Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä ihmiset ystävystyy ja muodostaa kaveriporukoita?
04.02.2023 |
Tämä on minulle ikuinen mysteeri. Tutuille jotkut uudetkin tuttavuudet tuntuu laittelevan viestiä ja kyselevän ties minne. Työporukassakin vähemmän talossa olleet on jo hitsautuneet osaksi porukkaa, minä olen yhä aika ulkopuolinen. Olen yrittänyt jutella ja olla mukava mutta kun siihen ystävystymiseen ei IKINÄ tule aloitetta toiselta osapuolelta niin se sitten aina jää. Tuntuu että olen jäänyt aika paljosta paitsi kun ei ole ollut ikinä mitään porukkaa jonka kanssa käydä baareissa, festareilla tai tapahtumissa ja nyt 26 vuotiaana iski se että sellaisen nuoruuden saaminenkin alkaa olla jo ohi.
Kommentit (160)
No minä tutustun helposti, osa jää sitten pysyvämmiksi, osa ei.
Yhteisen tekemisen kautta nämä pitkälti tulevat. Harrastukset, työkaverit, vapaaehtoishommat, lasten kavereiden vanhempia.. siinä jossain vaiheessa huomaa, että joku vaikuttaa tosi kivalta ja yhteydenpito alkaa pyöriä muunkin ympärillä kuin juuri sen työn tai niiden lapsien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se selvästikään riitä että on "ystävällinen ihmisille". Olen aina kaikille ystävällinen mutta ihmiset ei pääosin tarvitse juuri minun ystävällisyyttäni mihinkään.
Itsesääli on karseaa.
Mä olen monta kertaa erehtynyt luulemaan, että mulla on kavereita/ystäviä, ja sitten on käynyt selväksi että muut osapuolet ei pidä mua kuin etäisenä tuttavana. Mä olen pitänyt yhteyttä ja on käyty yhdessä kahvilla/drinkeillä/yökerhossa/teatterissa ja vaikka missä, mutta muhun päin ei ole otettu yhteyttä välttämättä kertaakaan. Sitten jossain sivulauseessa tai somen välityksellä on käynyt ilmi, että heidän ystävät ja kaveritkin on ihan muita ihmisiä kuin minä. Mä olen sitten aina jäänyt ihmettelemään, että mitä nämä yhteiset ajanvietot on olleet, jos ei edes kaveruutta. Pelkästä kohteliaisuudestako ne on aina lähteneet?
Se on tosi loukkaavaa, kun huomaa ettei merkitsekään toiselle yhtään mitään ja itse luulee, että on oltu ystäviä. Sen takia musta on tullut tosi arka "ystävystymään" kenenkään kanssa. Pidän aina etäisyyttä ihmisiin, vaikken tietoisesti haluaisi. On hirveän vaikea luottaa toisiin tai edes itseensä siinä mielessä, että erottaisi pelkän kohteliaisuuden kaveri- tai ystävyyssuhteesta. Mulla ei ole enää aavistustakaan, mitä ihmiset niillä tarkoittaa. Ei ainakaan samaa kuin minä.
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä sama ihmetyttää myös keski iän ylittänyttä naisihmistä . Vielä muutamia vuosia eläkkeelle jäämistä.
Töissä olen mukavana mukana ja yritän kuulua joukkoon, olla ME. Mutta haaleaksi on jäänyt. (😰)Tässä rivitalossa asuessani tervehdin kaikkia ja vaihdan muutaman sanan , jonkun kanssa juttelemme enemmänkin. Kutsuin tätä rouvaa kerran lenkille kanssani ja kerran kahville kun olin just leiponut juustokakku . Hän ei ennättänyt kummallakaan kerralla. ( huokaus )
Käyn kerran viikossa jumpassa ja kerran viikossa myös eräässä vapaaehtoistyössä, parhaani mukaan olen lähestynyt niissäkin mukana olevia.
Tuloksetta.Serkkuni kanssa ( asuu 120 km päässä) käyn silloin tällöin baarissa, matkoilla, yleisötapahtumissa ja kesäisin joillakin keikoilla. No, eipä niissä ystävysty.
Kaikkialla ovat liikkeellä jo "omalla porukalla".En edes hae ensisijaisesti parisuhdetta. Vaan ystäviä ja hyviä naisporukoita joiden porukkaa voisin minäkin kuulua.
Se onkin mahdoton yhtälö.
Pisti silmään tuo, että ei ehtinyt lenkille tai kahville ja sinä olet heti pettynyt.
Hänellä on varmaan ollut oikeasti suunniteltu meno ja ei ehtinyt.
Minä olen opetellut välttelemään ihmisiä, jotka kuvittelevat, että minulla on vain luppoaikaa yhtäkkiä tehdä heidän kanssaan jotain. Ja jos on omia menoja, loukkaannutaan.
Eli ihan konkreettinen esimerkki. Teen vuorotyötä, joten vapaat viikolla. Olin suunnitellut ensimmäisenä vapaana käyväni kaupassa ja samalla hoitamassa äitini ostokset. Illalla oli tyttö tulossa kylään.
Toisena vapaana oli gyne aika varattu ja sen jälkeen fysioterapeutti. Loppu päivän ajattelin pestä pyykit ja siivota.
Naapurin rouva loukkaantui, kun en ehtinyt lenkille ja sen jälkeen hänen luo istumaan iltaa viinilasillisen äärellä.
Kun olin suunnitellut vapaille ihan omia menoja
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluaikoina tuo tapahtui luontevimmin. Eikö sulla ollut sellaista opintovaihetta?
Oli, mutta ei siitäkään tullut oikein mitään. Keskustelu jäi pintapuoliseksi. Saatoin saada ihmisiä satunnaisesti mukaani vaikkapa syömään opiskelijaravintolaan, mutta sen jälkeen täysi radiohiljaisuus. Koin yhdessä vaiheessa olevani yhden porukan jäsen, mutta havahduin sitten siihen ettei minua ikinä pyydetty mukaan mihinkään menoihin enkä ollut porukan whatsapp-viestiryhmässäkään, kukaan ei pyytänyt koskaan numeroanikaan. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No valtaosa ei varsinaisesti aikuisena enää etsi ystäviä. Piirit on aika vakiintuneet ja varsinkin perheellisellä aika voi olla kortilla.
Enemmän ehkä sattumalta uusia ystävyyksiä sitten löytyy. Vaikka työkavereista tai jostain harrastuksesta.
Minä tutustun helposti ja mielelläni ystävystyisinkin, mutta ei minulla normaalissa arjessa oikein ole aikaa viettää aikaa yhdessä. Joku kävely tai kahvit kotosalla onnistuu, jos lähekkäin asutaan, mutta noin muuten ei sitä oikein pitkien työpäivien jälkeen ehdi ja jaksa, kun perhekin vaatii osansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En valitettavasti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan muiden ihmisten kanssa ja muodostamaan edes kaverisuhteita. Ymmärrän asian jotenkin, jos ihmistä on kiusattu aikoinaan tai kohdeltu muuten kaltoin, mutta kaikilla tämä ei ole asiaan syynä, vaan joku muu on. Jos kavereiden saaminenkaan ei onnistu, niin usein syy löytyy itsestä, ei kaikista muista.
Oletko liian kranttu? Kelpaako sinulle kaveriksi vaikka eri ikäinen ihminen kuin itse olet? Tai eri näköinen, kokoinen muotoinen tai värinen ihminen? Kelpaako köyhä, työtön, matalasti/korkeasti koulutettu, rikkaampi/köyhempi? Tai lapseton, jos sinä olet lapsekas tai toisin päin?
Entä odotatko liikaa muilta ihmisiltä? Odotatko, että he ovat vain ja ainoastaan sinun kanssasi tai että sinä saat ladella ehtisi, jota muiden pitää noudattaa? Esimerkiksi määrittää ne muut kaverit? Onko sinulle ok, että kaverilla/kavereilla on muutakin elämää kuin sinä?
Osaatko kuunnella ja olla hiljaa vai oletko koko ajan hiljaa ja toisen pitäisi olla sinun pellesi ja viihdyttäjäsi?
Minua on kyllä kiusattu, ala-asteella kävi niin että kaveriporukasta yksi tytöistä alkoi kiusaamaan ja käänti kaikki muutkin tuohon mukaan. Siis suhteellisen rajua kiusaamista, jäi kerran rysän päältä kiinni siitä että laittoi toisten tavaroita reppuuni. Levitti myös valheita minusta. Vanhemmillanikaan ei varsinaisesti ollut sosiaalista elämää joten sieltä ei tullut mallia, äitini pitää edelleen ihmisiin yhteyden ottamista ja muiden soittamisia häiritsemisenä.
En ole kranttu mutta usein tuntuu että mielenkiinnonkohteet ei mene yhteen muiden kanssa, varsinkaan näin kun alan olla siinä iässä että yllättävän monella samanikäisellä naisella alkaa olla lapsia/lapsihaaveita. Minulle ajatus on outo, kun tuntuu että en ole vielä edes henkisesti siinä railakkaassa nuoruusvaiheessa elämässäni.
En ymmärrä edes oikein tuota kohtaa siitä että latelisin muiden menoja tai odottaisin muiden viettävän aikaa vain minun kanssani, kun ketään ei oikein tunnu kiinnostavan viettää aikaa kanssani edes vähäsen. Ap
Tässä se taas huomattiin, eli valikoivuus. Perheelliset ihmiset eivät kelpaa.
Ei perheellinen ole samalla viivalla sinkkujen kanssa jollei ole kyse vanhoista kavereista, jotka ovat tuntuneet toisensa vaikkapa 20 vuotta ja tietävät toisensa entiset ihmissuhdekuviota ennen nykyistä puolisoa. Perheellisellä on puoliso ja lapsia, jotka menevät väistämättä kavereiden edelle ja kiinnostuksen kohteetkin ovat voineet vaihtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä sama ihmetyttää myös keski iän ylittänyttä naisihmistä . Vielä muutamia vuosia eläkkeelle jäämistä.
Töissä olen mukavana mukana ja yritän kuulua joukkoon, olla ME. Mutta haaleaksi on jäänyt. (😰)Tässä rivitalossa asuessani tervehdin kaikkia ja vaihdan muutaman sanan , jonkun kanssa juttelemme enemmänkin. Kutsuin tätä rouvaa kerran lenkille kanssani ja kerran kahville kun olin just leiponut juustokakku . Hän ei ennättänyt kummallakaan kerralla. ( huokaus )
Käyn kerran viikossa jumpassa ja kerran viikossa myös eräässä vapaaehtoistyössä, parhaani mukaan olen lähestynyt niissäkin mukana olevia.
Tuloksetta.Serkkuni kanssa ( asuu 120 km päässä) käyn silloin tällöin baarissa, matkoilla, yleisötapahtumissa ja kesäisin joillakin keikoilla. No, eipä niissä ystävysty.
Kaikkialla ovat liikkeellä jo "omalla porukalla".En edes hae ensisijaisesti parisuhdetta. Vaan ystäviä ja hyviä naisporukoita joiden porukkaa voisin minäkin kuulua.
Se onkin mahdoton yhtälö.Pisti silmään tuo, että ei ehtinyt lenkille tai kahville ja sinä olet heti pettynyt.
Hänellä on varmaan ollut oikeasti suunniteltu meno ja ei ehtinyt.
Minä olen opetellut välttelemään ihmisiä, jotka kuvittelevat, että minulla on vain luppoaikaa yhtäkkiä tehdä heidän kanssaan jotain. Ja jos on omia menoja, loukkaannutaan.
Eli ihan konkreettinen esimerkki. Teen vuorotyötä, joten vapaat viikolla. Olin suunnitellut ensimmäisenä vapaana käyväni kaupassa ja samalla hoitamassa äitini ostokset. Illalla oli tyttö tulossa kylään.
Toisena vapaana oli gyne aika varattu ja sen jälkeen fysioterapeutti. Loppu päivän ajattelin pestä pyykit ja siivota.
Naapurin rouva loukkaantui, kun en ehtinyt lenkille ja sen jälkeen hänen luo istumaan iltaa viinilasillisen äärellä.
Kun olin suunnitellut vapaille ihan omia menoja
Jos toinen kaksi kertaa pyytää johonkin ja ei itselle sovi, niin silloin olisi jo kyllä kohteliasta itse tehdä vastaehdotus. Eli kyse ei ole siitä, ettei juuri silloin ehtinyt vaan se, ettei toinen tullut yhtään vastaan.
Vaikeeta on kavereiden ja ystävien löytäminen. Ei ole vinkkejä, mutta kohtalotoveri täällä. En jaksa olla se, joka aina ottaa yhteyttä, joten siksi on useampi kaveruus jäänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se selvästikään riitä että on "ystävällinen ihmisille". Olen aina kaikille ystävällinen mutta ihmiset ei pääosin tarvitse juuri minun ystävällisyyttäni mihinkään.
Itsesääli on karseaa.
Ei tuo ollut itsesääliä vaan fakta. Kyllä kai sinäkin tarvitset siihen ystävyyteen jotain muutakin kuin että toinen on sinulle ystävällinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluaikoina tuo tapahtui luontevimmin. Eikö sulla ollut sellaista opintovaihetta?
Oli, mutta ei siitäkään tullut oikein mitään. Keskustelu jäi pintapuoliseksi. Saatoin saada ihmisiä satunnaisesti mukaani vaikkapa syömään opiskelijaravintolaan, mutta sen jälkeen täysi radiohiljaisuus. Koin yhdessä vaiheessa olevani yhden porukan jäsen, mutta havahduin sitten siihen ettei minua ikinä pyydetty mukaan mihinkään menoihin enkä ollut porukan whatsapp-viestiryhmässäkään, kukaan ei pyytänyt koskaan numeroanikaan. Ap
Sellaista pintapuolistahan se aluksi onkin, ja moni hyväkin tuttavuus voi olla puheenaiheiden suhteen aika kevyt. Osaatko porukassa olla sellainen mukava höpöttelijä, joka toisaalta juttelee sujuvasti niitä näitä ja toisaalta kuitenkin kuuntelee ja kyselee ja on kiinnostunut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä sama ihmetyttää myös keski iän ylittänyttä naisihmistä . Vielä muutamia vuosia eläkkeelle jäämistä.
Töissä olen mukavana mukana ja yritän kuulua joukkoon, olla ME. Mutta haaleaksi on jäänyt. (😰)Tässä rivitalossa asuessani tervehdin kaikkia ja vaihdan muutaman sanan , jonkun kanssa juttelemme enemmänkin. Kutsuin tätä rouvaa kerran lenkille kanssani ja kerran kahville kun olin just leiponut juustokakku . Hän ei ennättänyt kummallakaan kerralla. ( huokaus )
Käyn kerran viikossa jumpassa ja kerran viikossa myös eräässä vapaaehtoistyössä, parhaani mukaan olen lähestynyt niissäkin mukana olevia.
Tuloksetta.Serkkuni kanssa ( asuu 120 km päässä) käyn silloin tällöin baarissa, matkoilla, yleisötapahtumissa ja kesäisin joillakin keikoilla. No, eipä niissä ystävysty.
Kaikkialla ovat liikkeellä jo "omalla porukalla".En edes hae ensisijaisesti parisuhdetta. Vaan ystäviä ja hyviä naisporukoita joiden porukkaa voisin minäkin kuulua.
Se onkin mahdoton yhtälö.Pisti silmään tuo, että ei ehtinyt lenkille tai kahville ja sinä olet heti pettynyt.
Hänellä on varmaan ollut oikeasti suunniteltu meno ja ei ehtinyt.
Minä olen opetellut välttelemään ihmisiä, jotka kuvittelevat, että minulla on vain luppoaikaa yhtäkkiä tehdä heidän kanssaan jotain. Ja jos on omia menoja, loukkaannutaan.
Eli ihan konkreettinen esimerkki. Teen vuorotyötä, joten vapaat viikolla. Olin suunnitellut ensimmäisenä vapaana käyväni kaupassa ja samalla hoitamassa äitini ostokset. Illalla oli tyttö tulossa kylään.
Toisena vapaana oli gyne aika varattu ja sen jälkeen fysioterapeutti. Loppu päivän ajattelin pestä pyykit ja siivota.
Naapurin rouva loukkaantui, kun en ehtinyt lenkille ja sen jälkeen hänen luo istumaan iltaa viinilasillisen äärellä.
Kun olin suunnitellut vapaille ihan omia menoja
Tämä on yksi iso juttu kaverittomilla. Eli ehdottomuus ja se, että ei kunnioiteta toista. Sitä vain oletetaan, että toinen on valmis kuin partiopoika heti kun toinen napsauttaa sormiaan ja toinen hyppii siihen tahtiin kuin haluaa.
Vaikka oltaisiin kuinka kavereita, niin jokainen elää omaa elämäänsä. Jokaisella on menonsa ja tekemisensä, joita ei tarvitse muille perustella mitenkään, mutta ne pitää ehdottomasti ymmärtää. Jos toiselle ei sovi joku aika, niin elämä jatkuu ja luultavasti pian tulee aika, joka sopii hyvin molemmille.
Ha mitä isommasta porukasta on kyse, niin sitä hankalampi on yhteistä sopivaa aikaa järjestää. Ketään ei voi omia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En valitettavasti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan muiden ihmisten kanssa ja muodostamaan edes kaverisuhteita. Ymmärrän asian jotenkin, jos ihmistä on kiusattu aikoinaan tai kohdeltu muuten kaltoin, mutta kaikilla tämä ei ole asiaan syynä, vaan joku muu on. Jos kavereiden saaminenkaan ei onnistu, niin usein syy löytyy itsestä, ei kaikista muista.
Oletko liian kranttu? Kelpaako sinulle kaveriksi vaikka eri ikäinen ihminen kuin itse olet? Tai eri näköinen, kokoinen muotoinen tai värinen ihminen? Kelpaako köyhä, työtön, matalasti/korkeasti koulutettu, rikkaampi/köyhempi? Tai lapseton, jos sinä olet lapsekas tai toisin päin?
Entä odotatko liikaa muilta ihmisiltä? Odotatko, että he ovat vain ja ainoastaan sinun kanssasi tai että sinä saat ladella ehtisi, jota muiden pitää noudattaa? Esimerkiksi määrittää ne muut kaverit? Onko sinulle ok, että kaverilla/kavereilla on muutakin elämää kuin sinä?
Osaatko kuunnella ja olla hiljaa vai oletko koko ajan hiljaa ja toisen pitäisi olla sinun pellesi ja viihdyttäjäsi?
Minua on kyllä kiusattu, ala-asteella kävi niin että kaveriporukasta yksi tytöistä alkoi kiusaamaan ja käänti kaikki muutkin tuohon mukaan. Siis suhteellisen rajua kiusaamista, jäi kerran rysän päältä kiinni siitä että laittoi toisten tavaroita reppuuni. Levitti myös valheita minusta. Vanhemmillanikaan ei varsinaisesti ollut sosiaalista elämää joten sieltä ei tullut mallia, äitini pitää edelleen ihmisiin yhteyden ottamista ja muiden soittamisia häiritsemisenä.
En ole kranttu mutta usein tuntuu että mielenkiinnonkohteet ei mene yhteen muiden kanssa, varsinkaan näin kun alan olla siinä iässä että yllättävän monella samanikäisellä naisella alkaa olla lapsia/lapsihaaveita. Minulle ajatus on outo, kun tuntuu että en ole vielä edes henkisesti siinä railakkaassa nuoruusvaiheessa elämässäni.
En ymmärrä edes oikein tuota kohtaa siitä että latelisin muiden menoja tai odottaisin muiden viettävän aikaa vain minun kanssani, kun ketään ei oikein tunnu kiinnostavan viettää aikaa kanssani edes vähäsen. Ap
Tässä se taas huomattiin, eli valikoivuus. Perheelliset ihmiset eivät kelpaa.
Kyllä tottakai kelpaa, mutta ne perheelliset joiden kanssa olen jutellut ovat olleet kiinnostuneita hyvin eri jutuista. En osaa luontevasti jutella mistään vauvajutuista yms, enkä samastua vaikkapa yhden samanikäisen työkaverin "vauva valvottaa ja taaperolla on allergioita" juttuihin. Eivät hekään saa hirveästi jutuistani irti. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä sama ihmetyttää myös keski iän ylittänyttä naisihmistä . Vielä muutamia vuosia eläkkeelle jäämistä.
Töissä olen mukavana mukana ja yritän kuulua joukkoon, olla ME. Mutta haaleaksi on jäänyt. (😰)Tässä rivitalossa asuessani tervehdin kaikkia ja vaihdan muutaman sanan , jonkun kanssa juttelemme enemmänkin. Kutsuin tätä rouvaa kerran lenkille kanssani ja kerran kahville kun olin just leiponut juustokakku . Hän ei ennättänyt kummallakaan kerralla. ( huokaus )
Käyn kerran viikossa jumpassa ja kerran viikossa myös eräässä vapaaehtoistyössä, parhaani mukaan olen lähestynyt niissäkin mukana olevia.
Tuloksetta.Serkkuni kanssa ( asuu 120 km päässä) käyn silloin tällöin baarissa, matkoilla, yleisötapahtumissa ja kesäisin joillakin keikoilla. No, eipä niissä ystävysty.
Kaikkialla ovat liikkeellä jo "omalla porukalla".En edes hae ensisijaisesti parisuhdetta. Vaan ystäviä ja hyviä naisporukoita joiden porukkaa voisin minäkin kuulua.
Se onkin mahdoton yhtälö.Pisti silmään tuo, että ei ehtinyt lenkille tai kahville ja sinä olet heti pettynyt.
Hänellä on varmaan ollut oikeasti suunniteltu meno ja ei ehtinyt.
Minä olen opetellut välttelemään ihmisiä, jotka kuvittelevat, että minulla on vain luppoaikaa yhtäkkiä tehdä heidän kanssaan jotain. Ja jos on omia menoja, loukkaannutaan.
Eli ihan konkreettinen esimerkki. Teen vuorotyötä, joten vapaat viikolla. Olin suunnitellut ensimmäisenä vapaana käyväni kaupassa ja samalla hoitamassa äitini ostokset. Illalla oli tyttö tulossa kylään.
Toisena vapaana oli gyne aika varattu ja sen jälkeen fysioterapeutti. Loppu päivän ajattelin pestä pyykit ja siivota.
Naapurin rouva loukkaantui, kun en ehtinyt lenkille ja sen jälkeen hänen luo istumaan iltaa viinilasillisen äärellä.
Kun olin suunnitellut vapaille ihan omia menojaTämä on yksi iso juttu kaverittomilla. Eli ehdottomuus ja se, että ei kunnioiteta toista. Sitä vain oletetaan, että toinen on valmis kuin partiopoika heti kun toinen napsauttaa sormiaan ja toinen hyppii siihen tahtiin kuin haluaa.
Vaikka oltaisiin kuinka kavereita, niin jokainen elää omaa elämäänsä. Jokaisella on menonsa ja tekemisensä, joita ei tarvitse muille perustella mitenkään, mutta ne pitää ehdottomasti ymmärtää. Jos toiselle ei sovi joku aika, niin elämä jatkuu ja luultavasti pian tulee aika, joka sopii hyvin molemmille.
Ha mitä isommasta porukasta on kyse, niin sitä hankalampi on yhteistä sopivaa aikaa järjestää. Ketään ei voi omia.
On aina tosi hämmentävää, kun puhutaan jostain laajasta joukosta ihmisiä, jota ei yhdistä kuin joku tietty asia, niin aina tule joku joka tietää kertoa miten KAIKKI tämän ryhmän ihmiset on tietynlaisia. Ei ole. Nämä sinun löytämäsi ongelmat ehkä pätee johonkuhun yhteen tuntemaasi ihmiseen eikä kehenkään muuhun. Voi päteä useampaan, mutta sitähän sinä et voi tietää. Jokainen meistä on yksilö omine yksilöllisine ongelmineen ja toimintatapoineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä sama ihmetyttää myös keski iän ylittänyttä naisihmistä . Vielä muutamia vuosia eläkkeelle jäämistä.
Töissä olen mukavana mukana ja yritän kuulua joukkoon, olla ME. Mutta haaleaksi on jäänyt. (😰)Tässä rivitalossa asuessani tervehdin kaikkia ja vaihdan muutaman sanan , jonkun kanssa juttelemme enemmänkin. Kutsuin tätä rouvaa kerran lenkille kanssani ja kerran kahville kun olin just leiponut juustokakku . Hän ei ennättänyt kummallakaan kerralla. ( huokaus )
Käyn kerran viikossa jumpassa ja kerran viikossa myös eräässä vapaaehtoistyössä, parhaani mukaan olen lähestynyt niissäkin mukana olevia.
Tuloksetta.Serkkuni kanssa ( asuu 120 km päässä) käyn silloin tällöin baarissa, matkoilla, yleisötapahtumissa ja kesäisin joillakin keikoilla. No, eipä niissä ystävysty.
Kaikkialla ovat liikkeellä jo "omalla porukalla".En edes hae ensisijaisesti parisuhdetta. Vaan ystäviä ja hyviä naisporukoita joiden porukkaa voisin minäkin kuulua.
Se onkin mahdoton yhtälö.Pisti silmään tuo, että ei ehtinyt lenkille tai kahville ja sinä olet heti pettynyt.
Hänellä on varmaan ollut oikeasti suunniteltu meno ja ei ehtinyt.
Minä olen opetellut välttelemään ihmisiä, jotka kuvittelevat, että minulla on vain luppoaikaa yhtäkkiä tehdä heidän kanssaan jotain. Ja jos on omia menoja, loukkaannutaan.
Eli ihan konkreettinen esimerkki. Teen vuorotyötä, joten vapaat viikolla. Olin suunnitellut ensimmäisenä vapaana käyväni kaupassa ja samalla hoitamassa äitini ostokset. Illalla oli tyttö tulossa kylään.
Toisena vapaana oli gyne aika varattu ja sen jälkeen fysioterapeutti. Loppu päivän ajattelin pestä pyykit ja siivota.
Naapurin rouva loukkaantui, kun en ehtinyt lenkille ja sen jälkeen hänen luo istumaan iltaa viinilasillisen äärellä.
Kun olin suunnitellut vapaille ihan omia menojaJos toinen kaksi kertaa pyytää johonkin ja ei itselle sovi, niin silloin olisi jo kyllä kohteliasta itse tehdä vastaehdotus. Eli kyse ei ole siitä, ettei juuri silloin ehtinyt vaan se, ettei toinen tullut yhtään vastaan.
Vaikeeta on kavereiden ja ystävien löytäminen. Ei ole vinkkejä, mutta kohtalotoveri täällä. En jaksa olla se, joka aina ottaa yhteyttä, joten siksi on useampi kaveruus jäänyt.
No enpä tiedä. Jos naapuri pyytää kahville kerran ja lenkille toisen kerran ja ne juuri eivät sovi, en oleta että olisin jotenkin velvoitettu tekemään vastaehdotuksen. Ehkä jos siinä hetkessä on sanottu, että joo mennään vaan lenkille joku toinen päivä ja palaillaan, kun ollaan kalenterin äärellä tms niin sitten siihen sisältyy jonkinlainen odotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluaikoina tuo tapahtui luontevimmin. Eikö sulla ollut sellaista opintovaihetta?
Oli, mutta ei siitäkään tullut oikein mitään. Keskustelu jäi pintapuoliseksi. Saatoin saada ihmisiä satunnaisesti mukaani vaikkapa syömään opiskelijaravintolaan, mutta sen jälkeen täysi radiohiljaisuus. Koin yhdessä vaiheessa olevani yhden porukan jäsen, mutta havahduin sitten siihen ettei minua ikinä pyydetty mukaan mihinkään menoihin enkä ollut porukan whatsapp-viestiryhmässäkään, kukaan ei pyytänyt koskaan numeroanikaan. Ap
Sellaista pintapuolistahan se aluksi onkin, ja moni hyväkin tuttavuus voi olla puheenaiheiden suhteen aika kevyt. Osaatko porukassa olla sellainen mukava höpöttelijä, joka toisaalta juttelee sujuvasti niitä näitä ja toisaalta kuitenkin kuuntelee ja kyselee ja on kiinnostunut?
Mistä sitä niinkun pitää höpötellä mukavasti? Minä osaan vain kysellä ja olla kiinnostunut toisesta sekä kertoa omista asioistani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niitä omia mielikuvia ja perusoletuksia kannattaa varmasti päivittää. En ainakaan itse oleta, että työkavereiden pitää pyrkiä olemaan Minun Kavereita tai että yyh, kaikilla muillakin on sex and the city -jengi, joten koen vääryyttä. Toiset tällaiset odottelijat eivät ole edes kivoja ja osoittavat mieltä, jos juttu ei ala luistamaan ihan kaikkien kanssa - ja pyrkivät pääsemään jonkun kustannuksella "sisäpiiriin". Te ette kuulostaneet sellaisilta, suom. huom.
Määritelkää mikä tekee ihmisestä kivan ja sellaisen joitten seurassa viihdytte?
Henkilökemia eli ihminen, jonka kanssa tulee helposti toimeen ja löytyy yhteistä jutunjuurta. Keskustelu kulkee luontevasti eteenpäin eikä kaikista asioista tarvitse olla yhtä mieltä, mutta kumpikaan ei ole mikään älytön möläyttelijä. Lisäksi hän pitää kiinni sovituista asioista ja aikatauluista eikä esitä olevansa jotain muuta kuin mitä todellisuudessa on. Arvomaailmatkin ovat riittävän samansuuntaisia vaikka ei se edellytä samaan puolueen tai jonkin yksittäisen asian kannattamista tai vastustamista. Lisäksi auttaa jos molemmat ovat suhteellisen vilkkaita ja avoimia että toisen ei tarvitse olla koko ajan puhujan roolissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En valitettavasti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan muiden ihmisten kanssa ja muodostamaan edes kaverisuhteita. Ymmärrän asian jotenkin, jos ihmistä on kiusattu aikoinaan tai kohdeltu muuten kaltoin, mutta kaikilla tämä ei ole asiaan syynä, vaan joku muu on. Jos kavereiden saaminenkaan ei onnistu, niin usein syy löytyy itsestä, ei kaikista muista.
Oletko liian kranttu? Kelpaako sinulle kaveriksi vaikka eri ikäinen ihminen kuin itse olet? Tai eri näköinen, kokoinen muotoinen tai värinen ihminen? Kelpaako köyhä, työtön, matalasti/korkeasti koulutettu, rikkaampi/köyhempi? Tai lapseton, jos sinä olet lapsekas tai toisin päin?
Entä odotatko liikaa muilta ihmisiltä? Odotatko, että he ovat vain ja ainoastaan sinun kanssasi tai että sinä saat ladella ehtisi, jota muiden pitää noudattaa? Esimerkiksi määrittää ne muut kaverit? Onko sinulle ok, että kaverilla/kavereilla on muutakin elämää kuin sinä?
Osaatko kuunnella ja olla hiljaa vai oletko koko ajan hiljaa ja toisen pitäisi olla sinun pellesi ja viihdyttäjäsi?
Minua on kyllä kiusattu, ala-asteella kävi niin että kaveriporukasta yksi tytöistä alkoi kiusaamaan ja käänti kaikki muutkin tuohon mukaan. Siis suhteellisen rajua kiusaamista, jäi kerran rysän päältä kiinni siitä että laittoi toisten tavaroita reppuuni. Levitti myös valheita minusta. Vanhemmillanikaan ei varsinaisesti ollut sosiaalista elämää joten sieltä ei tullut mallia, äitini pitää edelleen ihmisiin yhteyden ottamista ja muiden soittamisia häiritsemisenä.
En ole kranttu mutta usein tuntuu että mielenkiinnonkohteet ei mene yhteen muiden kanssa, varsinkaan näin kun alan olla siinä iässä että yllättävän monella samanikäisellä naisella alkaa olla lapsia/lapsihaaveita. Minulle ajatus on outo, kun tuntuu että en ole vielä edes henkisesti siinä railakkaassa nuoruusvaiheessa elämässäni.
En ymmärrä edes oikein tuota kohtaa siitä että latelisin muiden menoja tai odottaisin muiden viettävän aikaa vain minun kanssani, kun ketään ei oikein tunnu kiinnostavan viettää aikaa kanssani edes vähäsen. Ap
Tässä se taas huomattiin, eli valikoivuus. Perheelliset ihmiset eivät kelpaa.
Kyllä tottakai kelpaa, mutta ne perheelliset joiden kanssa olen jutellut ovat olleet kiinnostuneita hyvin eri jutuista. En osaa luontevasti jutella mistään vauvajutuista yms, enkä samastua vaikkapa yhden samanikäisen työkaverin "vauva valvottaa ja taaperolla on allergioita" juttuihin. Eivät hekään saa hirveästi jutuistani irti. Ap
No kyllä ne vanhemmat muustakin puhuvat. Se voi tietysti olla se päivänpolttava asia juuri hetkessä ja näin, mutta jos sinulla on kiinnostavia juttuja, joista jutella ja jotka yhdistävät teitä siis, ihan varmasti löytyy vanhemmistakin kivoja kavereita.
Mä taas en ole koskaan ymmärtänyt isoissa kaveriporukoissa pyörimistä. Eräskin entinen duunikaveri matkusteli aina sellaisen 8-10-päisen naisporukan kanssa, ja mä ihmettelin miten niin isossa porukassa ei tule riitaa siitä mihin mennään, mitä tehdään, missä syödään.
Samaten ihmetyttää mistä niin isossa porukassa jutellaan. Mulla on ihan muutama ystävä, joiden kanssa puhutaan syvällisiä, pohditaan parisuhteidemme tilaa ja ylipäätään sellasia juttuja mitä en isolla porukalla höpöttelisi.
Ja miten ihmeessä löytyy tuollaisia liki kymmenen hengen porukoita, joissa kaikki tulee toimeen keskenään? Jos mä yhdistäisin 4-5 parasta ystävääni, jotka eivät tunne toisiaan, ja joiden ainoa yhdistävä tekijä olen minä, niin aika hiljaista olis, vaikka jokainen heistä erikseen on mulle rakas ja tärkeä.
Vierailija kirjoitti:
Ei se selvästikään riitä että on "ystävällinen ihmisille". Olen aina kaikille ystävällinen mutta ihmiset ei pääosin tarvitse juuri minun ystävällisyyttäni mihinkään.
Ei riitäkään. Minä kykenen jutustelemaan vaikka ohikulkijan kanssa, muistan nimet ja ihmisten kertomat asiat jne. Siltikään mun kanssa ei ystävystytä. Olen ollut samassa työpaikassa lähitöissä kuusi vuotta enkä ole kenenkään kanssa tekemisissä vapaa-aikana, en ole edes yhteystietoja vaihtanut. Minä olen myös se jonka pöytään ei ruokatauolla istuta.
Kerran oli nainen jonka kanssa kuljin samaa työmatkaa samoilla busseilla todella pitkän ajan. Hän tunsi ennestään työkaverini niin olimme sitten tulleet kasvotutuiksi myös mutta hänestä kuoriutui todella raskasta seuraa: koko matkan pälpätti vain itsestään ja omista asioistaan antamatta suunvuoroa kertaakaan.
Muuten olisimme olleet kiinnostuneita samoista asioista jne että olisi helppo kehittää tuttavuutta syvemmäksikin, mutta ei hänen kanssaan vaan voinut.
Todella erikoinen persoona tuon puheripulin kanssa, kun muuten olisi ollut ihan ok ja fiksu jne. Ei valittamista.