Lue keskustelun säännöt.
Hesarin mielipidepalstalla äiti valittaa, ettei lapsi halua pitää yhteyttä
05.02.2023 |
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009362918.html
Suoraan sanottuna en ihmettele. Minulla tulee tästä kirjoituksesta hyvin ikävä olo. Kirjoittava äiti puhuu lapsen 'harhaisista muistoista', mutta valittaa, että lapsi ei halua keskustella.
Minulla on hankala suhde vanhempiini. Olen juuri kokenut niin, että he eivät edes myönnä muistojani - ikään kuin olisin keksinyt kaikki traumani! Kun tarpeeksi kauan joutuu tällä tavalla tunnetasolla hylätyksi ja kuulemaan sen, ettei omat ajatukseni ja muistot ole todellisia, niin todellakin siinä haluaa ottaa etäisyyttä.
Olen myös kuullut tuon kirjoittajan hokeman, että 'kaikkit ekevät virheitä' monta kertaa äitini suusta. Ikään kuin sillä pitäisi deletoida kaikki mennyt.
Kommentit (1197)
Nuoret haluaa, että heidän töppäilynsä, ylilyöntinsä unohdetaan, mutta vanhempien virheitä märehditään vuositolkulla ja syyttävä sormi nousee herkästi vanhempia kohtaan mm. siinä, jos ei itse menesty ja on niin vaikeeta. Jos haluaa ymmärrystä ja anteeksiantoa itselle, olisi vähintäänkin oikeudenmukaista antaa sitä myös muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.
Jos vanhemmat kohtelevat lasta huonosti, niin siitä usein seuraa esim. depressiota vielä aikusiälläkin. On vaikea päästä yli siitä, että äiti/isä ei rakastanut ja suojellut. Lapsi on täysin suojaton siinä tilanteessa eikä voi tehdä asialle mitään, ennen kuin aikuisena. Ja sittenkin voi usein tehdä vain sen, että välit poikki, jos vanhemmat eivät halua asiasta puhua tai vähättelevät kokemusta.
Mutta tuo "lumihiutale" kommentissasi jo kertoo paljon siitä, miten paljon osaat muita ihmisiä kuunnella ja sympatisoida. Tuskin edes luet tätä kommenttia.
Vierailija kirjoitti:
Nuoret haluaa, että heidän töppäilynsä, ylilyöntinsä unohdetaan, mutta vanhempien virheitä märehditään vuositolkulla ja syyttävä sormi nousee herkästi vanhempia kohtaan mm. siinä, jos ei itse menesty ja on niin vaikeeta. Jos haluaa ymmärrystä ja anteeksiantoa itselle, olisi vähintäänkin oikeudenmukaista antaa sitä myös muille.
Ero onkin siinä, että kun ihminen on vielä nuori niin hän tekee tyhmiä asioita ja vanhempien pitää se kestää. Tietysti jos ihan käy väkivaltaiseksi, varastaa vanhemmilta, sekoilee huumepäissä jne. niin vanhemmilla on oikeus vetää rajoja ja pistää vaikka välit poikki. Mutta jos kapinointi on sitä että kiroilee ja karkaa bileisiin, se on vanhempien kestettävä, eikä niitä voi koko elinikää muistella.
On täysin eri asia, kun aikuinen ihminen kohtelee omaa lastaan laiminlyövästi tai jopa julmasti. Sille ei ole mitään tekosyytä, ja aikuisen on otettava vastuu teoistaan. Lapsen traumat eivät häviä sillä, että äiti hokee että kaikkihan tekevät virheitä, unohtaisit jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoret haluaa, että heidän töppäilynsä, ylilyöntinsä unohdetaan, mutta vanhempien virheitä märehditään vuositolkulla ja syyttävä sormi nousee herkästi vanhempia kohtaan mm. siinä, jos ei itse menesty ja on niin vaikeeta. Jos haluaa ymmärrystä ja anteeksiantoa itselle, olisi vähintäänkin oikeudenmukaista antaa sitä myös muille.
Ero onkin siinä, että kun ihminen on vielä nuori niin hän tekee tyhmiä asioita ja vanhempien pitää se kestää. Tietysti jos ihan käy väkivaltaiseksi, varastaa vanhemmilta, sekoilee huumepäissä jne. niin vanhemmilla on oikeus vetää rajoja ja pistää vaikka välit poikki. Mutta jos kapinointi on sitä että kiroilee ja karkaa bileisiin, se on vanhempien kestettävä, eikä niitä voi koko elinikää muistella.
On täysin eri asia, kun aikuinen ihminen kohtelee omaa lastaan laiminlyövästi tai jopa julmasti. Sille ei ole mitään tekosyytä, ja aikuisen on otettava vastuu teoistaan. Lapsen traumat eivät häviä sillä, että äiti hokee että kaikkihan tekevät virheitä, unohtaisit jo.
En voi ymmärtää joidenkin vanhempien, kuten omieni asennetta missä kyseenalaistetaan lasten kokemukset ja syytetään vääristelystä. En ole edes ottanut mitään kovin vakavaa vanhempieni kanssa esille, mutta olen hieman järkyttynyt heidän reaktioistaan kyseenalaistaa, loukkaantua ja suorastaan syyllistää minua totuuden vääristelemisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoret haluaa, että heidän töppäilynsä, ylilyöntinsä unohdetaan, mutta vanhempien virheitä märehditään vuositolkulla ja syyttävä sormi nousee herkästi vanhempia kohtaan mm. siinä, jos ei itse menesty ja on niin vaikeeta. Jos haluaa ymmärrystä ja anteeksiantoa itselle, olisi vähintäänkin oikeudenmukaista antaa sitä myös muille.
Ero onkin siinä, että kun ihminen on vielä nuori niin hän tekee tyhmiä asioita ja vanhempien pitää se kestää. Tietysti jos ihan käy väkivaltaiseksi, varastaa vanhemmilta, sekoilee huumepäissä jne. niin vanhemmilla on oikeus vetää rajoja ja pistää vaikka välit poikki. Mutta jos kapinointi on sitä että kiroilee ja karkaa bileisiin, se on vanhempien kestettävä, eikä niitä voi koko elinikää muistella.
On täysin eri asia, kun aikuinen ihminen kohtelee omaa lastaan laiminlyövästi tai jopa julmasti. Sille ei ole mitään tekosyytä, ja aikuisen on otettava vastuu teoistaan. Lapsen traumat eivät häviä sillä, että äiti hokee että kaikkihan tekevät virheitä, unohtaisit jo.
En voi ymmärtää joidenkin vanhempien, kuten omieni asennetta missä kyseenalaistetaan lasten kokemukset ja syytetään vääristelystä. En ole edes ottanut mitään kovin vakavaa vanhempieni kanssa esille, mutta olen hieman järkyttynyt heidän reaktioistaan kyseenalaistaa, loukkaantua ja suorastaan syyllistää minua totuuden vääristelemisestä.
Minulle taas selitettiin, että olihan mulla kuitenkin alle kouluikäisenä hyvä lapsuus. Ihan kuin se riittäisi, kuusi vuotta lapsuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoret haluaa, että heidän töppäilynsä, ylilyöntinsä unohdetaan, mutta vanhempien virheitä märehditään vuositolkulla ja syyttävä sormi nousee herkästi vanhempia kohtaan mm. siinä, jos ei itse menesty ja on niin vaikeeta. Jos haluaa ymmärrystä ja anteeksiantoa itselle, olisi vähintäänkin oikeudenmukaista antaa sitä myös muille.
Ero onkin siinä, että kun ihminen on vielä nuori niin hän tekee tyhmiä asioita ja vanhempien pitää se kestää. Tietysti jos ihan käy väkivaltaiseksi, varastaa vanhemmilta, sekoilee huumepäissä jne. niin vanhemmilla on oikeus vetää rajoja ja pistää vaikka välit poikki. Mutta jos kapinointi on sitä että kiroilee ja karkaa bileisiin, se on vanhempien kestettävä, eikä niitä voi koko elinikää muistella.
On täysin eri asia, kun aikuinen ihminen kohtelee omaa lastaan laiminlyövästi tai jopa julmasti. Sille ei ole mitään tekosyytä, ja aikuisen on otettava vastuu teoistaan. Lapsen traumat eivät häviä sillä, että äiti hokee että kaikkihan tekevät virheitä, unohtaisit jo.
En voi ymmärtää joidenkin vanhempien, kuten omieni asennetta missä kyseenalaistetaan lasten kokemukset ja syytetään vääristelystä. En ole edes ottanut mitään kovin vakavaa vanhempieni kanssa esille, mutta olen hieman järkyttynyt heidän reaktioistaan kyseenalaistaa, loukkaantua ja suorastaan syyllistää minua totuuden vääristelemisestä.
Mulla sama. Muistan väärin, olen keksinyt kaiken, olen ymmärtänyt väärin, ihan mun parasta ajatellen on kaikki tehty (kuten nostettu seisomaan hiuksista), typerää muistella vanhoja ja se tärkein, mä olen itse ollut aina hyvin hankala ihminen. Keskustele nyt tuollaisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Äitiä pitää rakastaa ehdoitta, koska hän on äiti.
Näin oma äitini ajattelee. Hänen ei tarvitse mitenkään ansaita rakkautta tai arvostusta, riittää että on käynyt synnytyslaitoksella joskus.
Valitettavan moni vielä 50-60-luvulla syntynyt vanhempi ajattelee näin. Katriina Järvinen selittää kirjassaan Kaikella kunnioituksella hyvin tämän sukupolvien kuilun ja sen, miksi etäisyyden ottaminen tai välien katkaisu voi olla ainoa vaihtoehto, jos itse haluaa vapautua sukupolvien taakasta ja voida hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Okei , yksi monista lapsista tulee äidin luo ja alkaa kertomaan kerta toisensa jälkeen miten hän koki sitä ja tätä hänelle epämieluisaa lapsena ja nuorena. Äiti kuuntelee ystävällisesti, on aidosti pahoillaan ja pyytää anteeksi , ettei ole pystynyt toimimaan lapselle mieluisammin. Hän on kohdellut kahta muuta lastaan samalla tavalla mielestään. Lapset ovat syntyneet 2 vuoden välein.
Vain tällä yhdellä on traumoja ja syyttelyä.
Äiti on parhaansa tehnyt , hänkin on vain ihminen,,, ja pyytänyt anteeksi . ( vaikka tietää ,ettei mitään anteeksipyydettävää ole)
Näitä traumaihmisiä on maailma pullollaan,
eikä niitä kukaan voi parantaa. Ei terapeutit , ei isä eikä äidit. Monille se vaan in sisäänrakennettu ominaisuus.
Onhan näitä tutkittu. Samoissa tilanteissa toinen tuntee , että häntä on ollut aivan kammottava tilanne elämässä ja toinen ei muista tapahtumasta mitään. Revi siitä sitten.
Miten ihmeessä voit tietää, että äiti on kohdellut kaikkia lapsiaan samalla tavalla?
Vanhemmat eivät koskaan kohtele lapsiaan samalla tavalla. Esimerkin mukaisessa perheessa esikoinen, keskimmäinen ja kuopus saavat aina enemmän tai vähemmän erilaista kohtelua, monissa perheissä jopa täysin päinvastaista. Tämä johtuu mm siitä, että vanhemmat itse muuttuvat (lapsia tulee lisää, elämäntilanne muuttuu, kokemuksia tulee lisää) kasvaessa.
On suhteellisen tyypillistä, että isä kohtelee ikävästi vanhinta poikaa ja äiti vanhinta tytärtä. Kuopusta yleensä kohdellaan parhaiten. En löydä lähdettä tälle, mutta monesta lähteestä olen lukenut. Ja on suoraan kuin sekä omasta että puolisoni lapsuudenperheestä ja kaikki perheen lapset allekirjoittavat tämän.
On myös suhteellisen yleistä, että vain yksi perheen lapsista on vakavasti traumatisoitunut. Kyse on yleensä siitä, että tämä lapsi on saanut toimia vanhempiensa vaikeiden tunteiden oksennusämpärinä. Ei siitä, että tämä lapsi on päästään vialla, koska vanhempien asiallisesta käytöksestä on muka todisteena ns. normaalit lapset.
Ja todellakin, kaikki tekevät virheitä. On erilaisia virheitä: äiti sanoo lapselle kerran viikkossa, että lapsi on rasittava vs. äiti haukkuu lastaan huoraksi 15 kertaa päivässä.
Kuusikymppisenä tyttärenä: anteeksianto ja rajat äidilleen. Isälleen. Äitinä: anteeksipyynnöt 325lapsilleen ja rajat. Keskustelua, missä meni omasta ja lasten mielestä pieleen. On muuten ihan hirvittävän vaikeaa, koska omien vanhempien kanssa ei ole juuri ollenkaan kokemusta eheyttävistä keskusteluista. Molemmat vanhemmat ovat vahingoittaneet minua riittävästi niin, että olen traumojeni muokkaama. Näen heidät kuitenkin ennen kaikkea heikkoina ja itse kaltoinkohdeltuina ihmisinä. Se auttaa anteeksiannossa. Ymmärrystään tapahtuneista voi kasvattaa, vaikka kaikkea ei hyväksyisikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Narsistilla on kultalapsi ja syntipukkilapsi. Heidän kokemuksensa narsistisesta vanhemmasta ja lapsuudesta eroavat. Kultalapsesta tulee uusi narsisti ja syntipukki katkaisee välit.
https://www.narsisminuhrientuki.fi/tietoa-narsismista/narsismi/narsisti…
Aina sisarukset eivät ole tietoisia millaisena oksennusämpärinä yhtä käytetään. Joskus taas voivat olla hyvinkin innokkaasti siinä itse mukana.
Vanhemmalla sukupolvella ei ole taitoa keskutella menneistä, koska on oppinut, että menneet on menneitä, eikä asioita voi enää tehdä toisella tavalla.
Totta on se, että kaikki tekevät virheitä ja asioita ei voi enää muuttaa.muuksi.
Elämä kulkee eteenpäin, menneisyydestä voi oppia. On turha kuvitella että vanhempi sukupolvi näkisi asian samanlailla kuin nuorempi sukupolvi. Jokaisessa ajassa on se sukupolvien välinen kuilu erottavana tekijänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni täällä kun haukkuu omaa sisarusta, koska hän on se vaikea ja "hullu". Yleensä se joka on "hullu", sai myös paskimman kohtelun. Minuakin haukuttiin milloin huoraksi tai loiseksi. Olin se kiltein ja tunnollisin, tein kaikki kotityöt ja olin nöyrä. Ei riittänyt! Silti alinta kastia. Ja niin kohdellaan edelleen. Välit on poikki ikuisesti vanhempiin ja sisaruksiin, jotka uskoo vanhempia. Ei, en pidä yhteyttä. Fyysinen ja henkinen väkivalta on väärin. En hyväksyisi tuollaista käytöstä kavereilta, työkavereita, enkä naapureilta. Miksi perheeltä!?
Mutta eikö se olisi parempi käsitellä ne vaikeat tilanteet ja tunteet terapiassa jokaisen, joka on niitä kokenut. En oikein ymmärrä, mitä se jatkuva vatvominen vanhempien kanssa hyödyttää. Sairaimmat ovat sairaita, eivät he voi muuksi muuttua. Ja monien kohdalla on ihan totta, että on vain pitänyt selviytyä niisä oloissa, jotka silloin oli ja niillä tiedoilla, jotka oli saatavissa ja niissä taloudellisissa olosuhteissa, jotka silloin oli. Ja jotkut selviytyivät olosuhteisiin nähden erinomaisesti, vaikka tiukkoja tilanteita oli niin lasten kuin muidenkin kanssa. Minusta on väärin ja terapeutille helppoa sanoa, keskustelkaa keskenänne, kun hänenhän se auttamistyö pitäisi tehdä, ohjata asiakasta eteenpäin ja opettaa katsomaan tulevaisuuteen. Mitä tulevan hyväksi voidaan tehdä? Antaa oikeita selviytymiskeinoja. Vanhemmat ovat työnsä tehneet, kuka huonosti, kuka hyvin. Heille pitäisi jo antaa oma rauhansa, yhteyttä ei tietenkään ole pakko pitää, sehän nyt on selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minusta on ihan väärin, että ensin kohdellaan huonosti, ja sitten pitäisi mennä kalliiseen terapiaan, jotta kestäisi niitä pskoja vanhemmalla iällä.
En mene. Laitoin välit poikki ja se saa riittää. Käytän rahat johonkin mukavampaan kuin lapsuuden muistelemiseen. Esimerkiksi harrastuksiin ja hyvään ruokaan.
Mitä enää voin tehdä korjatakseni välit tyttäreen? Terapiaan ei ole mahdollista mennä, joten onko enää mitään tehtävissä?
Eräs ystäväni katosi elämästäni. Hän ei mitenkään erillisellä ilmoituksella pistänyt välejä poikki, mutta vastasi viesteihin pitkällä viiveellä, ehdottamani tapaamiset eivät koskaan sopineet eikä hän itse ehdottanut niitä. Kaikin puolin siis sain vaikutelman, ettei hän halua enää nähdä. Olen miettinyt mahdollisia syitä, jota en tietenkään voi tietää. Voi olla ettei asiaan liity mitään sen kummempaa, kuin että hän ei vain saanut tuntenut ystävyyttämme yhtä merkitykselliseksi kuin minä.
Joka tapauksessa ajatus siitä, että lähtisin ilmoittamaan hänelle, että meidän ystävyyssuhteemme on maailman tärkein, sairastun hänen katoamisensa takia, hänen kokemuksensa historiastamme on väärin, hänellä on harhaiset muistot, on väärin että hänellä on kontrolli tapahtueesta yms. on jotain niin järjenvastaista, etten voi ajatellakaan. Vaikka en tuon äidin tapauksesta tiedä muuta kuin hänen kirjoituksen ja lapsen vastinetta ei ole, herää voimakas sympatia lasta kohtaan.
Tulee mieleen eräs Kadonneet Suomi -jaksossa esiintynyt äiti.