Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä ihmiset ystävystyy ja muodostaa kaveriporukoita?
04.02.2023 |
Tämä on minulle ikuinen mysteeri. Tutuille jotkut uudetkin tuttavuudet tuntuu laittelevan viestiä ja kyselevän ties minne. Työporukassakin vähemmän talossa olleet on jo hitsautuneet osaksi porukkaa, minä olen yhä aika ulkopuolinen. Olen yrittänyt jutella ja olla mukava mutta kun siihen ystävystymiseen ei IKINÄ tule aloitetta toiselta osapuolelta niin se sitten aina jää. Tuntuu että olen jäänyt aika paljosta paitsi kun ei ole ollut ikinä mitään porukkaa jonka kanssa käydä baareissa, festareilla tai tapahtumissa ja nyt 26 vuotiaana iski se että sellaisen nuoruuden saaminenkin alkaa olla jo ohi.
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mehän olemme itse tuon ystävätoiminnan tarpeessa. Nuo vanhukset ja muut kai haluaa ns normaalia seuraa eikä tämmöisiä outoja hiippareita joita me olemme ilmeisesti.
Älä nyt anna täällä sellaisten ihmisten määritellä itseäsi, jotka eivät edes tunne sua.
Tuossa edellisessä jutussa sai kuitenkin selkeän esimerkin miten huono itsetunto voi syödä ihmistä ja sen myötä ihmisen käytös saatta olla muille ihmisille aika raskasta. Harva ihminen haluaa elämäänsä ihmisen, jota joutuu ehkä koko ajan paapomaan, tukemaan, kertomaan kuinka hyvä tyyppi tämä on ja nostamaan mielialaa itsesääliä syövereistä.
Kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse -sananlasku on taas paikallaan. Eli kun itsellä mieli on edes kohtalaisen kunnossa, niin silloin on aika helppo olla ystävä. Vaikeuksia voi olla ja niitä tulee varmasti jokaiselle, mutta kaverit ja ystävät eivät voi tehdä kaikkea ja jättää omaa elämäänsä toisen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin nuorempana arka ja hiljainen porukoissa, vähän jäykkä myös. Ystävällinen kyllä ja kahdenkeskisissä suhteissa ihan puheliaskin, mutta se otti aikaa että siihen pääsi. Ja minulla oli vain hyvin vähän ystäviä ja ne vähätkin viihtyivät enemmän rennompien kavereiden kanssa.
Joskus 30+ vuotiaana aloin pakottaa itseäni olemaan puhelias, ottamaan tilaa ja puhumaan isommallekin porukalle. Opettelin muutamia ihan perusfraaseja erilaisiin tavallisiin tilanteisiin joilla pääsi aina alkuun, ja muutamia humoristisia kommentteja, joita voi viljellä jos tuntuu jäävän sanattomaksi. Nykyään olen aika luonteva keskustelija, en nyt mikään kaikista sosiaalisin mutta saan suuni auki ja minusta on jopa ihan kiva olla vaikka työpaikan kahvipöydässä ja kertoa asioita tai juhlissa menen juttelemaan puolitutuille niitä näitä.
Ja olen saanut oikeinkin hyviä kavereita näin.
Näin, vain itseään voi muuttaa. Ja niin kuin aikaisemmin joku kirjoitti, että jos on toiminut jotenkin 20 vuotta ja se ei toimi, niin eikä olisi viisasta vaihtaa toimintatapaa ja kokeilla hieman eri tavalla? Kannattaako sitä iskeä päätään seinään seuraavatkin 20 vuotta vai olisiko parempi, että yrittäisi jotain muuta? Tämä sopii niin ystävyyteen, kuin moneen muuhunkin asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mehän olemme itse tuon ystävätoiminnan tarpeessa. Nuo vanhukset ja muut kai haluaa ns normaalia seuraa eikä tämmöisiä outoja hiippareita joita me olemme ilmeisesti.
Älä nyt anna täällä sellaisten ihmisten määritellä itseäsi, jotka eivät edes tunne sua.
Tuossa edellisessä jutussa sai kuitenkin selkeän esimerkin miten huono itsetunto voi syödä ihmistä ja sen myötä ihmisen käytös saatta olla muille ihmisille aika raskasta. Harva ihminen haluaa elämäänsä ihmisen, jota joutuu ehkä koko ajan paapomaan, tukemaan, kertomaan kuinka hyvä tyyppi tämä on ja nostamaan mielialaa itsesääliä syövereistä.
Kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse -sananlasku on taas paikallaan. Eli kun itsellä mieli on edes kohtalaisen kunnossa, niin silloin on aika helppo olla ystävä. Vaikeuksia voi olla ja niitä tulee varmasti jokaiselle, mutta kaverit ja ystävät eivät voi tehdä kaikkea ja jättää omaa elämäänsä toisen takia.
Mjaa, no miksi menisin sitten ystävätoimintaan jos olen niin raskasta seuraa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin nuorempana arka ja hiljainen porukoissa, vähän jäykkä myös. Ystävällinen kyllä ja kahdenkeskisissä suhteissa ihan puheliaskin, mutta se otti aikaa että siihen pääsi. Ja minulla oli vain hyvin vähän ystäviä ja ne vähätkin viihtyivät enemmän rennompien kavereiden kanssa.
Joskus 30+ vuotiaana aloin pakottaa itseäni olemaan puhelias, ottamaan tilaa ja puhumaan isommallekin porukalle. Opettelin muutamia ihan perusfraaseja erilaisiin tavallisiin tilanteisiin joilla pääsi aina alkuun, ja muutamia humoristisia kommentteja, joita voi viljellä jos tuntuu jäävän sanattomaksi. Nykyään olen aika luonteva keskustelija, en nyt mikään kaikista sosiaalisin mutta saan suuni auki ja minusta on jopa ihan kiva olla vaikka työpaikan kahvipöydässä ja kertoa asioita tai juhlissa menen juttelemaan puolitutuille niitä näitä.
Ja olen saanut oikeinkin hyviä kavereita näin.
Näin, vain itseään voi muuttaa. Ja niin kuin aikaisemmin joku kirjoitti, että jos on toiminut jotenkin 20 vuotta ja se ei toimi, niin eikä olisi viisasta vaihtaa toimintatapaa ja kokeilla hieman eri tavalla? Kannattaako sitä iskeä päätään seinään seuraavatkin 20 vuotta vai olisiko parempi, että yrittäisi jotain muuta? Tämä sopii niin ystävyyteen, kuin moneen muuhunkin asiaan.
Toki. Sitä vartenhan tämä ketju on. Mitä esim nuo fraasit ja humoristiset heitot ovat jotka ovat normaaleja ja joita voi sanoa sos tilanteissa jos ei keksi mitään sanottavaa?
Miesporukoissa homma perustuu aika paljolti yhteisiin harrastuksiin. Miesporukoissa ei puhuta juuri koskaan kotioloista eikä sen syvellisempiä juttuja ole.
Itse olen löytänyt saunakavereita mm. kilpa-ammunnasta, reserviläistoiminnasta, airsoft-harrastuksesta, laitesukeltamisesta jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miesporukoissa homma perustuu aika paljolti yhteisiin harrastuksiin. Miesporukoissa ei puhuta juuri koskaan kotioloista eikä sen syvellisempiä juttuja ole.
Itse olen löytänyt saunakavereita mm. kilpa-ammunnasta, reserviläistoiminnasta, airsoft-harrastuksesta, laitesukeltamisesta jne.
Otetaanko niihin saunaporukoihin naisiakin? Tässä vaiheessa suostun mihin vaan (en seksuaalisessa mielessä vaan ystävien saamiseksi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa kivittää, mutta jos muhun haluaa kaverustua, niin yritän heti aistia toisesta onko hän etsimässä sydänystävää vai riittääkö satunnainen ja pintapuolinen. Koska syvällistä mulla ei ole tarjolla. Kevyempiä kaveruuksia voi mahtua mun elämään lisääkin, mutta yhtään tosiystävää ei. Tosiystävissä on sama juttu, kuin lapsissakin; vaikka ovatkin rakkaita, ei resurssit riitä liian monelle. Jos aistin yhtään ripustautumista, niin vetäydyn heti, koska en halua tuottaa pettymyksiä.
Miten tämä ripustautuminen voisi näkyä? Itse kyllä kaipaan samanlaista sydänystävää kuin teininä, mutta tiedän ettei se ole realistista joten yritän hillitä käytöstäni.
Yliavautuminen on yksi. Liika miellyttäminen. Peruutuksista ja muutoksista loukkaantuminen. Halu tehdä postauksia someen, kun ollaan nähty. Mikä tahansa itsesääliltä haiskahtava. Tai mikä tahansa vihje siitä, että henkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä (jos seuraa päätelmä, että haluaisi minun tai jonkun muun muuttavan sitä paremmaksi), ylikehut, tarinat siitä miten se ja tuo teeskenteli luotettavaa kaveria, mutta sitten ei enää vastannut/halunnut tavata/ghostasi. Mikä tahansa mikä viittaisi siihen, että musta on tulossa liian nopeasti liian tärkeä hänelle, koska sitten aiheutan vain surua ja olen taas yksi ihminen joka petti/hylkäsi/loukkasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mehän olemme itse tuon ystävätoiminnan tarpeessa. Nuo vanhukset ja muut kai haluaa ns normaalia seuraa eikä tämmöisiä outoja hiippareita joita me olemme ilmeisesti.
Älä nyt anna täällä sellaisten ihmisten määritellä itseäsi, jotka eivät edes tunne sua.
Tuossa edellisessä jutussa sai kuitenkin selkeän esimerkin miten huono itsetunto voi syödä ihmistä ja sen myötä ihmisen käytös saatta olla muille ihmisille aika raskasta. Harva ihminen haluaa elämäänsä ihmisen, jota joutuu ehkä koko ajan paapomaan, tukemaan, kertomaan kuinka hyvä tyyppi tämä on ja nostamaan mielialaa itsesääliä syövereistä.
Kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse -sananlasku on taas paikallaan. Eli kun itsellä mieli on edes kohtalaisen kunnossa, niin silloin on aika helppo olla ystävä. Vaikeuksia voi olla ja niitä tulee varmasti jokaiselle, mutta kaverit ja ystävät eivät voi tehdä kaikkea ja jättää omaa elämäänsä toisen takia.
Niin, huono itsetunto yms. ihmissuhteita hankaloittavat asiat on jokaisen itse selvitettävä. Kukaan muu ei sitä voi tehdä.
Olen peruspositiivinen, tykkään tutustua ihmisiin ja olen kiinnostunut toisten kuulumisista yms, olen empaattinen ja melko puhelias, minun on helppo aloittaa jutustelu oikeastaan kenen tahansa kanssa. En mielestäni olen liian outo, mutta en kuolettavan tylsäkään. Silti minulla ei ole ainuttakaan varsinaista ystävää. Töissä ja harrastuksissa tutustun ihmisiin sinänsä helposti, mutta ystävyyksiä ei synny, eikä ylipäätään seuraani hakeuduta, jos on muitakin tarjolla. Aina vain ehdotan muille esim. lounasta/ tapaamista, mutta en itse tule kutsutuksi muiden mukaan vaan he ystävystyvät keskenään. Vaikka koenkin helposti toiset ihmiset mukaviksi ja läheisiksi, niin ilmeisestikin minussa vain on jotain, jonka vuoksi muut eivät koe hengenheimolaisuutta minuun.
Lisäksi omien havaintojeni mukaan ne, joilla esim. työpaikalla/koulussa on tiivis ystäväporukka, eivät läheskään aina itse ole iloisia ja ystävällisiä (kuten tässä keskusteluketjussa on neuvottu olemaan) vaan jopa huomattavan negatiivisia ja koppavia draamakuningattaria.
Ap:lle neuvoisin, että jos vain mahdollista, muuta ulkomaille, koska monissa muissa maissa tutustuminen ja ystävystyminen on paljon helpompaa myös näin aikuisiällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset, jotka antavat itsestään saavat myös muilta. Jos kaikki asiat on hieman sellaisia "ihan ok" -tasoisia, se ei kauheasti kiinnosta. Ja joskus hiljaisempi tai arempi ihminen tuntuu valitettavasti hieman raskaalta seuralta. Ihmisessä täytyy olla jokin kupru tai kolo josta saa kiinni. Ja jokaisella meistä on näitä omia erikoisuuksia, kyse ei ole siitä, vaan siitä, että antaa niiden näkyä. Pieni outous on hyväksi.
Minä tykkäsin hiljaisista ihmisistä. Se ei aina tarkoita, että toinen olisi ihan perässävedettävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mehän olemme itse tuon ystävätoiminnan tarpeessa. Nuo vanhukset ja muut kai haluaa ns normaalia seuraa eikä tämmöisiä outoja hiippareita joita me olemme ilmeisesti.
Älä nyt anna täällä sellaisten ihmisten määritellä itseäsi, jotka eivät edes tunne sua.
Tuossa edellisessä jutussa sai kuitenkin selkeän esimerkin miten huono itsetunto voi syödä ihmistä ja sen myötä ihmisen käytös saatta olla muille ihmisille aika raskasta. Harva ihminen haluaa elämäänsä ihmisen, jota joutuu ehkä koko ajan paapomaan, tukemaan, kertomaan kuinka hyvä tyyppi tämä on ja nostamaan mielialaa itsesääliä syövereistä.
Kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse -sananlasku on taas paikallaan. Eli kun itsellä mieli on edes kohtalaisen kunnossa, niin silloin on aika helppo olla ystävä. Vaikeuksia voi olla ja niitä tulee varmasti jokaiselle, mutta kaverit ja ystävät eivät voi tehdä kaikkea ja jättää omaa elämäänsä toisen takia.
Niin, huono itsetunto yms. ihmissuhteita hankaloittavat asiat on jokaisen itse selvitettävä. Kukaan muu ei sitä voi tehdä.
Elikkä kaikilla joilla on ystäviä on hyvä itsetunto?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mehän olemme itse tuon ystävätoiminnan tarpeessa. Nuo vanhukset ja muut kai haluaa ns normaalia seuraa eikä tämmöisiä outoja hiippareita joita me olemme ilmeisesti.
Älä nyt anna täällä sellaisten ihmisten määritellä itseäsi, jotka eivät edes tunne sua.
Tuossa edellisessä jutussa sai kuitenkin selkeän esimerkin miten huono itsetunto voi syödä ihmistä ja sen myötä ihmisen käytös saatta olla muille ihmisille aika raskasta. Harva ihminen haluaa elämäänsä ihmisen, jota joutuu ehkä koko ajan paapomaan, tukemaan, kertomaan kuinka hyvä tyyppi tämä on ja nostamaan mielialaa itsesääliä syövereistä.
Kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse -sananlasku on taas paikallaan. Eli kun itsellä mieli on edes kohtalaisen kunnossa, niin silloin on aika helppo olla ystävä. Vaikeuksia voi olla ja niitä tulee varmasti jokaiselle, mutta kaverit ja ystävät eivät voi tehdä kaikkea ja jättää omaa elämäänsä toisen takia.
Niin, huono itsetunto yms. ihmissuhteita hankaloittavat asiat on jokaisen itse selvitettävä. Kukaan muu ei sitä voi tehdä.
Elikkä kaikilla joilla on ystäviä on hyvä itsetunto?
Huokaus...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset, jotka antavat itsestään saavat myös muilta. Jos kaikki asiat on hieman sellaisia "ihan ok" -tasoisia, se ei kauheasti kiinnosta. Ja joskus hiljaisempi tai arempi ihminen tuntuu valitettavasti hieman raskaalta seuralta. Ihmisessä täytyy olla jokin kupru tai kolo josta saa kiinni. Ja jokaisella meistä on näitä omia erikoisuuksia, kyse ei ole siitä, vaan siitä, että antaa niiden näkyä. Pieni outous on hyväksi.
Minä tykkäsin hiljaisista ihmisistä. Se ei aina tarkoita, että toinen olisi ihan perässävedettävä.
Kukaan ei ole väittänyt muistaakseni ihan suoraan noin, vaan yläpuolella luki, että joskus. Älä suotta takerru kaikkeen tai sinulla tulee olemaan todella iso työmaa jo esimerkiksi näiden kaikkien tähän ketjuun tulleiden 153 kirjoituksen läpikäymisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa kivittää, mutta jos muhun haluaa kaverustua, niin yritän heti aistia toisesta onko hän etsimässä sydänystävää vai riittääkö satunnainen ja pintapuolinen. Koska syvällistä mulla ei ole tarjolla. Kevyempiä kaveruuksia voi mahtua mun elämään lisääkin, mutta yhtään tosiystävää ei. Tosiystävissä on sama juttu, kuin lapsissakin; vaikka ovatkin rakkaita, ei resurssit riitä liian monelle. Jos aistin yhtään ripustautumista, niin vetäydyn heti, koska en halua tuottaa pettymyksiä.
Miten tämä ripustautuminen voisi näkyä? Itse kyllä kaipaan samanlaista sydänystävää kuin teininä, mutta tiedän ettei se ole realistista joten yritän hillitä käytöstäni.
Yliavautuminen on yksi. Liika miellyttäminen. Peruutuksista ja muutoksista loukkaantuminen. Halu tehdä postauksia someen, kun ollaan nähty. Mikä tahansa itsesääliltä haiskahtava. Tai mikä tahansa vihje siitä, että henkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä (jos seuraa päätelmä, että haluaisi minun tai jonkun muun muuttavan sitä paremmaksi), ylikehut, tarinat siitä miten se ja tuo teeskenteli luotettavaa kaveria, mutta sitten ei enää vastannut/halunnut tavata/ghostasi. Mikä tahansa mikä viittaisi siihen, että musta on tulossa liian nopeasti liian tärkeä hänelle, koska sitten aiheutan vain surua ja olen taas yksi ihminen joka petti/hylkäsi/loukkasi.
Tämä. Niin karua kuin teksti onkin, niin nuo ylläolevat asiat ovat monelle ihmiselle se juttu, joka aiheuttaa katoamisen ja välien viilenemisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mehän olemme itse tuon ystävätoiminnan tarpeessa. Nuo vanhukset ja muut kai haluaa ns normaalia seuraa eikä tämmöisiä outoja hiippareita joita me olemme ilmeisesti.
Älä nyt anna täällä sellaisten ihmisten määritellä itseäsi, jotka eivät edes tunne sua.
Tuossa edellisessä jutussa sai kuitenkin selkeän esimerkin miten huono itsetunto voi syödä ihmistä ja sen myötä ihmisen käytös saatta olla muille ihmisille aika raskasta. Harva ihminen haluaa elämäänsä ihmisen, jota joutuu ehkä koko ajan paapomaan, tukemaan, kertomaan kuinka hyvä tyyppi tämä on ja nostamaan mielialaa itsesääliä syövereistä.
Kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse -sananlasku on taas paikallaan. Eli kun itsellä mieli on edes kohtalaisen kunnossa, niin silloin on aika helppo olla ystävä. Vaikeuksia voi olla ja niitä tulee varmasti jokaiselle, mutta kaverit ja ystävät eivät voi tehdä kaikkea ja jättää omaa elämäänsä toisen takia.
Niin, huono itsetunto yms. ihmissuhteita hankaloittavat asiat on jokaisen itse selvitettävä. Kukaan muu ei sitä voi tehdä.
Elikkä kaikilla joilla on ystäviä on hyvä itsetunto?
Missä tällaisen väitteen näit?
Se on minullekkin täysi mysteeri. Olen miettinyt mistä se oikein johtuu. Naamastako? En ole mitenkään erityisen kummallisen näköinen. Voisiko johtua siitä että nämä porukat ovat hyvin sisäänpäin lämpiäviä. Joka ikisessä paikassa, ja varsinkin yhdisyksissä ja harrastuksissa on porukoita, joihin ulkopuolisen on vaikea päästä. Mietin että onko vika sittenkin minussa kun en jaksa puhua small talkkia ja kertoa joka ikistä risausta. Varsinkaan yksityisasioita en halua avata. Jotkut ovat aika törkeän avoimia, ja kertovat kaiken perheestään ja sukulaisistaan. Omaa terveyttäni en myöskään halua avata, vaikka jotkut kertovat kaiken mahan toiminnastaan. Onneksi ne vähät ystävät vielä jäljellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saa kivittää, mutta jos muhun haluaa kaverustua, niin yritän heti aistia toisesta onko hän etsimässä sydänystävää vai riittääkö satunnainen ja pintapuolinen. Koska syvällistä mulla ei ole tarjolla. Kevyempiä kaveruuksia voi mahtua mun elämään lisääkin, mutta yhtään tosiystävää ei. Tosiystävissä on sama juttu, kuin lapsissakin; vaikka ovatkin rakkaita, ei resurssit riitä liian monelle. Jos aistin yhtään ripustautumista, niin vetäydyn heti, koska en halua tuottaa pettymyksiä.
Miten tämä ripustautuminen voisi näkyä? Itse kyllä kaipaan samanlaista sydänystävää kuin teininä, mutta tiedän ettei se ole realistista joten yritän hillitä käytöstäni.
Yliavautuminen on yksi. Liika miellyttäminen. Peruutuksista ja muutoksista loukkaantuminen. Halu tehdä postauksia someen, kun ollaan nähty. Mikä tahansa itsesääliltä haiskahtava. Tai mikä tahansa vihje siitä, että henkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä (jos seuraa päätelmä, että haluaisi minun tai jonkun muun muuttavan sitä paremmaksi), ylikehut, tarinat siitä miten se ja tuo teeskenteli luotettavaa kaveria, mutta sitten ei enää vastannut/halunnut tavata/ghostasi. Mikä tahansa mikä viittaisi siihen, että musta on tulossa liian nopeasti liian tärkeä hänelle, koska sitten aiheutan vain surua ja olen taas yksi ihminen joka petti/hylkäsi/loukkasi.
Tämä. Niin karua kuin teksti onkin, niin nuo ylläolevat asiat ovat monelle ihmiselle se juttu, joka aiheuttaa katoamisen ja välien viilenemisen.
No kun ylläolevan kaltainen ei saa olla, niin millainen sitten tulisi olla? Jos käyttäytyy kaikissa nuissa kohdin päinvastoin niin pitäisikö todennäköisesti saada ystäviä vai onko vielä jotain muuta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En valitettavasti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan muiden ihmisten kanssa ja muodostamaan edes kaverisuhteita. Ymmärrän asian jotenkin, jos ihmistä on kiusattu aikoinaan tai kohdeltu muuten kaltoin, mutta kaikilla tämä ei ole asiaan syynä, vaan joku muu on. Jos kavereiden saaminenkaan ei onnistu, niin usein syy löytyy itsestä, ei kaikista muista.
Oletko liian kranttu? Kelpaako sinulle kaveriksi vaikka eri ikäinen ihminen kuin itse olet? Tai eri näköinen, kokoinen muotoinen tai värinen ihminen? Kelpaako köyhä, työtön, matalasti/korkeasti koulutettu, rikkaampi/köyhempi? Tai lapseton, jos sinä olet lapsekas tai toisin päin?
Entä odotatko liikaa muilta ihmisiltä? Odotatko, että he ovat vain ja ainoastaan sinun kanssasi tai että sinä saat ladella ehtisi, jota muiden pitää noudattaa? Esimerkiksi määrittää ne muut kaverit? Onko sinulle ok, että kaverilla/kavereilla on muutakin elämää kuin sinä?
Osaatko kuunnella ja olla hiljaa vai oletko koko ajan hiljaa ja toisen pitäisi olla sinun pellesi ja viihdyttäjäsi?
Minua on kyllä kiusattu, ala-asteella kävi niin että kaveriporukasta yksi tytöistä alkoi kiusaamaan ja käänti kaikki muutkin tuohon mukaan. Siis suhteellisen rajua kiusaamista, jäi kerran rysän päältä kiinni siitä että laittoi toisten tavaroita reppuuni. Levitti myös valheita minusta. Vanhemmillanikaan ei varsinaisesti ollut sosiaalista elämää joten sieltä ei tullut mallia, äitini pitää edelleen ihmisiin yhteyden ottamista ja muiden soittamisia häiritsemisenä.
En ole kranttu mutta usein tuntuu että mielenkiinnonkohteet ei mene yhteen muiden kanssa, varsinkaan näin kun alan olla siinä iässä että yllättävän monella samanikäisellä naisella alkaa olla lapsia/lapsihaaveita. Minulle ajatus on outo, kun tuntuu että en ole vielä edes henkisesti siinä railakkaassa nuoruusvaiheessa elämässäni.
En ymmärrä edes oikein tuota kohtaa siitä että latelisin muiden menoja tai odottaisin muiden viettävän aikaa vain minun kanssani, kun ketään ei oikein tunnu kiinnostavan viettää aikaa kanssani edes vähäsen. Ap
Tässä se taas huomattiin, eli valikoivuus. Perheelliset ihmiset eivät kelpaa.
Kyllä tottakai kelpaa, mutta ne perheelliset joiden kanssa olen jutellut ovat olleet kiinnostuneita hyvin eri jutuista. En osaa luontevasti jutella mistään vauvajutuista yms, enkä samastua vaikkapa yhden samanikäisen työkaverin "vauva valvottaa ja taaperolla on allergioita" juttuihin. Eivät hekään saa hirveästi jutuistani irti. Ap
Oletko kokeillut ystävysty vaikka jonkun 80 vuotiaan yksinäisen kanssa? Heillä ei ole enää mitään vauvan kakka juttuja tai vastaavia, vaan he voivat olla hyvinkin samalla viivalla kanssasi useiden juttujen suhteen.
Täällä av:lla on hyvin usein kehotettu yksinäisiä osallistumaan vapaaehtoistyöhön ja menemään ystävätoimintaan mukaan.
Ilmeisesti vapaaehtoityöt ja ystävätoiminta ei kiinnosta ystävättömiä yhtään. Harmi, sillä Suomessa on paljon yksinäisiä vanhuksia ja muitakin, jotka tarvitsisivat ystävän.
Esimerkiksi SPR ilmoittaa seuraavasti:
"Kuka voi olla vapaaehtoinen ystävä?
Kuka tahansa voi tulla mukaan ystävätoimintaan ja olla ystävä yksinäiselle. Jos sinulla on kyky kuunnella ja olla läsnä, olet sopiva vapaaehtoiseksi ystäväksi. Erityistaitoja ei tarvita.Ystävätoiminta on tarkoitettu kaikenlaisille ihmisille; nuorille, iäkkäämmille, opiskelijoille, perheellisille ja yksineläjille. Voit valita sinulle sopivan tavan auttaa.
Voit tavata ystävääsi henkilökohtaisesti, olla ystävä verkon välityksellä tai osallistua ryhmätoimintaan. Voit sitoutua pidemmäksi aikaa tai osallistua toimintaan kertaluonteisesti."
Suosittelen kokeilemaan ja yllättymään.
Minusta on ikävää, että yksinäiset, erityisesti lapsettomat naiset, nähdään vain ilmaisena työvoimana. Moni pitkään yksinäisyydestä kärsinyt on henkisesti siinä pisteessä ettei ole enää resursseja antaan muille, vaan pitäisi välillä itsekin saada. Tasapuolisessa tasaveroisessa suhteessa. Sitä saattaa myös kaivata oman ikäistä seuraa, että olisi jotain yhteistä (musiikki, elokuvat, sukupolvikokemukset yms).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En valitettavasti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan muiden ihmisten kanssa ja muodostamaan edes kaverisuhteita. Ymmärrän asian jotenkin, jos ihmistä on kiusattu aikoinaan tai kohdeltu muuten kaltoin, mutta kaikilla tämä ei ole asiaan syynä, vaan joku muu on. Jos kavereiden saaminenkaan ei onnistu, niin usein syy löytyy itsestä, ei kaikista muista.
Oletko liian kranttu? Kelpaako sinulle kaveriksi vaikka eri ikäinen ihminen kuin itse olet? Tai eri näköinen, kokoinen muotoinen tai värinen ihminen? Kelpaako köyhä, työtön, matalasti/korkeasti koulutettu, rikkaampi/köyhempi? Tai lapseton, jos sinä olet lapsekas tai toisin päin?
Entä odotatko liikaa muilta ihmisiltä? Odotatko, että he ovat vain ja ainoastaan sinun kanssasi tai että sinä saat ladella ehtisi, jota muiden pitää noudattaa? Esimerkiksi määrittää ne muut kaverit? Onko sinulle ok, että kaverilla/kavereilla on muutakin elämää kuin sinä?
Osaatko kuunnella ja olla hiljaa vai oletko koko ajan hiljaa ja toisen pitäisi olla sinun pellesi ja viihdyttäjäsi?
Minua on kyllä kiusattu, ala-asteella kävi niin että kaveriporukasta yksi tytöistä alkoi kiusaamaan ja käänti kaikki muutkin tuohon mukaan. Siis suhteellisen rajua kiusaamista, jäi kerran rysän päältä kiinni siitä että laittoi toisten tavaroita reppuuni. Levitti myös valheita minusta. Vanhemmillanikaan ei varsinaisesti ollut sosiaalista elämää joten sieltä ei tullut mallia, äitini pitää edelleen ihmisiin yhteyden ottamista ja muiden soittamisia häiritsemisenä.
En ole kranttu mutta usein tuntuu että mielenkiinnonkohteet ei mene yhteen muiden kanssa, varsinkaan näin kun alan olla siinä iässä että yllättävän monella samanikäisellä naisella alkaa olla lapsia/lapsihaaveita. Minulle ajatus on outo, kun tuntuu että en ole vielä edes henkisesti siinä railakkaassa nuoruusvaiheessa elämässäni.
En ymmärrä edes oikein tuota kohtaa siitä että latelisin muiden menoja tai odottaisin muiden viettävän aikaa vain minun kanssani, kun ketään ei oikein tunnu kiinnostavan viettää aikaa kanssani edes vähäsen. Ap
Tässä se taas huomattiin, eli valikoivuus. Perheelliset ihmiset eivät kelpaa.
Kyllä tottakai kelpaa, mutta ne perheelliset joiden kanssa olen jutellut ovat olleet kiinnostuneita hyvin eri jutuista. En osaa luontevasti jutella mistään vauvajutuista yms, enkä samastua vaikkapa yhden samanikäisen työkaverin "vauva valvottaa ja taaperolla on allergioita" juttuihin. Eivät hekään saa hirveästi jutuistani irti. Ap
No kyllä ne vanhemmat muustakin puhuvat. Se voi tietysti olla se päivänpolttava asia juuri hetkessä ja näin, mutta jos sinulla on kiinnostavia juttuja, joista jutella ja jotka yhdistävät teitä siis, ihan varmasti löytyy vanhemmistakin kivoja kavereita.
Kun omat lapset olivat pieniä, oli kivaa vaihtelua tavata lapsettomia kavereita; muitakin harrastuksia ja puheenaiheita, kun lapset.
Olin nuorempana arka ja hiljainen porukoissa, vähän jäykkä myös. Ystävällinen kyllä ja kahdenkeskisissä suhteissa ihan puheliaskin, mutta se otti aikaa että siihen pääsi. Ja minulla oli vain hyvin vähän ystäviä ja ne vähätkin viihtyivät enemmän rennompien kavereiden kanssa.
Joskus 30+ vuotiaana aloin pakottaa itseäni olemaan puhelias, ottamaan tilaa ja puhumaan isommallekin porukalle. Opettelin muutamia ihan perusfraaseja erilaisiin tavallisiin tilanteisiin joilla pääsi aina alkuun, ja muutamia humoristisia kommentteja, joita voi viljellä jos tuntuu jäävän sanattomaksi. Nykyään olen aika luonteva keskustelija, en nyt mikään kaikista sosiaalisin mutta saan suuni auki ja minusta on jopa ihan kiva olla vaikka työpaikan kahvipöydässä ja kertoa asioita tai juhlissa menen juttelemaan puolitutuille niitä näitä.
Ja olen saanut oikeinkin hyviä kavereita näin.