Äitiys kaduttaa: tutkijat perehtyivät vaiettuun ilmiöön

Tuollaista se sitten on kun tämä yhteiskunta tuputtaa kaikki hankkimaan lapsia.

Nykyajan nuoret ovat kyllä paljon fiksumpia näissä lapsiasioissa kuin edeltävät sukupolvet. Monesti kun olen lukenut niitä "miksi et halua lapsia" -haastatteluita niin monet nuoret ovat sanoneet, että heistä ei ole vanhemmiksi tai haluavat tehdä elämällään jotakin ihan muuta kuin kasvattaa lapsia.

Sellainen "no kyllähän lapsia pitää hankkia, lapset ovat elämän tarkoitus" -jeesustelu täytyy oikeasti lopettaa. Kaikki eivät halua lapsia ja kaikista ei yksinkertaisesti ole vanhemmiksi.

Itse voin sanoa että en kyllä ole katunut sekuntiakaan. Mutta ymmärrän hyvin, että joku voi katua. Jos lapset on tehty ulkopuolisten paineiden vuoksi tai jos äitiys ei vastaakaan omia odotuksia, tai monta muuta syytä. Olen samaa mieltä, että neuvolasta pitäisi saada matalammalla kynnyksellä keskusteluapua negatiivisiin tunteisiin ilman leimautumisen pelkoa, mutta minkäs teet kun resurssit ovat rajalliset ja asenteet aiheeseen pinttyneet ja moisten tunteiden sanoittaminen tabu. En tiedä miten asiaa pitäisi lähteä muuttamaan. Onneksi nykynuoret uskaltavat sanoa rohkeasti, jos heitä ei lasten hankkiminen kiinnosta, eikä nykyään ehkä ole niin kovat paineet lisääntyä kuin ennen oli.

Mua kaduttaa se , kun tein raiskauksesta alkunsa saaneen lapsen. Annoin hänet adoptioon enkä ole häntä osannut rakastaa, kun siis olen hänet tavannut.

Muut lapset, vapaaehtoisesti tehdyt eri liitosta. Heitä rakastan.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista se sitten on kun tämä yhteiskunta tuputtaa kaikki hankkimaan lapsia.

Nykyajan nuoret ovat kyllä paljon fiksumpia näissä lapsiasioissa kuin edeltävät sukupolvet. Monesti kun olen lukenut niitä "miksi et halua lapsia" -haastatteluita niin monet nuoret ovat sanoneet, että heistä ei ole vanhemmiksi tai haluavat tehdä elämällään jotakin ihan muuta kuin kasvattaa lapsia.

Sellainen "no kyllähän lapsia pitää hankkia, lapset ovat elämän tarkoitus" -jeesustelu täytyy oikeasti lopettaa. Kaikki eivät halua lapsia ja kaikista ei yksinkertaisesti ole vanhemmiksi.

Tämä. En usko että kukaan hyötyy siitä että lapsia tehdään vastentahtoisesti. Siis sen enempää vanhemmat, lapsi kuin yhteiskuntakaan.

Pari äitiä on avautunut katumuksestaan minulle suoraan, ja niistä keskusteluista on kyllä jäänyt ahdistava olo. Toinen otti lasin viiniä ja itki miten ei ole yhtään kiinnostunut lastensa asioista ja kaikki heissä vain ärsyttää. Ylisti sitä miten minä olen uskaltanut tehdä omanlaiseni valinnan, ollut taipumatta painostuksen alla ja miten kateellinen hän on siitä.

En tiedä kuka häntä on painostanut niin kovaa että lisääntyminen on näyttäytynyt ainoana vaihtoehtona. Itsekin toki kuulen säännöllisesti sitä tuputusta että kyllä pitää ja kannattaa, mutten koskaan altistaisi lasta elämään äidin kanssa joka ei häntä elämäänsä halua. En siis koe että olisin tehnyt rohkean valinnan, olen vain toiminut aika itsestäänselvien toiveideni mukaan.

Ap

Olen myöskin vapaaehtoisesti lapseton. Uskon, että jos olisin aikoinaan taipunut painostuksen alla, niin en varmaan katuisi lapsen olemassaoloa niinkään, vaan negatiiviset tunteet ja katumus koskisivat enemmän itseäni. Sitä miten äitiys olisi minulle luonnottoman tuntuista suorittamista, elämää jota en koskaan halunnut.

Onneksi pidin pääni, vaikka olin rakastunut ja puoliso yritti maalailla kuvaa onnellisesta perheidyllistä. Olisin päätynyt hirvittävän onnettomaksi, vaikka biologia varmasti olisi pitänyt huolen siitä että rakastaisin lasta.

Toivottavasti tutkitaan myös isyyttä ja sen katumista.

Kadun sitä, että tein lapset liian nuorena. Nyt jälkeenpäin on helppo nähdä, kuinka paljon virheitä silloin tein, ja valitettavasti, joudun kärsimään sen seurauksista lopun elämäni. Vanhempana ja viisaampana olisin tehnyt asiat aivan toisin, voi olla, etten olisi tehnyt lapsia ollenkaan. Olen epäonnistunut äitinä ja suren sitä, ettei minusta ollut enempään.

Vaiettu ilmiö - vai harvinaista vain. Olen kasvatusalalla ollut työssä ja ylivoimainen enemmistö vanhemmista rakastaa lapsiaan, iloitsee heistä. Vain muutamia ongelmatapauksia tullut vastaan vuosien mittaan, joista on aistinut ettei vanhempia kiinnosta lapsensa asiat.

Vierailija kirjoitti:

Olen myöskin vapaaehtoisesti lapseton. Uskon, että jos olisin aikoinaan taipunut painostuksen alla, niin en varmaan katuisi lapsen olemassaoloa niinkään, vaan negatiiviset tunteet ja katumus koskisivat enemmän itseäni. Sitä miten äitiys olisi minulle luonnottoman tuntuista suorittamista, elämää jota en koskaan halunnut.

Onneksi pidin pääni, vaikka olin rakastunut ja puoliso yritti maalailla kuvaa onnellisesta perheidyllistä. Olisin päätynyt hirvittävän onnettomaksi, vaikka biologia varmasti olisi pitänyt huolen siitä että rakastaisin lasta.

Erittäin hyvä pointti. Koen myös itse niin että rakastaisin kyllä lastani maasta kuuhun ja takaisin, mutta olisin onneton perheenäitinä. Eli siis katuisin valintaa elämäntavasta.

Ap

Ymmärrän, että noita paineta on ollut muutama vuosikymmen sitten, mutta olen törmännyt yhteen törppöön ihmiseen viimeisten 15v aikana joka on lapsettomalta vähän alle 30v kysellyt lasten teosta. Hän tosin on samanlainen norsu posliinikaupassa monessa asiassa. Kuinka paljon nuo paineet on itse aiheutettuja, kun kaveritkin lisääntyy ja luonnollisesti keskittyvät kotiin enemmän, on itselläkin tarve lisääntyä, että kokee kuuluvansa joukkoon.

Vierailija kirjoitti:

Mua kaduttaa se , kun tein raiskauksesta alkunsa saaneen lapsen. Annoin hänet adoptioon enkä ole häntä osannut rakastaa, kun siis olen hänet tavannut.

Muut lapset, vapaaehtoisesti tehdyt eri liitosta. Heitä rakastan.

Usein riittää sekin, että olet läsnä silloin kun tapaat hänet. Älä vaadi itseltäsi liikaa, riittää, että olet olemassa aikuisena ja keskusteluyhteys on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Mua kaduttaa se , kun tein raiskauksesta alkunsa saaneen lapsen. Annoin hänet adoptioon enkä ole häntä osannut rakastaa, kun siis olen hänet tavannut.

Muut lapset, vapaaehtoisesti tehdyt eri liitosta. Heitä rakastan.

Usein riittää sekin, että olet läsnä silloin kun tapaat hänet. Älä vaadi itseltäsi liikaa, riittää, että olet olemassa aikuisena ja keskusteluyhteys on olemassa.

Eniten mua hämmentää, miksi niitä lapsia hankitaan usempi? Itse totesin yhden jälkeen että enempää en halua, kasvatan kunnialla tuon ainokaisen ja that's it. Jotenkin vaikea ymmärtää esim. 3 lapsen vanhempia jotka katuvat lapsiaan.

Pahinta tuo on lapselle, joka aistii jo hyvin pienenä sen ettei ole vanhemmalle mieluisa asia elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että noita paineta on ollut muutama vuosikymmen sitten, mutta olen törmännyt yhteen törppöön ihmiseen viimeisten 15v aikana joka on lapsettomalta vähän alle 30v kysellyt lasten teosta. Hän tosin on samanlainen norsu posliinikaupassa monessa asiassa. Kuinka paljon nuo paineet on itse aiheutettuja, kun kaveritkin lisääntyy ja luonnollisesti keskittyvät kotiin enemmän, on itselläkin tarve lisääntyä, että kokee kuuluvansa joukkoon.

Minä olen törmännyt lukuisiin, ja myös suhteita on kaatunut siihen että mies on olettanut kaikkien naisten haluavan lapsia, kunhan puhuvat lämpimikseen muuta. Vapaaehtoinen lapsettomuus kiinnostaa niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin. Vaikkei ehkä uskoisi.

Siinä olet varmasti oikeassa että osa paineista tulee omasta päästä. Ympärillä läheisten elämä mullistuu lasten myötä ja itse ainakin mietin että olenko jotenkin liian paikoillani, tai olenko ajatellut jotain väärin kun en tärise halusta saada ihmisen alkua sisälleni. Ei näitä ajatuksia ketään minulle syötä, ne lähtevät itsestäni.

Ap

En tiedä miten sanoittaa tätä, mutta jollain tavalla äitiys on ollut minulle pettymys. Odotin ihan tavallisia asioita, perhearkea ja keskusteluita ja yhteisiä puuhia. No, kahden autistin kanssa ei ihan onnistu. :D Ei niitä kiinnosta kuin omat juttunsa, ja jos houkuttelen vaikka sohvalle katsomaan kanssani jotain, menevät mielummin huoneeseensa ja laittavat oven perässään kiinni. Aamu alkaa puhumalla heille tärkeistä esineistä ja jutuista, vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Lempisana lapsilla on "itseasiassa". Meillä on hyvät ja lämpimätkin välit keskenämme, lapset ovat fiksuja ja koulu sujuu kaikilta hyvin...mutta minä en osaa olla tyytyväinen. Jokin puuttuu.

itsekkäästi piti porsia miettimättä seurauksia

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tutkitaan myös isyyttä ja sen katumista.

onhan tuo tutkimattakin selvää, että miehet katuvat, kun antoivat naisen painostaa isäksi. lähes joka miehelle jää nyky-yhteiskunnassa vain elatusmaksujenmaksajan rooli

70-luvun äideille tehtiin joskus tutkimus tästä aiheesta. 10000 amerikkalaista äitiä haastateltiin ja kaksi kolmasosaa sanoi katuvansa äitiyttä eikä tekisi lapsia jos voisi mennä ajassa taaksepäin ja päättää uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten sanoittaa tätä, mutta jollain tavalla äitiys on ollut minulle pettymys. Odotin ihan tavallisia asioita, perhearkea ja keskusteluita ja yhteisiä puuhia. No, kahden autistin kanssa ei ihan onnistu. :D Ei niitä kiinnosta kuin omat juttunsa, ja jos houkuttelen vaikka sohvalle katsomaan kanssani jotain, menevät mielummin huoneeseensa ja laittavat oven perässään kiinni. Aamu alkaa puhumalla heille tärkeistä esineistä ja jutuista, vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Lempisana lapsilla on "itseasiassa". Meillä on hyvät ja lämpimätkin välit keskenämme, lapset ovat fiksuja ja koulu sujuu kaikilta hyvin...mutta minä en osaa olla tyytyväinen. Jokin puuttuu.

Autismi varmasti vaikuttaa asiaan. Sanoisin silti että valtaosa lapsista on sillä tavalla itsekkäitä, ettei kovin syvällistä vastavuoroista keskustelua vanhempien kanssa monestikaan synny. Vanhemmat on tehty kuuntelemaan lapsiaan. Nostankin hattua teille jotka jaksatte kuunnella.

Ap