Lue keskustelun säännöt.
40 vuoden jälkeen alkaa luopuminen!
16.01.2023 |
Koetteko muutkin yli 40 vuotiaat, että on alkanut luopumisen aika monella tapaa. En tiedä kuvittelenko vaan, mutta tuntuu että moni asia on muuttunut.
Vanhemmat alkavat olla jo iäkkäitä ja tietoisuus heidän lähestyvästä poismenosta lisääntyy.
Omat lapset ovat kasvaneet lapsista nuoriksi ja ajatus heidän lähtemisestä tuntuu vieraalta.
Kunto laskee urheilemisesta huolimatta ja paikat on enemmän ja vähemmän rempallaan kokoajan, tekipä mitä tahansa. Palautuminen on jo hidastunut huomattavasti.
Seksihalut ovat vähentyneet selkeästi.
Mitään tunteita ei koe enää yhtä vahvasti kuin ennen. Tuntuu että on kokenut jo niin paljon erilaisia ja samoja asioita.
Ennen niin ihana matkustelu ei enää olekkaan niin ihanaa.
Työelämä on pysähtynyt paikalleen. Ollaan työelämän huipulla ja yritetään pysyä mukana vaikka ei enää jaksaisi samalla tapaa kuin ennen. Aamu heräämiset on entistä vaikeampia.
Ajatuksia muilta yli 40 vuotiailta.
Kommentit (103)
Täytin hetki sitten 40.
Kaikki lapset kouluikäisiä. Enemmän aikaa itselleni ja jopa parisuhteelle (voidaan tehdä yhdessä kauppareissu tai illan koiralenkki kahdestaan. Vähillä tukiverkoilla kun on selvitty, tämä on luksusta).
Koen iloa ja uteliaisuutta lasten kasvusta. Heistä on tullut ja on tulossa mielenkiintoisia persoonia, ja minusta on vain ihanaa että he jossain kohtaa lähtevät kokeilemaan siipiään. En siis odota kieli pitkällä että muuttavat pois, ehei, sillä kotiin saa aina palata. Ja pitääkin, jos meinaa mennä elämä sivuraiteille. Toivon, että onnistumme miehen kanssa pitämään lapsiin sellaiset välit, että voimme heidän aikuistuttua silti kiertää kirpparilta yhdessä, käydä tapahtumissa, viettää yhdessä juhlapyhiä jos lapset niin tahtoo.
Mitä tulee minuun itseeni, niin seksistä tykkään edelleen. Samoin kuin kahdesta harrastuksestani. Olen vuosien varrella lihonut ja viime kuukausina olen huomannut että peilistä katsoo koronavuosien (meillä sattui näihin vuosiin pahoja vastoinkäymisiä) runtelema nainen. Voin tehdä asialle kuitenkin edes jotain. Vanheneminen tähän pisteeseen on kuitenkin toisaalta myös vapauttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se ihan tosiasia on, mitä ap kertoo. Siitä se luopuminen suunnilleen alkaa, toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin, mutta moni asia alkaa mennä alamäkeen vaikka mitä yrittäisi.
Se on vääjäämätöntä ja luonnollista, muttei se sitä välttämättä helpommaksi tee.
Jokaisen on opittava luopumaan jos elää saa. Se on selvää.
Jep. Tämä luopuminen oli yksi asia, mitä ei nuorena ymmärtänyt.
Huomaa että ollaan naisvaltaisella palstalla. Miehillä työuran huippu on etenkin johtaja-tasolla vasta päälle 50v ja täällä nelikymppiset kokevat jo luovuttavansa. Itse 46v ja tähtään kyllä edelleen korkeammalle, tällä hetkellä vedän suurehkoa yksikköä
En ymmärrä noita "40 ikävuoden jälkeen asiat alkaa mennä alamäkeen" - ihmisiä.
Mitkä asiat?
En tiedä johtuuko siitä, että en ole ollut urakeskeinen enkä ulkonäkökeskeinen, ja että olin pitkään lasten kanssa kotona, kun minusta tämä vaihe ei ole pelkkää luopumista. Ja että sekin luopuminen mitä tapahtuu, ei ole pelkästään negatiivista.
Ehkä sekin, miten jouduin elämään elämäni lapsena ja nuorena, on vaikuttanut siihen että aina olen tiennyt elämän olevan ailahtelevaa ja yllätyksellistä sekä hyvällä että huonolla tavalla. Olen luopunut isovanhemmista varhain, ja omat vanhempani on "luovutettu" alkoholille ja hankalille ihmissuhteille kauan sitten.
Ehkä olen kuitenkin myös saanut sen verran, että vanheneminen ei pelota. Omassa elämässäni tulevat ikävuodet näen omana aikana, omien bucket list-juttujen toteuttamisen aikana. Eivät ole mitään suuria juttuja. Ja voihan aina kulman takana olla jotain mikä vetää maton pois jalkojen alta, mutta ei sellaista elämää voi elää jossa koko ajan pelkää tulevaa.
N40
Jep. Keski-ikä. Keskivaihe elämässä. Nuoruus meni, vanhuus tulossa. Pitää vaan yrittää olla masentumatta, koska niin se vain on, että loppu häämöttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja tuntemuksia kuin ap:lla. Olen 45 -vuotias ja ihmettelen, mikä minua vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tapahtuu kun mennään yli 50?
Sitähän nyt ei voi sanoa mitä tapahtuu, sehän on täysin yksilöllistä.
Itse naisena olen huomannut sen miten naiset valtaosaltaan vapautuu ja alkavat nauttia uudesta vapausestaan. Kaikki se turha stressi ja paine mitä ympäristö, ja nainen itse, lastaa varsinkin naisen niskoille; ole kaunis, ole nuori, ole hoikka ja timmi. Ole kaikkien miesten unelma ja tavoittelema. Ja sitten siinen kruunuksi useimmilla mies joka aiheuttaa hankaluuksia, lapset, huolet heistä. Työelämän paine, Kaikki tämä.
Parhaassa tapauksessa kun kun nainen täyttää 50 ja on suurelta osin vapautunut kaikesta tuosta painolastista joka hyvin suurelta osin on itse aiheutettua, herää ihan uuteen vaiheeseen ja tajuaa mistä elämässä on kysymys ja että siitä pitää nauttia sillä se on rajallinen!
Itse en ole ollut naimisissa eikä minulla ole lapsia, mutta täytettyäni 50 alkoi elämä kyllä selvästi selkiytyä mm. työelämän osalta. Olen saavuttanut paljon, ja enää ei olekaan niin tärkeä kavuta tikapuissa aina vain ylemmäs. Talous on kunnossa ja voi hyvin, kaikki tarpeellinen on hankittu, nyt voi hellittää hieman ja alkaa ajatella enemmän itseään ja omaa mukavuuttaan.
Ymmärtää mikä oikeasti on tärkeää ja panostaa siihen. Oma terveys ja hyvinvointi. Läheisten terveys ja hyvinvointi. Ystävät tulleet entistä läheisimmiksi. Nähdä kaikki se hieno ja upea mitä ympäriltä kuitenkin löytyy. Hienot elämykset, pienistäkin asioista, osaa nauttia niistä. Turha kireys ja pahantuulisuuskin stressistä johtuen laukeaa.
Kaikkihan on itsestä kiinni! Voi valita vaipua synkkyyteen ja pessimismiin ja valitteluun. Nähdä pelkät nurjat puolet. Kääntää selkä valolle. Tai huomata ne lukemattomat hienot asiat joita elämästä aukeaa kun päästää hieman irti oravanpyörästä ja suorittamisesta ja kelpaamisen vaatimuksesta.
Valintoja, sitä elämä on ja se miten elämää katsoo.
Monellehan keski-ikä on kriisi. Kriisi voi olla myös mahdollisuus, se voi olla käänne paljon parempaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se ihan tosiasia on, mitä ap kertoo. Siitä se luopuminen suunnilleen alkaa, toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin, mutta moni asia alkaa mennä alamäkeen vaikka mitä yrittäisi.
Se on vääjäämätöntä ja luonnollista, muttei se sitä välttämättä helpommaksi tee.
Jokaisen on opittava luopumaan jos elää saa. Se on selvää.
Mutta ei nyt sentään nelikymppisenä vielä.
Odota, kun olet 52vee:) Vanhemmat haudassa ja niin edespäin.
Näin ainakaan miehenä nouseminen aamuisin ei kyllä vaikeudu, vaan aivan päinvastoin. Sisäinen kello aikaistaa joka vuosi enemmän. Normaali aika nousta on nykyään kuudelta aamulla. Nukkumaan ihan viimeistään kymmeneltä ja se tarkoittaa nukkumaan, ei selaamaan nettiä vaan silloin ollaan jo unten mailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa minkä tunnistan on lisääntynyt kermppojen määrä. Pari päivää ilman kehonhuoltoa tai muutama lasi liikaa viiniä ja kropassa tuntuu päiväkausia. Muuten en ole lainkaan jämähtänyt. Nuorempien mielestä toki olen, koska ymmärrän myös, miksi kaikkea ei voi muuttaa tuosta noin vain heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sexi on nyt 43-vuotiaana parempaa kuin nuorena..tietää mitä haluaa ja osaa nauttia. Nuorin lapsi on vuoden joten vielä täytys jonkun verran jaksaa elämääkin. Ehkä tuo tulee itselle sitten joskus myöhemmin..kaikki nelikymppiset ei tosiaan ole samassa elämän vaiheesssa. Osa saa ekat lapsetkin tässä kohtaa.
Minulla oli tuo samanlainen vaihe ikävuosina 42-48. Jälkikäteen ymmärsin että mielialavaihtelut, ajoittainen toivottomuuden tunne ja maailmantuska johtuivat hormonien vaihtelusta jota myös esivaihdevuosiksi kutsutaan. Samaan ajanjaksoon osuivat mm. lasten valmistumiset, kotoa muutot, työpaikan vaihto ja kiusaava pomo. Olotila helpotti myöhemmin ja nyt kun olen 56 vuotias elän parhainta mahdollista elämän vaihetta. Olen nuorekas, enimmäkseen iloinen ja hyvin kiitollinen kaikesta siitä mitä on. Saku Tuomisen sanoin ' kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on'. Loppujen lopuksi kysymys on asenteesta. Miten päätät ottaa jäljellä olevan elämän vastaan; iloiten ja kiittäen ja murehtien ja surren.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuo luopuminen tuli 50 v. Tällähetkellä olen 54 v.
Konkreettisimmin se näkyy juuri nyt siinä, että viisi tuttua on kuollut viimeisen kuukauden aikana. Isä on jo kuollut, äiti heikossa kunnossa eikä elä enää kauaa.
Toinen lapsi jo pois kotoa.
Uran kohdalla tajuaa, että olen luopunut siitä, ettei enää kande haaveilla töiden vaihtamisesta, ellei ole pakko. Ei tämän ikäistä ihan helpolla palkata. Olen joutunut luopumaan siitä ajatuksesta, että vielä on aikaa tehdä vaikka mitä.
Ja se matkustelu. Sen kohdalla on vapaaehtoista luopumista. Olen käynyt 50+ maassa. Todellakin on olo, että kaikki on jo nähty. Tai se tuntuu siltä, että minua on vaikea yllättää enää. On varottava, ettei muutu kyyniseksi.
Olen monta kertaa vuosien varrella yrittänyt kohottaa, ja kohottanutkin, kuntoani. Aina joudun toteamaan, että se ei nouse niin hyväksi kuin ennen. Lähden taas Alpeille laskettelemaan, ja siellä taas jousun kohtaamaan tosiasian, ettei meinaa jaksaa. Ei, vaikka kuinka nyt teen kyykkyjä.
Huoh. Minulle on nyt iskenyt se keski-iän kriisi.
Tunnistan samoja fiiliksiä näistä jutuista mitä itselläkin hieman on. Siis maallisesta näkökulmasta. En voi olla kirjoittamatta, että usko Jeesukseen muuttaa myös maanpäällistä elämää ja samalla se antaa ikuisuuden
En tiiä, mulla ei ole kyllä vielä tommonen olo. Toisaalta mä elin tosi epäterveellisesti nuorena, käytin liikaa päihteitä ja olin muutenkin tuuliajolla. Sain elämäni ns. kasaan vasta lähempänä 30-vuotta, joten mulla ei ole esim. matkustelusta kokemusta ja vasta nyt alan olla taloudellisesti siinä asemassa, että se on mahdollista. Samoin uran kanssa, sain senkin vauhtiin vasta nelisen vuotta sitten. Mä olen myös nykyään fyysisesti paremmassa kunnossa kuin silloin nuorena, harrastan liikuntaa jne. ja elän niin, että nukun tarpeeksi ja syön kunnolla.
Olen samaa mieltä ap:n kanssa. Menettänyt myös nuoria läheisiä. Työelämästä jäin pois pari vuotta sitten. Erosin 5 vuotta sitten, jolloin luovuin myös kodista.
Melko defensiivistä vakuuttelua täällä. Elämään tarrautuminenkin on reaktio luopumisen väistämättömyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Melko defensiivistä vakuuttelua täällä. Elämään tarrautuminenkin on reaktio luopumisen väistämättömyyteen.
Ihana!
Toiset ottaa rauhallisemmin elämän meneillään olevat ja tulevat luopumiset, ja sitten joku paniikki-possu tulee julistamaan defenssejä. Toiset vain ei ota paineita väistämättä eteen tulevista asioista.
Mulla toi tuli vasta 50+. 40v mulla oli 2 alle kouluikäistä niin meno oli kovaa.
Ei vielä, parasta aikaa, ura ja osaaminen huipussaan, nuorin lapsi alle kouluikäinen. Mutta kyllähän sen elämän rajallisuuden tiedostaa, läheiseni kuoli kun olin lapsi eli se on aina ollut mielessä ehkä eri tavalla kuin muilla, mutta nyt nelikymppisenä sellaiselle sitten joskus haaveilulle ei ole enää niin paljon sijaa vaan unelmat kannattaa toteuttaa oikeasti eikä odotella.