Lue keskustelun säännöt.
Voisiko joku selittää, mitä hyötyä on siitä, että parisuhteessa puhutaan kaikista ongelmista?
01.02.2023 |
Jos parisuhteessa on ongelma, jota ei voi ratkaista. Tai syy ongelmille on oma mustat ajatukset.
Miksi siitä pyydetään puhutaan? Eikö puhuminen vain tuhoa parisuhteen?
Puhun ongelmista esim.
- puolison sukulaiset. Et itse kestä heitä, mutta et voi pyytää puolisoasi tuhoamaan omia välejään.
- puolison lapset. Et itse kestä heitä, mutta et voi kieltää tulemasta.
- puolison pitkät työpäivät. Et pidä niistä, mutta puoliso ei voi vähentää niitä.
- oma kateus tai mustasukkaisuus. Liittyy mihin tahansa, mitä puoliso tekee. Tajuat, että se on oman pään sisäinen ongelma.
Siis kyse kaikessa on sinun omasta ongelmastasi, ei objektiivisesta ongelmasta, jonka voi ratkaista jotenkin. Jos puoliso jo tietää näkökulmasi, niin miksi silti aina pyydetään keskustelemaan? Mitä hyötyä sillä vatvomisella on?
Kommentit (128)
Minä vihaan kuunnella ihmisiä, jotka valittavat asioista joita ei voi muuttaa. Ja sitähän tässä puhumisella tarkoitetaan, valitusta epäkohdista. Joskus vaan pitää hyväksyä vaikka se ettei pidä puolison lapsesta, ja olla ihan hiljaa.
Asiaa ei voi muuttaa, eikä asiasta puhuminen aiheuta kuin pahaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustelu on yliarvostettua. Käytin hirveästi energiaa sen puimiseen, että miksi anoppi voi olla niin ilkeä sekä minulle että lapsillemme. No eihän anopin käytös mihinkään muuttunut vaikka kuinka jauhoin asiasta miehen kanssa.
Kun sitten oltiin siellä kylässä ja anoppi taas aukaisi sanaisen arkkunsa (totesi ensin hiuksistani että miten kehtaan värjätä hiuksia noin tummaksi, kun oon kuulemma sit ihan mustalaisen näköinen ja sitten haukkui vanhempieni hänelle ostaman lahjan ja vanhempani) niin kestin sen hymyillen mutta kotimatkalla sanoin miehelleni, että tämä sitten oli viimeinen kerta kun minä tulen katsomaan äitiäsi, saat käydä yksin ja lasten kanssa niin paljon kuin haluat, mutta minä näen hänet seuraavan kerran arkussa. Ja pidin muuten tästä kiinni! Nyt on anoppi arkussa, eikä mun tarvinnut koko loppuaikana kuulla hänen vtuiluaan. Homma ratkaistu.
Hiljattain sovelsin samaa toimintamallia miehen toiseen hankalaan sukulaiseen ja hänelle asetin ihan porttikiellon meille. Sanoin että huushollista on puolet minun ja mulla on oikeus tuntea oloni aina kotonani turvalliseksi, joten hän etsiköön yösijansa jatkossa muualta ja jos tämä ei miehelle sovi niin sitten lähtee lusikat jakoon.
Taas homma ratkesi, eikä tarvinnut jauhaa ja keskustella hänen ääliömäisestä sukulaisistaan joka pahimmillaan viikkotolkulla kävi meillä nukkumassa yöt ja huiteli menemään missä sattuu päivät, rikkoi astiat ja jopa kirjahyllyn, jätti ruoat pitkin keittiön tasoja ja kohteli kuin mua ei olisi olemassakaan ja koti olisi vain miehen.
Eipä ole tarvinnut siitäkään sen jälkeen keskustella.
Eikö tuossa puhumattomuudessa ole sama ongelma kuin valehtelussa. Kohta ei enää muista mistä ei haluakaan puhua vaan alkaa puhua ohi suun ja siitäkös toinen sitten innostuu puhumaan vaan lisää ja liemessä ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu on yliarvostettua. Käytin hirveästi energiaa sen puimiseen, että miksi anoppi voi olla niin ilkeä sekä minulle että lapsillemme. No eihän anopin käytös mihinkään muuttunut vaikka kuinka jauhoin asiasta miehen kanssa.
Kun sitten oltiin siellä kylässä ja anoppi taas aukaisi sanaisen arkkunsa (totesi ensin hiuksistani että miten kehtaan värjätä hiuksia noin tummaksi, kun oon kuulemma sit ihan mustalaisen näköinen ja sitten haukkui vanhempieni hänelle ostaman lahjan ja vanhempani) niin kestin sen hymyillen mutta kotimatkalla sanoin miehelleni, että tämä sitten oli viimeinen kerta kun minä tulen katsomaan äitiäsi, saat käydä yksin ja lasten kanssa niin paljon kuin haluat, mutta minä näen hänet seuraavan kerran arkussa. Ja pidin muuten tästä kiinni! Nyt on anoppi arkussa, eikä mun tarvinnut koko loppuaikana kuulla hänen vtuiluaan. Homma ratkaistu.
Hiljattain sovelsin samaa toimintamallia miehen toiseen hankalaan sukulaiseen ja hänelle asetin ihan porttikiellon meille. Sanoin että huushollista on puolet minun ja mulla on oikeus tuntea oloni aina kotonani turvalliseksi, joten hän etsiköön yösijansa jatkossa muualta ja jos tämä ei miehelle sovi niin sitten lähtee lusikat jakoon.
Taas homma ratkesi, eikä tarvinnut jauhaa ja keskustella hänen ääliömäisestä sukulaisistaan joka pahimmillaan viikkotolkulla kävi meillä nukkumassa yöt ja huiteli menemään missä sattuu päivät, rikkoi astiat ja jopa kirjahyllyn, jätti ruoat pitkin keittiön tasoja ja kohteli kuin mua ei olisi olemassakaan ja koti olisi vain miehen.
Eipä ole tarvinnut siitäkään sen jälkeen keskustella.
Koska on miehen vuoro joutua tämän "hommahoidon" kohteeksi. Varmaan jo tietää esimerkkien valossa mitä on tulossa.
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuossa puhumattomuudessa ole sama ongelma kuin valehtelussa. Kohta ei enää muista mistä ei haluakaan puhua vaan alkaa puhua ohi suun ja siitäkös toinen sitten innostuu puhumaan vaan lisää ja liemessä ollaan.
Naisissa on paljon niitä, jota eivät puhu vaan höpöttävät omia aikojaan. Tosi rasittavia. Eivät vaan kestä hiljaisuutta vaan se pitää täyttää omalla äänellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä mä haluaisin tietää, jos toinen ei voi sietää mun sukua tai lapsia, jos mulla olis lapsia. En haluaisi olla suhteessa ihmisen kanssa, joka ei kestä lapsia ja toivoisi, ettei lapsia olisi matkassa mukana. Kyllä kannatan keskustelua, koska sitten voidaan myös samalla keskustella siitä, että onko asia ns. kompromissi asia vai ylitsepääsemätön eroon johtava ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siksihän niistä puhutaan, että löydetään yhteinen, molemmille sopiva ratkaisu. Usein kompromissi.
Puolison sukulaiset: Minä kerro(i)n puolisolleni, että hän voi tottakai tavata omia sukulaisiin niin usein kuin haluaa, mutta itse en halua käyttää vähäistä vapaa-aikaani vierailuihin. En ylipäänsä ole ihminen, joka tykkää käydä kylässä. Hänen sukulaisensa saavat tottakai käydä myös meillä, mutta minä haluan aina tietää etukäteen, jos vieraita on tulossa (yllätysvieraat eivät ole meille tervetulleita) ja jos minulla on töitä, opintoja, harrastuksia tai muita omia asioita, niin en välttämättä itse heitä ole tapaamassa.
Puolison lapset: Puolisoni on kertonut minulle, kuinka hän toivoo, että toimimme minun lapseni suhteen. Minä olen kertonut hänelle, etten tietenkään odota hänen lähtevän aina mukaan kun haluan vierailla lapseni luona, enkä odota puolisoni olevan kotona, kun lapseni vierailee täällä.
Puolison pitkät työpäivät: MInä olen meillä se, jolla on pitkiä työpäiviä. Tottakai haluaisin tietää, jos puolisoni jotenkin kärsisi niistä. En voisi lyhentää päivien pituutta, mutta voisin yrittää panostaa enemmän siihen yhteiseen aikaan, mitä meillä on.
Oma kateus tai mustasukkaisuus: Erittäin tärkeä puheenaihe. Molempien pitää tietää, mitkä ovat meidän parisuhteemme rajat, ettei loukkaa niitä tahtomattaan. Ja haluaisin kyllä puolisoni kertovan, jos hän yhtäkkiä alkaisi kokea mustasukkaisuuden tunteita jostain syystä.
Puhun siitä, että nuo keskustelut on jo käyty, ja tiettyyn kompromissiin päästy.
Olen ymmärtänyt, että silti pitäisi puhua. Ja kysyn miksi.
Yksinkertaisesti siksi, että kertomatta ei kukaan voi tietää, mitä haluat, tarvitset, toivot jne. Kukaan ei osaa lukea toisen ajatuksia ja siksi pitää sanoa ääneen, mitä ajattelee. Ei tietenkään kaikkea. Puhuminenhan ei tarkoita sitä, että jatkuvasti pitää olla äänessä eikä mitään saisi jättää omaksi tiedokseen, jos niin luulit. Mutta elämä on paljon helpompaa, kun puhuu eikä oleta toisen tietävän sanomattakin, missä mättää.
Kts viestini nro 30
En katso enää uudestaan. Se oli jotain niin kuvottavan itsekästä, että en pysty lukemaan sitä toistamiseen. Alan epäillä, että olet trolli, koska ei kukaan täysipäinen lähde uusperhekuvioon, jos ei siedä puolison lapsia.
Monikin lähtee. Minä olin vilpittömästi onnellinen, kun puolison lapsi pääsi opiskelemaan 600 km päähän. Mitään hyötyä asiasta puhumisesta ei ole, en minäkään tykkäisi kuulla miten kissani ärsyttävät. Nyt 12 v takana, on yhteiset kissat eikä lasta tarvitse juuri tavata, kun haluaa viettää joulut ja vastaavat oman tyttiksen kanssa.
Jos täydellistä puolisoa etsii, pitää olla itsekin täydellinen. Ihan kaikesta ei ome tarvetta puhua, se vaan loukkaa.
Riippuu tosiaan paljon asiasta. Jos on jotain lähtökohtaisesti vain loukkaavaa, eikä ole tarkoituskaan etsiä ratkaisua, ja tietää itsekin, että oma ajattelu on lähinnäkin se ongelma ja perseestä, niin parempi ehkä toisiaan pitää ne mölyt mahassaan. (ja käsiteä itsensä kanssa sitä asiaa!) Esim. tuo että ei pidä vaikka puolison lapsesta.
Mulla vaan tulee niin surullinen olo näitä lukiessa. Koska kyllähän moni asia silti tulee ilmi, näkyy ja välittyy, vaikkei niitä suoraan sano tai vaikka yrittäisi peittääkin. Asia on olemassa, vaikka se vaietaan. Ahdistavaa. Esim. tuolle lapselle, varsinkin jos on herkkävaistoinen, kuten lapset, tai muutenkin monet ihmiset on, niin aika kurja tilanne esim. kasvaa tuollaisessa ympäristössä, missä vanhemman puoliso ei pidä hänestä.
Itse asiassa voin jotenkin ihan pahoin näitä vaikenemisia lukiessa, huh, todella ahdistavaa elää tuollaisten maton alle lakaistujen ikävien asioiden ympäröivänä. Ei ehkä sille maton alle lakaisijalle, mutta ympärillä oleville ihmisille usein kyllä. Ongelmat ovat tällaisissa tilanteissa usein isoja ja syvemmällä, ja jos niistä puhuttaisiin, niin voisi tulla vaikka se ero.Vaikka se ei olisi välttämättä kyllä se huonoin vaihtoehto.
Itse en tosin voisi olla suhteessa, jossa en esim. pitäisi tai sietäisi puolison huolettavista lapsista tai toisinpäin, tai olisi jotain muita ratkaisevan suuria epäkohtia ja "salaisuuksia", jotka satuttaisivat pahasti itseä tai toisia. huhhuh. Tämä vaikenemisen kuttuuri on kyä tosiaan yleistä vieäkin Suomessa. Se ei kuitenkaan ole mielestäni tervettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vesala tunnustaa haastattelussa, että hänellä on ollut taipumus valita itselleen lannistavia kumppaneita ja toinen on esimerkiksi luetellut ääneen hänen vikojaan.
Ymmärsin, että parisuhteessa liiallinen rehellisyys voi rikkoa toista. Tietyistä asioista ei ole järkeä puhua. Toisen persoonallisuuden negatiivinen arviointi tai omista entisistä suhteista jauhaminen tekevät vain pahaa. Ihan kaikki kannattaa sanoa ääneen vain terapiassa, hän ruotii Gloriassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos parisuhteessa on ongelma, jota ei voi ratkaista.
Sitten erotaan. Ei ole terve parisuhde, jos ongelmia ei pystytä ratkomaan yhdessä.
Ei kaikkia ongelmia voi ratkoa. Ne täytyy vain kestää. Se on ihan normaalia elämää.
Mutta sitten sen puhumattoman puolison täytyy tietää, että kaikki on hyvin. Että suhteessa ei ole sellaisia ongelmia jotka siihen suhteeseen, yhdessäolemisen syihin tai muihin fiiliksiin vaikuttaisivat. Että ei ole mitään mikä haittaisi arkielämää tai tulisi esiin millään tavalla äkkinäisesti tai varoittamatta.
Tyyliin "Mä olen viis vuotta katellut tota sun ________ _____ ____ ________, ___ __ ! "
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siksihän niistä puhutaan, että löydetään yhteinen, molemmille sopiva ratkaisu. Usein kompromissi.
Puolison sukulaiset: Minä kerro(i)n puolisolleni, että hän voi tottakai tavata omia sukulaisiin niin usein kuin haluaa, mutta itse en halua käyttää vähäistä vapaa-aikaani vierailuihin. En ylipäänsä ole ihminen, joka tykkää käydä kylässä. Hänen sukulaisensa saavat tottakai käydä myös meillä, mutta minä haluan aina tietää etukäteen, jos vieraita on tulossa (yllätysvieraat eivät ole meille tervetulleita) ja jos minulla on töitä, opintoja, harrastuksia tai muita omia asioita, niin en välttämättä itse heitä ole tapaamassa.
Puolison lapset: Puolisoni on kertonut minulle, kuinka hän toivoo, että toimimme minun lapseni suhteen. Minä olen kertonut hänelle, etten tietenkään odota hänen lähtevän aina mukaan kun haluan vierailla lapseni luona, enkä odota puolisoni olevan kotona, kun lapseni vierailee täällä.
Puolison pitkät työpäivät: MInä olen meillä se, jolla on pitkiä työpäiviä. Tottakai haluaisin tietää, jos puolisoni jotenkin kärsisi niistä. En voisi lyhentää päivien pituutta, mutta voisin yrittää panostaa enemmän siihen yhteiseen aikaan, mitä meillä on.
Oma kateus tai mustasukkaisuus: Erittäin tärkeä puheenaihe. Molempien pitää tietää, mitkä ovat meidän parisuhteemme rajat, ettei loukkaa niitä tahtomattaan. Ja haluaisin kyllä puolisoni kertovan, jos hän yhtäkkiä alkaisi kokea mustasukkaisuuden tunteita jostain syystä.
Puhun siitä, että nuo keskustelut on jo käyty, ja tiettyyn kompromissiin päästy.
Olen ymmärtänyt, että silti pitäisi puhua. Ja kysyn miksi.
Yksinkertaisesti siksi, että kertomatta ei kukaan voi tietää, mitä haluat, tarvitset, toivot jne. Kukaan ei osaa lukea toisen ajatuksia ja siksi pitää sanoa ääneen, mitä ajattelee. Ei tietenkään kaikkea. Puhuminenhan ei tarkoita sitä, että jatkuvasti pitää olla äänessä eikä mitään saisi jättää omaksi tiedokseen, jos niin luulit. Mutta elämä on paljon helpompaa, kun puhuu eikä oleta toisen tietävän sanomattakin, missä mättää.
Kts viestini nro 30
En katso enää uudestaan. Se oli jotain niin kuvottavan itsekästä, että en pysty lukemaan sitä toistamiseen. Alan epäillä, että olet trolli, koska ei kukaan täysipäinen lähde uusperhekuvioon, jos ei siedä puolison lapsia.
Monikin lähtee. Minä olin vilpittömästi onnellinen, kun puolison lapsi pääsi opiskelemaan 600 km päähän. Mitään hyötyä asiasta puhumisesta ei ole, en minäkään tykkäisi kuulla miten kissani ärsyttävät. Nyt 12 v takana, on yhteiset kissat eikä lasta tarvitse juuri tavata, kun haluaa viettää joulut ja vastaavat oman tyttiksen kanssa.
Jos täydellistä puolisoa etsii, pitää olla itsekin täydellinen. Ihan kaikesta ei ome tarvetta puhua, se vaan loukkaa.
Riippuu tosiaan paljon asiasta. Jos on jotain lähtökohtaisesti vain loukkaavaa, eikä ole tarkoituskaan etsiä ratkaisua, ja tietää itsekin, että oma ajattelu on lähinnäkin se ongelma ja perseestä, niin parempi ehkä toisiaan pitää ne mölyt mahassaan. (ja käsiteä itsensä kanssa sitä asiaa!) Esim. tuo että ei pidä vaikka puolison lapsesta.
Mulla vaan tulee niin surullinen olo näitä lukiessa. Koska kyllähän moni asia silti tulee ilmi, näkyy ja välittyy, vaikkei niitä suoraan sano tai vaikka yrittäisi peittääkin. Asia on olemassa, vaikka se vaietaan. Ahdistavaa. Esim. tuolle lapselle, varsinkin jos on herkkävaistoinen, kuten lapset, tai muutenkin monet ihmiset on, niin aika kurja tilanne esim. kasvaa tuollaisessa ympäristössä, missä vanhemman puoliso ei pidä hänestä.
Itse asiassa voin jotenkin ihan pahoin näitä vaikenemisia lukiessa, huh, todella ahdistavaa elää tuollaisten maton alle lakaistujen ikävien asioiden ympäröivänä. Ei ehkä sille maton alle lakaisijalle, mutta ympärillä oleville ihmisille usein kyllä. Ongelmat ovat tällaisissa tilanteissa usein isoja ja syvemmällä, ja jos niistä puhuttaisiin, niin voisi tulla vaikka se ero.Vaikka se ei olisi välttämättä kyllä se huonoin vaihtoehto.
Itse en tosin voisi olla suhteessa, jossa en esim. pitäisi tai sietäisi puolison huolettavista lapsista tai toisinpäin, tai olisi jotain muita ratkaisevan suuria epäkohtia ja "salaisuuksia", jotka satuttaisivat pahasti itseä tai toisia. huhhuh. Tämä vaikenemisen kuttuuri on kyä tosiaan yleistä vieäkin Suomessa. Se ei kuitenkaan ole mielestäni tervettä.
Olen just samaa mieltä, tämä oli fiksusti kirjoitettu!
Tämä vesalamainen "pitääks nyt sanoittaa" on juuri niin väärin kuin olla ja voi. Ei pidä etsiä ongelmia tai ylianalysoida hyvää tilannetta. Mutta usein ne ratkaisemattomat ongelmat heijastuvat jotenkin siihen yhdessäoloon. Joten se osapuoli jolla ei ole ollut sitä alkuperäistä ongelmaa, eikä pahimmillaan edes tiedä siitä, joutuu elämään pienessä epävarmuudessa kuitenkin.
Olisihan se kauheaa jos ihmiset olisivat rehellisiä itselleen edes. Ja miksi olla jonkun sellaisen kanssa josta ei välitä niin paljon, että haluaisi sillä olevan huomattavan hyvän olon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos parisuhteessa on ongelma, jota ei voi ratkaista.
Sitten erotaan. Ei ole terve parisuhde, jos ongelmia ei pystytä ratkomaan yhdessä.
Ei kaikkia ongelmia voi ratkoa. Ne täytyy vain kestää. Se on ihan normaalia elämää.
Nimeä ongelma, jota ei mielestäsi voi ratkoa. Katsotaan yhdessä, voiko vai ei.
Mikä tahansa asia joka ärsyttää joko molempia tai jompaa kumpaa mutta mikä ei muutu miksikään. Aloituksessakin niitä lueteltiin.
Ja kuten voit huomata ketjusta, aloituksessa mainittuihin ongelmiin löytyi kaikkiin ratkaisu. Yleisellä tasolla, jos jokin ärsyttää, aloitetaan sillä että pohditaan, miksi ärsytyksen tunne tulee. Onko syynä turhautuminen, kyllästyminen, väsymys, stressi vai mikä? Kun löydetään syy, ryhdytään toimenpiteisiin syyn poistamiseen tai vähintäänkin vähentämiseen. Ei ole välttämättä helppoa, mutta ratkaisu löytyy varmasti, jos on tarpeeksi tahtoa. Sillä ei ainakaan mikään ratkea, että jo valmiiksi päättää, että ratkaisua ei ole ja jääräpäisesti pysyy näkemyksessään.
Ap tässä.
Esim. Jos sinua ärsyttää puolison lapset. Lapset itsessään ovat hyvätapaisia ja kaikin puolin kivoja lapsia. Mutta sinua ärsyttää.
Ja puoliso on jo tullut puoliväliin vastaan. Vaikka istuttaa lapset omiin huoneisiin viikonlopun ajaksi, ettei heitä tarvi nähdä. Tai vie lapset ulos koko päiväksi. Tai ihan mitä tahansa. Mutta silti sinua ärsyttää, vaikka et näe heitä,
Ketä se hyödyttää, että sanot puolisollesi, että toivoisit, ettei näitä olisi olemassa? Mikä,se hyöty on, jos kerrot, miltä sinusta tuntuu?
Tässä vaiheessa mielestäni keskustelun hyöty on se, että keskustelu erosta on ajankohtainen. Ei tuollaista tilannetta kumpikaan aikuinen voi sallia olevaksi lapsilla. Näin vakavaan ongelmaan, jossa lapset kärsii ei taida olla muuta vaihtoehtoa... paitsi omat asunnot ja treffailu ilman lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh, kyllä avoimuus on aina parempi kuin asioiden peittely. Kun se mieltä painava asia voi tulla ulos sitten jotain toista kautta. Kiukutteluna, piilovittuiluna, sulkeutumisena jne. Siinä sitten ihmetellään kun kommunikaatio ei toimi ja toinen on piiloaggressiivinen ja etäinen.
Niin, totta kai se näkyy joka kerran, kun se anoppi tulee kylään, mutta mikä etu siitä on, että puhuu asiasta?
Tilanne siis se, että asiasta on jo sanonut. Puoliso tietää, että asia on ongelma. Ei tarvitse olla piiloaggressiivinen, vaan toinen tietää, miksi toinen on etäinen.
No olethan sinä sitten jo asiasta puhunut jos puoliso tietää. Mitä sitten jos puolisosi haluaa puhua asiasta? Suostutko siihen?
En tarkoita, ettei jompi kumpi suostuisi, vaan peräänkuulutan, mikä on se hyöty, mistä puhutaan.
Pahimmillaanhan keskustelu päättyy siihen, että tulee riitä, koska kumpikaan ei ymmärrä toista. Parhaimmillaan keskustelu päättyy siihen, että saa emoatiaa, että voi voi, kun susta tuntuu pahalta, kun lapset tulevat viikonlopuksi, mutta eihän he montaa vuotta enää tule.
Mutta MIKSI tämä keskustelu pitäisi käydä joka viikonloppu?
Eihän keskustelusta ole mitään hyöytyä, jos sen perusteella ei tehdä mitään muutoksia. Eli tyhjästä keskustelemisesta ei ole hyötyä, olet aivan oikeassa.
AP, mitä hyötyä on olla parisuhteessa, jossa on paha olla? Miten pahaksi kuvittelet olosi sinkkuna?
En puhu parisuhteesta, jossa on paha olla, vaan arkipäivisistä asioista. Esim. Eksäni oli tosi sukurakas, jota minä en ole. Hänen vanhempansa tulivat joka viikko kylään. Vanhemmissa itsessään ei ollut mitään vikaa, vaan vika oli minun päässäni. En jaksanut puhua säästä ja muista ihmisistä joka viikko.
Te olette näköjään eri mieltä, mutta minun mielestäni sellainen on turha ero, jossa toinen eroaa, koska oma pääkoppa ei sovi johonkin tilanteeseen. Ja olisi ollut loukkaavaa kieltää vanhempia tulemasta.Eikö teillä muilla muka ole elämässänne asioita, joiden haluaisitte olla toisin, mutta eivät kuitenkaan ole riittävän painavia eroon? Ja jos tuollaisesta eroaa, niin voisi saman tien muuttaa erakoksi jonnekin.
Mutta voiko se sun puolisosi tuossa tilanteessa hyvin, tahtooko se elää tilanteessa että sulla ei ole kaikki hyvin osittain hänen takiaan?
Ja että eikö tuo ongelma näy mitenkään siinä arjessa? Sua ei harmita siten että se aiheuttaa jotain skismaa teidän välillenne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos parisuhteessa on ongelma, jota ei voi ratkaista.
Sitten erotaan. Ei ole terve parisuhde, jos ongelmia ei pystytä ratkomaan yhdessä.
Ei kaikkia ongelmia voi ratkoa. Ne täytyy vain kestää. Se on ihan normaalia elämää.
Nimeä ongelma, jota ei mielestäsi voi ratkoa. Katsotaan yhdessä, voiko vai ei.
Mikä tahansa asia joka ärsyttää joko molempia tai jompaa kumpaa mutta mikä ei muutu miksikään. Aloituksessakin niitä lueteltiin.
Ja kuten voit huomata ketjusta, aloituksessa mainittuihin ongelmiin löytyi kaikkiin ratkaisu. Yleisellä tasolla, jos jokin ärsyttää, aloitetaan sillä että pohditaan, miksi ärsytyksen tunne tulee. Onko syynä turhautuminen, kyllästyminen, väsymys, stressi vai mikä? Kun löydetään syy, ryhdytään toimenpiteisiin syyn poistamiseen tai vähintäänkin vähentämiseen. Ei ole välttämättä helppoa, mutta ratkaisu löytyy varmasti, jos on tarpeeksi tahtoa. Sillä ei ainakaan mikään ratkea, että jo valmiiksi päättää, että ratkaisua ei ole ja jääräpäisesti pysyy näkemyksessään.
Ap tässä.
Esim. Jos sinua ärsyttää puolison lapset. Lapset itsessään ovat hyvätapaisia ja kaikin puolin kivoja lapsia. Mutta sinua ärsyttää.
Ja puoliso on jo tullut puoliväliin vastaan. Vaikka istuttaa lapset omiin huoneisiin viikonlopun ajaksi, ettei heitä tarvi nähdä. Tai vie lapset ulos koko päiväksi. Tai ihan mitä tahansa. Mutta silti sinua ärsyttää, vaikka et näe heitä,
Ketä se hyödyttää, että sanot puolisollesi, että toivoisit, ettei näitä olisi olemassa? Mikä,se hyöty on, jos kerrot, miltä sinusta tuntuu?
Jos sä oikeasti haluaisit että sinua ärsyttävä asia ei nousisi esiin, niin silloin ne puolison lapset eläisi ihan normaalisti, ja sinun ongelmasi olisi sinun ongelmasi omassa päässäsi. Eikä näkyisi minään vaatimuksina tietenkään.
Eihän toi ole todellinen tilanne.... eihän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin. Kun puhuminen on sellaista että toinen on valmiiksi päättänyt lopputuloksen, se on yksinpuhelua. Kuten tyttö joka puhui hienosta kasvatuksesta, silti haukkui toista hänen läsnäollessaan.
Ap tässä. Kiitos keskustelusta, nyt keskustellaan siitä, mistä kysyinkin. Eniten kolahti tuo liika rehellisyys. Se voi tosiaan rikkoa enemmän kuin parantaa. Kuka haluaisi jatkuvasti kuulla, ettei puoliso pidä äidistäsi tai lapsistasi? Kuka haluaisi kuulla, että toinen epäilee koko ajan uskollisuuttasi?
Todellakin, noilla alun esimerkeillä yritin havainnollistaa tilanteita, joihin ei ole ratkaisua, jotta keskustelu ei menisi ratkaisukeskeisyyden puolelle. Eli Jos kompromissi on jo tehty niiden osalta, ja asiat vieläkin ärsyttävät, niin eikö sen jälkeen asiasta puhuminen ole vain sitä liikaa rehellisyyttä?
Nyt jos tekisin aloituksen uudelleen, niin vaihtaisin aloituksen esimerkit. Jättäisin ilmiselvästi lapset pois, ja nostaisin esimerkkeihin vaikka aamu/iltavirkkuuden, tai ekstroversio/introversion eli puolisoiden luonteenerot. Eli toisen toimintatapa ärsyttää, mutta niille ei vain mahda mitään.
Tätä lukiessa tulee mieleen Rankka Päivä elokuva jossa poliisi yrittää sietää vaimonsa oikuttelua työnsä ohessa
Puhuminen on tietenkin parempi kuin puhumattomuus. Nuokin aloituksen ongelmat on sellaisia, että jos jättää puhumatta niin ne aiheuttaa kyllä jatkuvaa eripuraa kun kyllähän se väistämättä näkyy käytöksessä kuitenkin. Jos asiat keskustelee läpi ja molemmat ymmärtää toistensa tuntemukset aiheesta niin ne ei ole niin isoja ongelmia.
Toki voi kai sitä asioita vatvoa liiankin kanssa, se vaan on paljon harvinaisempi ongelma kuin suomalaisille tyypillinen puhumattomuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuossa puhumattomuudessa ole sama ongelma kuin valehtelussa. Kohta ei enää muista mistä ei haluakaan puhua vaan alkaa puhua ohi suun ja siitäkös toinen sitten innostuu puhumaan vaan lisää ja liemessä ollaan.
Naisissa on paljon niitä, jota eivät puhu vaan höpöttävät omia aikojaan. Tosi rasittavia. Eivät vaan kestä hiljaisuutta vaan se pitää täyttää omalla äänellä.
Kun miekkoset eivät kestä hiljaisuutta, alkaa rykiminen, röyhtäily, piereskely jneee. Sama kuin teineillä.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Kiitos keskustelusta, nyt keskustellaan siitä, mistä kysyinkin. Eniten kolahti tuo liika rehellisyys. Se voi tosiaan rikkoa enemmän kuin parantaa. Kuka haluaisi jatkuvasti kuulla, ettei puoliso pidä äidistäsi tai lapsistasi? Kuka haluaisi kuulla, että toinen epäilee koko ajan uskollisuuttasi?
Todellakin, noilla alun esimerkeillä yritin havainnollistaa tilanteita, joihin ei ole ratkaisua, jotta keskustelu ei menisi ratkaisukeskeisyyden puolelle. Eli Jos kompromissi on jo tehty niiden osalta, ja asiat vieläkin ärsyttävät, niin eikö sen jälkeen asiasta puhuminen ole vain sitä liikaa rehellisyyttä?
Nyt jos tekisin aloituksen uudelleen, niin vaihtaisin aloituksen esimerkit. Jättäisin ilmiselvästi lapset pois, ja nostaisin esimerkkeihin vaikka aamu/iltavirkkuuden, tai ekstroversio/introversion eli puolisoiden luonteenerot. Eli toisen toimintatapa ärsyttää, mutta niille ei vain mahda mitään.
Mä uskon ymmärtäneeni aloituksesi pointin ja tosiaan esimerkkisi alussa eivät olleet ehkä parhaimmasta päästä. Noista esimerkeistäsi moni tarrautui just erityisesti lapsiin ja se nostattaa helposti tunteita pintaan. Ja jos toisen lapset ärsyttää, sitten heidän mukaansa pitäisi joko asua erillään tai erota kokonaan. Parisuhteissa ja elämässä yleensäkin on asioita, jotka ärsyttää. Ärsyttäviä asioita, joita ei kuitenkaan voi muuttaa. Jos esimerkiksi työpaikoilla on ainoa joku työkaveri, joka tavalla tai toisella ärsyttää, onko silloin ratkaisu jatkuvasti vaihtaa työpaikkaa tai vaihtoehtoisesti jättäytyä työttömäksi? No ei ole, ärsyttävää työkaveria pitää vain jotenkin sietää. Eikä ärsyttävä työkaveri muutu vähemmän ärsyttäväksi, vaikka käyttäisi koko työaikansa hänen ärsyttävyydestään puhumiseen. Parisuhteessa voi muuten olla paljonkin hyvää, vaikka toinen olisikin introvertti/ekstrovertti/aamuvirkku/iltavirkku ja se ärsyttäisi.
Monikin lähtee. Minä olin vilpittömästi onnellinen, kun puolison lapsi pääsi opiskelemaan 600 km päähän. Mitään hyötyä asiasta puhumisesta ei ole, en minäkään tykkäisi kuulla miten kissani ärsyttävät. Nyt 12 v takana, on yhteiset kissat eikä lasta tarvitse juuri tavata, kun haluaa viettää joulut ja vastaavat oman tyttiksen kanssa.
Jos täydellistä puolisoa etsii, pitää olla itsekin täydellinen. Ihan kaikesta ei ome tarvetta puhua, se vaan loukkaa.