Lue keskustelun säännöt.
Hesarin mielipidepalstalla äiti valittaa, ettei lapsi halua pitää yhteyttä
05.02.2023 |
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009362918.html
Suoraan sanottuna en ihmettele. Minulla tulee tästä kirjoituksesta hyvin ikävä olo. Kirjoittava äiti puhuu lapsen 'harhaisista muistoista', mutta valittaa, että lapsi ei halua keskustella.
Minulla on hankala suhde vanhempiini. Olen juuri kokenut niin, että he eivät edes myönnä muistojani - ikään kuin olisin keksinyt kaikki traumani! Kun tarpeeksi kauan joutuu tällä tavalla tunnetasolla hylätyksi ja kuulemaan sen, ettei omat ajatukseni ja muistot ole todellisia, niin todellakin siinä haluaa ottaa etäisyyttä.
Olen myös kuullut tuon kirjoittajan hokeman, että 'kaikkit ekevät virheitä' monta kertaa äitini suusta. Ikään kuin sillä pitäisi deletoida kaikki mennyt.
Kommentit (1197)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää palsta on vähän tämmönen ikkuna syrjäytyneiden ja yksinäisten mielenmaisemaan. Miesketjuissa kontrolloivia ilkeitä naisia ja naisketjuissa narsistisia miehiä. Exiä, pomoja, sisaruksia, suurten ikäluokkien edustajia, persuja, vihervassareita,...narsisteja kaikkialla. Mutta ei yhtään vanhempiaan epäarvostavasti kohtelevaa tai aiheettomasti syyttelevää aikuista lasta missään 🤔
Me ollaan kaikki vaillinaisia jotenkin ja virheettömiä vain yhdessä suhteessa -ninittäin suhteessa vanhempaamme. Näin kai tää on nähtävä.Lapsi on aina lapsuutensa ja nuoruutensa alistussuhteessa siihen vanhempaansa.
Ja jos lapsesta kasvaa kusipää, selitys on edelleen niissä vanhemissa, koska se kasvatus on sitten ollut perseestä.
Sulle vanhemmat on olleet ainoa sosiaalinen suhde koskaan missään, etkä ole joko koskaan muuttanut pois heidän huostastaan tai kasvanut piiruakaan muutettuasi?
Sitten sen täytyy varmasti olla juuri näin 👍 Jännä kun meillä on kuitenkin näitä menestystarinoita eli kauheasta lapsuudesta ponnistaneesta kasvaa upea yksilö. Mutta toisinpäin kehitys on mielestäsi mahdoton, tavallisesta lapsuudesta ei koskaan lipsahdeta sinne ikävälle puolelle. Come on..Mikä siis on "ikävä puoli" jonne on lipsahdettu? :D
-eri
Lainatakseni kirjoittajaa jolle vastasin: tavallisesta lapsuudestako ei koskaan kasva "kusipäistä" aikuista 😂
Ja mikä siis tekee hänestä "kusipään"?
Saako tähän vastausta?
En minä tiedä, kysy tuolta jonka mukaan kasvatuksella tehdään kusipäät, ei muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei pysty menemään eteenpäin elämässä muuten, suosittelen ennemmin katkaisemaan välit, kuin ryhtyä vatuloimaan vuosikymmenien takaisia asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.
Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat?
Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.
Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.
Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.
Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ei tarkoita, että lähtökohdat elämään olisi hyvät. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta esim. väkivalta, päihteiden käyttö tai vanhempien mielenterveysongelmat voivat olla lapselle hyvin vahingollisia.
Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ovat fyysiset vähimmäisvaatimukset. Jos lapset menevät siinä sivussa kuin huonekalut, joiden olemassaoloa korkeintaan siedetään tai heidät pidetään vaan fyysisesti hengissä, niin ei tosiaankaan ole mikään onnistunut kasvattaja. Jos pystyy vaan tuohon, kannattaa hankkia pelkästään huonekasveja. Niille riittää, että on multaa ja muistaa kastella joskus.
Juha Klaavulta on tullut juuri hyvä kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, jossa on paljon tällaisia esimerkkejä, joissa kaikki on päällisin puolin OK, mutta vanhempi tai vanhemmat eivät ole emotionaalisesti läsnä tai vanhemman roolissa. Eikä kyse ole mistään viinaa&väkivaltaa-perheistä ainoastaan.
Tulee mieleen nykyajan kännykkävanhemmat. Ovat läsnä mutta somessa koko ajan. Mahtaa tulevat sukupolvet valittaa!
Kerronpa, että edes mun pupu ei tykännyt siitä, että jos sitä silittäessäni räpläsin kännykkää samalla tai puhuin puhelimessa.
Sekin olisi halunut jakamattoman huomioni. Saati sitten lapset.Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on enemmän lapsilleen läsnä kuin yksikään aiempi vanhempien sukupolvi.
Tutkimusten mukaan kännykän käyttö on vähentänyt vanhempien läsnäoloa lastensa ja jopa lemmikkien kanssa. Jo ihan pieni vauva tiedostaa, kun äidin huomio on tiiviisti kännykässä.
Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat ovat lapsilleen enemmän läsnä kuin yksikään vanhempirn sukupolvi ennen heitä.
Ennen se vauva tuupattiin leikkikehään ja taaperona itsekseen ulos.
Minä en muista koko lapsuudestani kuin yhden ainoan kerran että äitini oli minun kanssani.
Olin 8 ja kävin kahden äidin kanssa hakemassa omenoita.
Muuten olin yksin tai sisarusteni kiusattavana.
Siitä on varmaan aikaa. Ainakin kun omat lapseni olivat taaperoita ja pienä 80 -luvulla, äidit oli pitempään kotona lasten kanssa, heidän kanssa vietettiin valtavasti aikaa, otettiin mukaan kaikkiin puuhiin ja tavattiin toisia äitejä lasten kanssa lasten ehdoilla. Opetettiin pienestä pitäen leikkimään, pelaamaan erilaisia lauta- ja pihapelejä, joita he sitten pelasivat isompina omasta halusta kavereidenkin kesken. Tehtiin lomamatkat lasten kanssa, usein yhdessä tuttavaperheen kanssa ym. Eikä ollut kännyköitä ja selfieitä. Ja tämä oli ainakin omassa tuttavapiirissä normi.
Voi voi. Tilastoista voit käydä katsomassa pitääkö tuo paikkansa. Työikäisistä naisista oli 70% työssä 1980 luvulla vaikka perheissä oli enemmän lapsia kuin 2008, jolloin työssäkäyviem osuus oli sama. 1975 äitiyrahakausi oli 174 pv, 1982 nousi 210 päivään ja nyt se on 258 pv vanhempainvapaa
Oltiin paljon enemmän osa-aikatöissä, eri aikaan puolison kanssa ja oltiin lasten kanssa kotona vuosia.
Kukaan minun kavereistani, siis 0, muistaa vanhempiensa koskaan leikkineen kanssaan. Joitain autettiin koulutehtövissä, ei kaikkia. Ja ollaan 70-90 lukujen lapsia ja nuoria, vanhempien ammatit laidasta laitaan. Samaa on kirjoitettu täällä aiemmin lukuisissa ketjuissa, kuinka muksut pyöri pihalla keksimässä omat ajanvietteet. Itsellä oli kotihoitaja, pikkusisko pääsi pphoitajalle jo, mutta mun sitä piti iltapäivät ja lomat hoitaa kun vanhemmat oli töissä.
Sama. Ja paljon oli seksuaalista väkivaltaa. Keskustelimme päiväkoissa vanhempiemme paritteluäänistä ja joku tyttö sanoi että vanhemmat olivat alkaneet parittelemaan samalla sängyllä jossa hän oli ollut nukkumassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on hoitanut vanhemmuuden tärkeimmät asiat hyvin, ei ole mitään syytä uhriutua ja voi olla hyvällä omallatunnolla ja sujut itsensä ja menneisyyden kanssa: Eli että lasten ei ole koskaan tarvinnut pelätä tai kokea alistamista, manipulointia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kodissa ei ole ollut päihdeongelmia eikä epävakaita persoonia. Lapselle on ilmiselvää, että vanhemmat rakastavat häntä. Rakkaus kuuluu puheista ja ennen kaikkea - näkyy Teoista ja Kohtelusta. Lapsi hyväksytään ehdoitta sellaisena kuin hän on, hänelle annetaan vapaus valita oma tiensä. Vanhempaan ja hänen tukeensa voi aina luottaa. He pitävät lapsistaan hyvää huolta (perustarpeet jne.) ja antavat lapsen itsenäistyä normaalisti sitten kun sen aika on.
Jotain näissä isoissa tärkeissä asioissa on useimmiten mennyt pieleen vanhemmilla, jos lapset eivät halua olla yhteyksissä.
Meillä on nuo kuvaamasi asiat täyttyneet. Lapsi ei pidä mitään yhteyttä eikä vastaa yhteydenottoihin. Ensin katkaisi välit äitiin, sitten sisaruksiin ja muuhun lähiperheeseen ja lopulta myös koko sukuun ja entisin koulukavereihin. Olemme kaikki ymmällämme, emme tiedä miksi. Asiasta ei voi puhua, jos toinen ei puhu.
Minulla on yksi sisaruksista katkaissut välit koko sukuun. On aika ikävää kun sukulaiset kyselevät että mitä sille kuuluu. Ei pidä yhteyttä enää keneenkään. Ei voi olla kyse mistään noista syistä mitä tuossa yllä olevassa viestissä. Turhaa syyllistämistä tuollainen. Asuimme samassa kodissa ja meillä on 2 vuotta ikäeroa.
Miten niin ei voi olla?
Narsistinen vanhempi voi vallan hyvin kohdella toista lastaan kuin kuningasta ja toista kuin sontaa.
Meillä minä mm kerran valitin että koulumatka on raskas, äiti juoksi helmat paukkuen naapuriin sössöttämään miten kamalaa _hänellä_ oli kun aina valitan.
Sitten kun siskoni piti kulkea se sama matka, äitini maksoi hänelle oman taksin!
Nyt ihmettelevät kun minä olen hankala enkä halua pitää yhteyttä. Koko helvetin lapsuus samanlaista eriarvoista kohtelua. Ja aina minä hankala, kun edes joskus yritin asiasta keskustella.
Meillä samaa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Minä en saanut lemmikkiä 16-vuotiaana, olisin halunnut kissanpennun. Varsinkin, kun muutan pian omilleni. Nuorempi sisareni sai 3 kissaa, 2 kania ja hamsterin ja olisi saanut varmasti vielä 3 hevosta, jos olisi ollut rahaa siihen.
Minulla tai veljelläni ei ollut omaa huonetta. Sisarelleni rakennettiin erillinen oma huone.
En saanut ajokorttia. Sisareni jätti autokoulun kesken, mutta narskuvanhempi on edeleen sisareni ollessa kohta 40-vuotias valmis maksamaan autokoulun tälle vaikka heti huomenna.Minä sain mennä opiskelemaan ihan minne vaan ja ihan mitä vaan omin nokkineni ilman apua. Sisartani autettiin löytämään koulutuspaikka, asuinpaikka ja kaikki oppimateriaalit.
Minä en saanut edes hamsteria, oravia sitten hoitelin. Sisareni sai kaksi koiraa.
Siskollani oma huone edelleen lapsuudenkodissa, minulla ei ollut sellaista koskaan.
siskoani autettiin asunnon ja huonekalujen hankinnassa, sapattivuosi rahoitettiin, ruoka ja siivous tehdään edelleen
Menin töhiin alaikäisenä ja maksoin iltalukion itse, siskoni sai kaiken kotoa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lämpimästi suosittelisin monelle ketjussa psykoterapiaa, vaikkei juuri nyt elämässä olisikaan suurempia vaikeuksia
Sinä se vasta etevä tohtori olet, kun pystyt parin lauseen perusteella määrittelemään terapian tarpeen. Toisin se on alan ammattilaisilla, heidän pitää tavata asiakas ainakin tunnin ajan, jotta voivat kartoittaa tarpeen ja terapian luonteen.
Ammattilainen tietää, että psykoterapia on suositeltavaa lähes kaikille jossain elämäntilanteessa ja jos sinä et tuota tiedä.niin älä ainakaan puhu ammattilaisen suulla
Ei todellakaan tiedän eikä suosittele. Ehkä Yhdysvalloissa, missä se on yksi teollisuuden haara, muttei meillä jossa raha ohjaa vähemmän suosituksia. Eikä sinun nyt auta kiemurrella, kun jo kerran määrittelit, että "monille" kommentoijille terapia olisi tarpeen. Kärysit ns. housut kintuissa siitä, että rupesit tekemään diagnooseja ihmisistä parin lauseen perusteella ilman ammattipätevyyttä, kun ammattilaisetkaan eivät määrittele hoidon tarvetta siten.
Blaa blaa blaa, psykoterapian suositteleminen ei ole diagnoosin tekemistä eikä psykoterapian tavoite ole diagnoosi. Pitääkö näitä itsestäänselvyyksiä jaksaa vielä tavata aikuisille
Pitää, koska pidät itsestään selvyytenä virheellisiä ajatuksiasi. Psykoterapiaa voi suositella vain ammattilainen, tavattuaan asiakkaan.
Älä jaksa.
Psykoterapeutin vastaanotolle voi hakeutua, vaikkei olisi varsinaista mielenterveysongelmaa. Moni käykin psykoterapiassa kehittymässä, tutustumassa itseensä tai vain puhumassa neutraalille osapuolelle huolistaan ja elämäntilanteestaan. Psykoterapia tarjoaa mahdollisuuden panostaa omaan hyvinvointiin koulutetun ammattilaisen tukemana. Psykoterapeutille voi hakeutua myös yksittäiselle konsultaatiokäynnille.
https://minduu.fi/fi/psykoterapian-abc/milloin-kannattaa-hakeutua-psyko…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.
Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat?
Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.
Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.
Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.
Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ei tarkoita, että lähtökohdat elämään olisi hyvät. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta esim. väkivalta, päihteiden käyttö tai vanhempien mielenterveysongelmat voivat olla lapselle hyvin vahingollisia.
Ruoka pöydässä ja katto pään päällä ovat fyysiset vähimmäisvaatimukset. Jos lapset menevät siinä sivussa kuin huonekalut, joiden olemassaoloa korkeintaan siedetään tai heidät pidetään vaan fyysisesti hengissä, niin ei tosiaankaan ole mikään onnistunut kasvattaja. Jos pystyy vaan tuohon, kannattaa hankkia pelkästään huonekasveja. Niille riittää, että on multaa ja muistaa kastella joskus.
Juha Klaavulta on tullut juuri hyvä kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma, jossa on paljon tällaisia esimerkkejä, joissa kaikki on päällisin puolin OK, mutta vanhempi tai vanhemmat eivät ole emotionaalisesti läsnä tai vanhemman roolissa. Eikä kyse ole mistään viinaa&väkivaltaa-perheistä ainoastaan.
Tulee mieleen nykyajan kännykkävanhemmat. Ovat läsnä mutta somessa koko ajan. Mahtaa tulevat sukupolvet valittaa!
Kerronpa, että edes mun pupu ei tykännyt siitä, että jos sitä silittäessäni räpläsin kännykkää samalla tai puhuin puhelimessa.
Sekin olisi halunut jakamattoman huomioni. Saati sitten lapset.Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat on enemmän lapsilleen läsnä kuin yksikään aiempi vanhempien sukupolvi.
Tutkimusten mukaan kännykän käyttö on vähentänyt vanhempien läsnäoloa lastensa ja jopa lemmikkien kanssa. Jo ihan pieni vauva tiedostaa, kun äidin huomio on tiiviisti kännykässä.
Tutkimusten mukaan nykyvanhemmat ovat lapsilleen enemmän läsnä kuin yksikään vanhempirn sukupolvi ennen heitä.
Ennen se vauva tuupattiin leikkikehään ja taaperona itsekseen ulos.
Minä en muista koko lapsuudestani kuin yhden ainoan kerran että äitini oli minun kanssani.
Olin 8 ja kävin kahden äidin kanssa hakemassa omenoita.
Muuten olin yksin tai sisarusteni kiusattavana.
Siitä on varmaan aikaa. Ainakin kun omat lapseni olivat taaperoita ja pienä 80 -luvulla, äidit oli pitempään kotona lasten kanssa, heidän kanssa vietettiin valtavasti aikaa, otettiin mukaan kaikkiin puuhiin ja tavattiin toisia äitejä lasten kanssa lasten ehdoilla. Opetettiin pienestä pitäen leikkimään, pelaamaan erilaisia lauta- ja pihapelejä, joita he sitten pelasivat isompina omasta halusta kavereidenkin kesken. Tehtiin lomamatkat lasten kanssa, usein yhdessä tuttavaperheen kanssa ym. Eikä ollut kännyköitä ja selfieitä. Ja tämä oli ainakin omassa tuttavapiirissä normi.
Voi voi. Tilastoista voit käydä katsomassa pitääkö tuo paikkansa. Työikäisistä naisista oli 70% työssä 1980 luvulla vaikka perheissä oli enemmän lapsia kuin 2008, jolloin työssäkäyviem osuus oli sama. 1975 äitiyrahakausi oli 174 pv, 1982 nousi 210 päivään ja nyt se on 258 pv vanhempainvapaa
Oltiin paljon enemmän osa-aikatöissä, eri aikaan puolison kanssa ja oltiin lasten kanssa kotona vuosia.
Kukaan minun kavereistani, siis 0, muistaa vanhempiensa koskaan leikkineen kanssaan. Joitain autettiin koulutehtövissä, ei kaikkia. Ja ollaan 70-90 lukujen lapsia ja nuoria, vanhempien ammatit laidasta laitaan. Samaa on kirjoitettu täällä aiemmin lukuisissa ketjuissa, kuinka muksut pyöri pihalla keksimässä omat ajanvietteet. Itsellä oli kotihoitaja, pikkusisko pääsi pphoitajalle jo, mutta mun sitä piti iltapäivät ja lomat hoitaa kun vanhemmat oli töissä.
Sama. Ja paljon oli seksuaalista väkivaltaa. Keskustelimme päiväkoissa vanhempiemme paritteluäänistä ja joku tyttö sanoi että vanhemmat olivat alkaneet parittelemaan samalla sängyllä jossa hän oli ollut nukkumassa.
No hyi helvetti! 🤮
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syntymä on kuolemantuomio. Miksi oman lapsensa haluaa kärsivän ja kuoleman vain ettei itse tuntisi katumusta myöhemmin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.
Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat?
Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.
Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.
Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.
Mulla oli ruokaa ja katto, mutta myös täysin häiriintynyt ja väkivaltainen isä. Mä en nyt sanoisi, että mulla on ollut hyvät lähtökohdat elämään, kun muistan miten lapsena pelkäsin, että isä tappaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lämpimästi suosittelisin monelle ketjussa psykoterapiaa, vaikkei juuri nyt elämässä olisikaan suurempia vaikeuksia
Sinä se vasta etevä tohtori olet, kun pystyt parin lauseen perusteella määrittelemään terapian tarpeen. Toisin se on alan ammattilaisilla, heidän pitää tavata asiakas ainakin tunnin ajan, jotta voivat kartoittaa tarpeen ja terapian luonteen.
Ammattilainen tietää, että psykoterapia on suositeltavaa lähes kaikille jossain elämäntilanteessa ja jos sinä et tuota tiedä.niin älä ainakaan puhu ammattilaisen suulla
Ei todellakaan tiedän eikä suosittele. Ehkä Yhdysvalloissa, missä se on yksi teollisuuden haara, muttei meillä jossa raha ohjaa vähemmän suosituksia. Eikä sinun nyt auta kiemurrella, kun jo kerran määrittelit, että "monille" kommentoijille terapia olisi tarpeen. Kärysit ns. housut kintuissa siitä, että rupesit tekemään diagnooseja ihmisistä parin lauseen perusteella ilman ammattipätevyyttä, kun ammattilaisetkaan eivät määrittele hoidon tarvetta siten.
Blaa blaa blaa, psykoterapian suositteleminen ei ole diagnoosin tekemistä eikä psykoterapian tavoite ole diagnoosi. Pitääkö näitä itsestäänselvyyksiä jaksaa vielä tavata aikuisille
Pitää, koska pidät itsestään selvyytenä virheellisiä ajatuksiasi. Psykoterapiaa voi suositella vain ammattilainen, tavattuaan asiakkaan.
Älä jaksa.
Psykoterapeutin vastaanotolle voi hakeutua, vaikkei olisi varsinaista mielenterveysongelmaa. Moni käykin psykoterapiassa kehittymässä, tutustumassa itseensä tai vain puhumassa neutraalille osapuolelle huolistaan ja elämäntilanteestaan. Psykoterapia tarjoaa mahdollisuuden panostaa omaan hyvinvointiin koulutetun ammattilaisen tukemana. Psykoterapeutille voi hakeutua myös yksittäiselle konsultaatiokäynnille.
https://minduu.fi/fi/psykoterapian-abc/milloin-kannattaa-hakeutua-psyko…
Sun kannattaa vinkata nää sinne Hesariin sille marisijamammalle. Mitä sinä täällä paasaat. Hän sitä terapiaa tarvitsee, hullu kun on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sisar ja veli, jotka kumpikin syyttävät nyt jo kuollutta äitiämme ja hoitokodissa muistisairaana asuvaa isäämme kaikista ongelmistaan. Ne heidän esittämänsä syyt ovat erikoisia kuten se, että isä oli yrittänyt painostaa veljeä muuttamaan pois kotoa veljen ollessa jo aikuinen ja hakemaan työpaikkoja. Tämä tapahtui 1980-luvulla ennen lamaa, kun niitä työpaikkoja todellakin oli, ja veljeni oli valmistunut lukion jälkeisestä koulusta.
Kärsin jo lapseni todella paljon tilanteesta, jossa minua parikymmentä vuotta vanhemmat ihmiset (olemme täyssisaruksia) eivät itsenäistyneet vaan viettivät aikaa kodissamme äidin huollettavina ja riidellen kovaan ääneen milloin mistäkin isän kanssa. Äiti yritti tasoitella tilanteita, isä kyllä menetti joskus malttinsakin ja huusi takaisin tai sitten vetäytyi makuuhuoneeseensa pois koko tilanteesta.
Ihmettelin aina, mikä nämä kaksi sai koko ajan pysymään kuitenkin kiinteästi mukana perhe-elämässämme, kun kerran tämä tilanne oli kerta kaikkiaan rasittava. Miksi sisareni vietti kaikki pitkät kesälomansa vanhempien luona sen sijaan, että olisi aikuisena ihmisenä hakenut seuraa muualta, vaikka matkustellut, kun varaahan hänellä olisi ollut. Ja miksi veljeni asui sitkeästi vanhempien hoivissa, vaikka kyllähän nyt joku sossu olisi hänelle asunnon jostain järjestänyt.
Vanhempani olivat epätoivoisia ja pois opiskelemaan muutettuanikin äiti soitteli minulle, kun taas oli ollut joku iso riita sisareni tai veljeni ja isän välillä. Isä taas yritti hakea veljeäni psykiatriseen hoitoon ja eläkkeellekin, mutta ei onnistunut. Veljeni eli ja oli siinä sitten äidin kansaneläkkeillä ja täysihoidossa siihen asti, kunnes äiti kuoli.
Sisareni ja monien sukulaisteni mielestä kaikki on vanhempieni vikaa. Minä olen nähnyt koko elämäni, miten äitini ja isäni omaan uupumukseensa astikin yrittivät näiden kahden eteen kaikkensa. Sisartanikin palveltiin ties missä asioissa, joissa hänellä olisi ollut varaa hyväpalkkaisena ihmisenä toimia itse. Mutta silti jokin katkeruus on ja hän väittää, että minua on suosittu.
Minua ei ole suosittu mitenkään, ei todellakaan edes taloudellisesti, vaan ensin olin pikkulapsi, jolle tietenkin kuuluikin enemmän huolenpitoa kuin täysi-ikäisille ihmisille. Sitten olen ollut oikeasti ainut meistä lapsista, joka on yrittänyt aikuisena käyttäytyä aikuisen tavoin. En ole käyttänyt omia vanhempiani jatkuvana kaatopaikkana kaikille omille ongelmilleni ja haastanut riitaa milloin mistäkin. Vanhempani ovat olleet yksinkertaisesti todella uupuneita tähän kaikkeen, mutta eivät ole voineet muuta kuin jatkaa. Kunnes sitten sairastuivat ja toinen kuolikin ja nämä kaksi yrittivät jäädä minun huolehdittavikseni.
Se ei onnistunut: Aikani yritin puhua järkeä, hakea apua heille kuten olivat vanhempanikin hakeneet, mutta ei onnistunut vaan sain heidät vielä siitäkin silmilleni. Yrittivät syyllistää ja uhkailla. Katkaisin välit ja siellä he nyt sitten varmasti surevat sitä, miten kylmä ja kova sisar heillä onkaan. Se hyväpuheisempi heistä eli sisareni sai tähän juoneensa vielä yhden sukulaisemmekin mukaan vaatimaan minulta läheisempää yhteydenpitoa sisareeni. Lopetin kanssakäymisen myös tämän sukulaisen kanssa.
Ihmisellä on jokin vastuu omastakin elämästään. Todellakin jos ei tule toimeen vanhempiensa kanssa, oli syy nyt sitten mikä tahansa, niin se napanuora tulee katkaista. Kaikkien hyvinvoinnin edistämiseksi.
Yksi terapeutti sanoi jossain keskustelussa, että lapset, jotka eivät ole irtautuneet vanhemmistaan ja jotka tarvitsevat vanhempien apua, vihaavat vanhempia, vaikka oikeasti vihaavat omaa avuttomuutta. Onko sinulla mitään käsitystä, mikä ongelma vanhemmilla sisaruksillasi on.
En tiedä tarkalleen, mikä se vika on, koska näen vain ne oireet ihan kuten vanhempanikin ovat nähneet. Kumpikaan sisaruksistani ei ole ikinä suostunut minkäänlaisen psykologin tai psykiatrin juttusille. Jotain vikaa vain selvästi on, mutta se ilmenee osin eri tavoin.
Kumpikin heistä on tietääkseni pärjännyt kouluissa ihan hyvin. Ehkä toinen kasin tasoa ja toinen ysin oppilas. Mutta toinen on ollut ikänsä muiden taloudellisen ylläpidon varassa ja toinen taas varsin hyväpalkkaisessa työssä ja ansaitsee minua enemmän. Silti vanhempiaan ja minua kohtaan tuo jälkimmäinenkin on käyttäytynyt todella painajaismaisesti ja itsekeskeisesti. Jokin kummallakin tuottaa vaikeuksia omien käytännön asioiden huolehtimisessa.
Kummallakin heistä on kyllä todella hyvä käsitys itsestään ainakin puheissaan ja syyttelevä asenne vanhempia kohtaan. Sukulaisteni mielipide riippuu siitä, ovatko he isäni vai äitini puolelta. Isän sukulaiset arvostelevat äitiäni kaikesta. Äidin sukulaisten mielestä taas isäni on ollut syypää.
Minä vain säälin kumpaakin vanhempaani, kun vierestä näin jo pienestä, miten mahdoton se tilanne heille oli. Näin myös, kuinka vanhempani vanhenivat ja heikkenivät: Kumpikaan sisaruksistani ei ottanut sitäkään mitenkään huomioon vaan jatkoivat samaa piittaamatonta käytöstään mm. vielä äidin kuoleman jälkeenkin isää kohtaan. Isän olisi pitänyt silloinkin heistä huolehtia ja sitten minun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sama homma. Lapset eivät haluaisi edes pitää yhteyttä äitiinsä ja siksi itsekin halusin erota. Näitä suomalaisissa naisissa kyllä riittää...
XJa Syystä kirjoitti:
Meillä sama homma. Lapset eivät haluaisi edes pitää yhteyttä äitiinsä ja siksi itsekin halusin erota. Näitä suomalaisissa naisissa kyllä riittää...
Kusipäisiä isiä ja isoisiä on myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
""Psykoterapiat eivät valitettavasti laukaise pattitilannetta, jos hoidettavana on vain jälkeläisen yksipuolinen kokemus. Syyllisyydentunne äidin mielessä voi kasvaa kestämättömäksi, vaikka syyllisiä ei edes olisi olemassa. Stressi lisääntyy ja fyysiset sairaudet uhkaavat. Vakavaksi kriisiksi muodostunut kahden perheenjäsenen välinen harhainen muistikuva yhdessä eletystä elämästä ei laukea, vaan jatkuu tulehtuneena jopa vuosia. Asioilla voi olla täysin looginen selitys, joka pitäisi kahden kesken purkaa tai vaikka terapeutin avustuksella.
”Puhumalla asiat paranevat” on vanha suomalainen sanonta, ja se pätee myös nykyisessä digitaalisessa ympäristössämme. Ihmisten pitäisi opetella purkamaan arkisia asioitaan keskustelemalla ja muistelemalla yhdessä menneitä aikoja – myös nauramalla. Elämme vähän turhan vakavaa aikaa. Lapsen silmin asiat ovat voineet näyttää erilaiselta kuin vanhemman silmin, ja siihen voi olla omat tärkeät syynsä. Olemme kaikki vain ihmisiä virheinemme, eikä menneistä ajoista voi tuomita kumpaakaan osapuolta.
Keskustelun kautta voi rakentua terve tasavertainen ihmissuhde. Sitä ahdistavaan tilanteeseen ajautunut kunnon äiti sydämessään toivoo."
Miten tästä tulee nyt sellainen mielikuva, että tämän kunnon äiti tietää ihan tasan tarkkaan, missä hiertää, mutta ei vaan osaa myöntää omaa osaansa. Helpompi syyttää jälkeläistä harhaisista ja yksipuolisista kokemuksista.
Lapsi ei katkaise välejä vanhempaansa ilman syytä.
Noo enpä tiedä. Minun sisaruksellani on ollut aina aika ajoin mielenterveydellistä oirehdintaa; syömishäiriötä ja itsetuhoista käytöstä. Hän on kuitenkin selvinnyt tuosta mielestäni perfektionismin ja vaativan persoonallisuuden aiheuttamasta oireilusta huolimatta elämässään hyvin. Kun covid pandemia alkoi, hän otti tilanteen hyvin raskaasti ja alkoi uskoa kaikenlaisiin salaliittoteorioihin. Kun me sisarukset tai vanhemmat emme kokeneet tilannetta samoin vaan rauhottelimme, että mennään nyt viranomaisten ratkaisujen mukaan, suuttui hän niin että katkaisi välit kaikkiin. Kun rajoituksia alettiin purkamaan, palasi hän takaisin perheen yhteydenpitoon kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tunnen myös aikuisen naisen, joka on nuoresta saakka katkonut välejään kavereiden tai perheenjäsenten kanssa aika mitättömiltä vaikuttavista syistä johtuen. Tuntuu että aina on vähän jotain kahnausta tai mielipahaa jonkun suuntaan. Hänellä on jonkinlainen traumatausta johon hän on jäänyt kiinni, ei kuitenkaan mitään kaltoinkohteluun liittyvää vaan sairautta ja onnettomuutta. Jos hän päättää loukkaantua jostain, ei mitkään anteeksipyynnöt auta asiaa, mielipiteet ja päätökset on hyvin mustavalkoisia
Et voi tietää onko kaltoinkohtelua.
Edelleenkin : lapsi ei katkaise suhdetta vanhempiin ilman painavia syitä.
Et voi myöskään tietää miksi joku katkoo välejä. Ehkä häneltä on mennyt luottamus ihmisiin eikä sen myötä enää viitsi pitää turhia yhteyksiä yllä jos jotain ikävää tulee ilmi.
Mietipä sinä nyt sitä hetken että kun kuulet juttuja, ne eivät todellakaan ole kuin yksipuolinen versio koko tarinasta. Sellaisesta olettamisesta kannattaisi pyrkiä eroon. Se on mustavalkoista ja rajoittunutta.
Pitkään yritin lukea näitä juttuja ja ihme syytöksiä jotenkin neutraalisti, mutta pakko on yhtyä mielipiteeseen lumihiutaleista, jotka eivät kestä oikein mitään. Täällä heitellään narskudiagnooseja oikealle ja vasemmalle ilman mitään todellista konkretiaa - siis hei camoon ihmiset! Jotain vastuuta vois ottaa omasta elämästään syyttämättä kaikesta vanhempiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuttava, jonka kaikki neljä aikuista lasta katkaisivat välit tähän muutama vuosi sitten. Hän on jo lapsuudessa traumatisoitunut, erilaisista päihde- ja elämänhallinnan ongelmista läpi elämänsä kärsinyt nainen, joka mielestään on yrittänyt olla paras mahdollinen äiti omille lapsilleen, koska ei itse ikinä äidiltään rakkautta saanut. Hän suree välirikkoa lapsiinsa edelleen ja on menettänyt elämänhalunsa sen takia. Tuttava ei kuitenkaan vaikuta ymmärtävän sitä, että hänen käytöksensä on varmasti kalvanut lapsiaan jo hyvin pitkään ja että hän on yrittänyt tavallaan elää lastensa kautta eikä ole oikeasti kohdannut heitä sellaisina kuin he ovat. Minusta kaikkien näiden lasten kärsivällisyydestä ja pitkämielisyydestä kertoo se, että he laittoivat välit poikki vasta aikuisina nuorimmankin ollessa jo kolmekymppinen.
Monesti vanhempi, johon lapset ovat laittaneet välit poikki, ei pysty tai halua nähdä omaa osuuttaan yhteydenpidon lopettamisessa. Tämäkin tuttavani oli kovin hanakka osallistumaan lastensa elämään, koska sanojensa mukaan välitti heistä niin paljon. Tosiasiassa lapset ovat todennäköisesti kokeneet tämän tungetteluna ja lisäksi henkisesti raskaana, koska he eivät koskaan voineet olla varmoja siitä, missä kunnossa äitinsä on. Epäilen myös, että ainakin yksi on halunnut turvata omien lastensa kasvurauhan ja siksikin lopettanut yhteydenpidon.
Kerrot, että hän on jo itse omassa lapsuudessaan kärsinyt ja traumatisoitunut. Miten voit odottaa, että sellainen ihminen olisi nykystandardien mukainen täydellinen vanhempi?
Hän varmaan ajattelee, että omat lähtökohtansa huomioon ottaen on selvinnyt ihan hyvin. Siksi pitää itseään onnistuneena eikä voi ymmärtää lapsiensa näkemystä.Hyvän vanhemmuuden kriteerit on nyt ihan toiset kuin 30 vuotta sitten. Tai 50 vuotta sitten.
No niin. Tässä sitä nyt taas selitellään.
30 ja 50 vuotta sitten oli ihan yhtälailla hyviä ja huonoja vanhempia. Jos lapsi katkaisee välit, voinemme päätellä siitä että lapsen asettamat kriteerit eivät tainneet ihan täyttyä. Hehheh.
Vierailija kirjoitti:
Pitkään yritin lukea näitä juttuja ja ihme syytöksiä jotenkin neutraalisti, mutta pakko on yhtyä mielipiteeseen lumihiutaleista, jotka eivät kestä oikein mitään. Täällä heitellään narskudiagnooseja oikealle ja vasemmalle ilman mitään todellista konkretiaa - siis hei camoon ihmiset! Jotain vastuuta vois ottaa omasta elämästään syyttämättä kaikesta vanhempiaan.
Hesarissa ihan sama reaktio kommentoijilla.
Ei se näkemys tyhjästä synny.
Koko kirjoitus löyhkäsi narsismia. Ja eihän se hänenkään lapsensa mitään syytä. Kirjoittajahan se syyttää ja syyllistää.
Come on. Eicamoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
""Psykoterapiat eivät valitettavasti laukaise pattitilannetta, jos hoidettavana on vain jälkeläisen yksipuolinen kokemus. Syyllisyydentunne äidin mielessä voi kasvaa kestämättömäksi, vaikka syyllisiä ei edes olisi olemassa. Stressi lisääntyy ja fyysiset sairaudet uhkaavat. Vakavaksi kriisiksi muodostunut kahden perheenjäsenen välinen harhainen muistikuva yhdessä eletystä elämästä ei laukea, vaan jatkuu tulehtuneena jopa vuosia. Asioilla voi olla täysin looginen selitys, joka pitäisi kahden kesken purkaa tai vaikka terapeutin avustuksella.
”Puhumalla asiat paranevat” on vanha suomalainen sanonta, ja se pätee myös nykyisessä digitaalisessa ympäristössämme. Ihmisten pitäisi opetella purkamaan arkisia asioitaan keskustelemalla ja muistelemalla yhdessä menneitä aikoja – myös nauramalla. Elämme vähän turhan vakavaa aikaa. Lapsen silmin asiat ovat voineet näyttää erilaiselta kuin vanhemman silmin, ja siihen voi olla omat tärkeät syynsä. Olemme kaikki vain ihmisiä virheinemme, eikä menneistä ajoista voi tuomita kumpaakaan osapuolta.
Keskustelun kautta voi rakentua terve tasavertainen ihmissuhde. Sitä ahdistavaan tilanteeseen ajautunut kunnon äiti sydämessään toivoo."
Miten tästä tulee nyt sellainen mielikuva, että tämän kunnon äiti tietää ihan tasan tarkkaan, missä hiertää, mutta ei vaan osaa myöntää omaa osaansa. Helpompi syyttää jälkeläistä harhaisista ja yksipuolisista kokemuksista.
Lapsi ei katkaise välejä vanhempaansa ilman syytä.
Noo enpä tiedä. Minun sisaruksellani on ollut aina aika ajoin mielenterveydellistä oirehdintaa; syömishäiriötä ja itsetuhoista käytöstä. Hän on kuitenkin selvinnyt tuosta mielestäni perfektionismin ja vaativan persoonallisuuden aiheuttamasta oireilusta huolimatta elämässään hyvin. Kun covid pandemia alkoi, hän otti tilanteen hyvin raskaasti ja alkoi uskoa kaikenlaisiin salaliittoteorioihin. Kun me sisarukset tai vanhemmat emme kokeneet tilannetta samoin vaan rauhottelimme, että mennään nyt viranomaisten ratkaisujen mukaan, suuttui hän niin että katkaisi välit kaikkiin. Kun rajoituksia alettiin purkamaan, palasi hän takaisin perheen yhteydenpitoon kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tunnen myös aikuisen naisen, joka on nuoresta saakka katkonut välejään kavereiden tai perheenjäsenten kanssa aika mitättömiltä vaikuttavista syistä johtuen. Tuntuu että aina on vähän jotain kahnausta tai mielipahaa jonkun suuntaan. Hänellä on jonkinlainen traumatausta johon hän on jäänyt kiinni, ei kuitenkaan mitään kaltoinkohteluun liittyvää vaan sairautta ja onnettomuutta. Jos hän päättää loukkaantua jostain, ei mitkään anteeksipyynnöt auta asiaa, mielipiteet ja päätökset on hyvin mustavalkoisia
Et voi tietää onko kaltoinkohtelua.
Edelleenkin : lapsi ei katkaise suhdetta vanhempiin ilman painavia syitä.
Et voi myöskään tietää miksi joku katkoo välejä. Ehkä häneltä on mennyt luottamus ihmisiin eikä sen myötä enää viitsi pitää turhia yhteyksiä yllä jos jotain ikävää tulee ilmi.
Mietipä sinä nyt sitä hetken että kun kuulet juttuja, ne eivät todellakaan ole kuin yksipuolinen versio koko tarinasta. Sellaisesta olettamisesta kannattaisi pyrkiä eroon. Se on mustavalkoista ja rajoittunutta.
Ihan totta. Se, että kuulee jonkun katkoneen välit toiseen "mitättömästä syystä" ei välttämättä todellakaan ole se totuus. Usein jokin "mitätön syy" on ihmiselle se kuuluisa viimeinen pisara ihmissuhteessa, jossa on muitakin ongelmia, jotka ovat kertyneet ja aiheuttaneet aina vain suuremman kuorman. Lopulta napsahtaa.
En ollut äitini kanssa juurikaan tekemisissä sen jälkeen kun muutin kotoa.
Hänellä oli tapana kiristää itsemurhalla ja lastenkotiin lähettämisellä, jopa poliisilla. Olin kiltti ja arka lapsi, tein kotitöitä ja vein pienen veljeni päiväkotiin ennenkuin menin kouluun, syötin hänelle aamupalan. Aina jostain löytyi jokin lusikka väärästä paikasta tai vaate huonosti päällä.
Hän yritti jopa minun lastani kiristää.
En itkenyt äidin haudalla.
Kukaan minun kavereistani, siis 0, muistaa vanhempiensa koskaan leikkineen kanssaan. Joitain autettiin koulutehtövissä, ei kaikkia. Ja ollaan 70-90 lukujen lapsia ja nuoria, vanhempien ammatit laidasta laitaan. Samaa on kirjoitettu täällä aiemmin lukuisissa ketjuissa, kuinka muksut pyöri pihalla keksimässä omat ajanvietteet. Itsellä oli kotihoitaja, pikkusisko pääsi pphoitajalle jo, mutta mun sitä piti iltapäivät ja lomat hoitaa kun vanhemmat oli töissä.