Ne päivät kun lapsi itkee ja kiukkuaa kaikesta. Onko teille selvinnyt syy?

Itse välttelisin sitä että tarjoaa aina lapselle ruokaa jos lapsi kiukkuaa/paha mieli.

Mieheni on kasvatettu näin ja aina jos stressaa/tympäisee ym niin mies kaivaa leipää, herkkuja ym syötäväksi ruokaaikojen ulkopuolella. Eihän se muuten olisi niin ongelma mutta kun paino jo ylipainon puolella. Eli jos opetetaan että tuntesiin syödään aina niin isomman menetyksen ym jälkeen saattaa iskeä kova tunnesyöminen ja lihominen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Av-mamma sanoittamassa tunteita lapselleen ja itselleen. Voi jee.

Mikä ihmeen av-mamma? Ihmisiähän tässä ollaan, erilaisia, vaikka samalla palstalla ollaankin. Ja ammattipsykologiko pitäisi jokaisen lapsen kiukun takia kutsua paikalle ammattimaisemmin sanoittamaan ja ratkomaan tilannetta? Miksi väheksyt tavisvanhemman kykyä toimia tilanteessa, miksi tuo sanoittaminen niin sinua tökkii?

Sanoittaminen tarkoittaa laulun sanoitusta. Ei jotain ammattipsykologin lässytystä sen enempää kuin tavallisen mammankaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Olen eri, mutta miten olisi itsehillinnän opettaminen? Ei jokainen voi alkaa raivota ja kiukutella heti kun tulee paha mieli jostain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Öh, en minä ainakaan tunnistanut tunteita tai niiden syitä lapsena. Kun kiukutti tuntui että se tulee jatkumaan ikuisesti, aikuisenakin nuo tunteet tuntuu usein siltä että ne on nyt pysyviä, parempi päättää kaikki. Lapsuudenkodissa negatiiviset tunteet oli kiellettyjä, joka johti siihen että räjähdin sitten kunnolla kun räjähdin. Työskentelen vielä näin aikuisenakin sen eteen että pystyisin puhumaan kun suututtaa tai surettaa, tai edes tunnistaisin mikä nuo tunteet aiheutti. Olen päässyt siihen pisteeseen että en enää vahingoita itseäni että nuo menisivät ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Mitä jos keskityttäisiin vaikka faktoihin? Lapsikin tunnistaa ympäristöstään faktoja ja lapsella on myös vankka käsitys siitä, että mitkä faktat edistävät hänen omaa etuaan.

Vierailija kirjoitti:

Siedättekö te vain lampaana lapsenne kiukuttelua ja raivokohtauksia?

En lampaana, ennemminkin pyrkisin olemaan ihminen.

Ehkä on jälleen yksi merkki tunteiden hallinnan ongelmista, jos oman lapsen vastaavat ongelmat tuntuvat sietämättömiltä tai joltakin minkä sietäminen olisi paha asia tai merkki avuttomuudesta.

Moni hieman suoraviivaisempi ihminen ajattelee, että raivoava lapsi olisi automaattisesti kova luonne, joka kestää kovia otteita. Näinhän ei välttämättä tai ehkä edes useimmiten ole. Itse muistan lapsuudestani, kuinka kestämättömältä ja pelottavalta se raivokohtaus tuntui, ja yritän pitää se tunteen mielessäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Olen eri, mutta miten olisi itsehillinnän opettaminen? Ei jokainen voi alkaa raivota ja kiukutella heti kun tulee paha mieli jostain.

Tämä on hyvin mielenkiintoista. Miten opetat raivoissaan olevalle lapselle ettei hän olisi raivoissaan?

Ja toimisiko sama aikuisten kanssa? Jos pomoni on raivoissaan, kuinka opetan hänet siitä pois?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siedättekö te vain lampaana lapsenne kiukuttelua ja raivokohtauksia?

En lampaana, ennemminkin pyrkisin olemaan ihminen.

Ehkä on jälleen yksi merkki tunteiden hallinnan ongelmista, jos oman lapsen vastaavat ongelmat tuntuvat sietämättömiltä tai joltakin minkä sietäminen olisi paha asia tai merkki avuttomuudesta.

Moni hieman suoraviivaisempi ihminen ajattelee, että raivoava lapsi olisi automaattisesti kova luonne, joka kestää kovia otteita. Näinhän ei välttämättä tai ehkä edes useimmiten ole. Itse muistan lapsuudestani, kuinka kestämättömältä ja pelottavalta se raivokohtaus tuntui, ja yritän pitää se tunteen mielessäni.

Jos olisit sanoittanut kestämättömyyden ja pelottavuuden tunteet, niin sinusta olisi tullut kova luonne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Olen eri, mutta miten olisi itsehillinnän opettaminen? Ei jokainen voi alkaa raivota ja kiukutella heti kun tulee paha mieli jostain.

Tämä on hyvin mielenkiintoista. Miten opetat raivoissaan olevalle lapselle ettei hän olisi raivoissaan?

Ja toimisiko sama aikuisten kanssa? Jos pomoni on raivoissaan, kuinka opetan hänet siitä pois?

Pomoosi sinulla tuskin on kasvatusvastuuta. Lapseesi on. Voisit aloittaa käytöstapojen ja toisten huomioimisen opettamisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Olen eri, mutta miten olisi itsehillinnän opettaminen? Ei jokainen voi alkaa raivota ja kiukutella heti kun tulee paha mieli jostain.

Tämä on hyvin mielenkiintoista. Miten opetat raivoissaan olevalle lapselle ettei hän olisi raivoissaan?

Ja toimisiko sama aikuisten kanssa? Jos pomoni on raivoissaan, kuinka opetan hänet siitä pois?

Lapsen pystyy usein onnistuneesti rauhoittamaan esimerkiksi jäähypenkille viemisen avulla. Siellä joutuu olemaan paikallaan ja virikkeitä on niukasti, jolloin raivo yleensä laantuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Mitä jos keskityttäisiin vaikka faktoihin? Lapsikin tunnistaa ympäristöstään faktoja ja lapsella on myös vankka käsitys siitä, että mitkä faktat edistävät hänen omaa etuaan.

Tällä palstalla on surullisen yleinen käsitys, että jo pienten lasten maailmaa hallitsisi rationaalinen ajattelu, oman edun tavoittelu ja pyrkimys vallan hankkimiseen. Ja että kasvattavan aikuisen tehtävä olisi lähteä ikään kuin tasavertaisena yksilönä tähän valtataisteluun lapsen kanssa ja ottaa hänestä murskavoitto.

Tällainen ihmiskuva on lopulta... varsin tunteellinen. En nyt sanoita, millaisia tunteita näen sen taustalla, ettei kenellekään tule paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Olen eri, mutta miten olisi itsehillinnän opettaminen? Ei jokainen voi alkaa raivota ja kiukutella heti kun tulee paha mieli jostain.

Tämä on hyvin mielenkiintoista. Miten opetat raivoissaan olevalle lapselle ettei hän olisi raivoissaan?

Ja toimisiko sama aikuisten kanssa? Jos pomoni on raivoissaan, kuinka opetan hänet siitä pois?

Lapsen pystyy usein onnistuneesti rauhoittamaan esimerkiksi jäähypenkille viemisen avulla. Siellä joutuu olemaan paikallaan ja virikkeitä on niukasti, jolloin raivo yleensä laantuu.

Tämä jäähypenkki on oikein suuri vitsi. Kai se on joskus jonkun kanssa toiminut, tai sitten ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Lapsi on nukkunut huonosti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Olen eri, mutta miten olisi itsehillinnän opettaminen? Ei jokainen voi alkaa raivota ja kiukutella heti kun tulee paha mieli jostain.

Tämä on hyvin mielenkiintoista. Miten opetat raivoissaan olevalle lapselle ettei hän olisi raivoissaan?

Ja toimisiko sama aikuisten kanssa? Jos pomoni on raivoissaan, kuinka opetan hänet siitä pois?

Pomoosi sinulla tuskin on kasvatusvastuuta. Lapseesi on. Voisit aloittaa käytöstapojen ja toisten huomioimisen opettamisella.

Siinä on vain semmoinen pikku ongelma, että kädelliset oppivat mallista, eivät käskemällä tai sanktioilla. Eli käytöstapojen ja toisten huomioimisen täytyy alkaa siitä, kuinka käyttäytyy itse lasta kohtaan. Se on pitkä tie, mutta lopulta ainoa toimiva tapa kasvattaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Mitä jos keskityttäisiin vaikka faktoihin? Lapsikin tunnistaa ympäristöstään faktoja ja lapsella on myös vankka käsitys siitä, että mitkä faktat edistävät hänen omaa etuaan.

Tällä palstalla on surullisen yleinen käsitys, että jo pienten lasten maailmaa hallitsisi rationaalinen ajattelu, oman edun tavoittelu ja pyrkimys vallan hankkimiseen. Ja että kasvattavan aikuisen tehtävä olisi lähteä ikään kuin tasavertaisena yksilönä tähän valtataisteluun lapsen kanssa ja ottaa hänestä murskavoitto.

Tällainen ihmiskuva on lopulta... varsin tunteellinen. En nyt sanoita, millaisia tunteita näen sen taustalla, ettei kenellekään tule paha mieli.

Tuo on se normaali ihmiskuva joka kaikilla muilla paitsi tunnetaitoväellä on. Normaali ihminen näkee miten lapsi hahmottaa maailmaa ja sen lainalaisuuksia yhä enemmän, ja oppii toimimaan siten, että  hänen kannaltaan hyvät asiat maksimoituvat ja huonot asiat minimoituvat. Lapsi myös ns. testaa vanhempaansa tai vaikkapa lastenhoitajaa, jotta hän näkisi missä hänen päätösvaltansa rajat kulkevat. Tämä lähes aina johtaa pieneen tai isoon valtataisteluun, koska lapsen vallan ei voi antaa kasvaa miten isoksi tahansa. Nopeasti lapsi myös oppii eri lailla manipuloimaan toisia ihmisiä, jotta voisi saavuttaa parasta mahdollista menestystä valtataistelussa. Pieni lapsi ei valtataistelussa karta keinoja, vaan hänen käytössään on koko keinopaletti hienovaraisesta vihjailusta itkupotkuraivareihin ja hakkaamiseen asti. Jos aikuinen alistuu lapsen itkupotkuraivarin edessä, niin itkupotkuraivareista tulee yhä yleisempiä, kun lapsi huomaa miten hyvä ase itkupotkuraivari on valtataistelussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Selvästikään et itse hallitse tunnetaitoja saati ymmärrä lapsen kehitysvaiheita. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei todellakaan tiedosta, että kiukku on ohimenevä tunne. Miten lapsi voisi sellaisen asian tiedostaa, jos moni aikuinenkin jää vellomaan kiinni vihaan? "Huono päivä". Höpöhöpö, tunnetaitojen puutteellisuutta se on.

Kommenttisi ja suhtautumisesi tosin kertovat hyvin, miten surkeassa jamassa suomalaiset aikuiset ovat tunteidensa kanssa. Viha kätketään sisään, pidetään mykkäkoulua ja loukkaannutaan, kun toinen ei ole ajatustenlukija. Sitten töksäytellään asioita, "koska minulla on siihen oikeus". Ja niin.

Tunnetaidot tulivat joskus 2017-2018 tienoilla. Sitä ennen niitä ei ollut yleisessä tietoisuudessa. Muistan oikein hyvin, että jokainen lapsi sitä ennen ymmärsi, että kiukkuisuus on tunne ja että ihmisten tunteet vaihtelevat. Nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä.

Tunnetaitojen ongelma on mm. se, että kuvitellaan ihmisen koko toiminnan pyörivän sen sanoitetun (eli oletetun) tunnetilan ympärillä ja nostetaan se jalustalle eikä hyväksytä muiden vaikuttimien tai motivaatiotekijöiden olemassaoloa. Tällainen yksisilmäisyys ei ole järkevää vaikka se onkin tunnetaitojen kaltaisille ideologioille tyypillistä. Omaksutaan se tietty ideologia (kuten tunnetaidot) ja sitten kuvitellaan sen ratkaisevan ja selittävän kaiken.

Osaatko sanoa jotain esimerkkitilannetta tästä ?

Lapsi karkaa kaupassa. Sitten tunnetaitomamma keksii mielessään, että lapsen karkaaminen johtuu siitä, että lapsi tuntee kyllästyminen-nimistä tunneta. Tällöin mamma menee sanomaan lapselle, että "mamma näkee että sinua kyllästyttää, mutta ei silti saa karata". Tosielämässä lapsen karkaaminen kuitenkin saattoi johtua myös ihan mistä tahansa muusta syystä. Eikä se auta lapsen karkailunhalua yhtään, vaikka hänelle olisi sanoitettu, että hän on kyllästynyt. Jolloin lapsi luultavasti joka tapauksessa karkaa kohta uudelleen. Sitten taas mamma toistaa sanoituksen, ja sama tapahtumaketju käydään läpi uudestaan.

Ymmärrän että tämän voi käsittää moni tuolla tavalla.

Itse ajattelin lähinnä vähän vakavampia tilanteita, joissa lapsi on hukassa omien tunnemyrskyjensä kanssa ja sen sijaan että saa remmistä, vanhempi auttaisi ja selvittäisi lapsen ajatuksia ja muutenkin rauhoittaisi tilanteen.

Ja tuossa tilanteessa näkisin vaihtoehtona että lasta otetaan kädestä kiinni tai syliin ja tästä tietenkin aiheutuu joku itku tai kiukku, jolloin voi selittää lapselle että karkailulla on seurauksensa. En näe että tämä olisi tilanne jossa pitäisi tunteita eritellä sen ihmeellisemmin.

Tunteita ehkä muutenkin kannattaa ihan opiskella leikki muodossa silloin kun ei ole kiukkuinen.

Se remmi oli yleensä sitä varten, että jos ei noudattanut selviä sääntöjä toistuvistakaan keskusteluista huolimatta, niin sitten oli käytössä tuntuva rangaistus jolla lapsi saatiin tottelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veikkaisin myös arjen kuormittavuutta. Jos lapsesi on päiväkodissa, arki on todella hektistä ja meluista.

Älkää unohtako sanoittaa lapsen tunteita. Vaikka se tuntuisi uuvuttavalta jo valmiiksi väsyneissä mielissä (lapsen ja itsesi), se palkitaan myöhemmin. Kertokaa, että kiukku on vain voimakas tunne, joka menee ohi.

Itse olen opetellut vasta aikuisena tunnetaitoja ja sillä tiellä olen edelleen. Auttanut omaan itsesäätelyyn kummasti.

Ikään kuin lapsi ei tietäisi olevansa kiukkuinen tai että kiukkuisuus on tilapäistä. Ihmisten käytöstä säätelee tosielämä eikä mikään sanoitus. Ihan turhaa on sekoittaa itseään noilla tunnetaitojutuilla.

Sitä voisi ajatella, että lapsi osaisi nimetä kaikki tunteensa. Nimeämisen pointtia yleensä on se, että silloin niitä pystyy käsittelemään ja tunnistamaan paremmin eivätkä tunteet ole vain jotain olotiloja, joista ei oikein ota selvää, mutta kuitenkin ne vahvasti ottavat vallan.

Tunteet nimettöminä saattavat myös aiheuttaa sekaannusta tekojen ja oman identiteetin kesken.

Tunteet yleensä juontuvat ajatuksista ja mikäli ei osaa jäsennellä näitä tarpeeksi hyvin, ei pysty myöskään hallitsemaan esimerkiksi kiukkujaan.

Tämä on se teoria minkä pohjalta tunnetaitoihin uskovat hahmottavat maailmaa. Ajatuksena on siis, että ihmisen toiminnan motivaation voi yksinkertaistaa sanoitetuiksi tunteiksi, jotka sitten sen jälkeen käsitellään ja otetaan hallintaan. Tosielämä on kuitenkin paljon paljon monimutkaisempi, eikä yksisilmäinen keskittyminen tunteisiin tai varsinkaan sanoitettuihin tunteisiin luo toimivaa kokonaiskuvaa käytöksen syistä.

Mitä siis pitäisi tehdä tunteiden sanoittamisen sijaan tai tunteisiin keskittymisen sijaan ?

Mitä jos keskityttäisiin vaikka faktoihin? Lapsikin tunnistaa ympäristöstään faktoja ja lapsella on myös vankka käsitys siitä, että mitkä faktat edistävät hänen omaa etuaan.

Tällä palstalla on surullisen yleinen käsitys, että jo pienten lasten maailmaa hallitsisi rationaalinen ajattelu, oman edun tavoittelu ja pyrkimys vallan hankkimiseen. Ja että kasvattavan aikuisen tehtävä olisi lähteä ikään kuin tasavertaisena yksilönä tähän valtataisteluun lapsen kanssa ja ottaa hänestä murskavoitto.

Tällainen ihmiskuva on lopulta... varsin tunteellinen. En nyt sanoita, millaisia tunteita näen sen taustalla, ettei kenellekään tule paha mieli.

Tuo on se normaali ihmiskuva joka kaikilla muilla paitsi tunnetaitoväellä on. Normaali ihminen näkee miten lapsi hahmottaa maailmaa ja sen lainalaisuuksia yhä enemmän, ja oppii toimimaan siten, että  hänen kannaltaan hyvät asiat maksimoituvat ja huonot asiat minimoituvat. Lapsi myös ns. testaa vanhempaansa tai vaikkapa lastenhoitajaa, jotta hän näkisi missä hänen päätösvaltansa rajat kulkevat. Tämä lähes aina johtaa pieneen tai isoon valtataisteluun, koska lapsen vallan ei voi antaa kasvaa miten isoksi tahansa. Nopeasti lapsi myös oppii eri lailla manipuloimaan toisia ihmisiä, jotta voisi saavuttaa parasta mahdollista menestystä valtataistelussa. Pieni lapsi ei valtataistelussa karta keinoja, vaan hänen käytössään on koko keinopaletti hienovaraisesta vihjailusta itkupotkuraivareihin ja hakkaamiseen asti. Jos aikuinen alistuu lapsen itkupotkuraivarin edessä, niin itkupotkuraivareista tulee yhä yleisempiä, kun lapsi huomaa miten hyvä ase itkupotkuraivari on valtataistelussa.

Normaali ihminen ei näe omaa jälkeläistään manipuloivana vihollisena, jonka kanssa hänen täytyy käydä valtataistelua. Normaali ihminen ei näe koiraansakaan sellaisena, saati lastaan.

Tuo sinun maailmankuvasi on hyvin epävarman ihmisen maailmankuva.