Ne päivät kun lapsi itkee ja kiukkuaa kaikesta. Onko teille selvinnyt syy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Olen eri, mutta miten olisi itsehillinnän opettaminen? Ei jokainen voi alkaa raivota ja kiukutella heti kun tulee paha mieli jostain.

Tämä on hyvin mielenkiintoista. Miten opetat raivoissaan olevalle lapselle ettei hän olisi raivoissaan?

Ja toimisiko sama aikuisten kanssa? Jos pomoni on raivoissaan, kuinka opetan hänet siitä pois?

Pomoosi sinulla tuskin on kasvatusvastuuta. Lapseesi on. Voisit aloittaa käytöstapojen ja toisten huomioimisen opettamisella.

Siinä on vain semmoinen pikku ongelma, että kädelliset oppivat mallista, eivät käskemällä tai sanktioilla. Eli käytöstapojen ja toisten huomioimisen täytyy alkaa siitä, kuinka käyttäytyy itse lasta kohtaan. Se on pitkä tie, mutta lopulta ainoa toimiva tapa kasvattaa.

Ei se vastaa mitään tosielämän havaintoa, että ihmiset ja eläimet oppisivat vain mallista eikä muusta. Jos asia olisi noin, niin koko yhteiskunnan tulisi olla aivan toisenlainen kuin mitä se todellisuudessa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Mitä jos keskityttäisiin vaikka faktoihin? Lapsikin tunnistaa ympäristöstään faktoja ja lapsella on myös vankka käsitys siitä, että mitkä faktat edistävät hänen omaa etuaan.

Tällä palstalla on surullisen yleinen käsitys, että jo pienten lasten maailmaa hallitsisi rationaalinen ajattelu, oman edun tavoittelu ja pyrkimys vallan hankkimiseen. Ja että kasvattavan aikuisen tehtävä olisi lähteä ikään kuin tasavertaisena yksilönä tähän valtataisteluun lapsen kanssa ja ottaa hänestä murskavoitto.

Tällainen ihmiskuva on lopulta... varsin tunteellinen. En nyt sanoita, millaisia tunteita näen sen taustalla, ettei kenellekään tule paha mieli.

Tuo on se normaali ihmiskuva joka kaikilla muilla paitsi tunnetaitoväellä on. Normaali ihminen näkee miten lapsi hahmottaa maailmaa ja sen lainalaisuuksia yhä enemmän, ja oppii toimimaan siten, että  hänen kannaltaan hyvät asiat maksimoituvat ja huonot asiat minimoituvat. Lapsi myös ns. testaa vanhempaansa tai vaikkapa lastenhoitajaa, jotta hän näkisi missä hänen päätösvaltansa rajat kulkevat. Tämä lähes aina johtaa pieneen tai isoon valtataisteluun, koska lapsen vallan ei voi antaa kasvaa miten isoksi tahansa. Nopeasti lapsi myös oppii eri lailla manipuloimaan toisia ihmisiä, jotta voisi saavuttaa parasta mahdollista menestystä valtataistelussa. Pieni lapsi ei valtataistelussa karta keinoja, vaan hänen käytössään on koko keinopaletti hienovaraisesta vihjailusta itkupotkuraivareihin ja hakkaamiseen asti. Jos aikuinen alistuu lapsen itkupotkuraivarin edessä, niin itkupotkuraivareista tulee yhä yleisempiä, kun lapsi huomaa miten hyvä ase itkupotkuraivari on valtataistelussa.

Näin on käynyt mun kaverin lapsen kanssa. On kohta kuusi ja saa edelleen aivan järkyttäviä raivareita, kiusaa ja hakkaa äitiään. Äitinsä ei tee mitään tai jos yrittää, luovuttaa nopeasti koska ei jaksa taistella.. Eli vaikka kuinka haluaisi ajatella, ettei lapsi koskaan yritä ottaa valtaa tai manipuloida, niin ei asian kieltäminen sitä kuitenkaan poista. Ja lapsihan siinä sitten lopulta kärsii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Mitä jos keskityttäisiin vaikka faktoihin? Lapsikin tunnistaa ympäristöstään faktoja ja lapsella on myös vankka käsitys siitä, että mitkä faktat edistävät hänen omaa etuaan.

Tällä palstalla on surullisen yleinen käsitys, että jo pienten lasten maailmaa hallitsisi rationaalinen ajattelu, oman edun tavoittelu ja pyrkimys vallan hankkimiseen. Ja että kasvattavan aikuisen tehtävä olisi lähteä ikään kuin tasavertaisena yksilönä tähän valtataisteluun lapsen kanssa ja ottaa hänestä murskavoitto.

Tällainen ihmiskuva on lopulta... varsin tunteellinen. En nyt sanoita, millaisia tunteita näen sen taustalla, ettei kenellekään tule paha mieli.

Tuo on se normaali ihmiskuva joka kaikilla muilla paitsi tunnetaitoväellä on. Normaali ihminen näkee miten lapsi hahmottaa maailmaa ja sen lainalaisuuksia yhä enemmän, ja oppii toimimaan siten, että  hänen kannaltaan hyvät asiat maksimoituvat ja huonot asiat minimoituvat. Lapsi myös ns. testaa vanhempaansa tai vaikkapa lastenhoitajaa, jotta hän näkisi missä hänen päätösvaltansa rajat kulkevat. Tämä lähes aina johtaa pieneen tai isoon valtataisteluun, koska lapsen vallan ei voi antaa kasvaa miten isoksi tahansa. Nopeasti lapsi myös oppii eri lailla manipuloimaan toisia ihmisiä, jotta voisi saavuttaa parasta mahdollista menestystä valtataistelussa. Pieni lapsi ei valtataistelussa karta keinoja, vaan hänen käytössään on koko keinopaletti hienovaraisesta vihjailusta itkupotkuraivareihin ja hakkaamiseen asti. Jos aikuinen alistuu lapsen itkupotkuraivarin edessä, niin itkupotkuraivareista tulee yhä yleisempiä, kun lapsi huomaa miten hyvä ase itkupotkuraivari on valtataistelussa.

Normaali ihminen ei näe omaa jälkeläistään manipuloivana vihollisena, jonka kanssa hänen täytyy käydä valtataistelua. Normaali ihminen ei näe koiraansakaan sellaisena, saati lastaan.

Tuo sinun maailmankuvasi on hyvin epävarman ihmisen maailmankuva.

Lapsissa on kaikenlaisia piirteitä. Sinä ehkä näet lapsessa vain sanoitetut tunteet, mutta muut ihmiset näkevät lapsessa kaikenlaista samanaikaisesti ja rinnakkain. Tosielämän lapsi kokee sekä kiintymystä ja rakkautta vanhempaansa että myös esimerkiksi käy valtataistelua vanhempansa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Ennen olivat pihaleikeissä väkivaltaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Ennen olivat pihaleikeissä väkivaltaisia.

Ovat vieläkin. Leikki-ikäiset lyövät lapiolla ja kaatavat hiekkaa niskaan. Ala-asteikäiset taas lyövät turpaan ja potkivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Ennen olivat pihaleikeissä väkivaltaisia.

Ei minulla ainakaan sellaista kokemusta ole. Ihan rauhassa leikittiin ja välillä innostuttiin kovastikin, muttemme toisiamme todellakaan lyöneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Ennen olivat pihaleikeissä väkivaltaisia.

Ei minulla ainakaan sellaista kokemusta ole. Ihan rauhassa leikittiin ja välillä innostuttiin kovastikin, muttemme toisiamme todellakaan lyöneet.

Minun kokemukseni taas on, ettei kukaan saanut maailmassa remmiä siihen aikaan kun se vielä oli laillista. En ainakaan minä saanut.

Eli sikäli remmiaikoja on turha haikailla.

Jos lapsi on yhtään isompi ja tietää ettei kyseessä ole kipu tai muu vastaava, ajattelen että ne on lapsen kiukkupäiviä. Itselläkin on päiviä jollain v*tuttaa ja ärsyttää. En toki aikuisena huuda ja kiukuttele mutta ehkä olen kireä, syön enemmän jne. Lapsella tunteiden säätely ei ole kehittynyttä joten lapsi sitten mahdollisesti kiukkuaa ja siihen on lapsellekin oikeus. Yritän olla kummemmin puuttumatta ellei lapsi halua tukea/jutella tai ole kivuissaan.

Neljän lapsen kokemuksella syyt:

1. Tulossa kipeäksi

2. Nälkä ja väsymys

3. Tapahtunut jotain

4. Haluaa läheisyyttä ja huomiota

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Mitä jos keskityttäisiin vaikka faktoihin? Lapsikin tunnistaa ympäristöstään faktoja ja lapsella on myös vankka käsitys siitä, että mitkä faktat edistävät hänen omaa etuaan.

Tällä palstalla on surullisen yleinen käsitys, että jo pienten lasten maailmaa hallitsisi rationaalinen ajattelu, oman edun tavoittelu ja pyrkimys vallan hankkimiseen. Ja että kasvattavan aikuisen tehtävä olisi lähteä ikään kuin tasavertaisena yksilönä tähän valtataisteluun lapsen kanssa ja ottaa hänestä murskavoitto.

Tällainen ihmiskuva on lopulta... varsin tunteellinen. En nyt sanoita, millaisia tunteita näen sen taustalla, ettei kenellekään tule paha mieli.

Tuo on se normaali ihmiskuva joka kaikilla muilla paitsi tunnetaitoväellä on. Normaali ihminen näkee miten lapsi hahmottaa maailmaa ja sen lainalaisuuksia yhä enemmän, ja oppii toimimaan siten, että  hänen kannaltaan hyvät asiat maksimoituvat ja huonot asiat minimoituvat. Lapsi myös ns. testaa vanhempaansa tai vaikkapa lastenhoitajaa, jotta hän näkisi missä hänen päätösvaltansa rajat kulkevat. Tämä lähes aina johtaa pieneen tai isoon valtataisteluun, koska lapsen vallan ei voi antaa kasvaa miten isoksi tahansa. Nopeasti lapsi myös oppii eri lailla manipuloimaan toisia ihmisiä, jotta voisi saavuttaa parasta mahdollista menestystä valtataistelussa. Pieni lapsi ei valtataistelussa karta keinoja, vaan hänen käytössään on koko keinopaletti hienovaraisesta vihjailusta itkupotkuraivareihin ja hakkaamiseen asti. Jos aikuinen alistuu lapsen itkupotkuraivarin edessä, niin itkupotkuraivareista tulee yhä yleisempiä, kun lapsi huomaa miten hyvä ase itkupotkuraivari on valtataistelussa.

Normaali ihminen ei näe omaa jälkeläistään manipuloivana vihollisena, jonka kanssa hänen täytyy käydä valtataistelua. Normaali ihminen ei näe koiraansakaan sellaisena, saati lastaan.

Tuo sinun maailmankuvasi on hyvin epävarman ihmisen maailmankuva.

Lapsissa on kaikenlaisia piirteitä. Sinä ehkä näet lapsessa vain sanoitetut tunteet, mutta muut ihmiset näkevät lapsessa kaikenlaista samanaikaisesti ja rinnakkain. Tosielämän lapsi kokee sekä kiintymystä ja rakkautta vanhempaansa että myös esimerkiksi käy valtataistelua vanhempansa kanssa.

Sinä näet lapsessasi itsesi, aivan kuten muutkin. Sinä koet ettet sinulla ole riittävästi valtaa, ja siksi jos näet lapsesi raivoavan, ajattelet että kyseessä täytyy olla valtataistelu.

Mun introverttilapsi on välillä sosiaalisesti kuormittunut ja silloin kiukuttaa kaikki ylimääräinen.

Vierailija kirjoitti:

Neljän lapsen kokemuksella syyt:

1. Tulossa kipeäksi

2. Nälkä ja väsymys

3. Tapahtunut jotain

4. Haluaa läheisyyttä ja huomiota

5. Kihomadot

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Ennen olivat pihaleikeissä väkivaltaisia.

Ei minulla ainakaan sellaista kokemusta ole. Ihan rauhassa leikittiin ja välillä innostuttiin kovastikin, muttemme toisiamme todellakaan lyöneet.

Minun kokemukseni taas on, ettei kukaan saanut maailmassa remmiä siihen aikaan kun se vielä oli laillista. En ainakaan minä saanut.

Eli sikäli remmiaikoja on turha haikailla.

Rangaistukset hoidetaan yleensä kotona neljän seinän sisällä perhepiirissä. Eivät ne ole mitään julkisia tapahtumia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Ennen olivat pihaleikeissä väkivaltaisia.

Ei minulla ainakaan sellaista kokemusta ole. Ihan rauhassa leikittiin ja välillä innostuttiin kovastikin, muttemme toisiamme todellakaan lyöneet.

Minun kokemukseni taas on, ettei kukaan saanut maailmassa remmiä siihen aikaan kun se vielä oli laillista. En ainakaan minä saanut.

Eli sikäli remmiaikoja on turha haikailla.

Rangaistukset hoidetaan yleensä kotona neljän seinän sisällä perhepiirissä. Eivät ne ole mitään julkisia tapahtumia.

Ei se lasten keskinäinenkään väkivalta mikään julkinen tapahtuma ollut. Minun niin sanottu leikkikaverini vei minut oven taakse piiloon ja pahoinpiteli, kun kyläilivät vanhempineen meillä.

En osannut puolustautua, koska fyysinen väkivalta oli minulle vierasta. Tämä toinen lapsi oli remmillä kiltiksi kasvatettu ja aikuisten edessä erittäin hyvin käyttäytyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Ennen olivat pihaleikeissä väkivaltaisia.

Ei minulla ainakaan sellaista kokemusta ole. Ihan rauhassa leikittiin ja välillä innostuttiin kovastikin, muttemme toisiamme todellakaan lyöneet.

Minun kokemukseni taas on, ettei kukaan saanut maailmassa remmiä siihen aikaan kun se vielä oli laillista. En ainakaan minä saanut.

Eli sikäli remmiaikoja on turha haikailla.

Rangaistukset hoidetaan yleensä kotona neljän seinän sisällä perhepiirissä. Eivät ne ole mitään julkisia tapahtumia.

Ei se lasten keskinäinenkään väkivalta mikään julkinen tapahtuma ollut. Minun niin sanottu leikkikaverini vei minut oven taakse piiloon ja pahoinpiteli, kun kyläilivät vanhempineen meillä.

En osannut puolustautua, koska fyysinen väkivalta oli minulle vierasta. Tämä toinen lapsi oli remmillä kiltiksi kasvatettu ja aikuisten edessä erittäin hyvin käyttäytyvä.

Sellaista lasta ei ole olemassa jolle fyysinen väkivalta olisi vierasta. Toki jotkut tappelevat paremmin kuin toiset tai ovat vahvempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Siihen aikaan, kun remmi oli yleisesti käytössä, oli lasten välinen väkivalta järkyttävän yleistä. Jopa 3-4-vuotiaat lapset saattoivat ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tähän oli myös paljon mahdollisuuksia, koska lapsia vahdittiin vähemmän kuin nykyään.

Katsos kun kädelliset ovat hyviä oppimaan.

Nykyäänhän päiväkodeissa lapset ovat tosi aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Ennen olivat pihaleikeissä väkivaltaisia.

Ei minulla ainakaan sellaista kokemusta ole. Ihan rauhassa leikittiin ja välillä innostuttiin kovastikin, muttemme toisiamme todellakaan lyöneet.

Minun kokemukseni taas on, ettei kukaan saanut maailmassa remmiä siihen aikaan kun se vielä oli laillista. En ainakaan minä saanut.

Eli sikäli remmiaikoja on turha haikailla.

Rangaistukset hoidetaan yleensä kotona neljän seinän sisällä perhepiirissä. Eivät ne ole mitään julkisia tapahtumia.

Ei se lasten keskinäinenkään väkivalta mikään julkinen tapahtuma ollut. Minun niin sanottu leikkikaverini vei minut oven taakse piiloon ja pahoinpiteli, kun kyläilivät vanhempineen meillä.

En osannut puolustautua, koska fyysinen väkivalta oli minulle vierasta. Tämä toinen lapsi oli remmillä kiltiksi kasvatettu ja aikuisten edessä erittäin hyvin käyttäytyvä.

Sellaista lasta ei ole olemassa jolle fyysinen väkivalta olisi vierasta. Toki jotkut tappelevat paremmin kuin toiset tai ovat vahvempia.

Tätä nämä heikompiensa kimppuun käyvät sadistit tykkäävät uskotella itselleen - että kaikki olisivat samanlaisia kuin he.