusta ja vaipua triggereitä välttelevään elämään. Uskon elämäni olevan silloin parempaa.

Englanniksi on käsite resolved trauma eli ratkaistu tai käsitelty trauma. Ei terapiassa olisi mitään mieltä ellei pyrittäisi traumojen helpottamiseen kestämiseen ja ratkaisuun, siis toipumiseen mielen haavasta. Voi olla hidasta eikä terapia usein riitä vaan on osa matkaa. Ei silti tarkoita etteikö traumoista voisi selvitä luovaan elämään. Itselle sopivaan ja itse valittuun.

Juurikin traumoihin on onneksi nyt tullut psykedeeliavusteinen terapia. Tämä luultavasti pelastaa monen elämän tulevaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Kirjoittiko ap noin vain tulkitsitko hänen kirjoituksensa noin? Itse tulkitsin aloituksen siten, että parisuhde tai perhe on vain yksi "normaalin" elämän osa-alue joka ap:lle tuntuu tavoittamattomalta. Lisäksi mainittiin työkykyisyys.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Yksinäisyys itsessään voi olla traumatisoivaa. Jos elämä on raskasta, on se vielä raskaampaa silloin jos joutuu kohdata kaikki raskaat asiat yksin.

Ihmisen hermosto toimii siten, että ihmisen on huomattavasti helpompi palautua hälytystilasta, kun lähellä on joku turvallinen, läheinen ihminen, jonka kanssa halailla tai nukkua vierekkäin.

Ihmisen on tietenkin parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa, mutta hyvä parisuhde tukee ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. On täysin inhimillistä ja ymmärrettävää tuntea surua jos ei koe hyvän parisuhteen saamisen ja ylläpitämisen olevan itselle mahdollista.

Olen hyväksynyt sen ettei minusta ole normaaliin elämään. 

Kävin traumaterapiassa ja terapeutti sanoi minun olevan selviytyjä. En tajunnut sitä silloin, olin alipalkatussa ja aliarvostetussa ammatissa, köyhä kuin kirkonrotta ja elin tilistä tiliin. Asun kaupungin vuokra-asunnossa eikä minulla ole omaisuutta.

Mutta nyt tajuan. Sain kuin sainkin opiskeltua perusammatin, olen työelämässä ja nyt opiskelen amk.ssa. Edelleen elän vuokra-asunnossa eikä omaisuutta vieläkään ole kertynyt. Mutta terapeutti tarkoittikin jotain muuta. Hän tarkoitti että en anna periksi traumoille. 

Saan joka päivä kerätä itseni henkisesti että menen töihin. Opiskelu on rankkaa koska koko ikäni olen kuullut että minusta ei tule mitään, en kykene ajatustyöhön, olen typerä, mitätön, tuskin karhunkaisen tasolla. Olen varmaan kävelevä liskoaivot. Minua pilkattiin, tuhahdeltiin kun haaveilin opiskelevani historiaa. Nyt kun saan kokeista 5, en meinaa uskoa sitä. Tulee epätodellinen olo että onko opettaja lukenut oikeasti mitä vastasin, ei tällainen loskakasa voi saada hyvää numeroa. Äitini opetti minua matikassa, koska olin siinä huono. Jos en vastannut oikein, hän piiskasi remmillä. Välillä pelkäsin niin etten pystynyt puhumaan ja sain siitäkin remmiä. Muistan vielä sen kurkun kuristamistunteen, en oikeastikaan saanut ääntä ulos. Tämä jatkui pitkään aikuisuuteen, kun tuli ristiriitatilanne, en pystynyt puhumaan koska kurkkua kouristi. Mikähän ihme tuokin oli?

Minut saa hajoamaan jos töissä tulee tiukka ihminen vastaan, on äärimmäisen vaikeaa pitää puoliaan koska tiedän sisimmässäni että oikeasti ansaitsen pienen potkimisen, halveksunnan ja naurunalaiseksi tulemisen. 

Minusta ei koskaan saa ehjää ihmistä, mutta ei sen väliä. Minut on rikottu niin moneen kertaan että olen palasina lattialla. Mutta silti olen olemassa. 

Koskaan ei kannata luovuttaa. Jälkiviisaana voisin sanoa näin. Oli nimittäin aikoja kun toivoin etten enää aamulla heräisi. Kävin terapiassa ja söin kiltisti määrätyt lääkkeet. Tätä rataa meni melkein 2 vuotta. Ei apua. Sitten tutustuin omatoimisesti taikasieniin, näitähän löytyy ihan vapaasti Suomen luonnosta ja jo ekan sienitripin jälkeen mieli oli seesteisempi monta kuukautta. Lopetin lääkityksen ja tein näitä omatoimimatkoja sen jälkeen 1-2 kertaa vuodessa ja nyt olen mielestäni täysin parantunut henkisesti ja voin aidosti sanoa olevani onnellinen. En olisi ikinä voinut uskoa, että näin vielä joku päivä kävisi. Te kenellä ei ole enää mitään menetettävää, voitte kokeilla samaa. Sitäpaitsi nämä tulee olemaan tulevaisuuden apukeinoja ahdistukseen, masennukseen, traumoihin, riippuvuuksiin. Australia on onneksi jo tässäkin asiassa aikaansa edellä eli tämä ei ole mitään huuhaata: https://www.hs.fi/tiede/art-2000009372349.html

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vakavista mt-ongelmista paranee psykologisesti vain yhdellä keinolla ja se on itsensä ylittäminen (eng, self-overcoming). Ja mikä tekee asian haastavaksi, on se, että itsensä ylittämisen joutuu elämässä tekemään aina uudestaan ja uudestaan. 

Elämä kannattaa ottaa vastaan haasteena. 

Olen vähän eri mieltä tuosta kaikkineen.

Samoin. Ylitin itseäni oikein urakalla kunnes sairastuin burnoutiin ja psykologin avulla ymmärsin että levosta ja jaksamisesta on huolehdittava ensimmäisenä, muuten sairastuu.

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei kannata luovuttaa. Jälkiviisaana voisin sanoa näin. Oli nimittäin aikoja kun toivoin etten enää aamulla heräisi. Kävin terapiassa ja söin kiltisti määrätyt lääkkeet. Tätä rataa meni melkein 2 vuotta. Ei apua. Sitten tutustuin omatoimisesti taikasieniin, näitähän löytyy ihan vapaasti Suomen luonnosta ja jo ekan sienitripin jälkeen mieli oli seesteisempi monta kuukautta. Lopetin lääkityksen ja tein näitä omatoimimatkoja sen jälkeen 1-2 kertaa vuodessa ja nyt olen mielestäni täysin parantunut henkisesti ja voin aidosti sanoa olevani onnellinen. En olisi ikinä voinut uskoa, että näin vielä joku päivä kävisi. Te kenellä ei ole enää mitään menetettävää, voitte kokeilla samaa. Sitäpaitsi nämä tulee olemaan tulevaisuuden apukeinoja ahdistukseen, masennukseen, traumoihin, riippuvuuksiin. Australia on onneksi jo tässäkin asiassa aikaansa edellä eli tämä ei ole mitään huuhaata: https://www.hs.fi/tiede/art-2000009372349.html

Olen samaa mieltä että tässä on mielenterveyshoidon tulevaisuus. Huono trippi voi olla kuitenkin itsessään traumatisoiva kokemus josta ei toivu ehkä koskaan. Siksi nämä kokeilut olisi tärkeää tehdä lääkärin valvonnassa tai ainakin tietää todella tarkkaan mitä tekee ja hankkia runsaasti tietoa tueksi ennen kokeilua, myös niistä negatiivista kokemuksista.

Itselläni mennyt niin monta asiaa pieleen lapsuudesta lähtien...synnyin nepsy-lapseksi ja myös äo:ni on tavallista alhaisempi (nämä psykologin testeissä testattu kahteen kertaan) ja tästä syystä minua kiusattiin koko peruskouluikä. Myös kotona oli ongelmia ja isälläni oli taipumusta väkivaltaan lapsia kohtaan joten opin pelkäämään sekä koulussa että kotona.

Yritin opiskella, huonolla menestyksellä. Sain vaikean sosiaalisten tilanteiden pelon ja koska ymmärrykseni sosiaalisista tilanteista on aika heikko ja en pysty kunnolla tulkitsemaan toisten kasvojen ilmeitä ja sanattomia eleitä, on vuorovaikutus muihin ollut aina haastavaa. Koulu on ollut raskasta, koska muisti on huono ja kärsin myös oppimisvaikeuksista (vaikeat hahmottamisongelmat). Myöhemmin äiti tunnusti, että poltti tupakaa koko raskausaikani ja joikin välillä :( 

Yritin käydä terapiassa, joka lopulta keskeytyi. Terapeutti totesi, että psyyken rakenteeni on liian hauras ja traumojani ei pystytä työstämään. Jouduin tk-eläkkeelle alle 40v. Muutama ystävä oli nuorempana, mutta koulun takia (joka jäi kesken) muutin kauas heistä ja nyt olemme vieraantuneet enkä ole nähnyt heitä vuosiin, vain pariin on jonkinlainen yhteys olemassa (tekstiviestit/netti)

En ole koskaan seurustellut, vaikka hyvä parisuhde on ollut ykköstoiveeni jo 13-vuotiaasta. En ole koskaan tuntenut varsinaisesti kuuluvani mihinkään vaan aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kaiken lisäksi sain jo nuorena pahat tuki-ja liikuntaelinongelmat ja selkä on aivan pas kana ja syön päivittäin särkylääkkeitä ja paha migreeni myös, minkä takia liikunta on haasteellista eikä muu onnistui kuin lyhyt lenkki kerran, pari viikossa. Siivota en kunnolla jaksa ja asunto on aina sotkussa enemmän tai vähemmän.

Sitten, kaiken kukkuraksi, selvisi että asun homeasunnossa ja ei ole varaa muuttaa tästä pois koska kunnan asunto ja rahani eivät riitä muuttoon eikä yksityisen vuokriin. Vuokranantaja ja isännöitsijä kieltävät homeen olemassaolon. Tuntuu että tämä on viimeinen niitti ja tulen varmaankin kuolemaan pian (en itse murhaan mutta terveys muuten pettää lopullisesti varmasti) ja en jaksa enää uskoa mihinkään parempaan.

Monilla on toivoa, mutta tuntuu että minä kuulun niihin, joilla sitä ei ole vaan asiat menevät aina huonompaan suuntaan. Olen rukoillut jopa Jumalalta apua mutta ei siitäkään mitään tullut

Mitä on normaali elämä? Ties kuinka moni kärsii siinä normaalissa elämässään, puoliso on väärä, liikaa velkaa, lapsi vaikea, synnytyksen jälkeinen masennus, jne.

Elämä ei ole tasa-arvoista, ja huonoin vaihtoehto on surra sitä, mitä sinulla ei ole ja mihin et pysty vaikuttamaan. Hae mielentyyneyttä harrastuksista, filosofiasta, uskonnosta, luonnosta, kaikesta siitä mihin sinulla on pääsy ja mahdollisuus. Monet ovat samassa tilanteessa, et ole ainoa.

Mikä on normaali elämä? Kuka sen määrittelee? Onko se joku pysyvä vakio vai voiko se "normaalin" elämän määritelmä vaihdella eri elämäntilaiden mukaan? Minun normaali ei varmaan ole muiden normaali. Minullakaan ei ole normaalia elämää, tulen itse alkoholistiperheestä ja se sai mut eristäytymään nyt aikuisiällä. Mulla ei ole perhettä, ei miestä, ei omaisuutta, ei autoa tai lemmikkiä, ei juuri mitään mikä siihen normaaliin arkeen yleensä lasketaan. Silti elämäni on aivan hyvää OTTAEN HUOMIOON mistä suosta olen taistellut itseni ylös. Olen madaltanut tavoitteitani ja pyrin olemaan itselleni armollinen.

En suorita enää elämää hampaat irveessä eteenpäin, vaan pyrin huomioimaan omat voimani ja kykyni. Ne eivät ole samanlaisia kuin hyvän perheen lapsella. Se sattuu, mutta siihen on sopeuduttava. En enää edes tiedä haluanko saavuttaa noita edellämainittuja asioita, vai oliko ne tavoitteita jotenkin ulkoa annettuna alunperinkin. Yritän kovasti miettiä, kuka minä olen ja mitä oikeasti haluan.

En oikeastaan tunne itseäni, koska olen kasvanut epävakaassa ilmapiirissä. Keskityin lapsena joko olemaan näkymätön tai tasapainottamaan vanhempien ailahtelevia tunteita. Tai sitten suojelemaan sisaruksia känniriehumiselta. En tiedä kuka olen, olen ollut tuon roolini vanki koko elämäni. Nyt kun pitäisi elää itselleen, olen aivan hukassa. Ehkä sinunkin pitää tutustua itseesi uudelleen. Kuka minä olen tämän trauman jälkeen? Onko se muuttanut jotain minussa. Mitä minä haluan tai tarvitsen elämässä?

Kaikesta huolimatta olet SELVIYTYJÄ. Muista se aina. Olet vahva, olet voimakas, sinä elät edelleen. Mieti minkälaisesta helvetistä olet selviytynyt. Se ei ole mikään pieni saavutus. Ole ylpeä itsestäsi.