Tällä hetkellä vela, en osaa päättää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sua viisi vuotta vanhempi. Tähän asti olin 100% varma, etten halua lapsia. Nyt huomaan ajattelevani, että saattaisihan tässä vielä jokin ihme tapahtua. Sanotaanko, että 99% en edelleenkään halua vanhemmaksi, 1% sija ihmeelle. Elämäntilanne ja realiteetit ovat kuitenkin sellaiset, ettei lapsen kasvatukseen ole mulla resursseja. Todennäköisesti siis pysyn lapsettomana ja olen sen ajatuksen kanssa täysin sinut. Jos joskus vielä asia käykin surettamaan, mieluummin kadun lapsettomuutta kuin lasta.

Onko tämä yleinenkin ajatus veloilla, että lasta saattaa katua? Olen nyt siellä täällä huomannut rivien välistä tätä uskomusta. Tiedän, että on olemassa sellaisiakin äitejä, jotka katuvat lapsen saamista (ja kaiken maailman psykopaatteja yms.), mutta nämä ovat varmaan jossain promillen luokassa ja kuvassa on silloin usein muitakin teijöitä, kuten traumoja.

Tottakai lasta voi katua, etenkin jos sellaisen tekee ilman hirveää intoa koko projektiin. Ei se niin harvinaista ole mitä kuvittelet.

Kyllä minä tiedän, että on olemassa naisia, jotka katuvat lastaan. En vain käsittänyt, että velojen keskuudessa elää ajatus, että se on yleistä. Ja että se saattaa vaikuttaa niin, että nainen ei tee sen vuoksi lapsia, koska sitten jonain päivänä saattaa alkaa yht'äkkiä kaduttaa. Hyvin kummallinen ajatus. Sen vuoksi kyselen.

Jokainen ajattelee skenaarioita omista lähtökohdistaan. Nyt siis puhutaan ihmisistä jotka eivät aktiivisesti halua lasta, vaan päinvastoin eivät koe minkäänlaista intoa lasten tekoon ja lapsiperhe-elämään. Tai jopa aktiivisesti kokevat ne epämiellyttävinä.

On ihan luonnollista ja fiksua tällaisista lähtökohdista ottaa huomioon se, että jos silti tekisi lapsen vaikkei oikein halua, on aika iso mahdollisuus sille että päätöstä tulisi katumaan. Ei siinä paljoa lohduttaisi että keskimäärin vanhempi ei yleensä kadu lisääntymistään.

Minäkään en ole ikinä aktiivisesti halunnut lapsia, ajatus on ollut aina se "sitten joskus". Vuodet vierii ja kaikki biologiset kellot ja äidinvaistot paistaa poissaolollaan. En osaa samaistua työkavereiden vauvahehkutuksiin ja "voi iiiiik kun mullakin on kauhee vauvakuume!!!" intoiluihin yhtään. Lähipiiriin syntyi juuri vauva, odotin että se olisi laukaissut itsellänikin jotkut lisääntymishormonit jylläämään. Ei, kun tuolla kyläillessä vietin melkein viikon leperrellen tälle uudelle sukulaislapselle, leikittäen ja syöttäen, minulla ei herännyt mitään halua hankkia omia lapsia mieheni kanssa. Olen ollut enemmän innoissani kaverin uudesta koiranpennusta, jos rehellisiä ollaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä kukaan voi kuin jakaa oman kokemuksensa ja ymmärtää, että se tosiaan on vain oma kokemus. Jotkut päätyvät erilaisiin valintoihin ja ovat niihin yhtä tyytyväisiä kuin sinä omiisi.

No näinpä! Ihmiset on ihan erilaisia. Jonkun elämän tärkein haave voi olla vaikka tietää kaikki mahdollinen fysiikasta ja ryhtyä fyysikoksi ja keksiä jotain mullistavaa ja maailmaa parantavaa. Jos sitä ei tee niin elämä tuntuu tuhlaukselta.  Siellä kuolinvuoteella miettii, että menipä elämä ihan hukkaan, vaikka sentään viis lasta tuli hankittua, mutta ei ehtinyt pureutua fysiikan syvimpään olemukseen. Toinen ei vois ajatellakaan mitään fysiikkaa eikä yhdenkään kirjan lukemista ja elämä tuntuis menevän sillä hukkaan eikä ois yhtään nautinnollista. Joku on kotihiiri eikä halua matkustella.  Toiselle kotona istuminen ois kauhistus, pitää päästä jatkuvasti seikkailemaan ympäri maailmaa jne. Toisen pään sisälle ei voi päästä eikä tietää mikä toiselle on se elämän juttu. 

sivusta

Nimenomaan. En ymmärrä tätä ajatusta, ettei kuolinvuoteella olisi mitään muisteltavaa, jos ei lapsia ole tehnyt. Elämässä on paljon muutakin koettavaa eikä kukaan voi toisen puolesta määritellä, mikä kenellekin on tärkeää ja arvokasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä kukaan voi kuin jakaa oman kokemuksensa ja ymmärtää, että se tosiaan on vain oma kokemus. Jotkut päätyvät erilaisiin valintoihin ja ovat niihin yhtä tyytyväisiä kuin sinä omiisi.

No näinpä! Ihmiset on ihan erilaisia. Jonkun elämän tärkein haave voi olla vaikka tietää kaikki mahdollinen fysiikasta ja ryhtyä fyysikoksi ja keksiä jotain mullistavaa ja maailmaa parantavaa. Jos sitä ei tee niin elämä tuntuu tuhlaukselta.  Siellä kuolinvuoteella miettii, että menipä elämä ihan hukkaan, vaikka sentään viis lasta tuli hankittua, mutta ei ehtinyt pureutua fysiikan syvimpään olemukseen. Toinen ei vois ajatellakaan mitään fysiikkaa eikä yhdenkään kirjan lukemista ja elämä tuntuis menevän sillä hukkaan eikä ois yhtään nautinnollista. Joku on kotihiiri eikä halua matkustella.  Toiselle kotona istuminen ois kauhistus, pitää päästä jatkuvasti seikkailemaan ympäri maailmaa jne. Toisen pään sisälle ei voi päästä eikä tietää mikä toiselle on se elämän juttu. 

sivusta

Nimenomaan. En ymmärrä tätä ajatusta, ettei kuolinvuoteella olisi mitään muisteltavaa, jos ei lapsia ole tehnyt. Elämässä on paljon muutakin koettavaa eikä kukaan voi toisen puolesta määritellä, mikä kenellekin on tärkeää ja arvokasta.

Ja tosi kiva olla se johon takerrutaan ja jonka varaan koko elämänsä ja merkityksensä toinen perustaa. Omat saavutukset ovat hänen saavutuksiaan koska kasvatus. Omat epäonnistumiset johtuvat omista vioista. Itse kuvastaa kaikkea sitä mitä toinen on saanut aikaan ja "osannut tehdä", eli itse on menestyttävä sen mukaisesti. Mikä taakka se on kantaa kun jatkuvasti kannattelee toisen merkityksellisyydentunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä kukaan voi kuin jakaa oman kokemuksensa ja ymmärtää, että se tosiaan on vain oma kokemus. Jotkut päätyvät erilaisiin valintoihin ja ovat niihin yhtä tyytyväisiä kuin sinä omiisi.

No näinpä! Ihmiset on ihan erilaisia. Jonkun elämän tärkein haave voi olla vaikka tietää kaikki mahdollinen fysiikasta ja ryhtyä fyysikoksi ja keksiä jotain mullistavaa ja maailmaa parantavaa. Jos sitä ei tee niin elämä tuntuu tuhlaukselta.  Siellä kuolinvuoteella miettii, että menipä elämä ihan hukkaan, vaikka sentään viis lasta tuli hankittua, mutta ei ehtinyt pureutua fysiikan syvimpään olemukseen. Toinen ei vois ajatellakaan mitään fysiikkaa eikä yhdenkään kirjan lukemista ja elämä tuntuis menevän sillä hukkaan eikä ois yhtään nautinnollista. Joku on kotihiiri eikä halua matkustella.  Toiselle kotona istuminen ois kauhistus, pitää päästä jatkuvasti seikkailemaan ympäri maailmaa jne. Toisen pään sisälle ei voi päästä eikä tietää mikä toiselle on se elämän juttu. 

sivusta

Nimenomaan. En ymmärrä tätä ajatusta, ettei kuolinvuoteella olisi mitään muisteltavaa, jos ei lapsia ole tehnyt. Elämässä on paljon muutakin koettavaa eikä kukaan voi toisen puolesta määritellä, mikä kenellekin on tärkeää ja arvokasta.

Ja tosi kiva olla se johon takerrutaan ja jonka varaan koko elämänsä ja merkityksensä toinen perustaa. Omat saavutukset ovat hänen saavutuksiaan koska kasvatus. Omat epäonnistumiset johtuvat omista vioista. Itse kuvastaa kaikkea sitä mitä toinen on saanut aikaan ja "osannut tehdä", eli itse on menestyttävä sen mukaisesti. Mikä taakka se on kantaa kun jatkuvasti kannattelee toisen merkityksellisyydentunnetta.

On yleistä että jälkeläisellä ja vanhemmalla on asiasta eri näkemys. Lapsi nähdään omana jatkeenaan, ja  lapsi puolestaan ei haluaisi olla emänsä uloke vaan nähdä itsensä yksilönä. Toisaalta taas hänkin tekee ihmisen, jossa haluaa nähdä itsensä.

Suvussani on paljon endometrioosia ja raskautumisessa on ollut pienempiä tai suurempia ongelmia jokaisella naisella. En pidä lapsen saamista mitenkään selviönä ja tiedän oikeastaan vain sen, että oma rajani menee raskaissa hoidoissa, niitä en halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä kukaan voi kuin jakaa oman kokemuksensa ja ymmärtää, että se tosiaan on vain oma kokemus. Jotkut päätyvät erilaisiin valintoihin ja ovat niihin yhtä tyytyväisiä kuin sinä omiisi.

No näinpä! Ihmiset on ihan erilaisia. Jonkun elämän tärkein haave voi olla vaikka tietää kaikki mahdollinen fysiikasta ja ryhtyä fyysikoksi ja keksiä jotain mullistavaa ja maailmaa parantavaa. Jos sitä ei tee niin elämä tuntuu tuhlaukselta.  Siellä kuolinvuoteella miettii, että menipä elämä ihan hukkaan, vaikka sentään viis lasta tuli hankittua, mutta ei ehtinyt pureutua fysiikan syvimpään olemukseen. Toinen ei vois ajatellakaan mitään fysiikkaa eikä yhdenkään kirjan lukemista ja elämä tuntuis menevän sillä hukkaan eikä ois yhtään nautinnollista. Joku on kotihiiri eikä halua matkustella.  Toiselle kotona istuminen ois kauhistus, pitää päästä jatkuvasti seikkailemaan ympäri maailmaa jne. Toisen pään sisälle ei voi päästä eikä tietää mikä toiselle on se elämän juttu. 

sivusta

Nimenomaan. En ymmärrä tätä ajatusta, ettei kuolinvuoteella olisi mitään muisteltavaa, jos ei lapsia ole tehnyt. Elämässä on paljon muutakin koettavaa eikä kukaan voi toisen puolesta määritellä, mikä kenellekin on tärkeää ja arvokasta.

Näin on, eivätkä eri asiat toisaalta sulje toisiaan pois. Useimmilla ihmisistä on monia tärkeitä asioita elämässä ja joillakin toki myös vain yksi keskeinen intohimo ja silloin sitä kohti tulee pyrkiä täysillä. Mielestäni on myös kummallista ensinnäkään ajatella, että "mites sitten kuolinvuoteella!?" kun tosiasiassahan kuka tahansa meistä voi kuolla koska vain. Tärkeintä on tehdä tässä hetkessä elämässään sellaisia päätöksiä, jotka edesauttavat sellaisen elämän rakentumista, millaisen itse haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä kukaan voi kuin jakaa oman kokemuksensa ja ymmärtää, että se tosiaan on vain oma kokemus. Jotkut päätyvät erilaisiin valintoihin ja ovat niihin yhtä tyytyväisiä kuin sinä omiisi.

No näinpä! Ihmiset on ihan erilaisia. Jonkun elämän tärkein haave voi olla vaikka tietää kaikki mahdollinen fysiikasta ja ryhtyä fyysikoksi ja keksiä jotain mullistavaa ja maailmaa parantavaa. Jos sitä ei tee niin elämä tuntuu tuhlaukselta.  Siellä kuolinvuoteella miettii, että menipä elämä ihan hukkaan, vaikka sentään viis lasta tuli hankittua, mutta ei ehtinyt pureutua fysiikan syvimpään olemukseen. Toinen ei vois ajatellakaan mitään fysiikkaa eikä yhdenkään kirjan lukemista ja elämä tuntuis menevän sillä hukkaan eikä ois yhtään nautinnollista. Joku on kotihiiri eikä halua matkustella.  Toiselle kotona istuminen ois kauhistus, pitää päästä jatkuvasti seikkailemaan ympäri maailmaa jne. Toisen pään sisälle ei voi päästä eikä tietää mikä toiselle on se elämän juttu. 

sivusta

Nimenomaan. En ymmärrä tätä ajatusta, ettei kuolinvuoteella olisi mitään muisteltavaa, jos ei lapsia ole tehnyt. Elämässä on paljon muutakin koettavaa eikä kukaan voi toisen puolesta määritellä, mikä kenellekin on tärkeää ja arvokasta.

Ja tosi kiva olla se johon takerrutaan ja jonka varaan koko elämänsä ja merkityksensä toinen perustaa. Omat saavutukset ovat hänen saavutuksiaan koska kasvatus. Omat epäonnistumiset johtuvat omista vioista. Itse kuvastaa kaikkea sitä mitä toinen on saanut aikaan ja "osannut tehdä", eli itse on menestyttävä sen mukaisesti. Mikä taakka se on kantaa kun jatkuvasti kannattelee toisen merkityksellisyydentunnetta.

On yleistä että jälkeläisellä ja vanhemmalla on asiasta eri näkemys. Lapsi nähdään omana jatkeenaan, ja  lapsi puolestaan ei haluaisi olla emänsä uloke vaan nähdä itsensä yksilönä. Toisaalta taas hänkin tekee ihmisen, jossa haluaa nähdä itsensä.

Lapsia myös nimetään kuin he olisivat osa jotain settiä. "Mikä sopisi Venlan siskolle nimeksi?"

Parikymppisenä kun edelleen kohdeltiin kuin lasta joka kuuluu heidän settiinsä, tuli tarve lisääntyä että erottuisi omaksi yksikökseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä kukaan voi kuin jakaa oman kokemuksensa ja ymmärtää, että se tosiaan on vain oma kokemus. Jotkut päätyvät erilaisiin valintoihin ja ovat niihin yhtä tyytyväisiä kuin sinä omiisi.

No näinpä! Ihmiset on ihan erilaisia. Jonkun elämän tärkein haave voi olla vaikka tietää kaikki mahdollinen fysiikasta ja ryhtyä fyysikoksi ja keksiä jotain mullistavaa ja maailmaa parantavaa. Jos sitä ei tee niin elämä tuntuu tuhlaukselta.  Siellä kuolinvuoteella miettii, että menipä elämä ihan hukkaan, vaikka sentään viis lasta tuli hankittua, mutta ei ehtinyt pureutua fysiikan syvimpään olemukseen. Toinen ei vois ajatellakaan mitään fysiikkaa eikä yhdenkään kirjan lukemista ja elämä tuntuis menevän sillä hukkaan eikä ois yhtään nautinnollista. Joku on kotihiiri eikä halua matkustella.  Toiselle kotona istuminen ois kauhistus, pitää päästä jatkuvasti seikkailemaan ympäri maailmaa jne. Toisen pään sisälle ei voi päästä eikä tietää mikä toiselle on se elämän juttu. 

sivusta

Nimenomaan. En ymmärrä tätä ajatusta, ettei kuolinvuoteella olisi mitään muisteltavaa, jos ei lapsia ole tehnyt. Elämässä on paljon muutakin koettavaa eikä kukaan voi toisen puolesta määritellä, mikä kenellekin on tärkeää ja arvokasta.

Näin on, eivätkä eri asiat toisaalta sulje toisiaan pois. Useimmilla ihmisistä on monia tärkeitä asioita elämässä ja joillakin toki myös vain yksi keskeinen intohimo ja silloin sitä kohti tulee pyrkiä täysillä. Mielestäni on myös kummallista ensinnäkään ajatella, että "mites sitten kuolinvuoteella!?" kun tosiasiassahan kuka tahansa meistä voi kuolla koska vain. Tärkeintä on tehdä tässä hetkessä elämässään sellaisia päätöksiä, jotka edesauttavat sellaisen elämän rakentumista, millaisen itse haluaa.

Tämä siis tuo35 jolle alunperin vastasit 🙂

Vierailija kirjoitti:

Ja tosi kiva olla se johon takerrutaan ja jonka varaan koko elämänsä ja merkityksensä toinen perustaa. Omat saavutukset ovat hänen saavutuksiaan koska kasvatus. Omat epäonnistumiset johtuvat omista vioista. Itse kuvastaa kaikkea sitä mitä toinen on saanut aikaan ja "osannut tehdä", eli itse on menestyttävä sen mukaisesti. Mikä taakka se on kantaa kun jatkuvasti kannattelee toisen merkityksellisyydentunnetta.

On kyllä helvetillinen taakka, ja lopulta joutuu hylkäämään vanhempansa, jos itsenäistyä haluaa.

Suurin osa on kyllä varmasti hyviä vanhempia, jotka kuolinvuoteellaan mielellään muistelevatkin elämäänsä lastensa kanssa (jos muisti vielä toimii). Lapset eivät vain ole ainoa asia, jota vanhuksena voi muistella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin vela 35-vuotiaaksi. Äidiksi tulin nelikymppisenä ja se on ollut ehdottomasti elämäni paras päätös.

Turha antaa itselleen jotain tekaistuja deadlineja, moni vela muuttaa mielensä kun elämään tulee sellainen kumppani jolle lapset ovat tärkeitä tai se oma biologinen kello alkaa yhtäkkiä tikittää kovempaa.

Mulla deadline on ollut kolmenkympin kohdalla. Kun se ylittyy, en edes harkitse enää lapsen hankkimista. Käytännössä voin sanoa jo nyt jääväni lapsettomaksi, sillä täytän parin vuoden päästä 30, eikä potentiaalista kumppania ole löytynyt. Mun mielestä lapsi pitää tehdä vain rakkautta täynnä olevaan suhteeseen.

Mulla tuo ikäraja on periaatekysymys josta aion pitää kiinni.

Ok. Mitäs jos tapaat elämäsi rakkauden 30+ vuotiaana, teillä on rakkautta täynnä oleva suhde mutta puolisolle lapsiasia on kynnyskysymys?

Yleensä tulevaisuuden suunnitelmat selvitetään jo ennen kuin suhde etenee siihen vaiheeseen, että se on rakkautta täynnä. Jos suunnitelmat poikkeavat, ei jatketa yhdessä.

Jos kumppani muuttaisi mieltään suhteen aikana, sen kun lähtisi etsimään uutta naista.

Voi kuule, rakkauden huumassa moni ajattelee että toinen muuttaa mielensä. Näitä tapauksia on nähty!

Siinähän ajattelee sitten. Tää on asia missä mun pää ei enää käänny.

Tilanne jossa olisin rakastunut ja tunne olisi molemminpuolinen on jo itsessään niin utopistinen, että eipä varmasti tule tuollaista tilannetta koskaan eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on jännä, miten ihminen elämänsä aikana muuttuu. Ei näihin ketjuihin oikein osaa enää sanoa mitään, kun on käynyt läpi sekä nuo vuosien pohdinnat, että vähitellen mielen muuttumisen, sitten lopulta ottanut sellaisen "tulee jos on tullakseen" -periaatteen, sitten onkin jo epätoivoiset ovulaatioseurannat ja ajoitetut yhdynnät ynnä muut kun ei niin vain tullutkaan, sitten lapsettomuustutkimukset, sitten onnistunut raskaus, synnytys, sitten käy läpi imetyksen ja koko rankan ensimmäisen vauvavuoden, joka oikeasti repii ihmisen psyykkisesti aivan täysin auki - vain huomatakseen päätyneensä aikaan, jolloin on niin täynnä rakkautta, tarmoa ja motivaatiota koko omaa elämäänsä kohtaan, kun saa olla pienen taaperon äiti ja vain katsoa hänen nauruaan ja ihmetteleviä silmiään.

Mielestäni jokaisella on täysi vapaus päättää haluaako lapsia vai ei. Se on vain todella vaikeaa oikein enää kuvitella, miten on joskus voinut verrata esim. elokuvissa käynnin vapautta siihen että on oma lapsi. Niitä ei vain mitenkään pysty enää laittamaan samalle vaa'alle. Olen tästä huolimatta edelleen mielestäni täysin sama ihminen ja vapaa, vaikka elämässä onkin nyt myös lapsi.

Hyvin sanottu. Erityisesti tuo elokuvissa käynti-vertaus. Monesti ihmiset vertaakin asioita, joita ei vain voi verrata keskenään. Uuden ihmisen tulo ja kaikki biologiset muutokset, mitä se naiselle tuo tullessaan on merkitykseltään valovuosien päässä jostain listasta, missä harmitellaan, että sitten ei voi matkustella ja käydä ravintoloissa ja "elää" (mitä ihmettä se sitten lieneekään).

Velan ero muihin onkin siinä, että hän nimenomaan haluaa elää elämänsä ilman lapsia. Vertauksena minäkin olisin varmasti sama ihminen kuin ennenkin vaikka hankkisin neljä laamaa, mutta haluan elää ilman niitä laamoja enkä siksi hanki niitä. 

Tiedän, mitä vela tarkoittaa. Mietinkin vain niitä perusteluita, joita ihmiset käyttävät, kun miettivät kannattaako lapsia tehdä. Sitten tehdään lista, jossa on plussat ja miinukset, vaikka ne eivät millään vertaudu keskenään. Sitä yritin sanoa ja sen sanoi hyvin tuo ylläoleva kirjoitus. Kun se lapsi on siinä, niin tuntuu järjettömältä, että aikanaan on kauheasti surrut jotain triviaalia asiaa ja kuvitellut, että se olisi ollut sitä oikeaa "elämää".

Mä en ymmärrä tuota, että mun tämän hetkinen elämä ilman lapsia olisi jotenkin triviaalia. Ja että nyt en eläisi oikeaa elämää. Jos mulle on tärkeää viettää mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa, niin miksi se yhtäkkiä muuttuisi ei-merkitseväksi lapsen syntyessä? Ihan kuin muka unohtaisin vanhan elämäni, kun lapsi tulee. Epäilen. Jos oma aika on nyt tärkeää, miksi se muuttuisi vähemmän tärkeäksi lapsen myötä? Olisi todella surullista unohtaa itsensä ja kadottaa itsensä äitiyteen.

No tuossa iässä ensinnäkin ne hyvännäköiset, pitkät parrakkaat bemari-jätkät ovat jo varattuja. Tuskin värikkääseen uusioperhe-elämään lähtö kolmekymppisenä vaippaa vaihtamattomana naisena ihan heti nappaa? 

Perheonni ei ole kasa pointteja vaatimuslistassa jotka eivät ehkä edes ole täytettävissä saatavilla olevien miesten ominaisuuksilla.

Rest my case: kauniilla ihmisillä on kauniita asioita-syystä. Muiden tulisi kyetä tekemään molemmin puolisia kompromisseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on jännä, miten ihminen elämänsä aikana muuttuu. Ei näihin ketjuihin oikein osaa enää sanoa mitään, kun on käynyt läpi sekä nuo vuosien pohdinnat, että vähitellen mielen muuttumisen, sitten lopulta ottanut sellaisen "tulee jos on tullakseen" -periaatteen, sitten onkin jo epätoivoiset ovulaatioseurannat ja ajoitetut yhdynnät ynnä muut kun ei niin vain tullutkaan, sitten lapsettomuustutkimukset, sitten onnistunut raskaus, synnytys, sitten käy läpi imetyksen ja koko rankan ensimmäisen vauvavuoden, joka oikeasti repii ihmisen psyykkisesti aivan täysin auki - vain huomatakseen päätyneensä aikaan, jolloin on niin täynnä rakkautta, tarmoa ja motivaatiota koko omaa elämäänsä kohtaan, kun saa olla pienen taaperon äiti ja vain katsoa hänen nauruaan ja ihmetteleviä silmiään.

Mielestäni jokaisella on täysi vapaus päättää haluaako lapsia vai ei. Se on vain todella vaikeaa oikein enää kuvitella, miten on joskus voinut verrata esim. elokuvissa käynnin vapautta siihen että on oma lapsi. Niitä ei vain mitenkään pysty enää laittamaan samalle vaa'alle. Olen tästä huolimatta edelleen mielestäni täysin sama ihminen ja vapaa, vaikka elämässä onkin nyt myös lapsi.

Hyvin sanottu. Erityisesti tuo elokuvissa käynti-vertaus. Monesti ihmiset vertaakin asioita, joita ei vain voi verrata keskenään. Uuden ihmisen tulo ja kaikki biologiset muutokset, mitä se naiselle tuo tullessaan on merkitykseltään valovuosien päässä jostain listasta, missä harmitellaan, että sitten ei voi matkustella ja käydä ravintoloissa ja "elää" (mitä ihmettä se sitten lieneekään).

Velan ero muihin onkin siinä, että hän nimenomaan haluaa elää elämänsä ilman lapsia. Vertauksena minäkin olisin varmasti sama ihminen kuin ennenkin vaikka hankkisin neljä laamaa, mutta haluan elää ilman niitä laamoja enkä siksi hanki niitä. 

Tiedän, mitä vela tarkoittaa. Mietinkin vain niitä perusteluita, joita ihmiset käyttävät, kun miettivät kannattaako lapsia tehdä. Sitten tehdään lista, jossa on plussat ja miinukset, vaikka ne eivät millään vertaudu keskenään. Sitä yritin sanoa ja sen sanoi hyvin tuo ylläoleva kirjoitus. Kun se lapsi on siinä, niin tuntuu järjettömältä, että aikanaan on kauheasti surrut jotain triviaalia asiaa ja kuvitellut, että se olisi ollut sitä oikeaa "elämää".

Mä en ymmärrä tuota, että mun tämän hetkinen elämä ilman lapsia olisi jotenkin triviaalia. Ja että nyt en eläisi oikeaa elämää. Jos mulle on tärkeää viettää mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa, niin miksi se yhtäkkiä muuttuisi ei-merkitseväksi lapsen syntyessä? Ihan kuin muka unohtaisin vanhan elämäni, kun lapsi tulee. Epäilen. Jos oma aika on nyt tärkeää, miksi se muuttuisi vähemmän tärkeäksi lapsen myötä? Olisi todella surullista unohtaa itsensä ja kadottaa itsensä äitiyteen.

Jep. Ja se ei ole pelkkä leffareissu vaan oman ajan tärkeys kokonaisvaltaisesti. Jos tulee vaikka erityislapsi ja mies häipyy, sitä omaa aikaa ei välttämättä sitä vähääkään ja elämä on todella kuormittavaa. Mielestäni on vain hyvä jos miettii, onko aidosti valmis lapsiin tilanteessa kuin tilanteessa. Tympeää se on lapsen kannalta erityisesti jos äitiä harmittaa ettei enää pääse mihinkään.

Runkkaan kymmeniä kertoja päivässä vaikka muut hehkuttavat sitä kuinka tärkeää on että poikkiksensa tekevät heihin tarpeensa. En vain ole tavannut ketään joka kiinnostaisi niin paljon.

Olin itse 22 kun tapasin mieheni, hänellä oli jo vauvakuume, koska oli minua vanhempi 7 vuotta. Annoin aina rajoja, sitten kun , sitten kun.... Ensin naimisiin, ensin omistusasunto...

Mies alko itkeä, että haluaa oman lapsen. Silloin heräsin, että minun pitää joko päättää parisuhde tai todella yrittää lasta rakkaan miehen kanssa. Teimme yhden ja tämä riittää. Enempää en halua , enkä jaksaisi. Silti tämä oli hyvä päätös

Siis VELA on sellainen joka tietää ettei missään tapauksessa halua lasta, eikä siis edes kyseenalaista asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoja ajatuksia, mutta ikää jo päälle kolmekymmentä. Pitkä parisuhde löytyy, vakipaikka työelämässä ja iso omistusasunto. Kaikki "puitteet" siis kunnossa, mutta epäilyttää.

Mietin, miten jaksaisin lapsiperhe-elämää. Nytkin töiden jälkeen välillä väsyttää ihan tajuttomasti ja on ihana rötvätä sohvalla koko ilta. Lapsen kanssa ei onnistu. Koko ajan pitäisi olla toisesta ihmisestä vastuussa, kuulostaa uuvuttavalta.

Toinen asia, joka mietittyttää, on parisuhde. Rakastan viettää aikaa mieheni kanssa. Tehdä asioita yhdessä. Lapsen kanssa ei noin vain mentäiskään pelaamaan sulkapalloa kahdestaan tai elokuviin. En tiedä, miten suhtautuisin siihen, että kahdenkeskistä aikaa ei enää juurikaan olisi.

Ja sitten se viimeinen epäilys, raha. Miten hitossa riittäisi rahat kaikkeen. Nyt voi elää suht leveästi, mutta olisiko se sitten yhtä pennin venyttämistä koko ajan.

Jos asunto ja mahdollinen auto ovat sen kokoisia ettei niitä tarvitse päivittää isompaan, niin lapsesta tulee suoria kustannuksia varsin vähän - siis keskimäärin. Alkuun vaunut ja vaatteita tarpeen mukaan. Merkittävin on ehkä tulojen putoaminen vanhempain vapaiden aikana ja päivähoitomaksut. Harrastukset sitten isompana.

Mulle tuli tää sama mieleen. Se iso perheasunto on ehdottomasti suurin kuluerä tässä yhtälössä. Jos sellainen jo on valmiiksi niin se on jo iso voitto. Pienten lasten kanssa pärjää kohtuullisen pienellä rahamäärällä kun voi vaatteet ja tarvikkeet ostaa käytettyinä eivätkä vielä syö kuin hevoset. Teinit onkin sitten ihan eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä kukaan voi kuin jakaa oman kokemuksensa ja ymmärtää, että se tosiaan on vain oma kokemus. Jotkut päätyvät erilaisiin valintoihin ja ovat niihin yhtä tyytyväisiä kuin sinä omiisi.

No näinpä! Ihmiset on ihan erilaisia. Jonkun elämän tärkein haave voi olla vaikka tietää kaikki mahdollinen fysiikasta ja ryhtyä fyysikoksi ja keksiä jotain mullistavaa ja maailmaa parantavaa. Jos sitä ei tee niin elämä tuntuu tuhlaukselta.  Siellä kuolinvuoteella miettii, että menipä elämä ihan hukkaan, vaikka sentään viis lasta tuli hankittua, mutta ei ehtinyt pureutua fysiikan syvimpään olemukseen. Toinen ei vois ajatellakaan mitään fysiikkaa eikä yhdenkään kirjan lukemista ja elämä tuntuis menevän sillä hukkaan eikä ois yhtään nautinnollista. Joku on kotihiiri eikä halua matkustella.  Toiselle kotona istuminen ois kauhistus, pitää päästä jatkuvasti seikkailemaan ympäri maailmaa jne. Toisen pään sisälle ei voi päästä eikä tietää mikä toiselle on se elämän juttu. 

sivusta

Nimenomaan. En ymmärrä tätä ajatusta, ettei kuolinvuoteella olisi mitään muisteltavaa, jos ei lapsia ole tehnyt. Elämässä on paljon muutakin koettavaa eikä kukaan voi toisen puolesta määritellä, mikä kenellekin on tärkeää ja arvokasta.

Ja tosi kiva olla se johon takerrutaan ja jonka varaan koko elämänsä ja merkityksensä toinen perustaa. Omat saavutukset ovat hänen saavutuksiaan koska kasvatus. Omat epäonnistumiset johtuvat omista vioista. Itse kuvastaa kaikkea sitä mitä toinen on saanut aikaan ja "osannut tehdä", eli itse on menestyttävä sen mukaisesti. Mikä taakka se on kantaa kun jatkuvasti kannattelee toisen merkityksellisyydentunnetta.

Mistä nämä omituiset ajatukset tulevat? Sinäkin esität näitä totuuksina, ihan kuin ihmiset oikeasti näin ajattelisivat. Ja ihan varmasti taas löytyy se vanha sukulainen, joka on juuri sinulle näin todnnut kuolinvuoteellaan :) Samoin kuin kaikkien velojen äidit ovat ilmoittaneet näille katuvansa näiden syntymää, en oikein nyt usko enää näitä teidän juttuja. Vaikuttavat aika lapsellisilta ja mustavalkoisilta.  Kyllä ihmiset oikeasti, suurimmaksi osaksi, viisastuvat iän myötä. Heille tulee useimmiten vähän sallivampi kokonaiskuva asioista, omien nöyrtymisten myötä. Nämä teidän jutut on jostain kyökkipsykologian alkeiskirjasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on jännä, miten ihminen elämänsä aikana muuttuu. Ei näihin ketjuihin oikein osaa enää sanoa mitään, kun on käynyt läpi sekä nuo vuosien pohdinnat, että vähitellen mielen muuttumisen, sitten lopulta ottanut sellaisen "tulee jos on tullakseen" -periaatteen, sitten onkin jo epätoivoiset ovulaatioseurannat ja ajoitetut yhdynnät ynnä muut kun ei niin vain tullutkaan, sitten lapsettomuustutkimukset, sitten onnistunut raskaus, synnytys, sitten käy läpi imetyksen ja koko rankan ensimmäisen vauvavuoden, joka oikeasti repii ihmisen psyykkisesti aivan täysin auki - vain huomatakseen päätyneensä aikaan, jolloin on niin täynnä rakkautta, tarmoa ja motivaatiota koko omaa elämäänsä kohtaan, kun saa olla pienen taaperon äiti ja vain katsoa hänen nauruaan ja ihmetteleviä silmiään.

Mielestäni jokaisella on täysi vapaus päättää haluaako lapsia vai ei. Se on vain todella vaikeaa oikein enää kuvitella, miten on joskus voinut verrata esim. elokuvissa käynnin vapautta siihen että on oma lapsi. Niitä ei vain mitenkään pysty enää laittamaan samalle vaa'alle. Olen tästä huolimatta edelleen mielestäni täysin sama ihminen ja vapaa, vaikka elämässä onkin nyt myös lapsi.

Hyvin sanottu. Erityisesti tuo elokuvissa käynti-vertaus. Monesti ihmiset vertaakin asioita, joita ei vain voi verrata keskenään. Uuden ihmisen tulo ja kaikki biologiset muutokset, mitä se naiselle tuo tullessaan on merkitykseltään valovuosien päässä jostain listasta, missä harmitellaan, että sitten ei voi matkustella ja käydä ravintoloissa ja "elää" (mitä ihmettä se sitten lieneekään).

Velan ero muihin onkin siinä, että hän nimenomaan haluaa elää elämänsä ilman lapsia. Vertauksena minäkin olisin varmasti sama ihminen kuin ennenkin vaikka hankkisin neljä laamaa, mutta haluan elää ilman niitä laamoja enkä siksi hanki niitä. 

Tiedän, mitä vela tarkoittaa. Mietinkin vain niitä perusteluita, joita ihmiset käyttävät, kun miettivät kannattaako lapsia tehdä. Sitten tehdään lista, jossa on plussat ja miinukset, vaikka ne eivät millään vertaudu keskenään. Sitä yritin sanoa ja sen sanoi hyvin tuo ylläoleva kirjoitus. Kun se lapsi on siinä, niin tuntuu järjettömältä, että aikanaan on kauheasti surrut jotain triviaalia asiaa ja kuvitellut, että se olisi ollut sitä oikeaa "elämää".

Mä en ymmärrä tuota, että mun tämän hetkinen elämä ilman lapsia olisi jotenkin triviaalia. Ja että nyt en eläisi oikeaa elämää. Jos mulle on tärkeää viettää mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa, niin miksi se yhtäkkiä muuttuisi ei-merkitseväksi lapsen syntyessä? Ihan kuin muka unohtaisin vanhan elämäni, kun lapsi tulee. Epäilen. Jos oma aika on nyt tärkeää, miksi se muuttuisi vähemmän tärkeäksi lapsen myötä? Olisi todella surullista unohtaa itsensä ja kadottaa itsensä äitiyteen.

Missasit pointin taas. Ilmeisesti tahallasi. En sanonut, että miehesi kanssa viettämäsi aika on triviaalia, tai että "unohdat vanhan elämäsi", enhän. Sanoin vain, että ylläoleva kirjoittaja kuvasi hyvin, miten hänen aikaisemmat perustelunsa olla tekemättä lapsia tuntuivat hyvin kummallisilta ja triviaaleilta, kun hän lopulta lapsen sai.

Vierailija kirjoitti:

Siis VELA on sellainen joka tietää ettei missään tapauksessa halua lasta, eikä siis edes kyseenalaista asiaa.

Teettekö jonkun vela-valan, josta ei poiketa missään olosuhteissa? : ) Entäs kun suurin osa "veloista" on jotain parikymmpisiä? Eikö todella saa muuttaa mieltään sitten kun se otsalohko on kasvanut täyteen mittaansa 25 vuoteen mennessä?