Lue keskustelun säännöt.
Kysymys masentuneille
15.02.2023 |
Ymmärrän hyvin ihmisten masentuvan suurten vastoinkäymisten edessä. Esimerkiksi tutultani kuoli perhe auto-onnettomuudessa ja sairastui masennukseen. Hyvin ymmärrettävää.
Haluaisn kuitenkin kuulla kommentteja niiltä masentuneilta joilla ei ole mitään suurta tragediaa takanaan. Miksi olette masentuneet ja miksi ette parane?
Pidetään keskustelu asiallisena, kiitos.
Kommentit (138)
Läheltä olen seurannut muutamaa masentunutta. Toinen tapaus on sellainen , että rahasta/toimeentulosta ei ole koskaan ollut puutetta. Normaali hyvä kumppani ja lapset ammateissa. Tämä tyyppi on aina ajoittain masentunut pitkiäkin aikoja. Ei auta vaikka hakisi sille kuun taivaalta. Alakoulusta vanhuuteen saakka hän tuntee, että häntä on kiusattu. Aina on sukset ristissä jonkun kanssa, jos eivät ole samaa mieltä hänen kanssaan jne.
Toinen on vielä nuori, masentunut, on todella hyvä perhe ympärillä, koulussa menestyi , niin kauan kun viitsi lukea. Masentunut, mikään ei kiinnosta jne. Molemmille on yhteistä , etteivät mistään ole koskaan kiitollisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ollut masentunut,mutta monta kertaa äärimmäisen raivostunut, ärräpäitä vaan lentelee. Ehkä tässä piilee syy joittenkin masennukseen: alkavat alistua tai nähdä vian itsessään ja luovuttavat, kun pitäisi kiukustua ja nähdä vika siellä missä se on.
Niin, sinulla on selkärankaa mennä vastoinkäymisistä eteenpäin.
Yhden terapeutin sanoin "Sulla on vaan ollut aika raskas elämä". Ei mitään suurta draamaa vaan perus vastoinkäymisiä liukuhihnalla. Ja ADHD+ asberger piirteitä mitkä rasittaa omalta osaltaan.
Ja töissä olen, yhden 6kk jakson olin sairaslomalla ja osa-aikaisella sairaslomalla hermoromahduksen jälkeen, muuten työt sujuu kohtalaisen hyvin. Reilu kahdeksan vuotta samalla työnantajalla ja pari ylennystäkin tullut, vaikka opiskelut ei oikein ota sujuakseen työn ohella. Vapaapäivinä saatan sitten olla sänky-jääkaappi-sänky linjalla monta päivää käymättä suihkussa.
Kohta 30 vuotta masennusta takana, vaikean ja keskivaikean välillä, en tiedä miksi en parannu. Varmaan juuri siksi kun ei ole sitä selkeää syytä taustalla.
Masennus on sairaus, josta on aina kärsitty läpi historian. Ennen vanhaan se oli kuitenkin joku tabu, käytettiin erilaisia peiteadjektiiveja. Hoitoja ei ollut joten moni meni mereen, jokeen, järveen tai hirttäytyi metsään tai jonnekin. Itsemurhakin oli tabu, ei haudattu kirkkomaalle. Kun ongelmien olemassaolo kiellettiin, seurasi paljon inhimillistä kärsimystä. Toiset vaan ovat toista geneettisesti heikompia, alttiimpia sairastumaan, traumat menevät yli sietokyvyn ja se raja on ihmisillä erilainen ns. resilienssi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noloja ihmisiä kun eivät kestä elämän normaaleja vastoinkäymisiä. Ei mitään selkärankaa.
Tismalleen.
Nii-
Sitä varten on viina ja laittomat päihteet että velat tuntuu saatavilta.
Työelämä on helvettiä ja sitä varten ihmiset nollaa päänsä ja nollaa työajallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1600-luvulla lääkärit ajattelivat, että jos ihmisellä on asiat kurjasti ja se vit+ttaa, tämä ei ole masennusta vaan ihan normaalia. Kurjasti olevat asiat ja tragediat kuuluukin harmittaa, pahasti.
Samoin ajattelivat, että jos on paljon töitä ja vastuista, kuuluikin väsyttää. Että se oli normaalia, ei msennusta.
Samoin ne ajattelivat, että jos on huono ihminen, sen kuuluukin harmittaa. Ja kaduttaa. Sekään ei ole masennusta, se on syntiä ja sillin pitää rukoilla.
Masennuksesta, eli sairaudesta, 1600-luvun ihmiset ajattelivat olevan kyse juuri silloin, kun kaikki oli hyvin, sekä olosuhteet että ihminen itse, mutta silti vaan vit+tti ja väsytti. Koska sille ei ollut mitään selitystä, sen täytyi olla sairaus.
Tässä on mun mielestä jotain peruatavanlaatuisesti totta. Sairaus on juuri sitä, mikä ei johdu ympäristöstä eikä itsestä - se vaan on, eikä sille voi mitään.
Teitkö Ap tämän keskustelun, jotta pääset vastailemaan itsellesi ja haukkumaan masentuneita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Masennus on sairaus, josta on aina kärsitty läpi historian. Ennen vanhaan se oli kuitenkin joku tabu, käytettiin erilaisia peiteadjektiiveja. Hoitoja ei ollut joten moni meni mereen, jokeen, järveen tai hirttäytyi metsään tai jonnekin. Itsemurhakin oli tabu, ei haudattu kirkkomaalle. Kun ongelmien olemassaolo kiellettiin, seurasi paljon inhimillistä kärsimystä. Toiset vaan ovat toista geneettisesti heikompia, alttiimpia sairastumaan, traumat menevät yli sietokyvyn ja se raja on ihmisillä erilainen ns. resilienssi.
No niinpä. Toiset myös sairastuu esim. syöpään, mutta ei heitä pahemmin syyllistetä heikkoudestaan.
Kaksi erittäin vaikeaa masennusta. Ihan järkyttävää. Ja ilman mitään syytä. Lääkitys ei auttanut, ect auttoi+estolääkitys. Lääke lopetettiin liian varhain, uusi masennus.
Nyt estolääkitys 3v - kai loppu elämän?
Nyt on terveys tasapainossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
1600-luvulla lääkärit ajattelivat, että jos ihmisellä on asiat kurjasti ja se vit+ttaa, tämä ei ole masennusta vaan ihan normaalia. Kurjasti olevat asiat ja tragediat kuuluukin harmittaa, pahasti.
Samoin ajattelivat, että jos on paljon töitä ja vastuista, kuuluikin väsyttää. Että se oli normaalia, ei msennusta.
Samoin ne ajattelivat, että jos on huono ihminen, sen kuuluukin harmittaa. Ja kaduttaa. Sekään ei ole masennusta, se on syntiä ja sillin pitää rukoilla.
Masennuksesta, eli sairaudesta, 1600-luvun ihmiset ajattelivat olevan kyse juuri silloin, kun kaikki oli hyvin, sekä olosuhteet että ihminen itse, mutta silti vaan vit+tti ja väsytti. Koska sille ei ollut mitään selitystä, sen täytyi olla sairaus.
Tässä on mun mielestä jotain peruatavanlaatuisesti totta. Sairaus on juuri sitä, mikä ei johdu ympäristöstä eikä itsestä - se vaan on, eikä sille voi mitään.
Kiitos, hyvin kiteytetty.
Haitalliset automaattiset ajatukset. Todellisuuskuva joka on äärimmäisen ja tarpeettoman synkkä. Synkkä todellisuuskäsitys voi olla muodostunut jo lapsuudessa, jolloin on ollut herkkä tuntemaan isoja ja ikäviä tunteita. Nämä tunteet ovat jääneet pysyvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noloja ihmisiä kun eivät kestä elämän normaaleja vastoinkäymisiä. Ei mitään selkärankaa.
Kyllä tässä nolo oot ihan itse. 🙈
Kyllä noloja olette te jotka ette pärjää elämässä ilman mielialalääkitystä ja saikkuja.
Kyllä noloja olette te joiden täytyy sairaita ihmisiä haukkua. Tunnetko olosi isoksi mieheksi/naiseksi?
Ap on tunnevammainen pläski. Se masentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikilla ihmisillä on raskaita vastoinkäymisiä jossain vaiheessa ja monilla useastikin. Kaikki eivät kuitenkaan poraa elämisensä vaikeutta. Näissä "masentuneissa" on aivan liikaa vellip-rseitä.
Huono resilienssi ja perusturvallisuus. Siihen ovat syynä lapsuuden hylkäämiskokemukset sekä oma temperamentti. Minulla auttoi lääkitys, pitkä sairausloma sekä terapia, jossa opin hyväksymään itseni ja tekniikoita mielen hallitsemiseen. Nyt voin hyvin.
En osaa sanoa ja se tässä vaikeinta onkin. Jos tietäisi alkusyyn sille voisi tehdä jotain. Ei kukaan halua olla masentunut. Ensimmäisen kerran yläasteella alkoi tulla selittämätöntä ahdistusta yhä useammin mikä lopulta eteni siihen että sängystä nouseminenkin oli älyttömän raskasta ja koko ajan tuntui pahalta rinnassa koska ei oikeastaan tuntunut miltään. Vaikea kuvailla sitä tunnetta. Pärjäsin hyvin koulussa (ka 9.5), oli harrastuksia ja kavereita, nukuin ja söin ihan järkevästi sen ikäiseksi. Lopulta mikään ei kuitenkaan enää tuottanut iloa samalla tavalla kuin ennen ja tuntui ettei tulevaisuudella ole mitään tarjottavaa.
Pikku hiljaa kuitenkin helpotti ja meni parempaan päin. Pääsin unelmalukioon (erikoislinja), löysin seurustelukumppanin ja muutin omilleni ihanaan asuntoon. Liikunta ja lepo myös kunnossa, harrastin kestävyysjuoksua ja taiteita, oli ystäviä. Lukion toisena vuonna alkoi taas mennä huonompaan suuntaan ja vanhat oireet palasi ajaen lopulta pahimpaan jamaan, jossa olin siihen asti ollut. En jaksanut käydä koulussa kuin välillä, en nähnyt kavereita, jos kävin harrastuksissa en saanut niistä mitään irti. Vaikeuksia unen ja syömisen kanssa. Korona alkoi abivuonna ja tuli ero kumppanin kanssa, näistä huolimatta vointi alkoi jälleen mennä parempaan.
Nyt olen yliopistossa enkä oo koskaan ollut näin onnellinnen kuin täällä ollessani. Unelmakämppä, ala, harrastuksia, kavereita, uusi kumppani, kaikki asiat tosi hyvin. Joulun jälkeen on ollut yhtäkkiä vaikeaa, samoja oireita jälleen eikä mitään selkeää syytä niille. Turhauttaa, tahtoisin vain elää elämääni ilman mitään ylimääräistä pahaa oloa tai ajatuksia.
Perheasiat enemmän kuin hyvin, rahatilanne opiskelijaksi jees... ei mulla oo mitään ongelmaa periaatteessa. Mutta kuitenkin selkeesti aivoissa on jokin pielessä, koska alakuloisuuden ja tyhjyyden tunteet eivät ole suuruusluokassaan ja toistuvuudessaan normaaleja.
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla ihmisillä on raskaita vastoinkäymisiä jossain vaiheessa ja monilla useastikin. Kaikki eivät kuitenkaan poraa elämisensä vaikeutta. Näissä "masentuneissa" on aivan liikaa vellip-rseitä.
Sinulla on torjunta aika pahasti päällä. Oletko koskaan miettinyt, miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noloja ihmisiä kun eivät kestä elämän normaaleja vastoinkäymisiä. Ei mitään selkärankaa.
Kyllä tässä nolo oot ihan itse. 🙈
Kyllä noloja olette te jotka ette pärjää elämässä ilman mielialalääkitystä ja saikkuja.
Olet sinällään asian ytimessä, koska monen masennuksen ja ahdistuksen taustalla saattaa vaikuttaa häpeä. Juuri tuo nolaamisen kulttuuri täällä altistaa ihmisiä masennukselle. Onnea vaan sulle jos satut lapsia saamaan.
Aika ihmeellinen aloitus. Mitä sinä sillä tiedolla edes teet?
Tarkoituksesi taitaa vaan olla tehdä tästä masennuksesta kärsiville mollaus-ketju?
Mukamas asiallista keskustelua toivot.
0/5
On totta että oikeasti masentuneet saavat halveksuntaa niskaansa siksi että laiskajaakot feikkaavat "masentuneensa". Moraalittomia loisia.