Lue keskustelun säännöt.
Voisiko joku selittää, mitä hyötyä on siitä, että parisuhteessa puhutaan kaikista ongelmista?
01.02.2023 |
Jos parisuhteessa on ongelma, jota ei voi ratkaista. Tai syy ongelmille on oma mustat ajatukset.
Miksi siitä pyydetään puhutaan? Eikö puhuminen vain tuhoa parisuhteen?
Puhun ongelmista esim.
- puolison sukulaiset. Et itse kestä heitä, mutta et voi pyytää puolisoasi tuhoamaan omia välejään.
- puolison lapset. Et itse kestä heitä, mutta et voi kieltää tulemasta.
- puolison pitkät työpäivät. Et pidä niistä, mutta puoliso ei voi vähentää niitä.
- oma kateus tai mustasukkaisuus. Liittyy mihin tahansa, mitä puoliso tekee. Tajuat, että se on oman pään sisäinen ongelma.
Siis kyse kaikessa on sinun omasta ongelmastasi, ei objektiivisesta ongelmasta, jonka voi ratkaista jotenkin. Jos puoliso jo tietää näkökulmasi, niin miksi silti aina pyydetään keskustelemaan? Mitä hyötyä sillä vatvomisella on?
Kommentit (128)
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Kiitos keskustelusta, nyt keskustellaan siitä, mistä kysyinkin. Eniten kolahti tuo liika rehellisyys. Se voi tosiaan rikkoa enemmän kuin parantaa. Kuka haluaisi jatkuvasti kuulla, ettei puoliso pidä äidistäsi tai lapsistasi? Kuka haluaisi kuulla, että toinen epäilee koko ajan uskollisuuttasi?
Todellakin, noilla alun esimerkeillä yritin havainnollistaa tilanteita, joihin ei ole ratkaisua, jotta keskustelu ei menisi ratkaisukeskeisyyden puolelle. Eli Jos kompromissi on jo tehty niiden osalta, ja asiat vieläkin ärsyttävät, niin eikö sen jälkeen asiasta puhuminen ole vain sitä liikaa rehellisyyttä?
Nyt jos tekisin aloituksen uudelleen, niin vaihtaisin aloituksen esimerkit. Jättäisin ilmiselvästi lapset pois, ja nostaisin esimerkkeihin vaikka aamu/iltavirkkuuden, tai ekstroversio/introversion eli puolisoiden luonteenerot. Eli toisen toimintatapa ärsyttää, mutta niille ei vain mahda mitään.
Mä uskon ymmärtäneeni aloituksesi pointin ja tosiaan esimerkkisi alussa eivät olleet ehkä parhaimmasta päästä. Noista esimerkeistäsi moni tarrautui just erityisesti lapsiin ja se nostattaa helposti tunteita pintaan. Ja jos toisen lapset ärsyttää, sitten heidän mukaansa pitäisi joko asua erillään tai erota kokonaan. Parisuhteissa ja elämässä yleensäkin on asioita, jotka ärsyttää. Ärsyttäviä asioita, joita ei kuitenkaan voi muuttaa. Jos esimerkiksi työpaikoilla on ainoa joku työkaveri, joka tavalla tai toisella ärsyttää, onko silloin ratkaisu jatkuvasti vaihtaa työpaikkaa tai vaihtoehtoisesti jättäytyä työttömäksi? No ei ole, ärsyttävää työkaveria pitää vain jotenkin sietää. Eikä ärsyttävä työkaveri muutu vähemmän ärsyttäväksi, vaikka käyttäisi koko työaikansa hänen ärsyttävyydestään puhumiseen. Parisuhteessa voi muuten olla paljonkin hyvää, vaikka toinen olisikin introvertti/ekstrovertti/aamuvirkku/iltavirkku ja se ärsyttäisi.
Mutta parisuhteessa ei ole pakko olla.
Jos ärsytyksen aiheet ovat jatkuvia ja ne tulevat esiin ja aiheuttavat haittaa, niin jotainhan pitää tehdä. Haluatko olla se, jonka puoliso jatkuvasti sietää asioita sinussa? Ja jos olet se joka ärsyyntyy, niin pystytkö oikeasti olemaan ilman että se vaikuttaisi mihinkään, tai haittaisi sitä toisen elämää?
Vapaaehtoisestihan suhteessa ollaan. Sinä voit olla sinut ärsytyksen aiheiden kanssa vaikka niitä onkin, mutta hyväksyykö ja jaksaako toinen sitä sun kiukutteluasi näistä aiheista? Vai voiko ne vaan ohittaa ja se on sinulle ihan fine? Koska noin itse tekisin. Jos joku minun elämässäni toista ärsyttää, niin ei ole oma asiani siitä kuulla koskaan, yhtään, mitään. Miksi mä sellaista kuuntelisin tai sille aikaani uhraisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Kiitos keskustelusta, nyt keskustellaan siitä, mistä kysyinkin. Eniten kolahti tuo liika rehellisyys. Se voi tosiaan rikkoa enemmän kuin parantaa. Kuka haluaisi jatkuvasti kuulla, ettei puoliso pidä äidistäsi tai lapsistasi? Kuka haluaisi kuulla, että toinen epäilee koko ajan uskollisuuttasi?
Todellakin, noilla alun esimerkeillä yritin havainnollistaa tilanteita, joihin ei ole ratkaisua, jotta keskustelu ei menisi ratkaisukeskeisyyden puolelle. Eli Jos kompromissi on jo tehty niiden osalta, ja asiat vieläkin ärsyttävät, niin eikö sen jälkeen asiasta puhuminen ole vain sitä liikaa rehellisyyttä?
Nyt jos tekisin aloituksen uudelleen, niin vaihtaisin aloituksen esimerkit. Jättäisin ilmiselvästi lapset pois, ja nostaisin esimerkkeihin vaikka aamu/iltavirkkuuden, tai ekstroversio/introversion eli puolisoiden luonteenerot. Eli toisen toimintatapa ärsyttää, mutta niille ei vain mahda mitään.
Mä uskon ymmärtäneeni aloituksesi pointin ja tosiaan esimerkkisi alussa eivät olleet ehkä parhaimmasta päästä. Noista esimerkeistäsi moni tarrautui just erityisesti lapsiin ja se nostattaa helposti tunteita pintaan. Ja jos toisen lapset ärsyttää, sitten heidän mukaansa pitäisi joko asua erillään tai erota kokonaan. Parisuhteissa ja elämässä yleensäkin on asioita, jotka ärsyttää. Ärsyttäviä asioita, joita ei kuitenkaan voi muuttaa. Jos esimerkiksi työpaikoilla on ainoa joku työkaveri, joka tavalla tai toisella ärsyttää, onko silloin ratkaisu jatkuvasti vaihtaa työpaikkaa tai vaihtoehtoisesti jättäytyä työttömäksi? No ei ole, ärsyttävää työkaveria pitää vain jotenkin sietää. Eikä ärsyttävä työkaveri muutu vähemmän ärsyttäväksi, vaikka käyttäisi koko työaikansa hänen ärsyttävyydestään puhumiseen. Parisuhteessa voi muuten olla paljonkin hyvää, vaikka toinen olisikin introvertti/ekstrovertti/aamuvirkku/iltavirkku ja se ärsyttäisi.
Mutta parisuhteessa ei ole pakko olla.
Jos ärsytyksen aiheet ovat jatkuvia ja ne tulevat esiin ja aiheuttavat haittaa, niin jotainhan pitää tehdä. Haluatko olla se, jonka puoliso jatkuvasti sietää asioita sinussa? Ja jos olet se joka ärsyyntyy, niin pystytkö oikeasti olemaan ilman että se vaikuttaisi mihinkään, tai haittaisi sitä toisen elämää?
Vapaaehtoisestihan suhteessa ollaan. Sinä voit olla sinut ärsytyksen aiheiden kanssa vaikka niitä onkin, mutta hyväksyykö ja jaksaako toinen sitä sun kiukutteluasi näistä aiheista? Vai voiko ne vaan ohittaa ja se on sinulle ihan fine? Koska noin itse tekisin. Jos joku minun elämässäni toista ärsyttää, niin ei ole oma asiani siitä kuulla koskaan, yhtään, mitään. Miksi mä sellaista kuuntelisin tai sille aikaani uhraisin?
Siksi, että olet velkaa lapsillesi sen, että yrität pitää ydinperheen kasassa.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Kiitos keskustelusta, nyt keskustellaan siitä, mistä kysyinkin. Eniten kolahti tuo liika rehellisyys. Se voi tosiaan rikkoa enemmän kuin parantaa. Kuka haluaisi jatkuvasti kuulla, ettei puoliso pidä äidistäsi tai lapsistasi? Kuka haluaisi kuulla, että toinen epäilee koko ajan uskollisuuttasi?
Todellakin, noilla alun esimerkeillä yritin havainnollistaa tilanteita, joihin ei ole ratkaisua, jotta keskustelu ei menisi ratkaisukeskeisyyden puolelle. Eli Jos kompromissi on jo tehty niiden osalta, ja asiat vieläkin ärsyttävät, niin eikö sen jälkeen asiasta puhuminen ole vain sitä liikaa rehellisyyttä?
Nyt jos tekisin aloituksen uudelleen, niin vaihtaisin aloituksen esimerkit. Jättäisin ilmiselvästi lapset pois, ja nostaisin esimerkkeihin vaikka aamu/iltavirkkuuden, tai ekstroversio/introversion eli puolisoiden luonteenerot. Eli toisen toimintatapa ärsyttää, mutta niille ei vain mahda mitään.
Mä uskon ymmärtäneeni aloituksesi pointin ja tosiaan esimerkkisi alussa eivät olleet ehkä parhaimmasta päästä. Noista esimerkeistäsi moni tarrautui just erityisesti lapsiin ja se nostattaa helposti tunteita pintaan. Ja jos toisen lapset ärsyttää, sitten heidän mukaansa pitäisi joko asua erillään tai erota kokonaan. Parisuhteissa ja elämässä yleensäkin on asioita, jotka ärsyttää. Ärsyttäviä asioita, joita ei kuitenkaan voi muuttaa. Jos esimerkiksi työpaikoilla on ainoa joku työkaveri, joka tavalla tai toisella ärsyttää, onko silloin ratkaisu jatkuvasti vaihtaa työpaikkaa tai vaihtoehtoisesti jättäytyä työttömäksi? No ei ole, ärsyttävää työkaveria pitää vain jotenkin sietää. Eikä ärsyttävä työkaveri muutu vähemmän ärsyttäväksi, vaikka käyttäisi koko työaikansa hänen ärsyttävyydestään puhumiseen. Parisuhteessa voi muuten olla paljonkin hyvää, vaikka toinen olisikin introvertti/ekstrovertti/aamuvirkku/iltavirkku ja se ärsyttäisi.
Mutta parisuhteessa ei ole pakko olla.
Jos ärsytyksen aiheet ovat jatkuvia ja ne tulevat esiin ja aiheuttavat haittaa, niin jotainhan pitää tehdä. Haluatko olla se, jonka puoliso jatkuvasti sietää asioita sinussa? Ja jos olet se joka ärsyyntyy, niin pystytkö oikeasti olemaan ilman että se vaikuttaisi mihinkään, tai haittaisi sitä toisen elämää?
Vapaaehtoisestihan suhteessa ollaan. Sinä voit olla sinut ärsytyksen aiheiden kanssa vaikka niitä onkin, mutta hyväksyykö ja jaksaako toinen sitä sun kiukutteluasi näistä aiheista? Vai voiko ne vaan ohittaa ja se on sinulle ihan fine? Koska noin itse tekisin. Jos joku minun elämässäni toista ärsyttää, niin ei ole oma asiani siitä kuulla koskaan, yhtään, mitään. Miksi mä sellaista kuuntelisin tai sille aikaani uhraisin?
Onpa täällä täydellisiä ihmisiä. Itsessä ei ole mitään, mikä voisi kumppania ärsyttää.
Parisuhde ei ole terapiasuhde, joten siinä mielessä ymmärrän mitä AP tarkoittaa. Kaikkea ei tarvitse analysoida tarkasti.
Aika harvassa suomalaisessa parisuhteessa tuo vaan on ongelma. Aina oleellista ei ole myöskään ongelmanratkaisu vaan ymmärrys ja henkinen tuki, joka luo läheisyyttä ja luottamusta suhteeseen.
On siis järkevää silloin tällöin jakaa tunteitaan, vaikka tuntuisi epämukavalta. Voi vaikka aloittaa kertomalla että tunteiden jako tuntuu epämukavalta.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Kiitos keskustelusta, nyt keskustellaan siitä, mistä kysyinkin. Eniten kolahti tuo liika rehellisyys. Se voi tosiaan rikkoa enemmän kuin parantaa. Kuka haluaisi jatkuvasti kuulla, ettei puoliso pidä äidistäsi tai lapsistasi? Kuka haluaisi kuulla, että toinen epäilee koko ajan uskollisuuttasi?
Todellakin, noilla alun esimerkeillä yritin havainnollistaa tilanteita, joihin ei ole ratkaisua, jotta keskustelu ei menisi ratkaisukeskeisyyden puolelle. Eli Jos kompromissi on jo tehty niiden osalta, ja asiat vieläkin ärsyttävät, niin eikö sen jälkeen asiasta puhuminen ole vain sitä liikaa rehellisyyttä?
Nyt jos tekisin aloituksen uudelleen, niin vaihtaisin aloituksen esimerkit. Jättäisin ilmiselvästi lapset pois, ja nostaisin esimerkkeihin vaikka aamu/iltavirkkuuden, tai ekstroversio/introversion eli puolisoiden luonteenerot. Eli toisen toimintatapa ärsyttää, mutta niille ei vain mahda mitään.
Mä uskon ymmärtäneeni aloituksesi pointin ja tosiaan esimerkkisi alussa eivät olleet ehkä parhaimmasta päästä. Noista esimerkeistäsi moni tarrautui just erityisesti lapsiin ja se nostattaa helposti tunteita pintaan. Ja jos toisen lapset ärsyttää, sitten heidän mukaansa pitäisi joko asua erillään tai erota kokonaan. Parisuhteissa ja elämässä yleensäkin on asioita, jotka ärsyttää. Ärsyttäviä asioita, joita ei kuitenkaan voi muuttaa. Jos esimerkiksi työpaikoilla on ainoa joku työkaveri, joka tavalla tai toisella ärsyttää, onko silloin ratkaisu jatkuvasti vaihtaa työpaikkaa tai vaihtoehtoisesti jättäytyä työttömäksi? No ei ole, ärsyttävää työkaveria pitää vain jotenkin sietää. Eikä ärsyttävä työkaveri muutu vähemmän ärsyttäväksi, vaikka käyttäisi koko työaikansa hänen ärsyttävyydestään puhumiseen. Parisuhteessa voi muuten olla paljonkin hyvää, vaikka toinen olisikin introvertti/ekstrovertti/aamuvirkku/iltavirkku ja se ärsyttäisi.
Mutta parisuhteessa ei ole pakko olla.
Jos ärsytyksen aiheet ovat jatkuvia ja ne tulevat esiin ja aiheuttavat haittaa, niin jotainhan pitää tehdä. Haluatko olla se, jonka puoliso jatkuvasti sietää asioita sinussa? Ja jos olet se joka ärsyyntyy, niin pystytkö oikeasti olemaan ilman että se vaikuttaisi mihinkään, tai haittaisi sitä toisen elämää?
Vapaaehtoisestihan suhteessa ollaan. Sinä voit olla sinut ärsytyksen aiheiden kanssa vaikka niitä onkin, mutta hyväksyykö ja jaksaako toinen sitä sun kiukutteluasi näistä aiheista? Vai voiko ne vaan ohittaa ja se on sinulle ihan fine? Koska noin itse tekisin. Jos joku minun elämässäni toista ärsyttää, niin ei ole oma asiani siitä kuulla koskaan, yhtään, mitään. Miksi mä sellaista kuuntelisin tai sille aikaani uhraisin?
Parisuhteessa ei tietenkään ole pakko olla, mutta kuten aiemmassa kommentissani sanoin, parisuhteessa voi silti olla monta niin hyvää asiaa, että siinä haluaa olla. Jos toisen iltavirkkuus ärsyttää, ei se muuksi muutu, vaikka puhuisi asiasta kolme kertaa päivässä. Kun asiasta on kerran puhuttu ja todettu, ettei toinen puhumalla muutu iltavirkusta aamuvirkuksi eikä toista lakkaa tämä eroavaisuus ärsyttämästä, sitten asia pitää vaan hyväksyä. Toinen jatkaa iltavirkkuna olemista ja hyväksyy, että toista se ärsyttää. Ja vastaavasti toinen hyväksyy sen, että häntä ärsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Kiitos keskustelusta, nyt keskustellaan siitä, mistä kysyinkin. Eniten kolahti tuo liika rehellisyys. Se voi tosiaan rikkoa enemmän kuin parantaa. Kuka haluaisi jatkuvasti kuulla, ettei puoliso pidä äidistäsi tai lapsistasi? Kuka haluaisi kuulla, että toinen epäilee koko ajan uskollisuuttasi?
Todellakin, noilla alun esimerkeillä yritin havainnollistaa tilanteita, joihin ei ole ratkaisua, jotta keskustelu ei menisi ratkaisukeskeisyyden puolelle. Eli Jos kompromissi on jo tehty niiden osalta, ja asiat vieläkin ärsyttävät, niin eikö sen jälkeen asiasta puhuminen ole vain sitä liikaa rehellisyyttä?
Nyt jos tekisin aloituksen uudelleen, niin vaihtaisin aloituksen esimerkit. Jättäisin ilmiselvästi lapset pois, ja nostaisin esimerkkeihin vaikka aamu/iltavirkkuuden, tai ekstroversio/introversion eli puolisoiden luonteenerot. Eli toisen toimintatapa ärsyttää, mutta niille ei vain mahda mitään.
Mä uskon ymmärtäneeni aloituksesi pointin ja tosiaan esimerkkisi alussa eivät olleet ehkä parhaimmasta päästä. Noista esimerkeistäsi moni tarrautui just erityisesti lapsiin ja se nostattaa helposti tunteita pintaan. Ja jos toisen lapset ärsyttää, sitten heidän mukaansa pitäisi joko asua erillään tai erota kokonaan. Parisuhteissa ja elämässä yleensäkin on asioita, jotka ärsyttää. Ärsyttäviä asioita, joita ei kuitenkaan voi muuttaa. Jos esimerkiksi työpaikoilla on ainoa joku työkaveri, joka tavalla tai toisella ärsyttää, onko silloin ratkaisu jatkuvasti vaihtaa työpaikkaa tai vaihtoehtoisesti jättäytyä työttömäksi? No ei ole, ärsyttävää työkaveria pitää vain jotenkin sietää. Eikä ärsyttävä työkaveri muutu vähemmän ärsyttäväksi, vaikka käyttäisi koko työaikansa hänen ärsyttävyydestään puhumiseen. Parisuhteessa voi muuten olla paljonkin hyvää, vaikka toinen olisikin introvertti/ekstrovertti/aamuvirkku/iltavirkku ja se ärsyttäisi.
Mutta parisuhteessa ei ole pakko olla.
Jos ärsytyksen aiheet ovat jatkuvia ja ne tulevat esiin ja aiheuttavat haittaa, niin jotainhan pitää tehdä. Haluatko olla se, jonka puoliso jatkuvasti sietää asioita sinussa? Ja jos olet se joka ärsyyntyy, niin pystytkö oikeasti olemaan ilman että se vaikuttaisi mihinkään, tai haittaisi sitä toisen elämää?
Vapaaehtoisestihan suhteessa ollaan. Sinä voit olla sinut ärsytyksen aiheiden kanssa vaikka niitä onkin, mutta hyväksyykö ja jaksaako toinen sitä sun kiukutteluasi näistä aiheista? Vai voiko ne vaan ohittaa ja se on sinulle ihan fine? Koska noin itse tekisin. Jos joku minun elämässäni toista ärsyttää, niin ei ole oma asiani siitä kuulla koskaan, yhtään, mitään. Miksi mä sellaista kuuntelisin tai sille aikaani uhraisin?Parisuhteessa ei tietenkään ole pakko olla, mutta kuten aiemmassa kommentissani sanoin, parisuhteessa voi silti olla monta niin hyvää asiaa, että siinä haluaa olla. Jos toisen iltavirkkuus ärsyttää, ei se muuksi muutu, vaikka puhuisi asiasta kolme kertaa päivässä. Kun asiasta on kerran puhuttu ja todettu, ettei toinen puhumalla muutu iltavirkusta aamuvirkuksi eikä toista lakkaa tämä eroavaisuus ärsyttämästä, sitten asia pitää vaan hyväksyä. Toinen jatkaa iltavirkkuna olemista ja hyväksyy, että toista se ärsyttää. Ja vastaavasti toinen hyväksyy sen, että häntä ärsyttää.
Tai sitten asialle voidaan tehdä jotain. Esim. Erilliset makuuhuoneet ja sovitaan suosiolla miten toimitaan. Meillä aamuvirkku mies laittaa aamupalan ja aikanaan vei työmatkalla lapset hoitoon/ kouluun. Minä taas iltavirkkuna laitoin iltapalan, siivosin sen jälkeen keittiön ja otin kaikille perheenjäsenille puhtaat vaatteet esiin aamuksi. Itselläni on liukuva työaika ja menen myöhemmin töihin.
Meillä kyllä aamuvirkku-iltavirkkuasetelma nimenomaan vaati tiukkaakin keskustelua. Kun se aamuvirkku piti omaa luonnollista rytmiään sinä Oikeana rytminä. Koko sukunsakin on aamuvirkkuja ja tuntui pitävän iltavirkkuutta jonain vikana, tai vähintään laiskottelun merkkinä. Aamuvirkku on lisäksi herkkäuninen ja viattomasti kuvitteli että esimerkiksi iltavirkun vaatiminen samaan aikaan nukkumaan, kuitenkin niin ettei sängyssä saa pyöriä laisinkaan, olisi jotenkin kohtuullinen pieni pyyntö. :D
Piti keskustella asia halki ja selittää, mitä vastaavien asioiden vaatiminen/olettaminen tarkoittaisi toisinpäin. Ja mitä ihmiselle tekee, jos ei saa nukkua oman rytminsä mukaan.
Ongelmista keskusteleminen ei mielestäni liity puolison persoonallisuuden arvosteluun. Silloinhan on lähtenyt suhteeseen asenteella, jossa yrittää muuttaa hänet. Eikä myöskään entisiä suhteita kannata tuoda nykyiseen. Ei nykyinen kumppani ole vastuussa aiempien tekemisistä tai asenteista.