Lue keskustelun säännöt.
40 vuoden jälkeen alkaa luopuminen!
16.01.2023 |
Koetteko muutkin yli 40 vuotiaat, että on alkanut luopumisen aika monella tapaa. En tiedä kuvittelenko vaan, mutta tuntuu että moni asia on muuttunut.
Vanhemmat alkavat olla jo iäkkäitä ja tietoisuus heidän lähestyvästä poismenosta lisääntyy.
Omat lapset ovat kasvaneet lapsista nuoriksi ja ajatus heidän lähtemisestä tuntuu vieraalta.
Kunto laskee urheilemisesta huolimatta ja paikat on enemmän ja vähemmän rempallaan kokoajan, tekipä mitä tahansa. Palautuminen on jo hidastunut huomattavasti.
Seksihalut ovat vähentyneet selkeästi.
Mitään tunteita ei koe enää yhtä vahvasti kuin ennen. Tuntuu että on kokenut jo niin paljon erilaisia ja samoja asioita.
Ennen niin ihana matkustelu ei enää olekkaan niin ihanaa.
Työelämä on pysähtynyt paikalleen. Ollaan työelämän huipulla ja yritetään pysyä mukana vaikka ei enää jaksaisi samalla tapaa kuin ennen. Aamu heräämiset on entistä vaikeampia.
Ajatuksia muilta yli 40 vuotiailta.
Kommentit (103)
Musta tuntuu et elämä vasta alkaa. Lapsi jo iso, itsenäinen. Äidin hautasin jo kolmikymppisenä, tuntuu, että kuolema nyt vaan kuuluu elämään ja mitä vanhemmaksi tulee, sen kanssa on ok.
Olen koko ajan itsevarmempi ja siksi paremman näköinen. Löytänyt tyylini paremmin. Yritän miellyttää vähemmän muita, enemmän itseä.
Töissä osaan ja tiedän. Palkka nousee. Elintaso nousee.
Libido paranee. Parisuhde voi paremmin.
Eli ei. En ole sama mieltä. Tuntuu että parhaat vuodet on tulossa vasta.
N42
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40-60 vuodet olivat huippuaikaa. Aktiivista ja energistä. Nyt yli kuusikymppisenä olen huomannut, että haluaa pikkuhiljaa luopua tavarasta . Yksinkertaistaa elämää. Mutta muuten menee hyvin, kunto mainio ja tekemistä paljon.
Ilmeisesti et ole menettänyt läheisiä koska on niin huippuaikaa.
Olen eri, mutta tähän silti näkemys. Olen 56, ja äitini kuoli jo 1997, joten läheisiä on mennyt. Isä on 93, joten hänkään ei ole kauaa täällä varmaan enää. Mutta en nyt ihan hoksaa, miksi se vaikuttaisi minuun niin, että alkaisin itse vetäytyä elämästä. Tietenkin surulla on aikansa, mutta elämä jatkuu, tässäkin iässä.
Ai jaa. Eipä kyllä tuollaiselta tunnu. Vanhempani ovat vähän yli 60v. ja ovat työelämässä. Itse olen 43v.
Paljon olen kokenut niin hyvää kuin pahaa ja silti osaan tuntea suuriakin tunteita. Teen kokopäiväisesti töitä ja opiskelen samalla monimuotona sairaanhoitajaksi. Harrastan ja liikun, luen kirjoja, neulon, virkkaan.
Oisko ap läheisriippuvainen? Silloin ahdistaa luopua. Muutenhan se on lähinnä helpotus, että omaa aikaa on enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40-60 vuodet olivat huippuaikaa. Aktiivista ja energistä. Nyt yli kuusikymppisenä olen huomannut, että haluaa pikkuhiljaa luopua tavarasta . Yksinkertaistaa elämää. Mutta muuten menee hyvin, kunto mainio ja tekemistä paljon.
Ilmeisesti et ole menettänyt läheisiä koska on niin huippuaikaa.[/quote
Olen menettänyt rakkaat vanhempani ja joukon vanhempia sukulaisia. Toki hyvin surullista mutta kuitenkin luonnollista ja hyväksyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän väliin kysäisenkin, että onko muita tässä ikäluokassa, jotka tuulettelivat salaa niin pirusti siinä kohtaa, kun lapset muuttivat omilleen? Olin pitkään yksinhuoltajana, ja siinä kohtaa kun lapset olivat viimein omillaan... voi mikä autuus. Saan olla, tulla ja mennä miten lystään. Jo yksin se, että ei tarvitse jatkuvasti olla kokkaamassa, on luksusta. Jos minusta tuntuu, että tänään pääateria korvataan voileivillä, niin näinhän muuten todella tapahtuu, keltään ei tarvitse mielipiteitä kysellä. Viimeinkin!
Vierailija kirjoitti:
40 vuotta on vähän. Odota kun olet lähemmäs 60v.
Vaihdevuodet käyty lävitse, kremppaa on, äiti kuollut alzheimeriin. Ihmisiä kuolee läheltäsi. Kuoleminen on tullut elämääni.
Mun elämässä kuoleminen on ollut aina. Luonnollista sinällään, mutta tekee kipeää katsoa kun ihminen taistelee elämästä viimeiseen asti, haluaisi hoitoja... Olis helpompi kun kuoleva hyväksyisi lähtönsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri itkin tätä tänään.
Äidiltä meni selkä rikki ja joutui sairaalaan ja sitten löydettiin syöpä. Anopilla on alkava muistisairaus.
Lapset ovat teinejä, jotka muuttavat ihan kohta kotoa pois.
Elämä on pelkkää työssäkäyntiä, enkä enää ehdi olla lasteni kanssa kuten ennen, eikä lapset edes halua olla minun seurassa kuten ennen.
Herään aamuisin aikaisin, että ehdin jumpata HIIT -treenin, mutta en laihdu eikä kunto silti nouse ollenkaan enää, pysyn vain samassa.
Töiden ja kotitöiden jälkeen kärsin päänsäryssä loppuillan. Yritän tokeentua viime kevään bunroutista vieläkin.
Rahat ei töistä huolimatta riitä mihinkään. Ruoka, sähkö, bensa ja lainojen korot on kallistuneet ja äitin hoito maksaa niin, että tili on tyhjillään kaksi viikkoa palkkapäivästä, vaikka mitään ylimääräistä ei osteta.
Tahtoisin siirtää ajan 10v taaksepäin jolloin lapset olivat pieniä, pandemioista ja sodista ei ollut tietoakaan, rahat riittivät paremmin elämiseen, eikä vanhemmat olleet vielä kuolemassa.
Kauhea ikävä omien lasten vauva/taaperoaikaa, mitä ei saa enää koskaan takaisin. Ja olisin halunnut matkustella lasten kanssa, mutta rahat eivät koskaan riitä.
Huomaan pelistä miten minustakin on tullut vanha eukko. Mitään viehätysvoimaa ei enää ole, eikä kukaan tahdo enää edes halata minua koskaan. Olen muuttunut näkymättömäksi.
Elämä on vain surkeaa rämpimistä päivästä toiseen, ja muutosta parempaan ei ole tulossa, päinvastoin kaikki menee vain surullisemmaksi. Elämän paras aika oli ja meni.
N42
Omalla kohdalla vuosikymmen tuntuu, kuin hetki vain olisi vierähtänyt, mutta kun tuttuja tapaa niin saa todeta, että aika todella on tiimalasissa valunut. Etenkin viidenkympin jälkeen sitä sai yhä enenevässä määrin järkyttyä, kuinka tutut olivat vanhentuneet, etenkin jos vuosiin ei ole tullut nähtyä. Miehet ovat enemmän tai vähemmän kaljuuntuneet ja kaikilla tuppaa harmaata näkymään. Käytännössä kaikilla on lukulasit, jopa ennen tarkkanäköisillä, tai joutuvat jatkuvasti silmälaseja käyttämään. Ennen niin siloiset kasvot ovat enää muisto vain. Liikkuminen alkaa monilla vähentyä ja se vähäkin alkanut olla kankean puoleista. Monia ennen niin tuttuja, on vaikea jopa ulkoisesti heti tunnistaa jos vastaan tulevat. Se entinen tuttu tyyppi pitää nykyään kaivaa esiin sieltä nykyisen tuntemattoman pinnan alta. Kyllä tässä on alkanut itsensä melko yksin jääneeksi tuntea ja jättäytyneeksi menneisiin vuosikymmeniin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en ole huomannut. Ikää 46v ja opiskelen työn ohessa, ura menee eteenpäin mukavasti. Seksihaluja on enemmän kuin koskaan ja seksi nykyään parempaa kuin nuorempana. Ihanaa kun lapset kasvaa, mun nuorin täyttää tänä vuonna 8v ja vanhimmat ovat jo aikuisia. Treenaan, matkustelen, elämä ei todellakaan ole pysähtynyt mihinkään.
Ei ole lapsia. Tuttujen lapset on alle 5 v. En ole työelämässä (koska minua ei huolita sinne). Vanhempien ja tunteiden osalta samat fiilikset. Ja urheilun, mutta se ollut burn outtien jälkeen noin jo 10 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei. Vanhemmat vanhenee, kyllä. Odotan ensimmäistä lastani. Vuosi sitten menin naimisiin kaksi vuotta sitten tapaamani miehen kanssa. Enemmän tässä on uuden elämänvaiheen edessä.
Vierailija kirjoitti:
Tähän väliin kysäisenkin, että onko muita tässä ikäluokassa, jotka tuulettelivat salaa niin pirusti siinä kohtaa, kun lapset muuttivat omilleen? Olin pitkään yksinhuoltajana, ja siinä kohtaa kun lapset olivat viimein omillaan... voi mikä autuus. Saan olla, tulla ja mennä miten lystään. Jo yksin se, että ei tarvitse jatkuvasti olla kokkaamassa, on luksusta. Jos minusta tuntuu, että tänään pääateria korvataan voileivillä, niin näinhän muuten todella tapahtuu, keltään ei tarvitse mielipiteitä kysellä. Viimeinkin!
Aika avoimesti monet sitä tuulettaa. Hetken voi korvata pääaterian voileivillä uusmurrosikäisen innolla, mutta ei se loputtomiin jatku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt 59 v ja muistan, miten koin noin 40 vuotiaana hidastumisen ja väsymisen tunteita vuosikausia.
Sellainen epämääräinen luopumisen, väsymisen tunne, kertoo enemmänkin lopullisesta aikuistumisesta ja itsenäistymisestä. On aikaa punnita elettyä elämää ja miettiä miten elää tästä eteenpäin. Karkeasti sanoen, jos on esim. muistoja lapsuuden hyväksikäytöstä ihmiset usein muistavat ne juuri samassa iässä. Kuin myös hyvät, omaa elämää tukevat muistot yms. Kuka olen ja mistä tulen on se perimmäinen ihmettelyn tunne siellä taustalla.
ON elämä luopumistakin, mutta siihenkin tottuu ajan kanssa.
Minusta on mukavaa olla 59 vuotta. Olen joutunut kerralla luopumaan tosi monesta asiasta terveyttäni myöten, mutta juuri ne kokemukset saavat iloitsemaan siitä mitä minulla on yhä. Teen juuri sitä mitä huvittaa, sillä olen nähnyt ettei kannata luottaa huomisen olevan samanlainen kuin tänään.
Minulle tuo luopuminen tuli 50 v. Tällähetkellä olen 54 v.
Konkreettisimmin se näkyy juuri nyt siinä, että viisi tuttua on kuollut viimeisen kuukauden aikana. Isä on jo kuollut, äiti heikossa kunnossa eikä elä enää kauaa.
Toinen lapsi jo pois kotoa.
Uran kohdalla tajuaa, että olen luopunut siitä, ettei enää kande haaveilla töiden vaihtamisesta, ellei ole pakko. Ei tämän ikäistä ihan helpolla palkata. Olen joutunut luopumaan siitä ajatuksesta, että vielä on aikaa tehdä vaikka mitä.
Ja se matkustelu. Sen kohdalla on vapaaehtoista luopumista. Olen käynyt 50+ maassa. Todellakin on olo, että kaikki on jo nähty. Tai se tuntuu siltä, että minua on vaikea yllättää enää. On varottava, ettei muutu kyyniseksi.
Olen monta kertaa vuosien varrella yrittänyt kohottaa, ja kohottanutkin, kuntoani. Aina joudun toteamaan, että se ei nouse niin hyväksi kuin ennen. Lähden taas Alpeille laskettelemaan, ja siellä taas jousun kohtaamaan tosiasian, ettei meinaa jaksaa. Ei, vaikka kuinka nyt teen kyykkyjä.
Huoh. Minulle on nyt iskenyt se keski-iän kriisi.
Vierailija kirjoitti:
Juuri itkin tätä tänään.
Äidiltä meni selkä rikki ja joutui sairaalaan ja sitten löydettiin syöpä. Anopilla on alkava muistisairaus.
Lapset ovat teinejä, jotka muuttavat ihan kohta kotoa pois.
Elämä on pelkkää työssäkäyntiä, enkä enää ehdi olla lasteni kanssa kuten ennen, eikä lapset edes halua olla minun seurassa kuten ennen.
Herään aamuisin aikaisin, että ehdin jumpata HIIT -treenin, mutta en laihdu eikä kunto silti nouse ollenkaan enää, pysyn vain samassa.
Töiden ja kotitöiden jälkeen kärsin päänsäryssä loppuillan. Yritän tokeentua viime kevään bunroutista vieläkin.
Rahat ei töistä huolimatta riitä mihinkään. Ruoka, sähkö, bensa ja lainojen korot on kallistuneet ja äitin hoito maksaa niin, että tili on tyhjillään kaksi viikkoa palkkapäivästä, vaikka mitään ylimääräistä ei osteta.
Tahtoisin siirtää ajan 10v taaksepäin jolloin lapset olivat pieniä, pandemioista ja sodista ei ollut tietoakaan, rahat riittivät paremmin elämiseen, eikä vanhemmat olleet vielä kuolemassa.
Kauhea ikävä omien lasten vauva/taaperoaikaa, mitä ei saa enää koskaan takaisin. Ja olisin halunnut matkustella lasten kanssa, mutta rahat eivät koskaan riitä.
Huomaan pelistä miten minustakin on tullut vanha eukko. Mitään viehätysvoimaa ei enää ole, eikä kukaan tahdo enää edes halata minua koskaan. Olen muuttunut näkymättömäksi.
Elämä on vain surkeaa rämpimistä päivästä toiseen, ja muutosta parempaan ei ole tulossa, päinvastoin kaikki menee vain surullisemmaksi. Elämän paras aika oli ja meni.N42
Voi sinua. Täältä empaattinen halaus ja voimanrutistus. Sinulla on nyt hankala vaihe. Luota siihen, että muutaman vuoden päästä elämäsi näyttäytyy erilaisena. Hengitä syvään ja luota. Iloitse pikkuruisista asioista. Rakasta itseäsi, olet hyvä, ellet jopa suurenmoinen juuri tuollaisena kuin olet. Mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Valoa päiviisi!
N49 (kolmen totaali yh)
Vierailija kirjoitti:
Paranee kun täyttää 50v. Nyt menee taas hyvin.
Ja eläkkeeseen ihan vähän enää aikaa t. Sotilas m-70. Koulutuksen suoma etu
En oikein näe, että noinko se menisi. Kun minä parin vuoden päästä täytän 40v, lapseni tulevat olemaan 9 ja 6-vuotiaita. Työlämässä on nimen omaan ne rauta-on-kuumaa -vaiheet ja nyt tehdään rahaa sitä varten, että ehkä 50v voi sitten ottaa rennommin (ja työ on siis kiinnostavaa ja tykkään haasteista, että tämä ei ole mitään sitkuttelua. Oletan vaan, että vanhempana mulla ei enää riittäisi energia tähän, vaikka haluaisinkin). Vanhempani ovat vielä aika nuoria, toinen heistä vielä työelämässäkin.
En oikein näe, että alkaisi vielä mikään luopuminen mistään seuraavaan 10-vuoteen ainakaan. Miehestä kyllä luovuin jo.
Kyllähän se ihan tosiasia on, mitä ap kertoo. Siitä se luopuminen suunnilleen alkaa, toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin, mutta moni asia alkaa mennä alamäkeen vaikka mitä yrittäisi.
Se on vääjäämätöntä ja luonnollista, muttei se sitä välttämättä helpommaksi tee.
Jokaisen on opittava luopumaan jos elää saa. Se on selvää.
Olen 56v eronnut, juuri vika muksu muutti kotoa pois. Saan tulla ja mennä miten huvittaa. Miesystävä asuu omassa kämpässään. Etätyö, mistä nautin. Kaikenpuolin ihanaa elämää juuri niin kuin haluan elää, muilta kysymättä. Voin maata sängyssä 24/7 tai lähteä extempore matkalle jne