Hesarin mielipidepalstalla äiti valittaa, ettei lapsi halua pitää yhteyttä

Kun äiti yrittää pitää aikuisen lapsen kohdalla kiinni äiti-lapsi-suhteesta ja sen koskemattomuudesta, on kaikki vaaran merkit narsismista ilmassa. Lapsen ja äidin/isän suhde pitäisi muuttua kahden aikuisen väliseksi tasavertaiseksi vuorovaikutukseksi, kun lapsi kasvaa aikuiseksi. Se, että vanhempi yrittää edelleen nähdä lapsen lapsena ja "omanaan", on merkki hallitsevasta ja ainakin narsismiin päin kallellaan olevasta persoonasta.

Ja se että valtakunnan päälehti julkaisee moisen, kertoo käsittämättömästä tilannetajun puutteesta. Mitä seuraavaksi, jonkun väkivaltainen ex vaatii samaa hesarissa, "aina pitää jutella ja nauretaan yhdessä ongelmille eikä saa ketään enää vanhoista syytellä"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat? 

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ei tarkoita, että lähtökohdat elämään olisi hyvät. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta esim. väkivalta, päihteiden käyttö tai vanhempien mielenterveysongelmat voivat olla lapselle hyvin vahingollisia.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ovat fyysiset vähimmäisvaatimukset. Jos lapset menevät siinä sivussa kuin huonekalut, joiden olemassaoloa korkeintaan siedetään tai heidät pidetään vaan fyysisesti hengissä, niin ei tosiaankaan ole mikään onnistunut kasvattaja. Jos pystyy vaan tuohon, kannattaa hankkia pelkästään huonekasveja. Niille riittää, että on multaa ja muistaa kastella joskus.

Juha Klaavulta on tullut juuri hyvä kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, jossa on paljon tällaisia esimerkkejä, joissa kaikki on päällisin puolin OK, mutta vanhempi tai vanhemmat eivät ole emotionaalisesti läsnä tai vanhemman roolissa. Eikä kyse ole mistään viinaa&väkivaltaa-perheistä ainoastaan.

Tulee mieleen nykyajan kännykkävanhemmat. Ovat läsnä mutta somessa koko ajan. Mahtaa tulevat sukupolvet valittaa!

Kerronpa, että edes mun pupu ei tykännyt siitä, että jos sitä silittäessäni räpläsin kännykkää samalla tai puhuin puhelimessa.

Sekin olisi halunut jakamattoman huomioni. Saati sitten lapset.

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on enemmän lapsilleen läsnä kuin yksikään aiempi vanhempien sukupolvi.

Tutkimusten mukaan kännykän käyttö on vähentänyt vanhempien läsnäoloa lastensa ja jopa lemmikkien kanssa. Jo ihan pieni vauva tiedostaa, kun äidin huomio on tiiviisti kännykässä. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat ovat lapsilleen enemmän läsnä kuin yksikään vanhempirn sukupolvi ennen heitä.

Ennen se vauva tuupattiin leikkikehään ja taaperona itsekseen ulos.

Minä en muista koko lapsuudestani kuin yhden ainoan kerran että äitini oli minun kanssani.

Olin 8 ja kävin kahden äidin kanssa hakemassa omenoita.

Muuten olin yksin tai sisarusteni kiusattavana.

Siitä on varmaan aikaa. Ainakin kun omat lapseni olivat taaperoita ja pienä 80 -luvulla, äidit oli pitempään kotona lasten kanssa, heidän kanssa vietettiin valtavasti aikaa, otettiin mukaan kaikkiin puuhiin ja tavattiin toisia äitejä lasten kanssa lasten ehdoilla. Opetettiin pienestä pitäen leikkimään, pelaamaan erilaisia lauta- ja pihapelejä, joita he sitten pelasivat isompina omasta halusta kavereidenkin kesken. Tehtiin lomamatkat lasten kanssa, usein yhdessä tuttavaperheen kanssa ym. Eikä ollut kännyköitä ja selfieitä. Ja tämä oli ainakin omassa tuttavapiirissä normi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat? 

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ei tarkoita, että lähtökohdat elämään olisi hyvät. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta esim. väkivalta, päihteiden käyttö tai vanhempien mielenterveysongelmat voivat olla lapselle hyvin vahingollisia.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ovat fyysiset vähimmäisvaatimukset. Jos lapset menevät siinä sivussa kuin huonekalut, joiden olemassaoloa korkeintaan siedetään tai heidät pidetään vaan fyysisesti hengissä, niin ei tosiaankaan ole mikään onnistunut kasvattaja. Jos pystyy vaan tuohon, kannattaa hankkia pelkästään huonekasveja. Niille riittää, että on multaa ja muistaa kastella joskus.

Juha Klaavulta on tullut juuri hyvä kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, jossa on paljon tällaisia esimerkkejä, joissa kaikki on päällisin puolin OK, mutta vanhempi tai vanhemmat eivät ole emotionaalisesti läsnä tai vanhemman roolissa. Eikä kyse ole mistään viinaa&väkivaltaa-perheistä ainoastaan.

Tulee mieleen nykyajan kännykkävanhemmat. Ovat läsnä mutta somessa koko ajan. Mahtaa tulevat sukupolvet valittaa!

Kerronpa, että edes mun pupu ei tykännyt siitä, että jos sitä silittäessäni räpläsin kännykkää samalla tai puhuin puhelimessa.

Sekin olisi halunut jakamattoman huomioni. Saati sitten lapset.

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on enemmän lapsilleen läsnä kuin yksikään aiempi vanhempien sukupolvi.

Tutkimusten mukaan kännykän käyttö on vähentänyt vanhempien läsnäoloa lastensa ja jopa lemmikkien kanssa. Jo ihan pieni vauva tiedostaa, kun äidin huomio on tiiviisti kännykässä. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat ovat lapsilleen enemmän läsnä kuin yksikään vanhempirn sukupolvi ennen heitä.

Ennen se vauva tuupattiin leikkikehään ja taaperona itsekseen ulos.

Minä en muista koko lapsuudestani kuin yhden ainoan kerran että äitini oli minun kanssani.

Olin 8 ja kävin kahden äidin kanssa hakemassa omenoita.

Muuten olin yksin tai sisarusteni kiusattavana.

Siitä on varmaan aikaa. Ainakin kun omat lapseni olivat taaperoita ja pienä 80 -luvulla, äidit oli pitempään kotona lasten kanssa, heidän kanssa vietettiin valtavasti aikaa, otettiin mukaan kaikkiin puuhiin ja tavattiin toisia äitejä lasten kanssa lasten ehdoilla. Opetettiin pienestä pitäen leikkimään, pelaamaan erilaisia lauta- ja pihapelejä, joita he sitten pelasivat isompina omasta halusta kavereidenkin kesken. Tehtiin lomamatkat lasten kanssa, usein yhdessä tuttavaperheen kanssa ym. Eikä ollut kännyköitä ja selfieitä. Ja tämä oli ainakin omassa tuttavapiirissä normi. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on lapsilleen läsnä enemmän kuin yksikään vanhempien sukupolvi koskaan ennen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää palsta on vähän tämmönen ikkuna syrjäytyneiden ja yksinäisten mielenmaisemaan. Miesketjuissa kontrolloivia ilkeitä naisia ja naisketjuissa narsistisia miehiä. Exiä, pomoja, sisaruksia, suurten ikäluokkien edustajia, persuja, vihervassareita,...narsisteja kaikkialla. Mutta ei yhtään vanhempiaan epäarvostavasti kohtelevaa tai aiheettomasti syyttelevää aikuista lasta missään 🤔

Me ollaan kaikki vaillinaisia jotenkin ja virheettömiä vain yhdessä suhteessa -ninittäin suhteessa vanhempaamme. Näin kai tää on nähtävä.

Lapsi on aina lapsuutensa ja nuoruutensa alistussuhteessa siihen vanhempaansa.

Ja jos lapsesta kasvaa kusipää, selitys on edelleen niissä vanhemissa, koska se kasvatus on sitten ollut perseestä.

Sulle vanhemmat on olleet ainoa sosiaalinen suhde koskaan missään, etkä ole joko koskaan muuttanut pois heidän huostastaan tai kasvanut piiruakaan muutettuasi?

Sitten sen täytyy varmasti olla juuri näin 👍 Jännä kun meillä on kuitenkin näitä menestystarinoita eli kauheasta lapsuudesta ponnistaneesta kasvaa upea yksilö. Mutta toisinpäin kehitys on mielestäsi mahdoton, tavallisesta lapsuudesta ei koskaan lipsahdeta sinne ikävälle puolelle. Come on..

Mikä siis on "ikävä puoli" jonne on lipsahdettu? :D

-eri

Lainatakseni kirjoittajaa jolle vastasin: tavallisesta lapsuudestako ei koskaan kasva "kusipäistä" aikuista 😂

Niinpä. Mistä ne narsistiset, kusipäiset ja muuten luonnevikaiset vanhemmat tulevat, jos he ovat kaikki lapsina ja nuorina aikuisina, toisten lapsina, viattomia. Tässä aina uudelleen avattavassa uhri-identiteetti keskustelussa unohdetaan kokonaan se mahdollisuus, että nämä nuoret aikuiset ovat luonnevikaisia ja syyttävät epäonnistumisistaan vanhempiaan ja näkevät itsensä väärin kohdelluksi toisiin sisaruksiin nähden, koska heissä on ollut noita luonnevikaisia taipumuksia jo lapsena. Yhdysvalloissakin on havaittu esim. sisaruksiaan tappaneissa lapsissa ja muissa pienempiä rötöksiä tekevissä sadistisia ja sosiopaattisia piirteitä. Lapsi saattaa olla hirviö, joka salaa kiduttaa esim. sisarustaan, alistaa tätä ja pistää tekemään vaikka mitä. Ja yrittää hyötyä aikuisena vanhemmistaan esim. syyllistämällä. Jos ei hyödy, pistää välit poikki, mikä on ominaista narsistille. 

Tässä haetaan sitä, että lapsi on viaton ja aikuisten pitää pitää hänestä huolta ja omalla kasvatustyöllään estää ne mahdolliset kiusaamiset ja muut. Mutta aikuinen on vastuussa omasta käytöksestään. Ja vastuussa siitä, että huolehtii omista lapsistaan.

On paljon hyviä vanhempia, jotka ovat olleet epätäydellisiä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Kun äiti yrittää pitää aikuisen lapsen kohdalla kiinni äiti-lapsi-suhteesta ja sen koskemattomuudesta, on kaikki vaaran merkit narsismista ilmassa. Lapsen ja äidin/isän suhde pitäisi muuttua kahden aikuisen väliseksi tasavertaiseksi vuorovaikutukseksi, kun lapsi kasvaa aikuiseksi. Se, että vanhempi yrittää edelleen nähdä lapsen lapsena ja "omanaan", on merkki hallitsevasta ja ainakin narsismiin päin kallellaan olevasta persoonasta.

Ja se että valtakunnan päälehti julkaisee moisen, kertoo käsittämättömästä tilannetajun puutteesta. Mitä seuraavaksi, jonkun väkivaltainen ex vaatii samaa hesarissa, "aina pitää jutella ja nauretaan yhdessä ongelmille eikä saa ketään enää vanhoista syytellä"?

Suhteita on monenlaisia. Olen kanssasi samaa mieltä, että suhde omaan vanhempaan pitää olla kahden aikuisen tasavertainen suhde. Siihen ei kuulu läheisriippuvuus, määräily, eikä myöskään toiselle asetetut odotukset ja vaatimukset esim. lastenlasten hoidosta ja taloudellisesta tuesta, ellei niistä ole sovittu perhesuunnitteluvaiheessa tulevien isovanhempien kanssa. Tälläkin foorumilla saa tämän tästä lukea nuorten aikuisten oksennuksia siitä, kuinka he haukkuvat omia vanhempiaan liian vähäisestä tuesta ja osallistumisesta perheensä elämään. Siitä on tasa-arvoinen aikuissuhde kaukana. Jos sellaisia vanhempia onkin, jotka pyrkivät määräilemään ja syyllistämään aikuisia lapsiaan, niin toisinpäin on paljon enemmän katkeria, perheen perustaneita nuoria aikuisia, jotka syyllistävät ja pyrkivät määräilemään omia vanhempiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hoitanut vanhemmuuden tärkeimmät asiat hyvin, ei ole mitään syytä uhriutua ja voi olla hyvällä omallatunnolla ja sujut itsensä ja menneisyyden kanssa: Eli että lasten ei ole koskaan tarvinnut pelätä tai kokea alistamista, manipulointia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kodissa ei ole ollut päihdeongelmia eikä epävakaita persoonia. Lapselle on ilmiselvää, että vanhemmat rakastavat häntä. Rakkaus kuuluu puheista ja ennen kaikkea - näkyy Teoista ja Kohtelusta. Lapsi hyväksytään ehdoitta sellaisena kuin hän on, hänelle annetaan vapaus valita oma tiensä. Vanhempaan ja hänen tukeensa voi aina luottaa. He pitävät lapsistaan hyvää huolta (perustarpeet jne.) ja antavat lapsen itsenäistyä normaalisti sitten kun sen aika on.

Jotain näissä isoissa tärkeissä asioissa on useimmiten mennyt pieleen vanhemmilla, jos lapset eivät halua olla yhteyksissä.

Meillä on nuo kuvaamasi asiat täyttyneet. Lapsi ei pidä mitään yhteyttä eikä vastaa yhteydenottoihin. Ensin katkaisi välit äitiin, sitten sisaruksiin ja muuhun lähiperheeseen ja lopulta myös koko sukuun ja entisin koulukavereihin. Olemme kaikki ymmällämme, emme tiedä miksi. Asiasta ei voi puhua, jos toinen ei puhu. 

Minulla on yksi sisaruksista katkaissut välit koko sukuun. On aika ikävää kun sukulaiset kyselevät että mitä sille kuuluu. Ei pidä yhteyttä enää keneenkään. Ei voi olla kyse mistään noista syistä mitä tuossa yllä olevassa viestissä. Turhaa syyllistämistä tuollainen. Asuimme samassa kodissa ja meillä on 2 vuotta ikäeroa.

Miten niin ei voi olla?

Narsistinen vanhempi voi vallan hyvin kohdella toista lastaan kuin kuningasta ja toista kuin sontaa.

Meillä minä mm kerran valitin että koulumatka on raskas, äiti juoksi helmat paukkuen naapuriin sössöttämään miten kamalaa _hänellä_ oli kun aina valitan.

Sitten kun siskoni piti kulkea se sama matka, äitini maksoi hänelle oman taksin!

Nyt ihmettelevät kun minä olen hankala enkä halua pitää yhteyttä. Koko helvetin lapsuus samanlaista  eriarvoista kohtelua. Ja aina minä hankala, kun edes joskus yritin asiasta keskustella.

Meillä samaa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Minä en saanut lemmikkiä 16-vuotiaana, olisin halunnut kissanpennun. Varsinkin, kun muutan pian omilleni. Nuorempi sisareni sai 3 kissaa, 2 kania ja hamsterin ja olisi saanut varmasti vielä 3 hevosta, jos olisi ollut rahaa siihen.

Minulla tai veljelläni ei ollut omaa huonetta. Sisarelleni rakennettiin erillinen oma huone.

En saanut ajokorttia. Sisareni jätti autokoulun kesken, mutta narskuvanhempi on edeleen sisareni ollessa kohta 40-vuotias valmis maksamaan autokoulun tälle vaikka heti huomenna.

Minä sain mennä opiskelemaan ihan minne vaan ja ihan mitä vaan omin nokkineni ilman apua. Sisartani autettiin löytämään koulutuspaikka, asuinpaikka ja kaikki oppimateriaalit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat? 

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ei tarkoita, että lähtökohdat elämään olisi hyvät. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta esim. väkivalta, päihteiden käyttö tai vanhempien mielenterveysongelmat voivat olla lapselle hyvin vahingollisia.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ovat fyysiset vähimmäisvaatimukset. Jos lapset menevät siinä sivussa kuin huonekalut, joiden olemassaoloa korkeintaan siedetään tai heidät pidetään vaan fyysisesti hengissä, niin ei tosiaankaan ole mikään onnistunut kasvattaja. Jos pystyy vaan tuohon, kannattaa hankkia pelkästään huonekasveja. Niille riittää, että on multaa ja muistaa kastella joskus.

Juha Klaavulta on tullut juuri hyvä kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, jossa on paljon tällaisia esimerkkejä, joissa kaikki on päällisin puolin OK, mutta vanhempi tai vanhemmat eivät ole emotionaalisesti läsnä tai vanhemman roolissa. Eikä kyse ole mistään viinaa&väkivaltaa-perheistä ainoastaan.

Tulee mieleen nykyajan kännykkävanhemmat. Ovat läsnä mutta somessa koko ajan. Mahtaa tulevat sukupolvet valittaa!

Kerronpa, että edes mun pupu ei tykännyt siitä, että jos sitä silittäessäni räpläsin kännykkää samalla tai puhuin puhelimessa.

Sekin olisi halunut jakamattoman huomioni. Saati sitten lapset.

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on enemmän lapsilleen läsnä kuin yksikään aiempi vanhempien sukupolvi.

Tutkimusten mukaan kännykän käyttö on vähentänyt vanhempien läsnäoloa lastensa ja jopa lemmikkien kanssa. Jo ihan pieni vauva tiedostaa, kun äidin huomio on tiiviisti kännykässä. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat ovat lapsilleen enemmän läsnä kuin yksikään vanhempirn sukupolvi ennen heitä.

Ennen se vauva tuupattiin leikkikehään ja taaperona itsekseen ulos.

Minä en muista koko lapsuudestani kuin yhden ainoan kerran että äitini oli minun kanssani.

Olin 8 ja kävin kahden äidin kanssa hakemassa omenoita.

Muuten olin yksin tai sisarusteni kiusattavana.

Siitä on varmaan aikaa. Ainakin kun omat lapseni olivat taaperoita ja pienä 80 -luvulla, äidit oli pitempään kotona lasten kanssa, heidän kanssa vietettiin valtavasti aikaa, otettiin mukaan kaikkiin puuhiin ja tavattiin toisia äitejä lasten kanssa lasten ehdoilla. Opetettiin pienestä pitäen leikkimään, pelaamaan erilaisia lauta- ja pihapelejä, joita he sitten pelasivat isompina omasta halusta kavereidenkin kesken. Tehtiin lomamatkat lasten kanssa, usein yhdessä tuttavaperheen kanssa ym. Eikä ollut kännyköitä ja selfieitä. Ja tämä oli ainakin omassa tuttavapiirissä normi. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on lapsilleen läsnä enemmän kuin yksikään vanhempien sukupolvi koskaan ennen.

Ei taida pitää paikkaansa. Taisi edellinen kommentti osua ja upota, kun et argumentonut sitä, vaikka kommentoit. 

Vierailija kirjoitti:

Haluatte vääntää äidin tässä tarinan pahikseksi. Itse ihan hyvin ymmärrän hänen ajatuksensa. Myös lapsi voi olla passiivisaggressiivinen ja tuollainen hyökääminen on yksi vallankäytön muoto sellaiselle.

Miksi nykyään tuntuu olevan sääntö, että katkaistaan välit vanhempiin, sisaruksiin, ystäviin, jos he uskaltavat olla kanssasi eri mieltä?

Ymmärrän, että on niin pahoja tilanteita, joissa välien katkaiseminen on järkevää. Nykyisin siihen riittää, että esim. poliittiset tai uskonnolliset mielipiteet ovat erilaiset. Onko tämä maa täynnä ammattitaidottomia feikkiterapeutteja? Mitä hyötyä on istua terapiassa, jos ainut terapeutin ehdotus on katkaista välit niihin, joiden kanssa on erimielisyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat? 

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ei tarkoita, että lähtökohdat elämään olisi hyvät. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta esim. väkivalta, päihteiden käyttö tai vanhempien mielenterveysongelmat voivat olla lapselle hyvin vahingollisia.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ovat fyysiset vähimmäisvaatimukset. Jos lapset menevät siinä sivussa kuin huonekalut, joiden olemassaoloa korkeintaan siedetään tai heidät pidetään vaan fyysisesti hengissä, niin ei tosiaankaan ole mikään onnistunut kasvattaja. Jos pystyy vaan tuohon, kannattaa hankkia pelkästään huonekasveja. Niille riittää, että on multaa ja muistaa kastella joskus.

Juha Klaavulta on tullut juuri hyvä kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, jossa on paljon tällaisia esimerkkejä, joissa kaikki on päällisin puolin OK, mutta vanhempi tai vanhemmat eivät ole emotionaalisesti läsnä tai vanhemman roolissa. Eikä kyse ole mistään viinaa&väkivaltaa-perheistä ainoastaan.

Tulee mieleen nykyajan kännykkävanhemmat. Ovat läsnä mutta somessa koko ajan. Mahtaa tulevat sukupolvet valittaa!

Kerronpa, että edes mun pupu ei tykännyt siitä, että jos sitä silittäessäni räpläsin kännykkää samalla tai puhuin puhelimessa.

Sekin olisi halunut jakamattoman huomioni. Saati sitten lapset.

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on enemmän lapsilleen läsnä kuin yksikään aiempi vanhempien sukupolvi.

Tutkimusten mukaan kännykän käyttö on vähentänyt vanhempien läsnäoloa lastensa ja jopa lemmikkien kanssa. Jo ihan pieni vauva tiedostaa, kun äidin huomio on tiiviisti kännykässä. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat ovat lapsilleen enemmän läsnä kuin yksikään vanhempirn sukupolvi ennen heitä.

Ennen se vauva tuupattiin leikkikehään ja taaperona itsekseen ulos.

Minä en muista koko lapsuudestani kuin yhden ainoan kerran että äitini oli minun kanssani.

Olin 8 ja kävin kahden äidin kanssa hakemassa omenoita.

Muuten olin yksin tai sisarusteni kiusattavana.

Siitä on varmaan aikaa. Ainakin kun omat lapseni olivat taaperoita ja pienä 80 -luvulla, äidit oli pitempään kotona lasten kanssa, heidän kanssa vietettiin valtavasti aikaa, otettiin mukaan kaikkiin puuhiin ja tavattiin toisia äitejä lasten kanssa lasten ehdoilla. Opetettiin pienestä pitäen leikkimään, pelaamaan erilaisia lauta- ja pihapelejä, joita he sitten pelasivat isompina omasta halusta kavereidenkin kesken. Tehtiin lomamatkat lasten kanssa, usein yhdessä tuttavaperheen kanssa ym. Eikä ollut kännyköitä ja selfieitä. Ja tämä oli ainakin omassa tuttavapiirissä normi. 

Voi voi. Tilastoista voit käydä katsomassa pitääkö tuo paikkansa. Työikäisistä naisista oli 70% työssä 1980 luvulla vaikka perheissä oli enemmän lapsia kuin 2008, jolloin työssäkäyviem osuus oli sama. 1975 äitiyrahakausi oli 174 pv, 1982 nousi 210 päivään ja nyt se on 258 pv vanhempainvapaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on jännä, että aina sen lapsen pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi eikä välejä saa katkoa, kun "se on sun äiti ja sulla on vain yksi". Ikinä ei kysytä mitä se äiti teki, että haluaa ne välit katkaista, sillä niitä äitejä todellakin on vain yksi. Ei niitä katkaista läpällä kännissä.

Niin, kyllä vähintä mitä voisi tehdä, olisi kertoa ne syyt. Aikamoisia kysymyksiähän tuollainen välien katkominen herättää. Pikkujutusta ei ole kuitenkaan kyse. 

Olihan sille jutun öidillekin yritetty kertoa mutta äiti vaib leimasi lapsensa hulluksi jolla on väärät muistot.

Oliko artikkelissa selvitetty, onko kyseessä terapiassa syntyneet valemuistot? Sehän on tunnettu asia. 

Missä artikkelissa?

Se oli uhriäidin syyllistävä mielipideoksennus eikä mikään artikkeli.

Vaikka sitten niin. Et siis voi tietää, jos aikuinen lapsi on saanut valemuistoja, joilla syyttää äitiään, jonka sinä tuomitset tuntematta tapausta. 

No itse asiassa tuosta kirjoituksesta voi tietää jo yhtä ja toista. Esimerkiksi sen, että

äidin ja lapsen suhde oli _tärkein_ ihmissuhde tuon kirjoittajan mielestä. Hän siis siinä heti kärkeen väittää pokkana, että hänen pitäisi äitinä (omistajana??) olla aikuisen lapsensa tärkein ihmissuhde.

Ei siis lapsen suhde puolisoonsa, ei lapsen suhde omiin lapsiinsa. Vaan suhde äitiin, tärkein ihmissuhde?

Eihän tuossa välttämättä ole edes kyse muistoista vaan ihan nykyisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hoitanut vanhemmuuden tärkeimmät asiat hyvin, ei ole mitään syytä uhriutua ja voi olla hyvällä omallatunnolla ja sujut itsensä ja menneisyyden kanssa: Eli että lasten ei ole koskaan tarvinnut pelätä tai kokea alistamista, manipulointia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kodissa ei ole ollut päihdeongelmia eikä epävakaita persoonia. Lapselle on ilmiselvää, että vanhemmat rakastavat häntä. Rakkaus kuuluu puheista ja ennen kaikkea - näkyy Teoista ja Kohtelusta. Lapsi hyväksytään ehdoitta sellaisena kuin hän on, hänelle annetaan vapaus valita oma tiensä. Vanhempaan ja hänen tukeensa voi aina luottaa. He pitävät lapsistaan hyvää huolta (perustarpeet jne.) ja antavat lapsen itsenäistyä normaalisti sitten kun sen aika on.

Jotain näissä isoissa tärkeissä asioissa on useimmiten mennyt pieleen vanhemmilla, jos lapset eivät halua olla yhteyksissä.

Meillä on nuo kuvaamasi asiat täyttyneet. Lapsi ei pidä mitään yhteyttä eikä vastaa yhteydenottoihin. Ensin katkaisi välit äitiin, sitten sisaruksiin ja muuhun lähiperheeseen ja lopulta myös koko sukuun ja entisin koulukavereihin. Olemme kaikki ymmällämme, emme tiedä miksi. Asiasta ei voi puhua, jos toinen ei puhu. 

Minulla on yksi sisaruksista katkaissut välit koko sukuun. On aika ikävää kun sukulaiset kyselevät että mitä sille kuuluu. Ei pidä yhteyttä enää keneenkään. Ei voi olla kyse mistään noista syistä mitä tuossa yllä olevassa viestissä. Turhaa syyllistämistä tuollainen. Asuimme samassa kodissa ja meillä on 2 vuotta ikäeroa.

Miten niin ei voi olla?

Narsistinen vanhempi voi vallan hyvin kohdella toista lastaan kuin kuningasta ja toista kuin sontaa.

Meillä minä mm kerran valitin että koulumatka on raskas, äiti juoksi helmat paukkuen naapuriin sössöttämään miten kamalaa _hänellä_ oli kun aina valitan.

Sitten kun siskoni piti kulkea se sama matka, äitini maksoi hänelle oman taksin!

Nyt ihmettelevät kun minä olen hankala enkä halua pitää yhteyttä. Koko helvetin lapsuus samanlaista  eriarvoista kohtelua. Ja aina minä hankala, kun edes joskus yritin asiasta keskustella.

Meillä samaa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Minä en saanut lemmikkiä 16-vuotiaana, olisin halunnut kissanpennun. Varsinkin, kun muutan pian omilleni. Nuorempi sisareni sai 3 kissaa, 2 kania ja hamsterin ja olisi saanut varmasti vielä 3 hevosta, jos olisi ollut rahaa siihen.

Minulla tai veljelläni ei ollut omaa huonetta. Sisarelleni rakennettiin erillinen oma huone.

En saanut ajokorttia. Sisareni jätti autokoulun kesken, mutta narskuvanhempi on edeleen sisareni ollessa kohta 40-vuotias valmis maksamaan autokoulun tälle vaikka heti huomenna.

Minä sain mennä opiskelemaan ihan minne vaan ja ihan mitä vaan omin nokkineni ilman apua. Sisartani autettiin löytämään koulutuspaikka, asuinpaikka ja kaikki oppimateriaalit.

Minun velejeni oli henkisesti ja fyysisesti heiveröisempi kuin minä. Ymmärsin jo teini-iässä, sitä ennenkin sen ja olin onnellinen ja kiitollinen, etten tarvinnut niin paljon vanhempien huomiota. Olen todella onnellinen, ettei minua autettu löytämään opiskelupaikkaa, asuntoa ym., vaan minulla oli älyä ja kykyä hoitaa asiani itse. Autoin myös jo alaikäisenä heikompaa veljeäni ja olen auttanut häntä myös aikuisena, koska ymmärrän että siltä, jolle on paljon annettu, voi myös odottaa enemmän. Me lahjakkaammat ja vahvemmat olemme velvollisia tukemaan heikompia, ylpeänä ja kiitollisena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää palsta on vähän tämmönen ikkuna syrjäytyneiden ja yksinäisten mielenmaisemaan. Miesketjuissa kontrolloivia ilkeitä naisia ja naisketjuissa narsistisia miehiä. Exiä, pomoja, sisaruksia, suurten ikäluokkien edustajia, persuja, vihervassareita,...narsisteja kaikkialla. Mutta ei yhtään vanhempiaan epäarvostavasti kohtelevaa tai aiheettomasti syyttelevää aikuista lasta missään 🤔

Me ollaan kaikki vaillinaisia jotenkin ja virheettömiä vain yhdessä suhteessa -ninittäin suhteessa vanhempaamme. Näin kai tää on nähtävä.

Lapsi on aina lapsuutensa ja nuoruutensa alistussuhteessa siihen vanhempaansa.

Ja jos lapsesta kasvaa kusipää, selitys on edelleen niissä vanhemissa, koska se kasvatus on sitten ollut perseestä.

Sulle vanhemmat on olleet ainoa sosiaalinen suhde koskaan missään, etkä ole joko koskaan muuttanut pois heidän huostastaan tai kasvanut piiruakaan muutettuasi?

Sitten sen täytyy varmasti olla juuri näin 👍 Jännä kun meillä on kuitenkin näitä menestystarinoita eli kauheasta lapsuudesta ponnistaneesta kasvaa upea yksilö. Mutta toisinpäin kehitys on mielestäsi mahdoton, tavallisesta lapsuudesta ei koskaan lipsahdeta sinne ikävälle puolelle. Come on..

Mikä siis on "ikävä puoli" jonne on lipsahdettu? :D

-eri

Lainatakseni kirjoittajaa jolle vastasin: tavallisesta lapsuudestako ei koskaan kasva "kusipäistä" aikuista 😂

Ja mikä siis tekee hänestä "kusipään"? 

Saako tähän vastausta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat? 

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ei tarkoita, että lähtökohdat elämään olisi hyvät. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta esim. väkivalta, päihteiden käyttö tai vanhempien mielenterveysongelmat voivat olla lapselle hyvin vahingollisia.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ovat fyysiset vähimmäisvaatimukset. Jos lapset menevät siinä sivussa kuin huonekalut, joiden olemassaoloa korkeintaan siedetään tai heidät pidetään vaan fyysisesti hengissä, niin ei tosiaankaan ole mikään onnistunut kasvattaja. Jos pystyy vaan tuohon, kannattaa hankkia pelkästään huonekasveja. Niille riittää, että on multaa ja muistaa kastella joskus.

Juha Klaavulta on tullut juuri hyvä kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, jossa on paljon tällaisia esimerkkejä, joissa kaikki on päällisin puolin OK, mutta vanhempi tai vanhemmat eivät ole emotionaalisesti läsnä tai vanhemman roolissa. Eikä kyse ole mistään viinaa&väkivaltaa-perheistä ainoastaan.

Tulee mieleen nykyajan kännykkävanhemmat. Ovat läsnä mutta somessa koko ajan. Mahtaa tulevat sukupolvet valittaa!

Kerronpa, että edes mun pupu ei tykännyt siitä, että jos sitä silittäessäni räpläsin kännykkää samalla tai puhuin puhelimessa.

Sekin olisi halunut jakamattoman huomioni. Saati sitten lapset.

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on enemmän lapsilleen läsnä kuin yksikään aiempi vanhempien sukupolvi.

Tutkimusten mukaan kännykän käyttö on vähentänyt vanhempien läsnäoloa lastensa ja jopa lemmikkien kanssa. Jo ihan pieni vauva tiedostaa, kun äidin huomio on tiiviisti kännykässä. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat ovat lapsilleen enemmän läsnä kuin yksikään vanhempirn sukupolvi ennen heitä.

Ennen se vauva tuupattiin leikkikehään ja taaperona itsekseen ulos.

Minä en muista koko lapsuudestani kuin yhden ainoan kerran että äitini oli minun kanssani.

Olin 8 ja kävin kahden äidin kanssa hakemassa omenoita.

Muuten olin yksin tai sisarusteni kiusattavana.

Siitä on varmaan aikaa. Ainakin kun omat lapseni olivat taaperoita ja pienä 80 -luvulla, äidit oli pitempään kotona lasten kanssa, heidän kanssa vietettiin valtavasti aikaa, otettiin mukaan kaikkiin puuhiin ja tavattiin toisia äitejä lasten kanssa lasten ehdoilla. Opetettiin pienestä pitäen leikkimään, pelaamaan erilaisia lauta- ja pihapelejä, joita he sitten pelasivat isompina omasta halusta kavereidenkin kesken. Tehtiin lomamatkat lasten kanssa, usein yhdessä tuttavaperheen kanssa ym. Eikä ollut kännyköitä ja selfieitä. Ja tämä oli ainakin omassa tuttavapiirissä normi. 

Voi voi. Tilastoista voit käydä katsomassa pitääkö tuo paikkansa. Työikäisistä naisista oli 70% työssä 1980 luvulla vaikka perheissä oli enemmän lapsia kuin 2008, jolloin työssäkäyviem osuus oli sama. 1975 äitiyrahakausi oli 174 pv, 1982 nousi 210 päivään ja nyt se on 258 pv vanhempainvapaa

Oltiin paljon enemmän osa-aikatöissä, eri aikaan puolison kanssa ja oltiin lasten kanssa kotona vuosia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hoitanut vanhemmuuden tärkeimmät asiat hyvin, ei ole mitään syytä uhriutua ja voi olla hyvällä omallatunnolla ja sujut itsensä ja menneisyyden kanssa: Eli että lasten ei ole koskaan tarvinnut pelätä tai kokea alistamista, manipulointia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kodissa ei ole ollut päihdeongelmia eikä epävakaita persoonia. Lapselle on ilmiselvää, että vanhemmat rakastavat häntä. Rakkaus kuuluu puheista ja ennen kaikkea - näkyy Teoista ja Kohtelusta. Lapsi hyväksytään ehdoitta sellaisena kuin hän on, hänelle annetaan vapaus valita oma tiensä. Vanhempaan ja hänen tukeensa voi aina luottaa. He pitävät lapsistaan hyvää huolta (perustarpeet jne.) ja antavat lapsen itsenäistyä normaalisti sitten kun sen aika on.

Jotain näissä isoissa tärkeissä asioissa on useimmiten mennyt pieleen vanhemmilla, jos lapset eivät halua olla yhteyksissä.

Meillä on nuo kuvaamasi asiat täyttyneet. Lapsi ei pidä mitään yhteyttä eikä vastaa yhteydenottoihin. Ensin katkaisi välit äitiin, sitten sisaruksiin ja muuhun lähiperheeseen ja lopulta myös koko sukuun ja entisin koulukavereihin. Olemme kaikki ymmällämme, emme tiedä miksi. Asiasta ei voi puhua, jos toinen ei puhu. 

Minulla on yksi sisaruksista katkaissut välit koko sukuun. On aika ikävää kun sukulaiset kyselevät että mitä sille kuuluu. Ei pidä yhteyttä enää keneenkään. Ei voi olla kyse mistään noista syistä mitä tuossa yllä olevassa viestissä. Turhaa syyllistämistä tuollainen. Asuimme samassa kodissa ja meillä on 2 vuotta ikäeroa.

Miten niin ei voi olla?

Narsistinen vanhempi voi vallan hyvin kohdella toista lastaan kuin kuningasta ja toista kuin sontaa.

Meillä minä mm kerran valitin että koulumatka on raskas, äiti juoksi helmat paukkuen naapuriin sössöttämään miten kamalaa _hänellä_ oli kun aina valitan.

Sitten kun siskoni piti kulkea se sama matka, äitini maksoi hänelle oman taksin!

Nyt ihmettelevät kun minä olen hankala enkä halua pitää yhteyttä. Koko helvetin lapsuus samanlaista  eriarvoista kohtelua. Ja aina minä hankala, kun edes joskus yritin asiasta keskustella.

Meillä samaa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Minä en saanut lemmikkiä 16-vuotiaana, olisin halunnut kissanpennun. Varsinkin, kun muutan pian omilleni. Nuorempi sisareni sai 3 kissaa, 2 kania ja hamsterin ja olisi saanut varmasti vielä 3 hevosta, jos olisi ollut rahaa siihen.

Minulla tai veljelläni ei ollut omaa huonetta. Sisarelleni rakennettiin erillinen oma huone.

En saanut ajokorttia. Sisareni jätti autokoulun kesken, mutta narskuvanhempi on edeleen sisareni ollessa kohta 40-vuotias valmis maksamaan autokoulun tälle vaikka heti huomenna.

Minä sain mennä opiskelemaan ihan minne vaan ja ihan mitä vaan omin nokkineni ilman apua. Sisartani autettiin löytämään koulutuspaikka, asuinpaikka ja kaikki oppimateriaalit.

Tässä on paljon tuttua. Meillä vain se on se nuorempi sisarus, joka syyttää toista vanhempaa narsismista, eikä itse huomaa lainkaan miten häntä on autettu. Suosikki vanhempi taas on kiedottu pikkusormen ympärille tekemään kaikki mitä keksii pyytää.

Fiennes ja Liv Tyler näytteli Onegin loppukohtauksen niin hyvin että siinä nousi tippalinssiin. Harmi kun sitä ei löydy enää mistään.

Elokuva mille poraan niin etten viitsi sitä enää katsoakkaan on se Richard Geren leffa missä se koira odottaa isäntäänsä juna-asemalla😭

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hoitanut vanhemmuuden tärkeimmät asiat hyvin, ei ole mitään syytä uhriutua ja voi olla hyvällä omallatunnolla ja sujut itsensä ja menneisyyden kanssa: Eli että lasten ei ole koskaan tarvinnut pelätä tai kokea alistamista, manipulointia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kodissa ei ole ollut päihdeongelmia eikä epävakaita persoonia. Lapselle on ilmiselvää, että vanhemmat rakastavat häntä. Rakkaus kuuluu puheista ja ennen kaikkea - näkyy Teoista ja Kohtelusta. Lapsi hyväksytään ehdoitta sellaisena kuin hän on, hänelle annetaan vapaus valita oma tiensä. Vanhempaan ja hänen tukeensa voi aina luottaa. He pitävät lapsistaan hyvää huolta (perustarpeet jne.) ja antavat lapsen itsenäistyä normaalisti sitten kun sen aika on.

Jotain näissä isoissa tärkeissä asioissa on useimmiten mennyt pieleen vanhemmilla, jos lapset eivät halua olla yhteyksissä.

Meillä on nuo kuvaamasi asiat täyttyneet. Lapsi ei pidä mitään yhteyttä eikä vastaa yhteydenottoihin. Ensin katkaisi välit äitiin, sitten sisaruksiin ja muuhun lähiperheeseen ja lopulta myös koko sukuun ja entisin koulukavereihin. Olemme kaikki ymmällämme, emme tiedä miksi. Asiasta ei voi puhua, jos toinen ei puhu. 

Minulla on yksi sisaruksista katkaissut välit koko sukuun. On aika ikävää kun sukulaiset kyselevät että mitä sille kuuluu. Ei pidä yhteyttä enää keneenkään. Ei voi olla kyse mistään noista syistä mitä tuossa yllä olevassa viestissä. Turhaa syyllistämistä tuollainen. Asuimme samassa kodissa ja meillä on 2 vuotta ikäeroa.

Miten niin ei voi olla?

Narsistinen vanhempi voi vallan hyvin kohdella toista lastaan kuin kuningasta ja toista kuin sontaa.

Meillä minä mm kerran valitin että koulumatka on raskas, äiti juoksi helmat paukkuen naapuriin sössöttämään miten kamalaa _hänellä_ oli kun aina valitan.

Sitten kun siskoni piti kulkea se sama matka, äitini maksoi hänelle oman taksin!

Nyt ihmettelevät kun minä olen hankala enkä halua pitää yhteyttä. Koko helvetin lapsuus samanlaista  eriarvoista kohtelua. Ja aina minä hankala, kun edes joskus yritin asiasta keskustella.

Meillä samaa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Minä en saanut lemmikkiä 16-vuotiaana, olisin halunnut kissanpennun. Varsinkin, kun muutan pian omilleni. Nuorempi sisareni sai 3 kissaa, 2 kania ja hamsterin ja olisi saanut varmasti vielä 3 hevosta, jos olisi ollut rahaa siihen.

Minulla tai veljelläni ei ollut omaa huonetta. Sisarelleni rakennettiin erillinen oma huone.

En saanut ajokorttia. Sisareni jätti autokoulun kesken, mutta narskuvanhempi on edeleen sisareni ollessa kohta 40-vuotias valmis maksamaan autokoulun tälle vaikka heti huomenna.

Minä sain mennä opiskelemaan ihan minne vaan ja ihan mitä vaan omin nokkineni ilman apua. Sisartani autettiin löytämään koulutuspaikka, asuinpaikka ja kaikki oppimateriaalit.

Minun velejeni oli henkisesti ja fyysisesti heiveröisempi kuin minä. Ymmärsin jo teini-iässä, sitä ennenkin sen ja olin onnellinen ja kiitollinen, etten tarvinnut niin paljon vanhempien huomiota. Olen todella onnellinen, ettei minua autettu löytämään opiskelupaikkaa, asuntoa ym., vaan minulla oli älyä ja kykyä hoitaa asiani itse. Autoin myös jo alaikäisenä heikompaa veljeäni ja olen auttanut häntä myös aikuisena, koska ymmärrän että siltä, jolle on paljon annettu, voi myös odottaa enemmän. Me lahjakkaammat ja vahvemmat olemme velvollisia tukemaan heikompia, ylpeänä ja kiitollisena. 

Sama. Jo nuorena aikuisena älysin että reilusti vanhemmalla sisaruksellani oli henkisiä vaikeuksia, mm anoreksiaa ja potentiaalisesti vaarallinen seurustelusuhde, teini-iän loppuvaiheessa ja siksi tuntui että vanhemmat ja isovanhemmat suorastaan hyysäsivät häntä. Sillä hetkellä (eli noin kymmenvuotiaana) kävi kateeksi, mutta myöhemmin oon asian ymmärtänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lämpimästi suosittelisin monelle ketjussa psykoterapiaa, vaikkei juuri nyt elämässä olisikaan suurempia vaikeuksia

Sinä se vasta etevä tohtori olet, kun pystyt parin lauseen perusteella määrittelemään terapian tarpeen. Toisin se on alan ammattilaisilla, heidän pitää tavata asiakas ainakin tunnin ajan, jotta voivat kartoittaa tarpeen ja terapian luonteen. 

Ammattilainen tietää, että psykoterapia on suositeltavaa lähes kaikille jossain elämäntilanteessa ja jos sinä et tuota tiedä.niin älä ainakaan puhu ammattilaisen suulla

Ei todellakaan tiedän eikä suosittele. Ehkä Yhdysvalloissa, missä se on yksi teollisuuden haara, muttei meillä jossa raha ohjaa vähemmän suosituksia. Eikä sinun nyt auta kiemurrella, kun jo kerran määrittelit, että "monille" kommentoijille terapia olisi tarpeen. Kärysit ns. housut kintuissa siitä, että rupesit tekemään diagnooseja ihmisistä parin lauseen perusteella ilman ammattipätevyyttä, kun ammattilaisetkaan eivät määrittele hoidon tarvetta siten. 

Blaa blaa blaa, psykoterapian suositteleminen ei ole diagnoosin tekemistä eikä psykoterapian tavoite ole diagnoosi. Pitääkö näitä itsestäänselvyyksiä jaksaa vielä tavata aikuisille

Pitää, koska pidät itsestään selvyytenä virheellisiä ajatuksiasi. Psykoterapiaa voi suositella vain ammattilainen, tavattuaan asiakkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Fiennes ja Liv Tyler näytteli Onegin loppukohtauksen niin hyvin että siinä nousi tippalinssiin. Harmi kun sitä ei löydy enää mistään.

Elokuva mille poraan niin etten viitsi sitä enää katsoakkaan on se Richard Geren leffa missä se koira odottaa isäntäänsä juna-asemalla😭

Sori. Väärä ketju🙈

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat? 

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ei tarkoita, että lähtökohdat elämään olisi hyvät. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta esim. väkivalta, päihteiden käyttö tai vanhempien mielenterveysongelmat voivat olla lapselle hyvin vahingollisia.

Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ovat fyysiset vähimmäisvaatimukset. Jos lapset menevät siinä sivussa kuin huonekalut, joiden olemassaoloa korkeintaan siedetään tai heidät pidetään vaan fyysisesti hengissä, niin ei tosiaankaan ole mikään onnistunut kasvattaja. Jos pystyy vaan tuohon, kannattaa hankkia pelkästään huonekasveja. Niille riittää, että on multaa ja muistaa kastella joskus.

Juha Klaavulta on tullut juuri hyvä kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, jossa on paljon tällaisia esimerkkejä, joissa kaikki on päällisin puolin OK, mutta vanhempi tai vanhemmat eivät ole emotionaalisesti läsnä tai vanhemman roolissa. Eikä kyse ole mistään viinaa&väkivaltaa-perheistä ainoastaan.

Tulee mieleen nykyajan kännykkävanhemmat. Ovat läsnä mutta somessa koko ajan. Mahtaa tulevat sukupolvet valittaa!

Kerronpa, että edes mun pupu ei tykännyt siitä, että jos sitä silittäessäni räpläsin kännykkää samalla tai puhuin puhelimessa.

Sekin olisi halunut jakamattoman huomioni. Saati sitten lapset.

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on enemmän lapsilleen läsnä kuin yksikään aiempi vanhempien sukupolvi.

Tutkimusten mukaan kännykän käyttö on vähentänyt vanhempien läsnäoloa lastensa ja jopa lemmikkien kanssa. Jo ihan pieni vauva tiedostaa, kun äidin huomio on tiiviisti kännykässä. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat ovat lapsilleen enemmän läsnä kuin yksikään vanhempirn sukupolvi ennen heitä.

Ennen se vauva tuupattiin leikkikehään ja taaperona itsekseen ulos.

Minä en muista koko lapsuudestani kuin yhden ainoan kerran että äitini oli minun kanssani.

Olin 8 ja kävin kahden äidin kanssa hakemassa omenoita.

Muuten olin yksin tai sisarusteni kiusattavana.

Siitä on varmaan aikaa. Ainakin kun omat lapseni olivat taaperoita ja pienä 80 -luvulla, äidit oli pitempään kotona lasten kanssa, heidän kanssa vietettiin valtavasti aikaa, otettiin mukaan kaikkiin puuhiin ja tavattiin toisia äitejä lasten kanssa lasten ehdoilla. Opetettiin pienestä pitäen leikkimään, pelaamaan erilaisia lauta- ja pihapelejä, joita he sitten pelasivat isompina omasta halusta kavereidenkin kesken. Tehtiin lomamatkat lasten kanssa, usein yhdessä tuttavaperheen kanssa ym. Eikä ollut kännyköitä ja selfieitä. Ja tämä oli ainakin omassa tuttavapiirissä normi. 

Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on lapsilleen läsnä enemmän kuin yksikään vanhempien sukupolvi koskaan ennen.

Ei taida pitää paikkaansa. Taisi edellinen kommentti osua ja upota, kun et argumentonut sitä, vaikka kommentoit. 

Lukuisia kertoja olen argumentoinut.

Sinä sitten vaan solvaat mutujasi.

Ja ei, en ole edes nykyvanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Fiennes ja Liv Tyler näytteli Onegin loppukohtauksen niin hyvin että siinä nousi tippalinssiin. Harmi kun sitä ei löydy enää mistään.

Elokuva mille poraan niin etten viitsi sitä enää katsoakkaan on se Richard Geren leffa missä se koira odottaa isäntäänsä juna-asemalla😭

Kyllä! Onegin! Ah ja voi!

Fiennes/Tyler, mikä yhdistelmä.