Olen keski-ikäinen nainen ja kuvittelen olevani teini

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ap:n ikäinen nainen, ja jossain määrin samoista ongelmista kärsivä, joskaan en yhtä vakavasti mitä ap. Lisäksi olen töissä ja korkeasti koulutettu, ja osaan aika hyvin pelata aikuisten maailmassa ja piilottaa keskenkasvuisen identiteettini. 

Minulla myös traumataustaa lapsuudesta ja nuoruudesta, jota en tässä sen enempää lähde avaamaan. Suojaaviakin tekijöitä oli, eli koulussa oli kyllä kivaa ja oli kavereita, ja ehkä jälkikäteen ajatellen taisin olla siellä suosittujen porukassa etenkin lukioaikaan, vaikka silloin se tuntui vaan ihan normaalilta. Kodin tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja traumat tuli sitä kautta ja osin psyykkinen kehitys pysähtynyt lapsuuteen/teini-ikään. Lukion jälkeen päädyin yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa, ja olen valmistumisesta lähtien ollut oman alan työtehtävissä. Työ kuitenkin kuormittaa ja kuluttaa minua kovasti, ja haaveilen siitä, että voisin olla tekemättä yhtään mitään. 

Osaan pitää tietynlaista aikuisen roolia päällä. Esim. olen kasvissyöjä koska liha ällöttää, mutta ulkoisesti esitän vegeilyn johtuvan eettisistä ja ekologisista syistä. Seuraan otsikkotasoisesti kansainvälisestä mediasta ja Twitterin kautta sellaisia tilejä, että osaan puhua tarvittaessa esim. työpiireissä korkeakulttuurista tai yhteiskunnan teemoista. Töissä ja sosiaalisissa verkostoissa minua pidetään kyllä oman tien kulkijana, mutta hyvin sivistyneenä, tiedostavana ja vastuullisena. Totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Henkisesti en ole koskaan kehittynyt aikuiseksi vaan jämähtänyt jonnekin 16 ikävuoden kieppeille. 

Esim. laskujen maksaminen on jotain käsittämättömän vaikeaa. Vaikka tulotasoni on keskitasoa parempi, ahdistun laskuista, jätän ne avaamatta, maksan monta viikkoa myöhässä ja silloin koen suurta helpotusta ja tunnen tehneeni ihan älyttömän uroteon. Toinen esimerkki kodin laittaminen ja ruoanlaitto. Kotini on pieni vuokrayksiö, joka on sisustettu epämääräisesti halvimmilla ikean huonekaluilla. En pysty/osaa/halua/ei kiinnosta sisustaa kotia, riittää että on sänky missä nukkua ja olla netissä, sekä pöytä jolla pelata tietokoneella. En ikinä syö ruokapöydän ääressä, aina sängyssä lojuen. Ruokaa en ikinä laita, en osaa eikä huvita. Tilaan todella paljon noutoruokaa ja siihen menee tolkuttomasti rahaa. Kaupasta ostan suurimmaksi osaksi pullaa, suklaata, karkkeja, sipsejä, makuvissyä, sokeroituja kylmiä kahvijuomia, pakastepitsaa jne. Toisaalta sitten on päiviä, jolloin syön vaan jotain Questbar proteiinipatukoita, koska haluan kompensoida kalorimäärää. Kotona työkaverit luulevat minun mm. lukevan ammattikirjallisuutta, mutta oikeasti pelaan yötä myöten koneella mässäillen, pyörin instassa/tiktokissa/youtubessa, luukutan musiikkia (kuulokkeet päässä) ja olen kännykällä esim. shoppailemassa. Vaikka tulotasoni on hyvä, ei juuri mitään jää säästöön, koska ostan hirvittävät määrät esim. vaatteita, meikkejä, koruja, kosmetiikkaa netistä, lisäksi tuo edellä mainittu noutoruoka. 

Lisäksi ja ehkä pahimpana: en kykene normaaleihin ihmis- enkä etenkään parisuhteisiin. Kaverisuhteissa osaan kyllä esittää ja feikata, alkuun parisuhteissakin, mutta pidemmän päälle minusta nousee esiin puolia, jotka tekevät suhteessa pysymisen mahdottomaksi. 

Jatkan vielä omaan viestiini. Toisin kuten ap:lla, mulla ei ole mitään viehtymystä nähdä teinejä, teineihin tutustumisesta puhumattakaan. Ikääntyminen ei sinänsä myöskään haittaa, mutta ehkä tietynlainen ulkopuolisuus ja sen tiedostaminen, ettei psyykkinen kehitys ole mennyt odotetulla tavalla ahdistaa. Kulissien pitäminen myös ahdistaa kovasti. Esim. en päästä ketään kaveria tai tuttua kotiini käymään ja olen valehdellut melkeinpä kaikille  asuvani pienessä omistuskaksiossa. Pienessä sen vuoksi, että julkinen ilmagoni on hyvin huolissaan ekologisista asioista ja olen halunnut valita energiatehokkaan asunnon. 

Minun on myös hyvin vaikea käsittää, miten toimivat ikäiseni ihmiset, joilla on perhe ja lapsia. Miten he onnistuvat hoitamaan lasten koulunkäynnin ja läksyt, viennit päiväkotiin, lääkäriin, maksamaan laskut ja asuntolainat, pitämään kodin siistinä ja lapsille turvallinen ympäristö? En ymmärrä tätä, vaikka kaveripiiriini kuuluu tällaisia ihmisiä. Heidän kanssaan sitten pidän kulisseja yllä, kyselen Jannica-Petterin Hesa cupeista, Tiina-Sinikan rippijuhlista ja olen muka kiinnostunut, miten Viivi-Vennin lukio on lähtenyt käyntiin. 

Miten ajattelit, että psyykkisen kehityksen olisi pitänyt mennä? Tekstistäsi välittyy, että koet ulkopuolisuutta, mutta luettelet kehittymättömyyden merkkeinä enemmänkin ulkokohtaisia asioita. Tekstistäsi tulee vaikutelma, että olisit masentunut ja ollut sitä jo kauan :(  Oletko hankkinut hoitoa näiden asioiden tiimoilta. Ei kuulosta siltä, että olisit ainakaan onnellinen elämässäsi, vaikkakin ulkoisesti pärjäävä. Se ei ole kulissia, että olet pärjännyt vaativissa töissäsi, osaat seurustella ihmisten kanssa, vaan se on osoitus sinun älykkyydestäsi ja lahjakkuudestasi. Masentuneisuus ei ole kehittymättömyyttä. Kuulostaa, että kohtelet itseäsi hyvin ankarasti ja tuomitsevasti.

Ymmärrän kyllä, että elämäntilanteeni perusteella joku voi kokea minut masentuneena, mutta en ole masentunut enkä ole ikinä ollut. Pidän itsestäni ja seurastani. Esim. matkustelen mielelläni yksin, koska olen itselleni hyvää seuraa ja silloin saan juuri tehdä niitä asioita mitä haluan. Pidän tietokonepelaamisesta, pidän tietyistä tv-sarjoista, pidän somen selaamisesta ja youtubesta, samoin nettishoppailusta. Masennukseen liittyvää omanarvontunnon menetystä tai huonommuuden kokemustakaan minulla ei ole. Olen mielestäni kaunis, hyväkroppainen (roskaruoasta huolimatta), ikäistäni nuoremman näköinen ja tyylikkäämpi. Töiden suhteen on jossain määrin ansaittua huijarisyndroomaa siinä mielessä, että en ole päivittänyt osaamistani siinä määrin mitä olisi pitänyt ja mitä kollegani ovat tehneet. Kognitiivisista taidoista annan muuten itselleni myönteistä palautetta. 

Mutta persoona muuten ja tunne-elämä on rehellisesti sanottuna kehittymätöntä. Esim.laskujen maksamisessa ei ole takana masennustyyppiset vaikeudet, vaan tuntuu ihan musertavalta se laskuihin liittyvä vastuu ja oletukset, että olen aikuinen ihminen, joka pitäisi itsenäisesti pystyä hoitamaan laskut. Tuntuu vaan niin kertakaikkisen musertavalta. Ihmissuhteiden osalta parisuhteissa minusta kuoriutuu aivan hirvittävä murrosikäinen, joten parempi jos en ole parisuhteissa. En myöskään ole valmis enkä halukas terapiassa käsittelemään asioitani, joten näillä mennään. 

Ok, hyvä, jos et ole masentunut. Meitä on täällä aika monenlaisia persoonia, et kuulosta mitenkään kamalalta tai häiriintyneeltä minun korviini :)  Ihmissuhteissa turvaton kiintymyssuhdemalli saa aikaan kaikenlaista, mutta jos toisella osapuolella on turvallinen malli, hän pystyy auttamaan tunnetilojen säätelyssä. Mutta sen toisen pitää tietysti olla sellainen, mistä itse tykkää eikä välttämättä sellaista ole helppo löytää. Oma tarinani on sellainen, että olin juurikin tuollainen murkku ihmissuhteissani, kunnes löysin mieheni. Minulla oli esimerkiksi oikopäätä tapana jättää mies hyvin pienistä syistä.

Mutta se, ettei ole parisuhdetta ja lapsia tai laskut jäävät maksamatta (raha-asiat eivät isommin kiinnosta) ei minusta ole kehittymättömyyden merkki. Joskus jopa päinvastoin eli erityisesti nainen hakeutuu suhteeseen, missä mies on isän roolissa. Omassa suhteessani on ollut ja on vieläkin tuollaisia piirteitä. En kuitenkaan pidä itseäni kehittymättömänä.

Kysyessäni siitä mitä pidät merkkeinä kehittymättömyydestä oli mielessäni se, että monesti ajatellaan, että olisi jokin oikea tapa elää olemassa, mutta sellaistahan ei ole. Toisaalta kehittymättömyytenä voi nähdä senkin, ettei tiedä mikä on itselle parasta, vaan menee virran mukana naimisiin ja saa lapset, mikä ei ikävä kyllä useinkaan ole todiste siitä, että kehitystä olisi tapahtunut. Lapset sitten kärsivät siitä. Usein tuollaiset ihmiset hankkivat useampiakin lapsia, koska he yrittävät ratkaista lasten avulla omia kehityksellisiä haasteitaan. Toisaalta inhimillistä, toisaalta lasten kannalta voi olla tuhoisaakin. Sitten ovat lapsettomat, jotka hyvin usein ajattelevat, ettei heistä olisi äideiksi. Vaikka kyvyt näyttäisivät olevan huomattavasti parempia kuin monilla, jotka ovat hankkineet jopa useampia lapsia :)  Yksi parhaimpia ystäviäni on tällainen. Hänestä olisi varmasti tullut erittäin hyvä äiti, mutta  iän puolesta se on jo mahdotonta eikä hän varmasti kadu ratkaisuaan. 

Meni vähän aiheesta sivuun, mutta tartuin viestiisi siksi, että toit vähän mieleeni yhden tavallista fiksumman ystäväni. Ja siksi, etten itse pidä parisuhdetta ja perhettä kehityksen osoituksena: ehkäpä se ajatus on vain itsevähättelyn muoto tai jotain muuta hämärää. Pikemminkin näen vanhemmuuden niin, että elämä opettaa, mutta kaikkia ei sekään opeta, vaan he ovat vanhempina kuin itsekin lapsia ja teinejä. Tällaisenkin ihmisen tunnen, vaikken enää jaksakaan olla tekemisissä. Hän todella on kuin teini-ikäinen, itsekeskeinen, ja ainoa harrastus on biletys viikonloppuisin. Tosin näin vanhempana sellaisia ihmisiä sanotaan alkoholisteiksi.

Sinulla on hyvää pohdintaa, kiitos siitä! On hyvä muistaa, ettei ole oikeanlaista elämää, ja moni keskiluokkaiseen lapsiperhe-elämään on siihen ajatutunut tahtomattaan ilman sen syvempää ymmärrystä mitä on tekemässä. 

Minulle henkinen kehittymättömyys tarkoittaa omalle kohdalle tietynlaista kyvyttömyyttä ottaa vastuuta ja myös itsekeskeisyyttä. Koen elämässäni tärkeimmäksi oman mielihyvän ja nautinnon maksimoinnin. Voisin hyvinkin olla kuin tuo bilettävä ystäväsi, mutta biletys ja alkon käyttö ei kiinnosta minua, ei edes  teininäkään (tulee kamalat krapulat, joita en kestä). 

Lasten osalta en ole koskaan edes ajatellut, että olisin kyvytön äidiksi. Ajatus lapsista tuntuu vaan ihan absurdilta. En osaa sitä ihan selittää. Muistan, kun aloitin yhdessä uudessa työpaikassa kolmekymppisenä. Rändom työkaveri kysyi kahvipöydässä minulta onko lapsia. Siinä kohtaa suojamuurini petti hetkelliseksi ja ihan vilpittömästi naurahdin ja sanoin "ei kai nyt mulla eikä nyt todellakaan tässä iässä". Koin siis vilpittömästi olevani edelleen tyyliin joku keskenkasvuinen teini ekassa kesätyöpaikassani, vaikka olin aikuinen nainen vaativassa asemassa. Työkaveri tuijotti aika hämmentyneenä ja seuraavat vuodet em. työpaikassa yritin parhaani vältellä ko. ihmistä. :D

lainaamasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ap:n ikäinen nainen, ja jossain määrin samoista ongelmista kärsivä, joskaan en yhtä vakavasti mitä ap. Lisäksi olen töissä ja korkeasti koulutettu, ja osaan aika hyvin pelata aikuisten maailmassa ja piilottaa keskenkasvuisen identiteettini. 

Minulla myös traumataustaa lapsuudesta ja nuoruudesta, jota en tässä sen enempää lähde avaamaan. Suojaaviakin tekijöitä oli, eli koulussa oli kyllä kivaa ja oli kavereita, ja ehkä jälkikäteen ajatellen taisin olla siellä suosittujen porukassa etenkin lukioaikaan, vaikka silloin se tuntui vaan ihan normaalilta. Kodin tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja traumat tuli sitä kautta ja osin psyykkinen kehitys pysähtynyt lapsuuteen/teini-ikään. Lukion jälkeen päädyin yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa, ja olen valmistumisesta lähtien ollut oman alan työtehtävissä. Työ kuitenkin kuormittaa ja kuluttaa minua kovasti, ja haaveilen siitä, että voisin olla tekemättä yhtään mitään. 

Osaan pitää tietynlaista aikuisen roolia päällä. Esim. olen kasvissyöjä koska liha ällöttää, mutta ulkoisesti esitän vegeilyn johtuvan eettisistä ja ekologisista syistä. Seuraan otsikkotasoisesti kansainvälisestä mediasta ja Twitterin kautta sellaisia tilejä, että osaan puhua tarvittaessa esim. työpiireissä korkeakulttuurista tai yhteiskunnan teemoista. Töissä ja sosiaalisissa verkostoissa minua pidetään kyllä oman tien kulkijana, mutta hyvin sivistyneenä, tiedostavana ja vastuullisena. Totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Henkisesti en ole koskaan kehittynyt aikuiseksi vaan jämähtänyt jonnekin 16 ikävuoden kieppeille. 

Esim. laskujen maksaminen on jotain käsittämättömän vaikeaa. Vaikka tulotasoni on keskitasoa parempi, ahdistun laskuista, jätän ne avaamatta, maksan monta viikkoa myöhässä ja silloin koen suurta helpotusta ja tunnen tehneeni ihan älyttömän uroteon. Toinen esimerkki kodin laittaminen ja ruoanlaitto. Kotini on pieni vuokrayksiö, joka on sisustettu epämääräisesti halvimmilla ikean huonekaluilla. En pysty/osaa/halua/ei kiinnosta sisustaa kotia, riittää että on sänky missä nukkua ja olla netissä, sekä pöytä jolla pelata tietokoneella. En ikinä syö ruokapöydän ääressä, aina sängyssä lojuen. Ruokaa en ikinä laita, en osaa eikä huvita. Tilaan todella paljon noutoruokaa ja siihen menee tolkuttomasti rahaa. Kaupasta ostan suurimmaksi osaksi pullaa, suklaata, karkkeja, sipsejä, makuvissyä, sokeroituja kylmiä kahvijuomia, pakastepitsaa jne. Toisaalta sitten on päiviä, jolloin syön vaan jotain Questbar proteiinipatukoita, koska haluan kompensoida kalorimäärää. Kotona työkaverit luulevat minun mm. lukevan ammattikirjallisuutta, mutta oikeasti pelaan yötä myöten koneella mässäillen, pyörin instassa/tiktokissa/youtubessa, luukutan musiikkia (kuulokkeet päässä) ja olen kännykällä esim. shoppailemassa. Vaikka tulotasoni on hyvä, ei juuri mitään jää säästöön, koska ostan hirvittävät määrät esim. vaatteita, meikkejä, koruja, kosmetiikkaa netistä, lisäksi tuo edellä mainittu noutoruoka. 

Lisäksi ja ehkä pahimpana: en kykene normaaleihin ihmis- enkä etenkään parisuhteisiin. Kaverisuhteissa osaan kyllä esittää ja feikata, alkuun parisuhteissakin, mutta pidemmän päälle minusta nousee esiin puolia, jotka tekevät suhteessa pysymisen mahdottomaksi. 

Jatkan vielä omaan viestiini. Toisin kuten ap:lla, mulla ei ole mitään viehtymystä nähdä teinejä, teineihin tutustumisesta puhumattakaan. Ikääntyminen ei sinänsä myöskään haittaa, mutta ehkä tietynlainen ulkopuolisuus ja sen tiedostaminen, ettei psyykkinen kehitys ole mennyt odotetulla tavalla ahdistaa. Kulissien pitäminen myös ahdistaa kovasti. Esim. en päästä ketään kaveria tai tuttua kotiini käymään ja olen valehdellut melkeinpä kaikille  asuvani pienessä omistuskaksiossa. Pienessä sen vuoksi, että julkinen ilmagoni on hyvin huolissaan ekologisista asioista ja olen halunnut valita energiatehokkaan asunnon. 

Minun on myös hyvin vaikea käsittää, miten toimivat ikäiseni ihmiset, joilla on perhe ja lapsia. Miten he onnistuvat hoitamaan lasten koulunkäynnin ja läksyt, viennit päiväkotiin, lääkäriin, maksamaan laskut ja asuntolainat, pitämään kodin siistinä ja lapsille turvallinen ympäristö? En ymmärrä tätä, vaikka kaveripiiriini kuuluu tällaisia ihmisiä. Heidän kanssaan sitten pidän kulisseja yllä, kyselen Jannica-Petterin Hesa cupeista, Tiina-Sinikan rippijuhlista ja olen muka kiinnostunut, miten Viivi-Vennin lukio on lähtenyt käyntiin. 

Miten ajattelit, että psyykkisen kehityksen olisi pitänyt mennä? Tekstistäsi välittyy, että koet ulkopuolisuutta, mutta luettelet kehittymättömyyden merkkeinä enemmänkin ulkokohtaisia asioita. Tekstistäsi tulee vaikutelma, että olisit masentunut ja ollut sitä jo kauan :(  Oletko hankkinut hoitoa näiden asioiden tiimoilta. Ei kuulosta siltä, että olisit ainakaan onnellinen elämässäsi, vaikkakin ulkoisesti pärjäävä. Se ei ole kulissia, että olet pärjännyt vaativissa töissäsi, osaat seurustella ihmisten kanssa, vaan se on osoitus sinun älykkyydestäsi ja lahjakkuudestasi. Masentuneisuus ei ole kehittymättömyyttä. Kuulostaa, että kohtelet itseäsi hyvin ankarasti ja tuomitsevasti.

Ymmärrän kyllä, että elämäntilanteeni perusteella joku voi kokea minut masentuneena, mutta en ole masentunut enkä ole ikinä ollut. Pidän itsestäni ja seurastani. Esim. matkustelen mielelläni yksin, koska olen itselleni hyvää seuraa ja silloin saan juuri tehdä niitä asioita mitä haluan. Pidän tietokonepelaamisesta, pidän tietyistä tv-sarjoista, pidän somen selaamisesta ja youtubesta, samoin nettishoppailusta. Masennukseen liittyvää omanarvontunnon menetystä tai huonommuuden kokemustakaan minulla ei ole. Olen mielestäni kaunis, hyväkroppainen (roskaruoasta huolimatta), ikäistäni nuoremman näköinen ja tyylikkäämpi. Töiden suhteen on jossain määrin ansaittua huijarisyndroomaa siinä mielessä, että en ole päivittänyt osaamistani siinä määrin mitä olisi pitänyt ja mitä kollegani ovat tehneet. Kognitiivisista taidoista annan muuten itselleni myönteistä palautetta. 

Mutta persoona muuten ja tunne-elämä on rehellisesti sanottuna kehittymätöntä. Esim.laskujen maksamisessa ei ole takana masennustyyppiset vaikeudet, vaan tuntuu ihan musertavalta se laskuihin liittyvä vastuu ja oletukset, että olen aikuinen ihminen, joka pitäisi itsenäisesti pystyä hoitamaan laskut. Tuntuu vaan niin kertakaikkisen musertavalta. Ihmissuhteiden osalta parisuhteissa minusta kuoriutuu aivan hirvittävä murrosikäinen, joten parempi jos en ole parisuhteissa. En myöskään ole valmis enkä halukas terapiassa käsittelemään asioitani, joten näillä mennään. 

Ok, hyvä, jos et ole masentunut. Meitä on täällä aika monenlaisia persoonia, et kuulosta mitenkään kamalalta tai häiriintyneeltä minun korviini :)  Ihmissuhteissa turvaton kiintymyssuhdemalli saa aikaan kaikenlaista, mutta jos toisella osapuolella on turvallinen malli, hän pystyy auttamaan tunnetilojen säätelyssä. Mutta sen toisen pitää tietysti olla sellainen, mistä itse tykkää eikä välttämättä sellaista ole helppo löytää. Oma tarinani on sellainen, että olin juurikin tuollainen murkku ihmissuhteissani, kunnes löysin mieheni. Minulla oli esimerkiksi oikopäätä tapana jättää mies hyvin pienistä syistä.

Mutta se, ettei ole parisuhdetta ja lapsia tai laskut jäävät maksamatta (raha-asiat eivät isommin kiinnosta) ei minusta ole kehittymättömyyden merkki. Joskus jopa päinvastoin eli erityisesti nainen hakeutuu suhteeseen, missä mies on isän roolissa. Omassa suhteessani on ollut ja on vieläkin tuollaisia piirteitä. En kuitenkaan pidä itseäni kehittymättömänä.

Kysyessäni siitä mitä pidät merkkeinä kehittymättömyydestä oli mielessäni se, että monesti ajatellaan, että olisi jokin oikea tapa elää olemassa, mutta sellaistahan ei ole. Toisaalta kehittymättömyytenä voi nähdä senkin, ettei tiedä mikä on itselle parasta, vaan menee virran mukana naimisiin ja saa lapset, mikä ei ikävä kyllä useinkaan ole todiste siitä, että kehitystä olisi tapahtunut. Lapset sitten kärsivät siitä. Usein tuollaiset ihmiset hankkivat useampiakin lapsia, koska he yrittävät ratkaista lasten avulla omia kehityksellisiä haasteitaan. Toisaalta inhimillistä, toisaalta lasten kannalta voi olla tuhoisaakin. Sitten ovat lapsettomat, jotka hyvin usein ajattelevat, ettei heistä olisi äideiksi. Vaikka kyvyt näyttäisivät olevan huomattavasti parempia kuin monilla, jotka ovat hankkineet jopa useampia lapsia :)  Yksi parhaimpia ystäviäni on tällainen. Hänestä olisi varmasti tullut erittäin hyvä äiti, mutta  iän puolesta se on jo mahdotonta eikä hän varmasti kadu ratkaisuaan. 

Meni vähän aiheesta sivuun, mutta tartuin viestiisi siksi, että toit vähän mieleeni yhden tavallista fiksumman ystäväni. Ja siksi, etten itse pidä parisuhdetta ja perhettä kehityksen osoituksena: ehkäpä se ajatus on vain itsevähättelyn muoto tai jotain muuta hämärää. Pikemminkin näen vanhemmuuden niin, että elämä opettaa, mutta kaikkia ei sekään opeta, vaan he ovat vanhempina kuin itsekin lapsia ja teinejä. Tällaisenkin ihmisen tunnen, vaikken enää jaksakaan olla tekemisissä. Hän todella on kuin teini-ikäinen, itsekeskeinen, ja ainoa harrastus on biletys viikonloppuisin. Tosin näin vanhempana sellaisia ihmisiä sanotaan alkoholisteiksi.

Sinulla on hyvää pohdintaa, kiitos siitä! On hyvä muistaa, ettei ole oikeanlaista elämää, ja moni keskiluokkaiseen lapsiperhe-elämään on siihen ajatutunut tahtomattaan ilman sen syvempää ymmärrystä mitä on tekemässä. 

Minulle henkinen kehittymättömyys tarkoittaa omalle kohdalle tietynlaista kyvyttömyyttä ottaa vastuuta ja myös itsekeskeisyyttä. Koen elämässäni tärkeimmäksi oman mielihyvän ja nautinnon maksimoinnin. Voisin hyvinkin olla kuin tuo bilettävä ystäväsi, mutta biletys ja alkon käyttö ei kiinnosta minua, ei edes  teininäkään (tulee kamalat krapulat, joita en kestä). 

Lasten osalta en ole koskaan edes ajatellut, että olisin kyvytön äidiksi. Ajatus lapsista tuntuu vaan ihan absurdilta. En osaa sitä ihan selittää. Muistan, kun aloitin yhdessä uudessa työpaikassa kolmekymppisenä. Rändom työkaveri kysyi kahvipöydässä minulta onko lapsia. Siinä kohtaa suojamuurini petti hetkelliseksi ja ihan vilpittömästi naurahdin ja sanoin "ei kai nyt mulla eikä nyt todellakaan tässä iässä". Koin siis vilpittömästi olevani edelleen tyyliin joku keskenkasvuinen teini ekassa kesätyöpaikassani, vaikka olin aikuinen nainen vaativassa asemassa. Työkaveri tuijotti aika hämmentyneenä ja seuraavat vuodet em. työpaikassa yritin parhaani vältellä ko. ihmistä. :D

lainaamasi

Niin minäkin koen. Toisaalta olen jo vanhempi, joten tällä iällä sitä aletaan tulla lapseksi jälleen ;)  Tarkoitan, että elämä kääntyy taas siihen, ettei tarvitse vastuuta kantaa liiemmin mistään, lapset aikuisia ja seuraava etappi on kuolema. Moni ystävä on jo kuollut. Ajattelen, ettei elämässä oikein muuta tehtävää ole kuin nauttia siitä ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä. Huomenna se voi olla jo ohi.

Toki jokaisella ikäkaudella on omat kehitystehtävänsä. Sinä koet jämähtäneesi teini-ikään, toinen voi kokea jo teininä olevansa keski-ikäinen. Ne eivät aina mene iän mukaan, vaan oman persoonan ja elämäntilanteen mukaan. Silti useimmat kokevat elämän eri vaiheet samaan tapaan eli perheenperustamisvaihe, työelämässä saavuttamisen vaihe, vastuunkannon vaihe jne. Vastuuta voi tulla hyvinkin runsaasti ilman omaa syytä, jos vaikka lapsi on vammainen tai vanhempi sairastuu ja hoitaa hänen asioitaan. Itselläni on ollut tuossa suhteessa helppo elämä eli mitään ylimääräisiä vastuita ei ole ollut. Työni oli vastuullista, mutta sekin on jo ohi, joten ei minun tarvitsekaan muuta kuin elää niin hyvin kuin mahdollista.

Hauska kun kerroit tarinasi. Aika älykkäästi oot osannu tulkita omaa tilannettas. En usko, että toi on edes niin harvinaista, sillä omasta lähipiiristä tunnistan näitä tapauksia, mutta en olisi osannut pukea sanoiksi noin hyvin. Kiva, että olet osannut järjestää elämästäsi omannäköistä ja päässyt jotenkin kiinni yhteiskuntaan.

Itse olin kiusattu koulussa ja tunnistan tuon luuserit/suositut ajattelun ja "suosittujen" seuraan pyrkimisen. Ja aika kaavamaisesti aikuiselämän työyhteisöissäkin nuo menee, vaikkei kukaan niitä ääneen myönnä. Itse oikeastaan pelkään kaupungilla nuorisoporukoita ja pidätän hengitystä niiden ohi kävellessä. Pelkään, että huutavat jotain tyhmää mulle tms. Selkeä traumareaktio.

Olen herännyt jo aikaisin, mutta en vain saa noustua sängystä ylös. Väsymys, joka on enemmänkin henkistä. Ahdistus, kun äitini soitti jo näin aamusta ihan sekopäisenä (sairauden oire) Tuntuu niin pahalta, kun siitä ei ole kauankaan, kun hän oli vielä ihan normaali ihminen. Ahdisti jo aiemmin, kun ajattelin narsistia. Hänen kanssaan tietty kaava millä mennään. En malttanut noudattaa ja rikoin sitä pienellä asialla. Varmasti kuulostaa hullulta, mutta nyt pelkään jo sen teon pilanneen päivän ja että hän rankaisee siitä olemalla kylmä ja etäinen. Kylmää-kuumaa. Jonkin aikaa jo ollut kylmempää ja se masentaa minua. Odotan vain taas jotain ihanaa ja lämmön murustakin. Merkkiä siitä, että kaikki on vielä olemassa tai kuin ennen. Pitäisi nousta sängystä ja alkaa toteuttaa tätä päivää. Elämä ei ole vapaata. Se menee näiden sairaan suhteen kaavojen mukaan. Tänään on omat tehtävät siinä kuviossa. En uskalla jättää niitä tekemättä. Pelkään, että jos teen niin kaikki hajoaa palasiksi lopullisesti ja tuhoutuu. Tähän kuuluu tietynlaista hyväksikäyttöä. Tiedostan sen, mutta en pysty tai uskalla lopettaa sitä, koska pelkään, että silloin menetän kaiken. Sen mitä vaivalla olen ylläpitänyt. Minun on pakko tehdä ne asiat, vaikka kuinka ahdistaa ja tekisi vain mieli jäädä sängyn pohjalle. Omanarvontunne täysi nolla. Tavallaan myyn itseäni edes murusia saadakseni, jotka pitävät minut jotenkin elossa ja kasassa. Myyn itseäni pilkkahintaan ja itseinhoakaan en enää juuri tunne, koska olen niin turtunut. Toimin vain, kuin ohjelmoitu robotti, koska muuten uhkana on kaiken tuhoutuminen.

-Ap

En tiedä onko se sitten masennusta että minua ei kyllä kiinnosta oikein yhtään mikään. Hetkellisesti teinihärpäkkeet ja sarjoihin pakenen omaa oloa, mutta ei minulla kauheasti mitään kiinnostuksen kohteita ole, peseytyminen, siivoaminen kaikki muu on vaikeaa ja työkkärin pakottamat toimenpiteet pelkkää suorittamista, kuten kyllä oli työtkin sitä ennen. Vaikka minulle iskettäisi nyt normaali aikuiselämä käteen niin pelkkää ilotonta suorittamista sekin olisi. Ainoa mikä vähän iloa tuottaa on eläimet. Ja se kun saa osakseen kiinnostusta, empatiaa ja hoivaa (harvoin tarjolla).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä taasen aivan päinvastainen kokemus. Jo 9-vuotiaana vietin aikaa netissä aikuisten suosimalla pelisivustolla 21-vuotiasta esittäen, koska aikuisten kanssa pystyi puhumaan maailman menosta ja kiinnostuksen kohteista aivan toisella tavalla, kuin vertaisilleni, jotka tuolloin olivat täysin lapsia. Kirjoiteltua tuli myös mielipidekirjoituksia paikalliseen sanomalehteen ja vapaa-aika meni ristikoita täytellessä. 11 ikävuoden paikkeilla koitin viimeisen kerran sopeutua joukkoon ja sainkin ison kaveriporukan, jossa omaksuin eräänlaisen johtajan roolin, mutta ilo jäi vähäiseksi, kun joutui esittämään jotain muuta, kuin oli. Koen olevani yhä nyt 22-vuotiaana sama mielenmaailmaltani ja kypsyydeltäni, kuin 13-vuotiaana, joskin tästä aiheutuu muutamia ikäviä lieve-ilmiöitä. Intoa esimerkiksi uralla etenemiseen ei ole yhtä paljoa, koska 13-vuotiaana pikkuvanhana 20 euroa oli suuri määrä rahaa (vaikka syntymäpäivänä), ja koen tämän olevan totta myös nyt aikuisena. Moni tuttava alkaa jo panikoimaan vanhenemistaan, mutta itse koen vain bonukseksi joka päivä sen, kun jäljellä on vielä yli vuosikymmen siihen, joka olen kokenut olevani kauan. Toisaalta on sanoinkuvailemattoman vapauttavaa herätä ja muistaa, että olen viimein aikuinen, tulen kohdelluksi aikuisena eikä ole typeriä rajoituksia vapaudelle, kuten teininä oli. En palaisi takaisin vähäteltävänä ja hallittuna olevaksi, vaikka maksettaisiin.

Niinno, sinua on ilmeisesti lapsena ollessasi kohdeltu lapsena ja teininä ollessasi teininä. Minua ja monia muita taas on kohdeltu lapsena ja nuorena kuin aikuisia (esim vanhemman terapeuttina toimiminen), ja se oikea lapsuus ja nuoruus on jäänyt elämättä. Kun on ollut pikkulapsesta asti "aikuinen" niin kyllä se jossain vaiheessa vaan rupeaa vitutta*maan.

Jaa. Ainakin itse jouduin alkaa pitämään itse itsestäni huolta nelivuotiaana. Varmaan jo aiemminkin, mutta silloin tajusin sen. Kertaakaan ei ole vit***anut ja olen yrittänyt elää jokaista ikäkautta sen mitä pystyn, mutta aikuisuus on ehdottomasti parasta aikaa.

Omia lapsia ei ole, mutta läheisistä ja lemmikeistä olen aina pitänyt todella hyvää huolta, kun tiedän miltä tuntuu tulla laiminlyödyksi.

Ei ole ikävä niitä vuosia, joita olen missannut sairastaessani yksin vailla apua. Ei tarvitse saada hyvitystä niihin.

Vierailija kirjoitti:

Olen herännyt jo aikaisin, mutta en vain saa noustua sängystä ylös. Väsymys, joka on enemmänkin henkistä. Ahdistus, kun äitini soitti jo näin aamusta ihan sekopäisenä (sairauden oire) Tuntuu niin pahalta, kun siitä ei ole kauankaan, kun hän oli vielä ihan normaali ihminen. Ahdisti jo aiemmin, kun ajattelin narsistia. Hänen kanssaan tietty kaava millä mennään. En malttanut noudattaa ja rikoin sitä pienellä asialla. Varmasti kuulostaa hullulta, mutta nyt pelkään jo sen teon pilanneen päivän ja että hän rankaisee siitä olemalla kylmä ja etäinen. Kylmää-kuumaa. Jonkin aikaa jo ollut kylmempää ja se masentaa minua. Odotan vain taas jotain ihanaa ja lämmön murustakin. Merkkiä siitä, että kaikki on vielä olemassa tai kuin ennen. Pitäisi nousta sängystä ja alkaa toteuttaa tätä päivää. Elämä ei ole vapaata. Se menee näiden sairaan suhteen kaavojen mukaan. Tänään on omat tehtävät siinä kuviossa. En uskalla jättää niitä tekemättä. Pelkään, että jos teen niin kaikki hajoaa palasiksi lopullisesti ja tuhoutuu. Tähän kuuluu tietynlaista hyväksikäyttöä. Tiedostan sen, mutta en pysty tai uskalla lopettaa sitä, koska pelkään, että silloin menetän kaiken. Sen mitä vaivalla olen ylläpitänyt. Minun on pakko tehdä ne asiat, vaikka kuinka ahdistaa ja tekisi vain mieli jäädä sängyn pohjalle. Omanarvontunne täysi nolla. Tavallaan myyn itseäni edes murusia saadakseni, jotka pitävät minut jotenkin elossa ja kasassa. Myyn itseäni pilkkahintaan ja itseinhoakaan en enää juuri tunne, koska olen niin turtunut. Toimin vain, kuin ohjelmoitu robotti, koska muuten uhkana on kaiken tuhoutuminen.

-Ap

Onko tämä narsisti siis se ihastus ja oma mies on erikseen? Minullakin on pelimiestyyppinen etäihastus jota ajattelen lakkaamatta, mulla on pakko olla aina joku ihastus vaikkei siitä tulisikaan mitään tai kaikki tuntuu entistäkin tyhjemmältä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt tuntuu kun olen lukenut näitä teidän kuvauksia, että tajuan jotenkin mikä Johanna Tukiaista vaivaa.

Se on hämmentänyt minua pitkään, nyt ehkä vähän vähemmän. Kiitos.

Tukiainen on kaikesta päätellen narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä taasen aivan päinvastainen kokemus. Jo 9-vuotiaana vietin aikaa netissä aikuisten suosimalla pelisivustolla 21-vuotiasta esittäen, koska aikuisten kanssa pystyi puhumaan maailman menosta ja kiinnostuksen kohteista aivan toisella tavalla, kuin vertaisilleni, jotka tuolloin olivat täysin lapsia. Kirjoiteltua tuli myös mielipidekirjoituksia paikalliseen sanomalehteen ja vapaa-aika meni ristikoita täytellessä. 11 ikävuoden paikkeilla koitin viimeisen kerran sopeutua joukkoon ja sainkin ison kaveriporukan, jossa omaksuin eräänlaisen johtajan roolin, mutta ilo jäi vähäiseksi, kun joutui esittämään jotain muuta, kuin oli. Koen olevani yhä nyt 22-vuotiaana sama mielenmaailmaltani ja kypsyydeltäni, kuin 13-vuotiaana, joskin tästä aiheutuu muutamia ikäviä lieve-ilmiöitä. Intoa esimerkiksi uralla etenemiseen ei ole yhtä paljoa, koska 13-vuotiaana pikkuvanhana 20 euroa oli suuri määrä rahaa (vaikka syntymäpäivänä), ja koen tämän olevan totta myös nyt aikuisena. Moni tuttava alkaa jo panikoimaan vanhenemistaan, mutta itse koen vain bonukseksi joka päivä sen, kun jäljellä on vielä yli vuosikymmen siihen, joka olen kokenut olevani kauan. Toisaalta on sanoinkuvailemattoman vapauttavaa herätä ja muistaa, että olen viimein aikuinen, tulen kohdelluksi aikuisena eikä ole typeriä rajoituksia vapaudelle, kuten teininä oli. En palaisi takaisin vähäteltävänä ja hallittuna olevaksi, vaikka maksettaisiin.

Niinno, sinua on ilmeisesti lapsena ollessasi kohdeltu lapsena ja teininä ollessasi teininä. Minua ja monia muita taas on kohdeltu lapsena ja nuorena kuin aikuisia (esim vanhemman terapeuttina toimiminen), ja se oikea lapsuus ja nuoruus on jäänyt elämättä. Kun on ollut pikkulapsesta asti "aikuinen" niin kyllä se jossain vaiheessa vaan rupeaa vitutta*maan.

Jaa. Ainakin itse jouduin alkaa pitämään itse itsestäni huolta nelivuotiaana. Varmaan jo aiemminkin, mutta silloin tajusin sen. Kertaakaan ei ole vit***anut ja olen yrittänyt elää jokaista ikäkautta sen mitä pystyn, mutta aikuisuus on ehdottomasti parasta aikaa.

Omia lapsia ei ole, mutta läheisistä ja lemmikeistä olen aina pitänyt todella hyvää huolta, kun tiedän miltä tuntuu tulla laiminlyödyksi.

Ei ole ikävä niitä vuosia, joita olen missannut sairastaessani yksin vailla apua. Ei tarvitse saada hyvitystä niihin.

Enpä oikein usko ettet ole ikinä tuntenut vihaa siitä jos sinua on kohdeltu pahasti kaltoin ja laiminlyöty perustarpeitasi, pahoinpidelty jne tai se viha on piiloutunut jonnekin. Niin minullakin oli pitkään kun järkeilin ja älyllistin kaiken.

Tunnistan tuon "Enhän minä nyt tässä iässä!"

Olen 40-vuotias vela, myös 20+ vuotta jatkunut traumaattinen tausta ja ihan itse olen saanut itseni kasvattaa ja pärjätä ilman tukiverkkoja. Alitajunnassa on koko ajan mm. seuraavaa

- Enhän minä vielä tässä iässä voi olla naimisissa!

- Eihän minulla nyt voi mitenkään olla vielä lapsia tässä iässä, ihan liian aikaista!

- Enhän minä voi vielä asua omistusasunnossa, jestas!

- Eihän minulla ole vielä mitään kiirettä hankkia autoa ja ajokorttia, on vielä ainakin 50 vuotta aikaa!

- Eihän minulla voi olla vakavaa uraa ja tosi hyvää ammattia vielä tässä iässä!

Töissä erityisesti tunnen olevani edelleen se 20-vuotias harjoittelija, vaikka järjellä ymmärrän, etten tosiaankaan ole, kun omalta alalta on saman verran työkokemusta ja vedän projektipäällikön tehtäviä.

Tosi hyvä ketju! Nyt pitää vinkata teillekin kirjaa, josta itselle tuli ahaa-hetkiä. Juha Klaavu, Lapsuudenn kehitysellinen trauma. Eli lyhyesti ihminen jämähtää siihen kehityshetkeen lapsuudessa, jossa laiminlyönti alkaa ja yrittää aikuisena päästä alitajuisesti tästä kehityskaaresta seuraavaan. Se näkyy sitten takaiskuina töissä, perheessä ja/tai parisuhteessa, koska pomo ei yhtäkkiä voi muuttua vanhemmaksi, kun itse taantuu vaikka 12-vuotiaaksi trauman takia tietyissä tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä taasen aivan päinvastainen kokemus. Jo 9-vuotiaana vietin aikaa netissä aikuisten suosimalla pelisivustolla 21-vuotiasta esittäen, koska aikuisten kanssa pystyi puhumaan maailman menosta ja kiinnostuksen kohteista aivan toisella tavalla, kuin vertaisilleni, jotka tuolloin olivat täysin lapsia. Kirjoiteltua tuli myös mielipidekirjoituksia paikalliseen sanomalehteen ja vapaa-aika meni ristikoita täytellessä. 11 ikävuoden paikkeilla koitin viimeisen kerran sopeutua joukkoon ja sainkin ison kaveriporukan, jossa omaksuin eräänlaisen johtajan roolin, mutta ilo jäi vähäiseksi, kun joutui esittämään jotain muuta, kuin oli. Koen olevani yhä nyt 22-vuotiaana sama mielenmaailmaltani ja kypsyydeltäni, kuin 13-vuotiaana, joskin tästä aiheutuu muutamia ikäviä lieve-ilmiöitä. Intoa esimerkiksi uralla etenemiseen ei ole yhtä paljoa, koska 13-vuotiaana pikkuvanhana 20 euroa oli suuri määrä rahaa (vaikka syntymäpäivänä), ja koen tämän olevan totta myös nyt aikuisena. Moni tuttava alkaa jo panikoimaan vanhenemistaan, mutta itse koen vain bonukseksi joka päivä sen, kun jäljellä on vielä yli vuosikymmen siihen, joka olen kokenut olevani kauan. Toisaalta on sanoinkuvailemattoman vapauttavaa herätä ja muistaa, että olen viimein aikuinen, tulen kohdelluksi aikuisena eikä ole typeriä rajoituksia vapaudelle, kuten teininä oli. En palaisi takaisin vähäteltävänä ja hallittuna olevaksi, vaikka maksettaisiin.

Niinno, sinua on ilmeisesti lapsena ollessasi kohdeltu lapsena ja teininä ollessasi teininä. Minua ja monia muita taas on kohdeltu lapsena ja nuorena kuin aikuisia (esim vanhemman terapeuttina toimiminen), ja se oikea lapsuus ja nuoruus on jäänyt elämättä. Kun on ollut pikkulapsesta asti "aikuinen" niin kyllä se jossain vaiheessa vaan rupeaa vitutta*maan.

Jaa. Ainakin itse jouduin alkaa pitämään itse itsestäni huolta nelivuotiaana. Varmaan jo aiemminkin, mutta silloin tajusin sen. Kertaakaan ei ole vit***anut ja olen yrittänyt elää jokaista ikäkautta sen mitä pystyn, mutta aikuisuus on ehdottomasti parasta aikaa.

Omia lapsia ei ole, mutta läheisistä ja lemmikeistä olen aina pitänyt todella hyvää huolta, kun tiedän miltä tuntuu tulla laiminlyödyksi.

Ei ole ikävä niitä vuosia, joita olen missannut sairastaessani yksin vailla apua. Ei tarvitse saada hyvitystä niihin.

Enpä oikein usko ettet ole ikinä tuntenut vihaa siitä jos sinua on kohdeltu pahasti kaltoin ja laiminlyöty perustarpeitasi, pahoinpidelty jne tai se viha on piiloutunut jonnekin. Niin minullakin oli pitkään kun järkeilin ja älyllistin kaiken.

Joo, se viha ei nouse. Mutta mitä järkeä tuntea vihaa, joka syö vain itseä?

Mietin tuossa, kun joku kirjoitti, että on yrittänyt estää vanhempaa tekemästä itsaria. Minä olen se lapsi, joka olisi varmaan vaan katsonut vierestä, kun niin tapahtuu, koska vanhemmat eivät nähneet tai kuulleet minua, joten miten olisin pystynyt estämään mitään. Narsisti myöskään ei yleensä tee itsaria, toki voi sillä uhkailla.

Vierailija kirjoitti:

tällä hetkellä kadehdin erityisesti erästä tuttavapiirin teiniä joka on vähän näköiseni ja oloiseni mutta toisin kuin minä saa elää täydellistä traumavapaata ja rakastettuna olemisen täyttämää teinielämää.

Kaikki teinithän eivät elä tuollaista elämää, ja minusta tuntuu ketjun kommenttien perusteella, että monikaan teistä teinien kadehtijoista ei tajua tuota, vaikka luulisi toisin omien huonojen koemustenne perusteella. Te näette nauravia ja iloisia nuoria, mutta ette ymmärrä, että moni heistä kärsii salassa, aivan kuten tekin teitte. 

Sekin on ihan älyvapaa ajatusvääristymä, että teinitytöt saisivat jotenkin hyvää seksiä. Huomiota he saavat, mutta kaikenmaailman niljakkeilta. Seksiä saavat joko teinipoikaysyävältä, joka ei osaa vielä mitään tai joltain esineellistävältä hyypiöltä, jota kiinnostaa vain oma muna ja teini nukkena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tällä hetkellä kadehdin erityisesti erästä tuttavapiirin teiniä joka on vähän näköiseni ja oloiseni mutta toisin kuin minä saa elää täydellistä traumavapaata ja rakastettuna olemisen täyttämää teinielämää.

Kaikki teinithän eivät elä tuollaista elämää, ja minusta tuntuu ketjun kommenttien perusteella, että monikaan teistä teinien kadehtijoista ei tajua tuota, vaikka luulisi toisin omien huonojen koemustenne perusteella. Te näette nauravia ja iloisia nuoria, mutta ette ymmärrä, että moni heistä kärsii salassa, aivan kuten tekin teitte. 

En minä nyt itseni kaltaisia teinejä kadehdikaan vaan niitä joilla menee hyvin. Rima ei itseaasiassa ole kovin korkea siinä kenellä meni ja menee minua paremmin etenkin sisäisesti.

Vierailija kirjoitti:

Tosi hyvä ketju! Nyt pitää vinkata teillekin kirjaa, josta itselle tuli ahaa-hetkiä. Juha Klaavu, Lapsuudenn kehitysellinen trauma. Eli lyhyesti ihminen jämähtää siihen kehityshetkeen lapsuudessa, jossa laiminlyönti alkaa ja yrittää aikuisena päästä alitajuisesti tästä kehityskaaresta seuraavaan. Se näkyy sitten takaiskuina töissä, perheessä ja/tai parisuhteessa, koska pomo ei yhtäkkiä voi muuttua vanhemmaksi, kun itse taantuu vaikka 12-vuotiaaksi trauman takia tietyissä tilanteissa.

Joo, minä yritän edelleen tehdä kaikista vähänkään itsensä kanssa sinut olevista itselleni äitiä ja/tai isää. Omia lapsia en ole ikinä todellakaan voinut ajatellakaan (vaikka lapsena nukeilla leikin, ja ihmettelin aikuisia joilla ei lapsia ole), onneksi ei tullut tehtyä koska sitten minua syyllistettäisi joka puolelta vielä enemmän siitä etten jaksa hoitaa "aikuisen velvollisuuksia". Pitäisi olla jotain iloakin tästä aikuisuudesta eikä vaan murheita, huolia ja vaatimuksia. Ei minusta ole yhtään kiva asua "omillani" eli olla koko ajan yksin. Omat rahat on tietysti hyvä asia mutta sitä on ihan liian vähän. Myöskään tämä psyykkinen sairastelu ja toistuvat burn outit ei ole yhtään kivoja aikuiselämän asioita ja mitään hyviä juttuja ei vastapainoksi ole varaa tehdä/hankkia eikä kukaan halua köyhää psyykkisesti sairasta ystävää tai kumppania.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi hyvä ketju! Nyt pitää vinkata teillekin kirjaa, josta itselle tuli ahaa-hetkiä. Juha Klaavu, Lapsuudenn kehitysellinen trauma. Eli lyhyesti ihminen jämähtää siihen kehityshetkeen lapsuudessa, jossa laiminlyönti alkaa ja yrittää aikuisena päästä alitajuisesti tästä kehityskaaresta seuraavaan. Se näkyy sitten takaiskuina töissä, perheessä ja/tai parisuhteessa, koska pomo ei yhtäkkiä voi muuttua vanhemmaksi, kun itse taantuu vaikka 12-vuotiaaksi trauman takia tietyissä tilanteissa.

Joo, minä yritän edelleen tehdä kaikista vähänkään itsensä kanssa sinut olevista itselleni äitiä ja/tai isää. Omia lapsia en ole ikinä todellakaan voinut ajatellakaan (vaikka lapsena nukeilla leikin, ja ihmettelin aikuisia joilla ei lapsia ole), onneksi ei tullut tehtyä koska sitten minua syyllistettäisi joka puolelta vielä enemmän siitä etten jaksa hoitaa "aikuisen velvollisuuksia". Pitäisi olla jotain iloakin tästä aikuisuudesta eikä vaan murheita, huolia ja vaatimuksia. Ei minusta ole yhtään kiva asua "omillani" eli olla koko ajan yksin. Omat rahat on tietysti hyvä asia mutta sitä on ihan liian vähän. Myöskään tämä psyykkinen sairastelu ja toistuvat burn outit ei ole yhtään kivoja aikuiselämän asioita ja mitään hyviä juttuja ei vastapainoksi ole varaa tehdä/hankkia eikä kukaan halua köyhää psyykkisesti sairasta ystävää tai kumppania.

Ei kukaan itsensä kanssa sinut oleva ryhdy äidiksi tai isäksi. Läheisriippuvainen voi ryhtyä aidosti leikkimään äitiä tai isää ja narsisti voi esittää vanhempihahmoa niin kauan kuin se hänelle itselleen sopii, mutta se vanhemmuus on yhtä haitallista kuin se lapsuuden traumatisoinut vanhemmuus. 

Mutta joo, ymmärrän ongelman. Itse olen yrittänyt etsiä ihan vaan vastavuoroista ystävyyssuhdetta tai parisuhdetta, joka olisi tasapainossa ja siinä olisi elementtejä, että tuetaan toinen toisiamme, mutta kun sellaistakin on todella vaikea löytää, vaikka olisin itse valmis tekemään ja kantamaan oman osuuteni. 

Se on jännä, että ihminen vaistonvaraisesti tuntee tuon, että hänestä tehdään vanhempaa, vaikkei sitä suoraan sanota mitenkään eikä se tule edes suoraan tapahtumista vielä siinä vaiheessa esille. Yhdessä vaiheessa aloin sanoa ystävälleni, että miesystävä (narsistieksä) on ihan kuin teini ja olettaa, että minä olen hänen äitinsä, joka odottelee kotona ja jonka luo voi palata illaksi syömään jne, kun on ensin seikkaillut kaveriensa kanssa ties missä ja äidillehän ei luonnollisesti edes kerrota mitään, kun teinit elävät omaa elämäänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Tosi hyvä ketju! Nyt pitää vinkata teillekin kirjaa, josta itselle tuli ahaa-hetkiä. Juha Klaavu, Lapsuudenn kehitysellinen trauma. Eli lyhyesti ihminen jämähtää siihen kehityshetkeen lapsuudessa, jossa laiminlyönti alkaa ja yrittää aikuisena päästä alitajuisesti tästä kehityskaaresta seuraavaan. Se näkyy sitten takaiskuina töissä, perheessä ja/tai parisuhteessa, koska pomo ei yhtäkkiä voi muuttua vanhemmaksi, kun itse taantuu vaikka 12-vuotiaaksi trauman takia tietyissä tilanteissa.

Miten usein ja millaisissa tilanteissa näitä taantumisia tapahtuu? Itselläni traumalapsuuden peruilta niitä on tapahtunut muutaman kerran lapsuuden jälkeisessä elämässä ja vain todella läheisissä ihmissuhteissa. Ja oma käsitys itsestä on sen verran pihalla, että en osaa arvioida, olenko terve, kun trauma oireilee tuolla tavalla vain noin harvoin ja ymmärrettävää, että se nyt joskus oireilee vai olenko sairas ja pitäisi tehdä asialle edelleen lisää jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt tuntuu kun olen lukenut näitä teidän kuvauksia, että tajuan jotenkin mikä Johanna Tukiaista vaivaa.

Se on hämmentänyt minua pitkään, nyt ehkä vähän vähemmän. Kiitos.

Tukiainen on kaikesta päätellen narsisti.

Voi olla, mutta myös yli 40v nainen joka pukeutuu lasten-tai teinien vaatteisiin, meikkaa aivan överi lapsekkaasti ja värittää kaikki kuvansa filttereillä ja perhosilla moneen kertaan. Kaikki puheet myös käsittää omaa ulkonäköä, hiusten käherrystä tai uusinta prinsessamekkoa välittämättä yhtään siitä mitä ympärillä realiteeteissa tapahtuu.

Ja ei tiettävästi kykene kantamaan vastuuta sen enempää elukoistaan kuin lapsestaankaan.

Minulaa on taasen päin vastainen kokemus. Olen neljäkymmentävuotias ja minulle edelleen yritettään tyrkyttää bilettämistä ja ns teinielämää vaikka mieluiten olisin kokopäivätyössä ja vakaassa parisuhteessa. Teiniaikojen kokeilut ja sähläykset tuli käytyä läpi jo silloin teini-iässä ja parikymppisenä, joten ei ole kiinnostusta sählätä uudelleen läpi samoja teemoja. En pukeudu niin, kuin tahtoisin, mutta liittyy ennemminkin taloustilanteeseen, kuin vaatemakuun. Pätkätyöt ja elämänläpi virran mukana ajelehtiminen ei tosiaankaan kiehdo. Olen väsynyt siihen, että seuraani tunkevat he, jotka tahtovat sitä biletyskulttuuria ja palloilua työstä ja paikasta toiseen. En samaistu tippaakaan heihin, jotka bilettävät ja haaveilevat satunnaisista suhteista. Mitenkä siis elää aikuista elämää, kun vaihtoehtoina tarjotaan epässäännöllistä ja sitoutumatonta elämää?