Mies masentuu ja nainen ottaa avioeron

Vierailija kirjoitti:

beenthere kirjoitti:

Masentunut on saamaton ja kaikki hommat kaatuu toisen niskaan.

Masentunut ei ole enää kiinnostunut puolison kehosta tai ajatuksista.

Masentunut uppoaa alkoon, lääkkeisiin, herkkujen mässäykseen tai muuhun riippuvuuteen.

Masentunut on väsynyt, kiukkuinen, valittaa kaikesta, saa raivareita ja haukkuu puolison jatkuvasti, riitaa tulee olemattomista syistä viikoittain tai useammin.

Masentunut jatkaa masentunutta käytlöstään kuukausia, vuosia. 

Masentunut ei tee mitään lopettaakseen olemasta masentunut.

Puolisokin jo uupuu ja alkaa saada masennusoireita. Ja mustelmia. Niin monta viimeistä kertaa on jo sietänyt. Sitten tulee se yksi, joka täyttää mitan.

Masentunut ihmettelee, kuinka HÄNTÄ nyt kohdeltiin epäreilusti kun hänhän vaan sairastui ja toisen olisi pitänyt tukea.

Tämä. Emme tosin ole vielä eronneet, eikä toivottavasti tarvitsekaan, koska mies on lähtenyt vihdoin hakemaan itselleen apua. Ei kylläkään suoraan masennukseen, vaan oireeseen joka pahentaa sitä. Toivottavasti siitä on apua.

Kaikkein rankinta on ollut miettiä, missä menee raja lapsille raivoamisessa. Että onko pahempi, jos isä välillä (tai ajoittain aika usein) hermostuu turhasta, vai eroperheessä kasvaminen.

Ainakin omaa miestäni olen yrittänyt tukea ja ymmärtää ehkä liiankin kanssa. Olen useamman kerran vuosien aikana yrittänyt puhua avun hakemisesta ja saanut siitä huudot. Välillä mies on sanonut asioiden muuttuvan ja jättänyt silti kaiken tilanteen parantamiseksi sovitun tekemättä. Ei ole auttanut miehen omaan, lasten ja minun hyvinvointiin vetoaminen eikä mikään muukaan.

Nytkin, vaikka mies on jo tehnyt yhden konkreettisen asian hyvinvointinsa parantamiseen, on vaikea luottaa siihen että asiat muuttuvat. Kaikkien rikottujen lupausten, huutamisen, ilkeilyn, jatkuvan valittamisen ja lasten epäreilun kohtelun jälkeen alkaa olla todella vaikea muistaa, miksi alkujaan rakastuin mieheen. En enää ole varma edes siitä, tuleeko avioliitto kestämään vaikka mies paranisi, sillä kaikkea ikävää voi silti olla takana liian paljon.

Olen ollut itsekin masentunut ja tiedän, että silloin koko elämä pyörii oman navan ympärillä. Varmaan siksi en ole vielä lähtenyt ja mies on saanut viimeisen mahdollisuuden hoitaa itsensä kuntoon. Mutta ikävä totuus on se, ettei kukaan voi auttaa masentunutta, joka ei edes halua ottaa apua vastaan.

Kerrotko ap, onko todellista rakkautta se, että omassa itsekeskeisessä masennuksessaan ei suostu hakemaan apua ja pilaa siksi paitsi oman, myös puolison ja lasten elämän? Miksi kenenkään pitäisi suostua elämään, jonka joku toinen pilaa omalla itsekeskeisyydellään?

Onko kohtuullista vaatia rakkautta masentuneelta kun on ilmiselvää että hän ei sitä kykene antamaan? -ap

Kun nainen masentuu, lihoo 100 kiloa puolessa vuodessa, huutaa ja raivoaa miehelleen ja jättäytyy työelämästä pois pysyvästi, kuuluu miehen tätä ymmärtää.

Kun miehellä on kahden tunnin off-vaihe elämässä, nainen on ehtinyt tavata kolme uutta kumppania, siirtää lakimiehen avulla omaisuuden itselleen, hankkia äitinsä ja siskojensa kanssa uuden asunnon ja lähestymiskiellon, vieraannuttaa lapset ja vaihtaa vanhan nimensä käyttöön.

Koska you go girls!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karvainen setämies kirjoitti:

beenthere kirjoitti:

Masentunut on saamaton ja kaikki hommat kaatuu toisen niskaan.

Masentunut ei ole enää kiinnostunut puolison kehosta tai ajatuksista.

Masentunut uppoaa alkoon, lääkkeisiin, herkkujen mässäykseen tai muuhun riippuvuuteen.

Masentunut on väsynyt, kiukkuinen, valittaa kaikesta, saa raivareita ja haukkuu puolison jatkuvasti, riitaa tulee olemattomista syistä viikoittain tai useammin.

Masentunut jatkaa masentunutta käytlöstään kuukausia, vuosia. 

Masentunut ei tee mitään lopettaakseen olemasta masentunut.

Puolisokin jo uupuu ja alkaa saada masennusoireita. Ja mustelmia. Niin monta viimeistä kertaa on jo sietänyt. Sitten tulee se yksi, joka täyttää mitan.

Masentunut ihmettelee, kuinka HÄNTÄ nyt kohdeltiin epäreilusti kun hänhän vaan sairastui ja toisen olisi pitänyt tukea.

Ymmärrätkö mikä on masennus?

Ei masentunut nyt vaan valitse olla tuota kaikkea, se on se sairaus, joka nuo kaikki tekee.

Mutta toivottavasti helpotti,kun pääsit avautumaan.

🌞🌞

Ymmärrätkö, että myös masentunut voi olla itsekäs, ilkeä, ja kaikkia muitakin ei-kivoja adjektiiveja?

Niin, masentuneena.

Voi olla niitä ihan ilman masennustakin.

Vai luuletko, että kaikki masentuneet on ilman masennusta aina aurinkoisia, iloisia, eivätkä koskaan käyttäytyisi kyseenalaisesti?

Niin voikin olla en minä sitä ole kiistänytkään.

Vai luuletko että kaikki ei-masentuneetkin ovat aina synkkiä, surullisia ja käyttäytyvät aina kyseenalaisesti?

"Niin, masentuneena."

Mitä sitten tarkoitit tällä?

Tuosta saa sen kuvan, että sinun mielestäsi nuo johtuisi nimenomaa vain siitä masennuksesta.

Vierailija kirjoitti:

En jättäisi miestäni vaikka tämä olisi neliraajahalvaantunut. Mulle tässä elämässä on vain yksi rakkaus, jonka kanssa olen jakanut elämäni, historiani, antanut tälle ihmiselle kaikkeni ja toisinpäin. Molemminpuolinen kunnioitus on kohdillaan. Masentuminen ei ikimaailmassa saisi minua jättämään miestäni. 

kunnes tuijotat sitä nyrkkiä silmiesi kohdalla,,sitä ennen on ollut "tavarat lentää" raivareita tms. toki jos olet päättänyt olla täysi kynnysmatto, valinta on sekin. Miehillä monesti on se klassinen, että terapiaan en ainakaan mene enkä mitään muutakaan tee tilanteen parantamiseksi. Siinä voi kirkastaa sitä kruunuaan 20v, kunnes mies löytää toisen, joka "parantaa" hänet masennuksesta.

https://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/a/2015030519303299

Se on kylläkin miehet jotka yleensä jättävät sairaan puolisonsa: naisen sairastuessa syöpään ero on kuusi kertaa todennäköisempi kuin jos parisuhteessa oleva mies on potilas.

https://www.sciencedaily.com/releases/2009/11/091110105401.htm

Ettei faktat unohdu

Masentuneetkin voi toimia niin eri tavoin. Isäni oli masentunut suunnilleen pari vuotta silloin kun olin 4-6v. Hän ei kuitenkaan koskaan antanut sen vaikuttaa meihin lapsiin.

Muistan kyllä isän joskus itkeneet ja olleen lapsen näkökulmasta surullinen, mutta se ei ollut mitenkään pelottavaa tai hämmentävää, koska isä ei ollut välinpitämätön, huutanut, työntänyt lapsia pois, raivonnut tai muutenkaan toiminut siten että siitä olisi ollut haittaa lapsille. Isä myös selitti lapsille tilanteita ikätasoisesti. En siis lapsena joutunut miettimään asiaa tai pelkäämään.

Toisen kerran isä oli masentunut menetettyään kaksi perheenjäsentä ja vielä yhden lapsensa muutaman vuoden sisällä. Silloin hän tarvi ajoittain todella paljon apua, toisinaan jopa päivittäisistä arkihommista selviytymiseen, patistelua ruokailuihin, suihkuun, lääkkeidenottoon tai lääkäriin. Mutta sekään ei ollut sillä tavalla raskasta, koska isä koko ajan yritti. Hän suostui hakemaan apua ja ottamaan apua vastaan. Ja mitä tärkeintä, hän ei syyttänyt ketään masennuksestaan.

Jokainen saa tehdä oman ratkaisunsa itse. Ei kenenkään tarvitse olla toisen kanssa, jos suhteessa ei ole hyvä olla. Ei ole myöskään velvollisuutta hoitaa masentunutta aikuista ihmistä.

Tukena voi olla jonkun aikaa, mutta myös omasta hyvinvoinnista pitää huolehtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

beenthere kirjoitti:

Masentunut on saamaton ja kaikki hommat kaatuu toisen niskaan.

Masentunut ei ole enää kiinnostunut puolison kehosta tai ajatuksista.

Masentunut uppoaa alkoon, lääkkeisiin, herkkujen mässäykseen tai muuhun riippuvuuteen.

Masentunut on väsynyt, kiukkuinen, valittaa kaikesta, saa raivareita ja haukkuu puolison jatkuvasti, riitaa tulee olemattomista syistä viikoittain tai useammin.

Masentunut jatkaa masentunutta käytlöstään kuukausia, vuosia. 

Masentunut ei tee mitään lopettaakseen olemasta masentunut.

Puolisokin jo uupuu ja alkaa saada masennusoireita. Ja mustelmia. Niin monta viimeistä kertaa on jo sietänyt. Sitten tulee se yksi, joka täyttää mitan.

Masentunut ihmettelee, kuinka HÄNTÄ nyt kohdeltiin epäreilusti kun hänhän vaan sairastui ja toisen olisi pitänyt tukea.

Tämä. Emme tosin ole vielä eronneet, eikä toivottavasti tarvitsekaan, koska mies on lähtenyt vihdoin hakemaan itselleen apua. Ei kylläkään suoraan masennukseen, vaan oireeseen joka pahentaa sitä. Toivottavasti siitä on apua.

Kaikkein rankinta on ollut miettiä, missä menee raja lapsille raivoamisessa. Että onko pahempi, jos isä välillä (tai ajoittain aika usein) hermostuu turhasta, vai eroperheessä kasvaminen.

Ainakin omaa miestäni olen yrittänyt tukea ja ymmärtää ehkä liiankin kanssa. Olen useamman kerran vuosien aikana yrittänyt puhua avun hakemisesta ja saanut siitä huudot. Välillä mies on sanonut asioiden muuttuvan ja jättänyt silti kaiken tilanteen parantamiseksi sovitun tekemättä. Ei ole auttanut miehen omaan, lasten ja minun hyvinvointiin vetoaminen eikä mikään muukaan.

Nytkin, vaikka mies on jo tehnyt yhden konkreettisen asian hyvinvointinsa parantamiseen, on vaikea luottaa siihen että asiat muuttuvat. Kaikkien rikottujen lupausten, huutamisen, ilkeilyn, jatkuvan valittamisen ja lasten epäreilun kohtelun jälkeen alkaa olla todella vaikea muistaa, miksi alkujaan rakastuin mieheen. En enää ole varma edes siitä, tuleeko avioliitto kestämään vaikka mies paranisi, sillä kaikkea ikävää voi silti olla takana liian paljon.

Olen ollut itsekin masentunut ja tiedän, että silloin koko elämä pyörii oman navan ympärillä. Varmaan siksi en ole vielä lähtenyt ja mies on saanut viimeisen mahdollisuuden hoitaa itsensä kuntoon. Mutta ikävä totuus on se, ettei kukaan voi auttaa masentunutta, joka ei edes halua ottaa apua vastaan.

Kerrotko ap, onko todellista rakkautta se, että omassa itsekeskeisessä masennuksessaan ei suostu hakemaan apua ja pilaa siksi paitsi oman, myös puolison ja lasten elämän? Miksi kenenkään pitäisi suostua elämään, jonka joku toinen pilaa omalla itsekeskeisyydellään?

Onko kohtuullista vaatia rakkautta masentuneelta kun on ilmiselvää että hän ei sitä kykene antamaan? -ap

Onko kohtuullista vaatia rakkautta ja yhdessäpysymistä ihmiseltä, joka on jo ehkä pitkään elänyt hyvin stressaavassa elämäntilanteessa joutuessaan yksin hoitamaan koko elämän ja sietämään vielä toisen käytöstä?

Mieheni masentui ja pitkään seisoin hänen rinnalla tukien ja rukoillen, että hakisi itselleen apua, mutta turhaan. Mies jäi töistä pois ja vietti vuorokaudesta suurimman osan ajasta tietokoneella pelaten ja alkoi laiminlyömään omaa hygieniaansa. Puoleen vuoteen hänen hammasharjansa ei ollut vaihtanut asentoa ja muutenkin mies eli käytännössä sipsillä ja energiajuomilla, vaikka joka päivä oli kotiruokaa tarjolla.

Kaiken tämän olisin kestänyt ja tukenut miestäni seisten hänen vierellään, jos hän olisi suostunut samalla käymään ammattilaisella. Lopputtomasti ei voi yrittää toista nostaa samalla kun hän veti minua mukanaan alaspäin. Myös minusta tuli onneton ja masentunut koska olin niin väsynyt kaikesta siitä ylisuorittamisesta kun töistä päästyä toinen työpäivä alkoi kotona.

Erosin ja olen kuin eri ihminen. Onnellinen.

Hatunarvon nostoinen suoritus AP:lta hypätä haitankkiin revittäväksi.

Ei kenenkään tarvitse uhrata elämäänsä masentuneen kanssa elämiseen jos ei halua.

Jos mies vaan odottaa että puoliso tukee ja on koko ajan tekemässä miehen puolesta kaiken, eikä itse suostu menemään hoitamaan masennustaan lääkäriin, psykiatrille jne. Niin en yhtään ihmettele että tulee ero. Ei puoliso ole sitä varten että kaiken voi kaataa hänen niskaansa ja odottaa että paranee itsestään.

Tämä pätee siis myös naisiin jotka masentuu. Masentuneen puolisona on todella raskasta.

Kyllä se vaan on hyvin yleistä sekä miehillä että naisilla, että kun kumppani sairastuu, aletaan suunnittelemaan eroa. Mies alkaa etsiä uutta naista, ja nainen asuntoa. Kun se etsitty löytyy, laitetaan ero vireille.

Jos kumppani ottaa eron heti, kun toinen sairastuu, ei se suhde ole alun perinään kovin vahvalla pohjalla ollut.

Mielisairas vaihtoon ja terve tilalle.

Naiset eivät välitä miesten kamppailuista tai luuseri -mentaliteetista, vaan valitsevat voittajan maaliviivalta.