Lue keskustelun säännöt.
Äitiys kaduttaa: tutkijat perehtyivät vaiettuun ilmiöön
16.01.2023 |
https://kaksplus.fi/perhe/onko-epaonnistunut-aiti-jos-katuu-aitiytta/?u…
Jo kolme vuotta sitten julkaistu artikkeli, mutta mitä ajatuksia herättää? Aihetta piti tutkia keskustelupalstan kommenttien avulla koska se on niin suuri tabu. Kukaan ei sano omalla naamallaan julkisesti että katuu lastaan.
Voi kunpa kaikki katuvat äidit voisivat saada keskusteluapua tuntemuksiinsa, ilman että heidät leimattaisiin epäonnistuneeksi tai lapset joutuisivat lastensuojelun piiriin (olettaen että heistä kuitenkin huolehditaan).
Itse olen vapaaehtoisesti lapseton ja yleisimmin toistuvassa painajaisessani olen raskaana tai jo synnyttänyt, ja syyllisyys ja katumus painavat rintaa viiltävästi.
Kommentit (236)
Vierailija kirjoitti:
Oon katunut koko ikäni, että tein nuorena lapsen. En edes pidä lapsista, oikeastaan en edes siedä niitä. No, yhden tein, eikä ikinä tullut mieleen tehdä toista. Lapseni on jo aikuinen, emmekä ole missään tekemisissä keskenämme. En ole koskaan edes tavannut lapsenlapsiani. Hällä on omat perheympyrät ihan toisaalla.
Tämä sopii meille molemmille.
Oletko kertonut ihan avoimesti lapsellesi katuvasi häntä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan lastani äärettömän paljon. Silti kadun, että tein hänet. Tuntuu että olen liian heikko ja tämä on liian rankkaa. En pystynyt kuvittelemaan tällaista huolta ja menettämisen pelkoa.
Yhdyn todella tuohon kommenttiisi! Sekä huoli, hätä lapsista ja heidän pärjäämisestään elämässä syövät paljon iloa ja onnea äitiydestä minulla. Yksi kolmesta lapsestani on lisäksi päättänyt hylätä vanhempansa ja sisaruksensa kokonaan, joten hänen kohdallaan onnea äitiydestä en todellakaan tunne. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olen kokenut isoa huolta hänen terveydentilastaan, pärjäämisestään ym ja nyt emme perheenä ole hänelle yhtään mitään. Kuulemma tuhonneet hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Olen aina rakastanut kaikkia kolmea lastani koko sydämestäni, mutta jos voisin muuttaa tilannetta jälkikäteen, en hankkisi ensimmäistäkään lasta. Sillä kannalla olin lähes 35v ikään saakka, mutta sitten biologia pyörsi järkipäätökseni.
Kyllä sille syynsä on jos lapsi perheensä hylkää. Tuskin kerrot nyt oleellisia asioita tähän liittyen. Jos kotioloissa on hyvä olla ja mukavaa, yhteyttä pidetään vielä aikuisenakin. Jotain teidän perheessä on vikana, mitä, en tiedä.
Voisiko syy joissain tapauksissa olla lapsessa?
Ap
Voi olla. Valitettavan usein syynä on tosin se, että lapsesta tulikin jotain muuta kuin mitä vanhemmat toivoivat. Esim. Valtava pettymys kun lapsesta tulikin leipuri eikä juristia.
Vierailija kirjoitti:
Kadun sitä, että tein lapset liian nuorena. Nyt jälkeenpäin on helppo nähdä, kuinka paljon virheitä silloin tein, ja valitettavasti, joudun kärsimään sen seurauksista lopun elämäni. Vanhempana ja viisaampana olisin tehnyt asiat aivan toisin, voi olla, etten olisi tehnyt lapsia ollenkaan. Olen epäonnistunut äitinä ja suren sitä, ettei minusta ollut enempään.
Syy-seuraussuhteita käsittelevä aivojen osa kehittyy aikuiseksi vasta yli 25-vuotiaana.
Ei ole sattumaa että ihminen on hedelmällisimmillään silloin kun on tyhmimmillään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten sanoittaa tätä, mutta jollain tavalla äitiys on ollut minulle pettymys. Odotin ihan tavallisia asioita, perhearkea ja keskusteluita ja yhteisiä puuhia. No, kahden autistin kanssa ei ihan onnistu. :D Ei niitä kiinnosta kuin omat juttunsa, ja jos houkuttelen vaikka sohvalle katsomaan kanssani jotain, menevät mielummin huoneeseensa ja laittavat oven perässään kiinni. Aamu alkaa puhumalla heille tärkeistä esineistä ja jutuista, vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Lempisana lapsilla on "itseasiassa". Meillä on hyvät ja lämpimätkin välit keskenämme, lapset ovat fiksuja ja koulu sujuu kaikilta hyvin...mutta minä en osaa olla tyytyväinen. Jokin puuttuu.
Autismi varmasti vaikuttaa asiaan. Sanoisin silti että valtaosa lapsista on sillä tavalla itsekkäitä, ettei kovin syvällistä vastavuoroista keskustelua vanhempien kanssa monestikaan synny. Vanhemmat on tehty kuuntelemaan lapsiaan. Nostankin hattua teille jotka jaksatte kuunnella.
Ap
Näissä vanhemmuuskeskusteluissa tunnutaan juuttuvan muutamiin pikkulapsivuosiin, vaikka vanhemmuus on normaalimittaisessa elämässä vuosikymmenien mittainen aikuisten välinen suhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sanon aina että rakastan lapsiani, tietysti rakastan. Oikeasti en tunne yhtään mitään. En ole kehdannut kysyä kuuluuko rakkauden tuntua jollekin vai onko se vain sana mitä pitää sanoa. Sen sijaan tunne minkä tunnen vahvasti on syvä syyllisyys ja minulle rakkaus onkin sitä että tunnen syyllisyyttä kaikesta.
Syyllisyyttä mistä? Siitä että teit lapsia, vai heidän kasvatuksestaan, vai jostain muusta?
Ap
Minut on vain kasvatettu niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten sanoittaa tätä, mutta jollain tavalla äitiys on ollut minulle pettymys. Odotin ihan tavallisia asioita, perhearkea ja keskusteluita ja yhteisiä puuhia. No, kahden autistin kanssa ei ihan onnistu. :D Ei niitä kiinnosta kuin omat juttunsa, ja jos houkuttelen vaikka sohvalle katsomaan kanssani jotain, menevät mielummin huoneeseensa ja laittavat oven perässään kiinni. Aamu alkaa puhumalla heille tärkeistä esineistä ja jutuista, vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Lempisana lapsilla on "itseasiassa". Meillä on hyvät ja lämpimätkin välit keskenämme, lapset ovat fiksuja ja koulu sujuu kaikilta hyvin...mutta minä en osaa olla tyytyväinen. Jokin puuttuu.
Autismi varmasti vaikuttaa asiaan. Sanoisin silti että valtaosa lapsista on sillä tavalla itsekkäitä, ettei kovin syvällistä vastavuoroista keskustelua vanhempien kanssa monestikaan synny. Vanhemmat on tehty kuuntelemaan lapsiaan. Nostankin hattua teille jotka jaksatte kuunnella.
Ap
Näissä vanhemmuuskeskusteluissa tunnutaan juuttuvan muutamiin pikkulapsivuosiin, vaikka vanhemmuus on normaalimittaisessa elämässä vuosikymmenien mittainen aikuisten välinen suhde.
Nukkeleikin takia lisäännytään. Söpöjä pikku töppösiä eikä mitään karvaisia perseitä vielä 🤮
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestäni myös se, että äidit ovat/jäävät helposti niin yksin lastensa kanssa, vaikuttaa moneen asiaan. On helpompi olla, elää ja rakastaa jos on muitakin aikuisia jakamassa vastuuta. No esim se isä, ja jopa isovanhemmat tai muu verkosto. Nykyään kaikesta pitää selviytyä itse, vaikka oikeasti ei olisi rahkeita. Luulisin ainakin että olisi helpompi rakastaa jos ei olisi koko ajan niin lopen uupunut ja yksin.
Joku mainitsi tämän aiemminkin.
Ainakin synnytyksen jälkeisen masennuksen riski kasvaa huomattavasti, jos äiti ei saa tukea kasvatuksessa eivätkä muut ihmiset ole kiinnostuneita vauvasta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten sanoittaa tätä, mutta jollain tavalla äitiys on ollut minulle pettymys. Odotin ihan tavallisia asioita, perhearkea ja keskusteluita ja yhteisiä puuhia. No, kahden autistin kanssa ei ihan onnistu. :D Ei niitä kiinnosta kuin omat juttunsa, ja jos houkuttelen vaikka sohvalle katsomaan kanssani jotain, menevät mielummin huoneeseensa ja laittavat oven perässään kiinni. Aamu alkaa puhumalla heille tärkeistä esineistä ja jutuista, vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Lempisana lapsilla on "itseasiassa". Meillä on hyvät ja lämpimätkin välit keskenämme, lapset ovat fiksuja ja koulu sujuu kaikilta hyvin...mutta minä en osaa olla tyytyväinen. Jokin puuttuu.
Autismi varmasti vaikuttaa asiaan. Sanoisin silti että valtaosa lapsista on sillä tavalla itsekkäitä, ettei kovin syvällistä vastavuoroista keskustelua vanhempien kanssa monestikaan synny. Vanhemmat on tehty kuuntelemaan lapsiaan. Nostankin hattua teille jotka jaksatte kuunnella.
Ap
Näissä vanhemmuuskeskusteluissa tunnutaan juuttuvan muutamiin pikkulapsivuosiin, vaikka vanhemmuus on normaalimittaisessa elämässä vuosikymmenien mittainen aikuisten välinen suhde.
Nukkeleikin takia lisäännytään. Söpöjä pikku töppösiä eikä mitään karvaisia perseitä vielä 🤮
Tytöt eivät pidä nukkeleikeistä. Kaikki ottaisivat mieluummin suoraan oman tahdon ja itsenäisyyden omaavan teinin kuin vauvaa.
Juu... En ole itse ikinä hetkeäkään katunut lapsiani ja äidiksi tulemista vaikka on ollut hetkiä, jolloin olen ahdistunut ja pelännyt sitä, etten pysty olemaan tarpeeksi hyvä äiti lapsilleni. Vaikea kuvitella, että alkaisin katua.
Varmaan aika harvinaista? Toki hetkittäinen katuminen voi olla jopa yleistä tilanteen kamaluudesta riippuen? Niin, toki minäkin esikoisen synnytyksessä kipujen yltyessä sietämättömiksi ja pelätessäni niiden pahentuvan vielä entisestään, mietin että voisinpa matkustaa ajassa taaksepäin ja perua koko jutun. Muuta en ole katunut.
Mutta kaikista ei ole äideiksi ollenkaan. Kaikki heistäkään eivät varmasti kadu lapsiaan, mutta kenties isompi osa. On myös hyvin itseinhoisia ja muuten negatiivisen oma- ja maailmankuvan omaavia ihmisiä, heille katuminen lienee tuttua. Sivusta vaikuttaa myös siltä, että väärän miehen kanssa lapsensa tehneet äidit voivat katua lapsiaan mikäli lapset ovat uuden onnen tiellä... edes äideille lapset eivät välttämättä ole prioriteetti yksi ennen itseä. Voi katua epäitsekkäistä ja itsekkäistä syistä. Ja jos lapsen kanssa on oikeasti vaikeaa, toki se tarkoittaa kaikille eri asioita, mutta jos lapsi on vaikka sairas ja elää lyhyen ja/tai tuskallisen elämän. Jaksaako pitää toivoa yllä?
Mutta ennen kuin lyttää kaikki lapsiaan katuvat, voi miettiä, että koskeeko asia henkilökohtaisesti sinua tai lapsiasi. Naapurin nainen hätäili ja piti yhden yön vahinkolapsensa pettävän psykopaatin kanssa ja lapsi on kasvanut samanlaiseksi kauheaksi psykopaatiksi... katuisinko? En ainakaan ottaisi tuota lasta meille asumaan vaikka eipä kai se lapsen vika ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leikkinukella leikkimisestä pitäisi tehdä sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Sitä ei tarvitse saattohoitaa eikä haudata, mutta emä pääsee silti tuuppaamaan vankkureita ja terhakkaasti huoltamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan lastani äärettömän paljon. Silti kadun, että tein hänet. Tuntuu että olen liian heikko ja tämä on liian rankkaa. En pystynyt kuvittelemaan tällaista huolta ja menettämisen pelkoa.
Yhdyn todella tuohon kommenttiisi! Sekä huoli, hätä lapsista ja heidän pärjäämisestään elämässä syövät paljon iloa ja onnea äitiydestä minulla. Yksi kolmesta lapsestani on lisäksi päättänyt hylätä vanhempansa ja sisaruksensa kokonaan, joten hänen kohdallaan onnea äitiydestä en todellakaan tunne. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olen kokenut isoa huolta hänen terveydentilastaan, pärjäämisestään ym ja nyt emme perheenä ole hänelle yhtään mitään. Kuulemma tuhonneet hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Olen aina rakastanut kaikkia kolmea lastani koko sydämestäni, mutta jos voisin muuttaa tilannetta jälkikäteen, en hankkisi ensimmäistäkään lasta. Sillä kannalla olin lähes 35v ikään saakka, mutta sitten biologia pyörsi järkipäätökseni.
Kyllä sille syynsä on jos lapsi perheensä hylkää. Tuskin kerrot nyt oleellisia asioita tähän liittyen. Jos kotioloissa on hyvä olla ja mukavaa, yhteyttä pidetään vielä aikuisenakin. Jotain teidän perheessä on vikana, mitä, en tiedä.
Niin, sinä sen varmasti paremmin tiedät kuin minä äitinä. Tämä on yksi asioista mitään ymmärtämättömien vakiovastauksista, jos kerron asiasta muille, kuin ystäville tai tutuille. Tämä yksi lapsista on siis ilmeisesti ainoa perheessämme, joka on ymmärtänyt, että jotain perheessämme on todella pahasti pielessä. Kiitos ymmärtämättömyydestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaiettu ilmiö - vai harvinaista vain. Olen kasvatusalalla ollut työssä ja ylivoimainen enemmistö vanhemmista rakastaa lapsiaan, iloitsee heistä. Vain muutamia ongelmatapauksia tullut vastaan vuosien mittaan, joista on aistinut ettei vanhempia kiinnosta lapsensa asiat.
Tämä. Useimmilla ei ole elämää ennen kuin yrittävät saada sellaisen emättimestään. Sitten häiriökäyttäydytään kun elämä yrittää aloittaa oman elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestäni myös se, että äidit ovat/jäävät helposti niin yksin lastensa kanssa, vaikuttaa moneen asiaan. On helpompi olla, elää ja rakastaa jos on muitakin aikuisia jakamassa vastuuta. No esim se isä, ja jopa isovanhemmat tai muu verkosto. Nykyään kaikesta pitää selviytyä itse, vaikka oikeasti ei olisi rahkeita. Luulisin ainakin että olisi helpompi rakastaa jos ei olisi koko ajan niin lopen uupunut ja yksin.
Tämä! Ei ihme että alkaa katumusta tulemaan, jos ei koskaan saa hetkenkään hengähdystaukoa. Olen äärimmäisen kiitollinen äidistäni, joka ihan oma-aloitteisesti ehdottaa lapseni yökyläilyä tmv ja puolisosta joka on täysillä mukana perhearjessa. Nautin siitä että välillä saan olla ihan itekseni kotona tai käydä vaikkapa kuntosalilla, uimassa jne. Niistä saa taas voimaa pyörittää arkea. Kovassa paikassa ovat ne, joilla ei omaan aikaan ole mahdollisuutta. Tuntuu että useimmat tukiverkoston omaavat eivät pysty sitä ymmärtämään. Joillekin se on niin itsestäänselvää että on ne mummut ja papat mukana arjessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaiettu ilmiö - vai harvinaista vain. Olen kasvatusalalla ollut työssä ja ylivoimainen enemmistö vanhemmista rakastaa lapsiaan, iloitsee heistä. Vain muutamia ongelmatapauksia tullut vastaan vuosien mittaan, joista on aistinut ettei vanhempia kiinnosta lapsensa asiat.
Tämä. Useimmilla ei ole elämää ennen kuin yrittävät saada sellaisen emättimestään. Sitten häiriökäyttäydytään kun elämä yrittää aloittaa oman elämänsä.
Jännä muuten tuo miten sanotaan että lapsen elämä alkaa kun hän pääsee omaan kotiin ja naisen elämä alkaa kun saa sen lapsen asumaan samaan asuntoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan lastani äärettömän paljon. Silti kadun, että tein hänet. Tuntuu että olen liian heikko ja tämä on liian rankkaa. En pystynyt kuvittelemaan tällaista huolta ja menettämisen pelkoa.
Yhdyn todella tuohon kommenttiisi! Sekä huoli, hätä lapsista ja heidän pärjäämisestään elämässä syövät paljon iloa ja onnea äitiydestä minulla. Yksi kolmesta lapsestani on lisäksi päättänyt hylätä vanhempansa ja sisaruksensa kokonaan, joten hänen kohdallaan onnea äitiydestä en todellakaan tunne. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olen kokenut isoa huolta hänen terveydentilastaan, pärjäämisestään ym ja nyt emme perheenä ole hänelle yhtään mitään. Kuulemma tuhonneet hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Olen aina rakastanut kaikkia kolmea lastani koko sydämestäni, mutta jos voisin muuttaa tilannetta jälkikäteen, en hankkisi ensimmäistäkään lasta. Sillä kannalla olin lähes 35v ikään saakka, mutta sitten biologia pyörsi järkipäätökseni.
Kyllä sille syynsä on jos lapsi perheensä hylkää. Tuskin kerrot nyt oleellisia asioita tähän liittyen. Jos kotioloissa on hyvä olla ja mukavaa, yhteyttä pidetään vielä aikuisenakin. Jotain teidän perheessä on vikana, mitä, en tiedä.
Voisiko syy joissain tapauksissa olla lapsessa?
Ap
Tietenkin. Jos hän menestyisi olisi se hyvän kasvatuksen tulosta tietenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan lastani äärettömän paljon. Silti kadun, että tein hänet. Tuntuu että olen liian heikko ja tämä on liian rankkaa. En pystynyt kuvittelemaan tällaista huolta ja menettämisen pelkoa.
Yhdyn todella tuohon kommenttiisi! Sekä huoli, hätä lapsista ja heidän pärjäämisestään elämässä syövät paljon iloa ja onnea äitiydestä minulla. Yksi kolmesta lapsestani on lisäksi päättänyt hylätä vanhempansa ja sisaruksensa kokonaan, joten hänen kohdallaan onnea äitiydestä en todellakaan tunne. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olen kokenut isoa huolta hänen terveydentilastaan, pärjäämisestään ym ja nyt emme perheenä ole hänelle yhtään mitään. Kuulemma tuhonneet hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Olen aina rakastanut kaikkia kolmea lastani koko sydämestäni, mutta jos voisin muuttaa tilannetta jälkikäteen, en hankkisi ensimmäistäkään lasta. Sillä kannalla olin lähes 35v ikään saakka, mutta sitten biologia pyörsi järkipäätökseni.
Kyllä sille syynsä on jos lapsi perheensä hylkää. Tuskin kerrot nyt oleellisia asioita tähän liittyen. Jos kotioloissa on hyvä olla ja mukavaa, yhteyttä pidetään vielä aikuisenakin. Jotain teidän perheessä on vikana, mitä, en tiedä.
Voisiko syy joissain tapauksissa olla lapsessa?
Ap
Sydämellinen kiitos tämän näkökulman nostamisesta esiin, ap <3 Perheessämme kukaan ei pysty käsittämään, mistä voi olla kyse ja syyn hakeminen ainoastaan perheestä on mielestäni melko kapeakatseista. Kyllä äitinä kokee syyllisyyttä tällaisesta joka tapauksessa, vaikkei ollenkaan ymmärrä, mikä se virhe/ virheet on/ ovat olleet, joilla on ollut näin järkyttävä ja vanhempien sekä sisarusten koko elämää vaurioittava seuraus. Suru tilanteesta ei mene ohi vuosienkaan kuluessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan lastani äärettömän paljon. Silti kadun, että tein hänet. Tuntuu että olen liian heikko ja tämä on liian rankkaa. En pystynyt kuvittelemaan tällaista huolta ja menettämisen pelkoa.
Yhdyn todella tuohon kommenttiisi! Sekä huoli, hätä lapsista ja heidän pärjäämisestään elämässä syövät paljon iloa ja onnea äitiydestä minulla. Yksi kolmesta lapsestani on lisäksi päättänyt hylätä vanhempansa ja sisaruksensa kokonaan, joten hänen kohdallaan onnea äitiydestä en todellakaan tunne. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olen kokenut isoa huolta hänen terveydentilastaan, pärjäämisestään ym ja nyt emme perheenä ole hänelle yhtään mitään. Kuulemma tuhonneet hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Olen aina rakastanut kaikkia kolmea lastani koko sydämestäni, mutta jos voisin muuttaa tilannetta jälkikäteen, en hankkisi ensimmäistäkään lasta. Sillä kannalla olin lähes 35v ikään saakka, mutta sitten biologia pyörsi järkipäätökseni.
Kyllä sille syynsä on jos lapsi perheensä hylkää. Tuskin kerrot nyt oleellisia asioita tähän liittyen. Jos kotioloissa on hyvä olla ja mukavaa, yhteyttä pidetään vielä aikuisenakin. Jotain teidän perheessä on vikana, mitä, en tiedä.
Niin, sinä sen varmasti paremmin tiedät kuin minä äitinä. Tämä on yksi asioista mitään ymmärtämättömien vakiovastauksista, jos kerron asiasta muille, kuin ystäville tai tutuille. Tämä yksi lapsista on siis ilmeisesti ainoa perheessämme, joka on ymmärtänyt, että jotain perheessämme on todella pahasti pielessä. Kiitos ymmärtämättömyydestäsi.
Olen eri, enkä väitä tietäväni perheestänne mitään. Mutta kyllä se on tosi yleistä, että vanhemmat kohtelee lapsiaan eri lailla, usein ihan huomaamattaankin. Ts. se että muut lapset on hyvissä väleissä, ei todista, etteikö tämä yksi olisi voinut joutua kaltoinkohdelluksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan lastani äärettömän paljon. Silti kadun, että tein hänet. Tuntuu että olen liian heikko ja tämä on liian rankkaa. En pystynyt kuvittelemaan tällaista huolta ja menettämisen pelkoa.
Yhdyn todella tuohon kommenttiisi! Sekä huoli, hätä lapsista ja heidän pärjäämisestään elämässä syövät paljon iloa ja onnea äitiydestä minulla. Yksi kolmesta lapsestani on lisäksi päättänyt hylätä vanhempansa ja sisaruksensa kokonaan, joten hänen kohdallaan onnea äitiydestä en todellakaan tunne. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olen kokenut isoa huolta hänen terveydentilastaan, pärjäämisestään ym ja nyt emme perheenä ole hänelle yhtään mitään. Kuulemma tuhonneet hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Olen aina rakastanut kaikkia kolmea lastani koko sydämestäni, mutta jos voisin muuttaa tilannetta jälkikäteen, en hankkisi ensimmäistäkään lasta. Sillä kannalla olin lähes 35v ikään saakka, mutta sitten biologia pyörsi järkipäätökseni.
Kyllä sille syynsä on jos lapsi perheensä hylkää. Tuskin kerrot nyt oleellisia asioita tähän liittyen. Jos kotioloissa on hyvä olla ja mukavaa, yhteyttä pidetään vielä aikuisenakin. Jotain teidän perheessä on vikana, mitä, en tiedä.
Niin, sinä sen varmasti paremmin tiedät kuin minä äitinä. Tämä on yksi asioista mitään ymmärtämättömien vakiovastauksista, jos kerron asiasta muille, kuin ystäville tai tutuille. Tämä yksi lapsista on siis ilmeisesti ainoa perheessämme, joka on ymmärtänyt, että jotain perheessämme on todella pahasti pielessä. Kiitos ymmärtämättömyydestäsi.
No onneksi sulla on ne 2 äidin lellikkiä kuitenkin. Jo tekstistäsi huokuu inho tuota yhtä lasta, mustaa lammasta, kohtaan. En ihmettele että on välit poikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan lastani äärettömän paljon. Silti kadun, että tein hänet. Tuntuu että olen liian heikko ja tämä on liian rankkaa. En pystynyt kuvittelemaan tällaista huolta ja menettämisen pelkoa.
Yhdyn todella tuohon kommenttiisi! Sekä huoli, hätä lapsista ja heidän pärjäämisestään elämässä syövät paljon iloa ja onnea äitiydestä minulla. Yksi kolmesta lapsestani on lisäksi päättänyt hylätä vanhempansa ja sisaruksensa kokonaan, joten hänen kohdallaan onnea äitiydestä en todellakaan tunne. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olen kokenut isoa huolta hänen terveydentilastaan, pärjäämisestään ym ja nyt emme perheenä ole hänelle yhtään mitään. Kuulemma tuhonneet hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Olen aina rakastanut kaikkia kolmea lastani koko sydämestäni, mutta jos voisin muuttaa tilannetta jälkikäteen, en hankkisi ensimmäistäkään lasta. Sillä kannalla olin lähes 35v ikään saakka, mutta sitten biologia pyörsi järkipäätökseni.
Kyllä sille syynsä on jos lapsi perheensä hylkää. Tuskin kerrot nyt oleellisia asioita tähän liittyen. Jos kotioloissa on hyvä olla ja mukavaa, yhteyttä pidetään vielä aikuisenakin. Jotain teidän perheessä on vikana, mitä, en tiedä.
Niin, sinä sen varmasti paremmin tiedät kuin minä äitinä. Tämä on yksi asioista mitään ymmärtämättömien vakiovastauksista, jos kerron asiasta muille, kuin ystäville tai tutuille. Tämä yksi lapsista on siis ilmeisesti ainoa perheessämme, joka on ymmärtänyt, että jotain perheessämme on todella pahasti pielessä. Kiitos ymmärtämättömyydestäsi.
No onneksi sulla on ne 2 äidin lellikkiä kuitenkin. Jo tekstistäsi huokuu inho tuota yhtä lasta, mustaa lammasta, kohtaan. En ihmettele että on välit poikki.
Höpö höpö nyt.
Voisiko syy joissain tapauksissa olla lapsessa?
Ap