Lue keskustelun säännöt.
40 vuoden jälkeen alkaa luopuminen!
16.01.2023 |
Koetteko muutkin yli 40 vuotiaat, että on alkanut luopumisen aika monella tapaa. En tiedä kuvittelenko vaan, mutta tuntuu että moni asia on muuttunut.
Vanhemmat alkavat olla jo iäkkäitä ja tietoisuus heidän lähestyvästä poismenosta lisääntyy.
Omat lapset ovat kasvaneet lapsista nuoriksi ja ajatus heidän lähtemisestä tuntuu vieraalta.
Kunto laskee urheilemisesta huolimatta ja paikat on enemmän ja vähemmän rempallaan kokoajan, tekipä mitä tahansa. Palautuminen on jo hidastunut huomattavasti.
Seksihalut ovat vähentyneet selkeästi.
Mitään tunteita ei koe enää yhtä vahvasti kuin ennen. Tuntuu että on kokenut jo niin paljon erilaisia ja samoja asioita.
Ennen niin ihana matkustelu ei enää olekkaan niin ihanaa.
Työelämä on pysähtynyt paikalleen. Ollaan työelämän huipulla ja yritetään pysyä mukana vaikka ei enää jaksaisi samalla tapaa kuin ennen. Aamu heräämiset on entistä vaikeampia.
Ajatuksia muilta yli 40 vuotiailta.
Kommentit (103)
Luopuminen ja myös mitään ylimääräistä draamailua en jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mä ole huomannut mitään tuollaista. Elin ihan täysillä vielä.
Vasta 50+ jäljeen on alkanut tulla alakulon fiiliksiä ajoittain mutta mistään luopumisesta en puhuisi vieläkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän väliin kysäisenkin, että onko muita tässä ikäluokassa, jotka tuulettelivat salaa niin pirusti siinä kohtaa, kun lapset muuttivat omilleen? Olin pitkään yksinhuoltajana, ja siinä kohtaa kun lapset olivat viimein omillaan... voi mikä autuus. Saan olla, tulla ja mennä miten lystään. Jo yksin se, että ei tarvitse jatkuvasti olla kokkaamassa, on luksusta. Jos minusta tuntuu, että tänään pääateria korvataan voileivillä, niin näinhän muuten todella tapahtuu, keltään ei tarvitse mielipiteitä kysellä. Viimeinkin!
Aika avoimesti monet sitä tuulettaa. Hetken voi korvata pääaterian voileivillä uusmurrosikäisen innolla, mutta ei se loputtomiin jatku.
Ihanko totta?
Olen saanut aina tehdä mitä haluan
Mulla oli tosi hankala aika tuossa 40-50 vuoden välillä, kun sattui tosi monta kuormittavaa elämäntilannetta päällekkäin. Hainkin silloin apua mielenterveyden ammattilaisilta. Suosittelen kaikille, joilla tuntuu siltä, että jaksaminen on vähissä. Sillä ei kuitenkaan ollut iän kanssa yhtään mitään tekemistä, hyvänen aika.
Nyt on tasaisempaa. Asiat toki muuttuu, ja se on luonnollista. En ota siitä paineita. Voisin toki kirjoittaa pitkän listan siitä, mitä minulla ei ole, mitä minulta puuttuu, mitä muilla on sellaista, mitä minulla ei ole. Jo se, että kuukausituloni ovat noi 1100 kuussa, kertonee jotakin. Mutta vanhan runon säkein: "Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki." Tätä en varmasti olisi halunnut siellä aallonpohjassa kuulla, muistan sen ajan hyvin. Mutta se siinä juuri onkin: se on vain aallonpohja. Sieltä tullaan myös ylös. Tulin minäkin, vaikka en olisi uskonut. Iästä se ei ole kiinni koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuossa iässä ollessani kuopus oli just täyttänyt vuoden, joten ei ollut aikaa miettiä luopumista. Vanhemmat oli kuolleet aikaa sitten, teinejä ei perheessä ollut, urheillut en ole koskaan...
Yksilöllistä, minä elin täysillä!
Mummo iässä on parasta tehdä lapsi, muuten on ihan turha.
Mitä kukaan muuten tekee yli 35v naisella?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40-60 vuodet olivat huippuaikaa. Aktiivista ja energistä. Nyt yli kuusikymppisenä olen huomannut, että haluaa pikkuhiljaa luopua tavarasta . Yksinkertaistaa elämää. Mutta muuten menee hyvin, kunto mainio ja tekemistä paljon.
Ilmeisesti et ole menettänyt läheisiä koska on niin huippuaikaa.
Ihmiset menettävät läheisiä eri ikäisinä.
Itse menetin useita läheisiä sekä perheenjäseniä teini-ikäisenä. Kaikki alkoi isäni äkkikuolemasta. Sen jälkeen kuolivat jäljellä olevat isovanhemmat ja seuraavien kahden vuoden sisään useita läheisiä rakkaita ihmisiä. Se oli hirveää aikaa. Joka vuosi oli monet hautajaiset.
En voi sanoa sen olleen huippuaikaa. Aloin pelkäämään, että kaikki rakkaat ihmiset kuolevat pois. Siksi aloin erakoitumaan enkä halunnut tutustua uusiin ihmisiin. Pelkäsin että he kuolevat kuitenkin. (Siihen aikaan ajateltiin, että lapset pärjäävät, tukea tai terapiaa annettiin vain aikuisille jos eivät kyenneet töihin)
Parikymppisenä jouduin sitten luopumaan terveydestäni. Ei ollut huippuaikaa sekään.
Nyt viisikymppisenä elämä on kohtuullisen tasaista. En tätä huippuaikana pidä, mutta hyvänä aikana kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tuo alkoi tosissaan noin 55-vuotiaana.
Ei se missään vaiheessa oikeasti paremmaksi muutu.
Jossain vaiheessa sitten alkaa vanhuuden vaivat. Pientä alkua jo on.
Kun oli 40v , ajattelin että nyt voin jo himmata , tekemättä niin paljon töitä. Koti oli hankittu, lapset aikuisuuden kynnyksellä, joille olimme antaneet tarvittavat neuvot ja evät, tahtoivat tai eivät. Olimme mieheni kanssa vapaita tekemään mitä halusimme. Kuntoillakin jaksoi eri tavalla kuin ennen .
50v täytettyäni aloin jo energisenä suunnitella jotain uuden rakentamista,kun rahaa oli kertynyt . Se oli se vuosikymmen ,kun sai toteuttaa haaveitaan ja nautti ekasta lapsenlapsesta.
65- vuotiaana ei ollut enää mitään velvollisuuksia, menet ja kuntoilet vaan , nukut aamuisin just niin pitkään,kun huvittaa, teet kaikkea silloin ,kun haluat . Niin saa tehdä puolisokin.
Tämä on ihanaa aikaa olla 75v. Nyt voi oola jokaisesta päivästä iloinen ja kiitollinen. Se on varmaa , että näin ei jatku ikuisesti.
Vanhempani kuolivat kun olin alle 30 v,,, kuolema ja syntymä kuuluvat elämän kiertokulkuun .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luovuin nelikymppisenä kivirekipuolisosta. Elämä on sen jälkeen ollut monta kertaa antoisampaa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli tosi hankala aika tuossa 40-50 vuoden välillä, kun sattui tosi monta kuormittavaa elämäntilannetta päällekkäin. Hainkin silloin apua mielenterveyden ammattilaisilta. Suosittelen kaikille, joilla tuntuu siltä, että jaksaminen on vähissä. Sillä ei kuitenkaan ollut iän kanssa yhtään mitään tekemistä, hyvänen aika.
Nyt on tasaisempaa. Asiat toki muuttuu, ja se on luonnollista. En ota siitä paineita. Voisin toki kirjoittaa pitkän listan siitä, mitä minulla ei ole, mitä minulta puuttuu, mitä muilla on sellaista, mitä minulla ei ole. Jo se, että kuukausituloni ovat noi 1100 kuussa, kertonee jotakin. Mutta vanhan runon säkein: "Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki." Tätä en varmasti olisi halunnut siellä aallonpohjassa kuulla, muistan sen ajan hyvin. Mutta se siinä juuri onkin: se on vain aallonpohja. Sieltä tullaan myös ylös. Tulin minäkin, vaikka en olisi uskonut. Iästä se ei ole kiinni koskaan.
Runo jatkuu: ei maassa oikeutta saa, ken itse sit ei hanki.
Eli pakko itse tehdä asioille jotain. Kaikki vaivaiset ei vaan pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli tosi hankala aika tuossa 40-50 vuoden välillä, kun sattui tosi monta kuormittavaa elämäntilannetta päällekkäin. Hainkin silloin apua mielenterveyden ammattilaisilta. Suosittelen kaikille, joilla tuntuu siltä, että jaksaminen on vähissä. Sillä ei kuitenkaan ollut iän kanssa yhtään mitään tekemistä, hyvänen aika.
Nyt on tasaisempaa. Asiat toki muuttuu, ja se on luonnollista. En ota siitä paineita. Voisin toki kirjoittaa pitkän listan siitä, mitä minulla ei ole, mitä minulta puuttuu, mitä muilla on sellaista, mitä minulla ei ole. Jo se, että kuukausituloni ovat noi 1100 kuussa, kertonee jotakin. Mutta vanhan runon säkein: "Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki." Tätä en varmasti olisi halunnut siellä aallonpohjassa kuulla, muistan sen ajan hyvin. Mutta se siinä juuri onkin: se on vain aallonpohja. Sieltä tullaan myös ylös. Tulin minäkin, vaikka en olisi uskonut. Iästä se ei ole kiinni koskaan.
Runo jatkuu: ei maassa oikeutta saa, ken itse sit ei hanki.
Eli pakko itse tehdä asioille jotain. Kaikki vaivaiset ei vaan pysty.
Veikkaan kuitenkin, että aika moni pystyy enempään kuin aluksi luuli.
Kyllä elämä olisi pitänyt elää ja hoitaa kuntoon ennen neljänkympin rajapyykkiä. Ainoa ilo tässä vaiheessa olisi nauttia rahan tuomista mahdollisuuksista. Minulla jäi elämä elämättä ja rahat hankkimatta. En tiedä mitä enää tekisin. Elän toivottomuuden kurimuksessa enkä näe mitään hyvää edessäni. En ole ollut iloinen vuosikausiin ja jokainen vuosi vain kaataa lisää taakkaa niskaani. Köyhänä, yksinäisenä, raihnaisena en jaksa enää kauaa. Jotain on muututtava, mutta ei se ole enää tässä iässä tai näillä resursseilla mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40-60 vuodet olivat huippuaikaa. Aktiivista ja energistä. Nyt yli kuusikymppisenä olen huomannut, että haluaa pikkuhiljaa luopua tavarasta . Yksinkertaistaa elämää. Mutta muuten menee hyvin, kunto mainio ja tekemistä paljon.
Ilmeisesti et ole menettänyt läheisiä koska on niin huippuaikaa.
Olen perusluonteeltani iloinen ja toiveikas innostuja, mutta tämä keski-ikä on ihan kammottavaa suoraan sanoen - kaikki innostus läheisten kuoleman ja oman vanhenemisen varjostamaa (siis todelliset muutokset elimistön toiminnassa).
Ja tiedoksi niille, jotka 35-vuotiaana eivät koe ongelmia: se varsinainen rupsahtaminen niin ulkonäöllisesti kuin henkisesti voi tapahtua ihan yhdessä vuodessa nelikymppisenä. 35 on ihan eri kuin 40, ainakin naisen kohdalla. No, itse ajattelen että nyt sitten mitataan se, kuinka syvällinen tai turhamainen sitä oikein onkaan. Ei auta kuin taistella tämä vaihe! Uskon, että 45 on jo helpompi kuin 40.
Miehillä alkaa kultakausi silloin! Rahaa ja naisia riittää riesaksi asti.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä elämä olisi pitänyt elää ja hoitaa kuntoon ennen neljänkympin rajapyykkiä. Ainoa ilo tässä vaiheessa olisi nauttia rahan tuomista mahdollisuuksista. Minulla jäi elämä elämättä ja rahat hankkimatta. En tiedä mitä enää tekisin. Elän toivottomuuden kurimuksessa enkä näe mitään hyvää edessäni. En ole ollut iloinen vuosikausiin ja jokainen vuosi vain kaataa lisää taakkaa niskaani. Köyhänä, yksinäisenä, raihnaisena en jaksa enää kauaa. Jotain on muututtava, mutta ei se ole enää tässä iässä tai näillä resursseilla mahdollista.
Itse olin alkoholin suurkuluttaja ikävuodet 30-45. Sitten havahduin terveysongelmiin. Minä tässä nelivitosena siis vasta aloittelen uutta elämää, enkä ole ollenkaan pessimistinen. Lapsia en enää saa, se on ainoa mistä on lopullisesti luovuttava. Kaikkea muuta mitä kaipaan, voin vielä tavoitella, ja saavuttaakin.
Vierailija kirjoitti:
Jep. Keski-ikä. Keskivaihe elämässä. Nuoruus meni, vanhuus tulossa. Pitää vaan yrittää olla masentumatta, koska niin se vain on, että loppu häämöttää.
Loppu voi tulla vasta 40 vuoden päästä sullekin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40-60 vuodet olivat huippuaikaa. Aktiivista ja energistä. Nyt yli kuusikymppisenä olen huomannut, että haluaa pikkuhiljaa luopua tavarasta . Yksinkertaistaa elämää. Mutta muuten menee hyvin, kunto mainio ja tekemistä paljon.
Ilmeisesti et ole menettänyt läheisiä koska on niin huippuaikaa.
Olen perusluonteeltani iloinen ja toiveikas innostuja, mutta tämä keski-ikä on ihan kammottavaa suoraan sanoen - kaikki innostus läheisten kuoleman ja oman vanhenemisen varjostamaa (siis todelliset muutokset elimistön toiminnassa).
Ja tiedoksi niille, jotka 35-vuotiaana eivät koe ongelmia: se varsinainen rupsahtaminen niin ulkonäöllisesti kuin henkisesti voi tapahtua ihan yhdessä vuodessa nelikymppisenä. 35 on ihan eri kuin 40, ainakin naisen kohdalla. No, itse ajattelen että nyt sitten mitataan se, kuinka
Ennen täällä sanottiin että rupsahtaa 30v. Nytkö se on muuttunut 35v?
Olen lapseton 40-v. eikä ole energiaa edes itselle ja puolisolle. En voisi kuvitella lapsia tähän.