Mies masentuu ja nainen ottaa avioeron

Vierailija kirjoitti:

Ei asia ole niin yksioikoinen. Masentunut myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin ja helposti terve puolisokin masentuu jossakin kohtaa yrittäessään auttaa. Masennuksesta voi myös parantua, mutta se vaatii useimmiten avun hakemista ulkopuolelta. Ja minusta jokainen on sen velkaa toiselle osapuolelle, että sen avun hakee. Jos ei edes yritä, ei voi olettaa toisen katsovan sitä menoa hamaan tappiin asti.

Itsekin masennuin ja traumaoireilin paljon jouduttuani vakavan rikoksen uhriksi. Puoliso tuki ja jäi rinnalle, mutta samalla olin ulkopuolisen avun piirissä. Ilman lääkitystä, terapiaa ja elintapojen kunnossa pitämistä en usko, että parisuhde olisi kestänyt. Ei ollut minun vikani, että sairastuin, mutta ei se ole puolisonikaan vika.

'Myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin' - otan osaa keskusteluun näin naisena, jolla on sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennnus-diagnoosi. Oon ollut 3 vuotta (joo, tiedän, "lyhyt aika" monien mielestä) naimisissa elämäni miehen kanssa, eikä hän ole koskaan muuta kuin ymmärtänyt sitä traumataustaa, joka mulle tän oirelun aiheuttaa. Koskaan ei ole tullut kuittia "sä oot saamaton/laiska/myrkytät kaikkien huoneessa olijoiden ilmapiirin" tms. Kenenkään aiemmasta elämästä tuleva traumaoireilu ei ole suhteen osapuolen kummankaan vika, ei siitä pidä syyllistää kumppania, oli mies tai nainen. Voidaanko jo unohtaa nämä sukupuoliroolit. Jos ei voida, seison enemmistön ulkopuolella ylpeänä siitä, että meidän avioliitto kestää mun traumataakan ja kestäisi myös miehen (hypoteettisen) traumaoireilun. En pystyisi elämään itseni kanssa, jos hylkäisin aviopuolisoni, joka yksinkertaisesti traumaoireilee. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Ja ei, en ole uskovainen. 

Jos olisi toisinpäin eli mies jättäisi masentuneen vaimon, niin olisi sovinistisika joka ei ymmärrä sairautta, mutta joistain kommenteista päätellen jos vaimo jättää masentuneen miehen se on ok.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisi toisinpäin eli mies jättäisi masentuneen vaimon, niin olisi sovinistisika joka ei ymmärrä sairautta, mutta joistain kommenteista päätellen jos vaimo jättää masentuneen miehen se on ok.

Ei tämäkään olisi yhtään sen enemmän 'ok'. Mutta tämän ketjun kommenttien (mm.) perusteella ymmärrän hyvin miksi näin kommentoit ja tuot mielipiteesi esiin. 

-N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei asia ole niin yksioikoinen. Masentunut myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin ja helposti terve puolisokin masentuu jossakin kohtaa yrittäessään auttaa. Masennuksesta voi myös parantua, mutta se vaatii useimmiten avun hakemista ulkopuolelta. Ja minusta jokainen on sen velkaa toiselle osapuolelle, että sen avun hakee. Jos ei edes yritä, ei voi olettaa toisen katsovan sitä menoa hamaan tappiin asti.

Itsekin masennuin ja traumaoireilin paljon jouduttuani vakavan rikoksen uhriksi. Puoliso tuki ja jäi rinnalle, mutta samalla olin ulkopuolisen avun piirissä. Ilman lääkitystä, terapiaa ja elintapojen kunnossa pitämistä en usko, että parisuhde olisi kestänyt. Ei ollut minun vikani, että sairastuin, mutta ei se ole puolisonikaan vika.

'Myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin' - otan osaa keskusteluun näin naisena, jolla on sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennnus-diagnoosi. Oon ollut 3 vuotta (joo, tiedän, "lyhyt aika" monien mielestä) naimisissa elämäni miehen kanssa, eikä hän ole koskaan muuta kuin ymmärtänyt sitä traumataustaa, joka mulle tän oirelun aiheuttaa. Koskaan ei ole tullut kuittia "sä oot saamaton/laiska/myrkytät kaikkien huoneessa olijoiden ilmapiirin" tms. Kenenkään aiemmasta elämästä tuleva traumaoireilu ei ole suhteen osapuolen kummankaan vika, ei siitä pidä syyllistää kumppania, oli mies tai nainen. Voidaanko jo unohtaa nämä sukupuoliroolit. Jos ei voida, seison enemmistön ulkopuolella ylpeänä siitä, että meidän avioliitto kestää mun traumataakan ja kestäisi myös miehen (hypoteettisen) traumaoireilun. En pystyisi elämään itseni kanssa, jos hylkäisin aviopuolisoni, joka yksinkertaisesti traumaoireilee. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Ja ei, en ole uskovainen. 

Noh, tuota, ymmärsitkö nyt tahallaan väärin? Tuossahan juuri sanoin, että esimerkiksi oma traumaoireilu ei ole minun vikani mutta ei se kyllä ole puolisonikaan vika. Mutta tosissaanko oireilun ymmärtämiseen ei mitenkään vaikuta esimerkiksi se, koettaako oireileva osapuoli työstää asioita mitenkään vai vellooko vain vuodesta toiseen lastuna laineilla syyttäen kaikkia muita ja hakematta apua tai muuttamatta omia käyttäytymismallejaan? Siitähän tässä oli kyse viestissäni.

Harvoin uskalletaan ääneen sanoa mutta totuus on tämä: Mies paranee masennuksesta saadessaan valtaa tai ainakin tunteen vallasta. Miten se sitten tapahtuu, jokaisen kohdalla ratkaistava ongelma erikseen.. Jos masentunut mies saisi lottovoitosta miljoona euroa, hän paranisi nopesti, jopa heti. Naisten ja miesten masennukset toimii eri mekanismeilla; esim. tuo lottovoittoparaneminen ei keskimäärin toimi naisten kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

En jättäisi miestäni vaikka tämä olisi neliraajahalvaantunut. Mulle tässä elämässä on vain yksi rakkaus, jonka kanssa olen jakanut elämäni, historiani, antanut tälle ihmiselle kaikkeni ja toisinpäin. Molemminpuolinen kunnioitus on kohdillaan. Masentuminen ei ikimaailmassa saisi minua jättämään miestäni. 

Mä olen realistisempi. Saattaisin ottaa eron jos mieheni sairastuisi niin, etten jaksaisi hoitaa häntä. Sama on sallittu hänelle. Melkein tuli ero kun mies masentui ja alkoi nauttia sen myötä liikaa alkoa ja komentelusta. Onneksi parantui ja oli koko ajan sitä mieltä, että hoitaa itsensä kuntoon. Silti on jäänyt takaraivoon entä jos uusiutuu, en tiedä jaksaisin enää toista kertaa samaa "helvettiä".

Se on kylläkin miehet jotka yleensä jättävät sairaan puolisonsa: naisen sairastuessa syöpään ero on kuusi kertaa todennäköisempi kuin jos parisuhteessa oleva mies on potilas.

https://www.sciencedaily.com/releases/2009/11/091110105401.htm

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin katsokaas kun kaikkea ei tarvitse sietää. Yhteiskunta ja maailma muuttuu. On se kauheaa kun ei ole enää taloudellista sidosta siihen kusipäiseen mieheen!

MIesvihaaja hullu iski jälleen. Pissaa kun on päässä.

Ei me teitä vihata. Olette vain säälittäviä typeryksiä jotka ei pärjää ilman huoltajaa.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Harvoin uskalletaan ääneen sanoa mutta totuus on tämä: Mies paranee masennuksesta saadessaan valtaa tai ainakin tunteen vallasta. Miten se sitten tapahtuu, jokaisen kohdalla ratkaistava ongelma erikseen.. Jos masentunut mies saisi lottovoitosta miljoona euroa, hän paranisi nopesti, jopa heti. Naisten ja miesten masennukset toimii eri mekanismeilla; esim. tuo lottovoittoparaneminen ei keskimäärin toimi naisten kohdalla.

Veikkaan että masentunut ei kaipaa valtaa yli toisten vaan ihan tunnetta että edes jotenkin pystyy ohjaamaan omaa elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaudu siihen kun pääset taas jaloillesi ja ehkä jonkun kivan muijan niin se nainen alkaa kostaa vaikka itse lähti.

Mitä ihmettä se kostaa?

Turhautumisen kun meni heittämään kultakimpaleen pois pyyhkimättä kuraa pinnasta.

Masennuksella on tapana uusiutua eli sitä kuraa tulee riittämään uudelle naiselle yllin kyllin.

Kun ihminen masentuu, hän on elänyt jo pidempään itsensä (ja samalla myös toisten ohi). Jollain tavalla vastuunotto omasta elämästä ja tunteista on epäonnistunut. Siitä sitten voi masentua lisää, että ymmärtää, että oma surutyö on puutteellista ja kyvytöntä... En suosittele! Voisin kuvitella, että sellaisen ihmisen kanssa toinen osapuoli on myös saanut tuta jonkinlaista epäaitoa vuorovaikutusta. Lisäksi puoliso otetaan usein samantyyppisistä henkisistä ongelmista kärsivistä ihmisistä (ratkaisu samaan teemaan vaan saattaa olla erilainen, mutta ydinongelma samanlainen). Kun puoliso lähtee kävelemään masentuneen luota, hän osoittaa kypsymättömyyttä. Mutta kuka lopulta sanoo, että miksi hänessä ei saisi olla tällaista vaillinaisuutta kuin masentuneessakin on? Ei masentunut voi asettaa toiselle superihmisyyden vaatimusta...

Jos perheeseen kuuluu lapsia, pitäisi tilanne miettiä ennen kaikkea heidän kannaltaan. Lapsilla on oikeus turvalliseen ja vakaaseen lapsuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei asia ole niin yksioikoinen. Masentunut myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin ja helposti terve puolisokin masentuu jossakin kohtaa yrittäessään auttaa. Masennuksesta voi myös parantua, mutta se vaatii useimmiten avun hakemista ulkopuolelta. Ja minusta jokainen on sen velkaa toiselle osapuolelle, että sen avun hakee. Jos ei edes yritä, ei voi olettaa toisen katsovan sitä menoa hamaan tappiin asti.

Itsekin masennuin ja traumaoireilin paljon jouduttuani vakavan rikoksen uhriksi. Puoliso tuki ja jäi rinnalle, mutta samalla olin ulkopuolisen avun piirissä. Ilman lääkitystä, terapiaa ja elintapojen kunnossa pitämistä en usko, että parisuhde olisi kestänyt. Ei ollut minun vikani, että sairastuin, mutta ei se ole puolisonikaan vika.

'Myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin' - otan osaa keskusteluun näin naisena, jolla on sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennnus-diagnoosi. Oon ollut 3 vuotta (joo, tiedän, "lyhyt aika" monien mielestä) naimisissa elämäni miehen kanssa, eikä hän ole koskaan muuta kuin ymmärtänyt sitä traumataustaa, joka mulle tän oirelun aiheuttaa. Koskaan ei ole tullut kuittia "sä oot saamaton/laiska/myrkytät kaikkien huoneessa olijoiden ilmapiirin" tms. Kenenkään aiemmasta elämästä tuleva traumaoireilu ei ole suhteen osapuolen kummankaan vika, ei siitä pidä syyllistää kumppania, oli mies tai nainen. Voidaanko jo unohtaa nämä sukupuoliroolit. Jos ei voida, seison enemmistön ulkopuolella ylpeänä siitä, että meidän avioliitto kestää mun traumataakan ja kestäisi myös miehen (hypoteettisen) traumaoireilun. En pystyisi elämään itseni kanssa, jos hylkäisin aviopuolisoni, joka yksinkertaisesti traumaoireilee. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Ja ei, en ole uskovainen. 

Noh, tuota, ymmärsitkö nyt tahallaan väärin? Tuossahan juuri sanoin, että esimerkiksi oma traumaoireilu ei ole minun vikani mutta ei se kyllä ole puolisonikaan vika. Mutta tosissaanko oireilun ymmärtämiseen ei mitenkään vaikuta esimerkiksi se, koettaako oireileva osapuoli työstää asioita mitenkään vai vellooko vain vuodesta toiseen lastuna laineilla syyttäen kaikkia muita ja hakematta apua tai muuttamatta omia käyttäytymismallejaan? Siitähän tässä oli kyse viestissäni.

Terve puoliso näkee kuinka sairas puoliso ei osaa nousta itse kuopasta. Johtopäätös: jääköön sinne, oppiipahan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaudu siihen kun pääset taas jaloillesi ja ehkä jonkun kivan muijan niin se nainen alkaa kostaa vaikka itse lähti.

Mitä ihmettä se kostaa?

Turhautumisen kun meni heittämään kultakimpaleen pois pyyhkimättä kuraa pinnasta.

Masennuksella on tapana uusiutua eli sitä kuraa tulee riittämään uudelle naiselle yllin kyllin.

Tietenkin sairaus uusiutuu jos juurisyytä ei hoideta. Jos juurisyy on ollut toksinen eksä, ditto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei asia ole niin yksioikoinen. Masentunut myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin ja helposti terve puolisokin masentuu jossakin kohtaa yrittäessään auttaa. Masennuksesta voi myös parantua, mutta se vaatii useimmiten avun hakemista ulkopuolelta. Ja minusta jokainen on sen velkaa toiselle osapuolelle, että sen avun hakee. Jos ei edes yritä, ei voi olettaa toisen katsovan sitä menoa hamaan tappiin asti.

Itsekin masennuin ja traumaoireilin paljon jouduttuani vakavan rikoksen uhriksi. Puoliso tuki ja jäi rinnalle, mutta samalla olin ulkopuolisen avun piirissä. Ilman lääkitystä, terapiaa ja elintapojen kunnossa pitämistä en usko, että parisuhde olisi kestänyt. Ei ollut minun vikani, että sairastuin, mutta ei se ole puolisonikaan vika.

'Myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin' - otan osaa keskusteluun näin naisena, jolla on sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennnus-diagnoosi. Oon ollut 3 vuotta (joo, tiedän, "lyhyt aika" monien mielestä) naimisissa elämäni miehen kanssa, eikä hän ole koskaan muuta kuin ymmärtänyt sitä traumataustaa, joka mulle tän oirelun aiheuttaa. Koskaan ei ole tullut kuittia "sä oot saamaton/laiska/myrkytät kaikkien huoneessa olijoiden ilmapiirin" tms. Kenenkään aiemmasta elämästä tuleva traumaoireilu ei ole suhteen osapuolen kummankaan vika, ei siitä pidä syyllistää kumppania, oli mies tai nainen. Voidaanko jo unohtaa nämä sukupuoliroolit. Jos ei voida, seison enemmistön ulkopuolella ylpeänä siitä, että meidän avioliitto kestää mun traumataakan ja kestäisi myös miehen (hypoteettisen) traumaoireilun. En pystyisi elämään itseni kanssa, jos hylkäisin aviopuolisoni, joka yksinkertaisesti traumaoireilee. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Ja ei, en ole uskovainen. 

Noh, tuota, ymmärsitkö nyt tahallaan väärin? Tuossahan juuri sanoin, että esimerkiksi oma traumaoireilu ei ole minun vikani mutta ei se kyllä ole puolisonikaan vika. Mutta tosissaanko oireilun ymmärtämiseen ei mitenkään vaikuta esimerkiksi se, koettaako oireileva osapuoli työstää asioita mitenkään vai vellooko vain vuodesta toiseen lastuna laineilla syyttäen kaikkia muita ja hakematta apua tai muuttamatta omia käyttäytymismallejaan? Siitähän tässä oli kyse viestissäni.

Terve puoliso näkee kuinka sairas puoliso ei osaa nousta itse kuopasta. Johtopäätös: jääköön sinne, oppiipahan.

Puoliso ei kyllä pysty sitä masentunutta millään ilveellä kuopasta nostamaan, jos masentunut ei itse tee paranemisensa eteen mitään. Mutta jää toki sinne kuopan pohjalle odottamaan pelastajaa.

Kun nainen masentuu, niin mies juoksee suoraa päätä toisiin naisiin. Ottaa esille kuinka vaimo kotona on niin mielenterveysongelmainen, ettei enää jaksa. Uhriutuu uuden naisen kiilto silmissään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaudu siihen kun pääset taas jaloillesi ja ehkä jonkun kivan muijan niin se nainen alkaa kostaa vaikka itse lähti.

Mitä ihmettä se kostaa?

Turhautumisen kun meni heittämään kultakimpaleen pois pyyhkimättä kuraa pinnasta.

Masennuksella on tapana uusiutua eli sitä kuraa tulee riittämään uudelle naiselle yllin kyllin.

Tietenkin sairaus uusiutuu jos juurisyytä ei hoideta. Jos juurisyy on ollut toksinen eksä, ditto.

Nyt sitten se masennuskin on jo suoraan sen masentuneen hylänneen exän vika? Uusi puoliso on varmaan sitten syy taudin uusiutumiseen? Aina jonkun toisen syy...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei asia ole niin yksioikoinen. Masentunut myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin ja helposti terve puolisokin masentuu jossakin kohtaa yrittäessään auttaa. Masennuksesta voi myös parantua, mutta se vaatii useimmiten avun hakemista ulkopuolelta. Ja minusta jokainen on sen velkaa toiselle osapuolelle, että sen avun hakee. Jos ei edes yritä, ei voi olettaa toisen katsovan sitä menoa hamaan tappiin asti.

Itsekin masennuin ja traumaoireilin paljon jouduttuani vakavan rikoksen uhriksi. Puoliso tuki ja jäi rinnalle, mutta samalla olin ulkopuolisen avun piirissä. Ilman lääkitystä, terapiaa ja elintapojen kunnossa pitämistä en usko, että parisuhde olisi kestänyt. Ei ollut minun vikani, että sairastuin, mutta ei se ole puolisonikaan vika.

'Myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin' - otan osaa keskusteluun näin naisena, jolla on sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennnus-diagnoosi. Oon ollut 3 vuotta (joo, tiedän, "lyhyt aika" monien mielestä) naimisissa elämäni miehen kanssa, eikä hän ole koskaan muuta kuin ymmärtänyt sitä traumataustaa, joka mulle tän oirelun aiheuttaa. Koskaan ei ole tullut kuittia "sä oot saamaton/laiska/myrkytät kaikkien huoneessa olijoiden ilmapiirin" tms. Kenenkään aiemmasta elämästä tuleva traumaoireilu ei ole suhteen osapuolen kummankaan vika, ei siitä pidä syyllistää kumppania, oli mies tai nainen. Voidaanko jo unohtaa nämä sukupuoliroolit. Jos ei voida, seison enemmistön ulkopuolella ylpeänä siitä, että meidän avioliitto kestää mun traumataakan ja kestäisi myös miehen (hypoteettisen) traumaoireilun. En pystyisi elämään itseni kanssa, jos hylkäisin aviopuolisoni, joka yksinkertaisesti traumaoireilee. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Ja ei, en ole uskovainen. 

Noh, tuota, ymmärsitkö nyt tahallaan väärin? Tuossahan juuri sanoin, että esimerkiksi oma traumaoireilu ei ole minun vikani mutta ei se kyllä ole puolisonikaan vika. Mutta tosissaanko oireilun ymmärtämiseen ei mitenkään vaikuta esimerkiksi se, koettaako oireileva osapuoli työstää asioita mitenkään vai vellooko vain vuodesta toiseen lastuna laineilla syyttäen kaikkia muita ja hakematta apua tai muuttamatta omia käyttäytymismallejaan? Siitähän tässä oli kyse viestissäni.

Terve puoliso näkee kuinka sairas puoliso ei osaa nousta itse kuopasta. Johtopäätös: jääköön sinne, oppiipahan.

Puoliso ei kyllä pysty sitä masentunutta millään ilveellä kuopasta nostamaan, jos masentunut ei itse tee paranemisensa eteen mitään. Mutta jää toki sinne kuopan pohjalle odottamaan pelastajaa.

Hyppää mukaan, täällä alhaalla on ihan kivaa velloa totuuksien äärellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei asia ole niin yksioikoinen. Masentunut myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin ja helposti terve puolisokin masentuu jossakin kohtaa yrittäessään auttaa. Masennuksesta voi myös parantua, mutta se vaatii useimmiten avun hakemista ulkopuolelta. Ja minusta jokainen on sen velkaa toiselle osapuolelle, että sen avun hakee. Jos ei edes yritä, ei voi olettaa toisen katsovan sitä menoa hamaan tappiin asti.

Itsekin masennuin ja traumaoireilin paljon jouduttuani vakavan rikoksen uhriksi. Puoliso tuki ja jäi rinnalle, mutta samalla olin ulkopuolisen avun piirissä. Ilman lääkitystä, terapiaa ja elintapojen kunnossa pitämistä en usko, että parisuhde olisi kestänyt. Ei ollut minun vikani, että sairastuin, mutta ei se ole puolisonikaan vika.

'Myrkyttää ilmapiirin ympäriltäänkin' - otan osaa keskusteluun näin naisena, jolla on sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennnus-diagnoosi. Oon ollut 3 vuotta (joo, tiedän, "lyhyt aika" monien mielestä) naimisissa elämäni miehen kanssa, eikä hän ole koskaan muuta kuin ymmärtänyt sitä traumataustaa, joka mulle tän oirelun aiheuttaa. Koskaan ei ole tullut kuittia "sä oot saamaton/laiska/myrkytät kaikkien huoneessa olijoiden ilmapiirin" tms. Kenenkään aiemmasta elämästä tuleva traumaoireilu ei ole suhteen osapuolen kummankaan vika, ei siitä pidä syyllistää kumppania, oli mies tai nainen. Voidaanko jo unohtaa nämä sukupuoliroolit. Jos ei voida, seison enemmistön ulkopuolella ylpeänä siitä, että meidän avioliitto kestää mun traumataakan ja kestäisi myös miehen (hypoteettisen) traumaoireilun. En pystyisi elämään itseni kanssa, jos hylkäisin aviopuolisoni, joka yksinkertaisesti traumaoireilee. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Ja ei, en ole uskovainen. 

Noh, tuota, ymmärsitkö nyt tahallaan väärin? Tuossahan juuri sanoin, että esimerkiksi oma traumaoireilu ei ole minun vikani mutta ei se kyllä ole puolisonikaan vika. Mutta tosissaanko oireilun ymmärtämiseen ei mitenkään vaikuta esimerkiksi se, koettaako oireileva osapuoli työstää asioita mitenkään vai vellooko vain vuodesta toiseen lastuna laineilla syyttäen kaikkia muita ja hakematta apua tai muuttamatta omia käyttäytymismallejaan? Siitähän tässä oli kyse viestissäni.

Terve puoliso näkee kuinka sairas puoliso ei osaa nousta itse kuopasta. Johtopäätös: jääköön sinne, oppiipahan.

Puoliso ei kyllä pysty sitä masentunutta millään ilveellä kuopasta nostamaan, jos masentunut ei itse tee paranemisensa eteen mitään. Mutta jää toki sinne kuopan pohjalle odottamaan pelastajaa.

Hyppää mukaan, täällä alhaalla on ihan kivaa velloa totuuksien äärellä.

Netistä toki löytyy kaltaisillenne sopivaa vertaistukea. Voitte yhdessä haukkua exiä/nyxiä ja syyttää heitä kaikesta. Kai netti sinne kuopan pohjallekin kantaa?

Kenekään ei tarvitse jäädä masentuneen kanssa parisuhteeseen. Siinä sairastuu pian koko perhe