Äitiys kaduttaa: tutkijat perehtyivät vaiettuun ilmiöön

Mä elän nyt siinä vaiheessa, että pitäisi alkaa tekemään päätöksiä. Ikää tulee 32 tänä vuonna ja mies on just löytynyt elämään. Emme seurustele tai ole yhdessä, tapailemme vielä. Kävin syksyllä keskustelemassa kätilön kanssa tästä aiheesta kun olin jotenkin ihan varma, että en lapsia voi saada. Nyt on kaksi keskenmenoa takana ja kamala sanoa, mutta molempien jälkeen olen ollut aikalailla helpottunut kun ei raskaus onnistunutkaan. Mies on asiasta sillä mentaliteetillä, että tulee jos on tullakseen. Olen ollut lähes aina se, joka ei ole kokenut olevansa nainen, joka tekee lapsia. Mulla on niin paljon ongelmia elämässä, että en tiedä pystyisinkö olemaan vastuussa yhdestä pienestä ihmisestä. Mun kasvatus on ollut todella sovinistista ja kuulin vasta pari viikkoa sitten ensimmäisen kerran elämässäni äitini sanovan, että on huolissaan minusta. Olen saanut rämpiä läpi kaiken ihan itsekseni ja lapsuudessa äitini ei ikinä puolustanut minua. Olen saanut hakea hoidot kaikkiin sairauksiini ja poikkeamiini ihan itse. 

Kamala paine kuitenkin ystäväpiirissäni. Kaikki muut ovat naimisissa tai vakavissa parisuhteissa, kaikilla muilla on perhettä. Jouluna kaikki konkretisoitui kun ystäväni toivottivat toisilleen hyvää joulua. Sanat olivat tarkalleen: hyvää joulua teille muille äideille tai äidiksi tuleville ja teidän perheillenne. Sinkkuna, lapsettomana, ja yksin joulua viettävänä osui ja upposi. Olen kovin miettinyt sitä, että tuleeko tämä minun haluni saada lapsi siitä, että biologinen kello tikittää vai tuleeko se siitä, että haluaa kuulua porukkaan. Haluaa olla muiden kanssa edes jossain asiassa samalla tasolla. Sen tiedän jo tasan nyt, että en pysty lapselle tarjoamaan sellaista suomalaisen unelmaa perhe-elämästä. Taloudellisesti tulen toimeen enemmän kuin hyvin, mutta henkiseltä puolelta. Olen siis adhd ja aivan varmasti tämä siirtyisi myös lapseen. Minulla on ongelmia tunne-elämän säätelyn kanssa ja se tulee varmasti aiheuttamaan ongelmia. 

Lapsista pidän, oikeinkin paljon. Silti usein mietin, että kadunko jos en saa omia vai kadunko jos saan omia.

Kuinka kompensoida lapsilleen, että on pakottanut heidät kuolemaan?

Vierailija kirjoitti:

Pahinta tuo on lapselle, joka aistii jo hyvin pienenä sen ettei ole vanhemmalle mieluisa asia elämässä.

Ei ne mitenkään välttämättä aisti. Vanhemmuuden voi hoitaa kunnialla, vaikkei äitiydestä nauttisikaan.

Minä rakastan lastani äärettömän paljon. Silti kadun, että tein hänet. Tuntuu että olen liian heikko ja tämä on liian rankkaa. En pystynyt kuvittelemaan tällaista huolta ja menettämisen pelkoa.

Onneksi valitsin lapsettomuuden. Ihan paras päätös. 54 vee.

Vierailija kirjoitti:

Lapsista pidän, oikeinkin paljon. Silti usein mietin, että kadunko jos en saa omia vai kadunko jos saan omia.

No oli kumminpäin vain niin itsensä kauttahan se aina mietitään eikä sen toisen ihmisen. On pahempia asia mahdollinen oma kärsimys siitä ettei lisääntynyt kuin mahdollinen lapsen kärsimys siitä että lisääntyi.

Vierailija kirjoitti:

En ole katunut lapsiani, mutta olen kyllä kerran jos toisen äitinä miettinyt, että mihin laitoin itseni ja miksi tein niin.

Se jatkuva huoli on yksi syy tähän, mutta toinen on henkisesti sairas äitikulttuuri, joka iskee vasten kasvoja jo erilaisissa perhekerhoissa lapsen synnyttyä. Vei aivan liikaa aikaa, että tajusin voivani nauttia lapsistani ilman erilaisia ankeuttajaihmisiä, joilla on tietty näkemys siitä mitä perheenäiti voi tehdä ja miten elämä pitää elää.

En tunne kovin paljon sellaisia, jotka ihan aidosti jotenkin haluaisivat painaa taaksepäin kelaus nappia ja jättää lapset tekemättä (toki voi olla että tätä ei sanota ääneen), mutta tiedän todella monta uupunutta äitiä, jotka ovat menettäneet kosketuksen siihen keitä ovat ja elävät ja suorittavat jonkinlaista äitiroolia.

Jätin vallan väliin nuo perhekerhot ynnä muut mammakahvilat. Olisin varmaan kuollut ahdistukseen niissä, introvertin painajainen.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kompensoida lapsilleen, että on pakottanut heidät kuolemaan?

Omia tarpeita teki mieli tyydyttää ja saada seuraa ja elämäntarkoitusta ihmisistä jotka eivät voi valita seuraansa. Joutuvat nyt kärsimään oravanpyörässä/työttömänä ennen saattohoitoa ja mätänemistä.

Vaatii suunnatonta itsekkyyttä lisääntyä, mistä seuraa että lapsilla on itsekkäät vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tutkitaan myös isyyttä ja sen katumista.

onhan tuo tutkimattakin selvää, että miehet katuvat, kun antoivat naisen painostaa isäksi. lähes joka miehelle jää nyky-yhteiskunnassa vain elatusmaksujenmaksajan rooli

Kaikki isät eivät lähde lätkimään, kuten sinä ehkä teit. Ei ole elatusmaksuja vaan perhe-elämää.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on hyvin yleistä, n. 40% äideistä katuu lapsen hankitaa ja antaa sen myös näkyä ja kuulua. Ei tuo ole oikeasti mikään tabu.

Meillä ainakin on keskusteltu aiheesta avoimesti jo kymmeniä vuosi. Erityisesti jouluna kun perhe kokoontuu koolle aihe nousee pintaan ja herättää keskustelua.

Lieneekö katumuksen tunteisiin ainakin joillakin syynä tukiverkoston puute.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tutkitaan myös isyyttä ja sen katumista.

onhan tuo tutkimattakin selvää, että miehet katuvat, kun antoivat naisen painostaa isäksi. lähes joka miehelle jää nyky-yhteiskunnassa vain elatusmaksujenmaksajan rooli

Kaikki isät eivät lähde lätkimään, kuten sinä ehkä teit. Ei ole elatusmaksuja vaan perhe-elämää.

Tämä. Lapsia pidetään hankittavana omaisuutena ja itsestäänselvyytenä että niitä voi sitten pitää kotonaan ja käyttää seuraksi.

Kaduttaakohan niitä äitejä useammin jotka kasvattavat lapsiaan yksin. Jos perheessä on tasa-arvoinen vanhemmuus kahden tai useamman vanhemman kesken on varmasti helpompi nauttia äitiydestä ja yleensä elämästä.

Rakastin lastani niin äärettömän paljon että se meni oman lisääntymistarpeeni edelle.

Vierailija kirjoitti:

itsekkäästi piti porsia miettimättä seurauksia

Lapsilisät, toimeentulotuki, asumistuki, enemmän neliöitä kuin lapsettomana. Tässä monen wt-mamman salatut perustelut lapsien hankinnalle. Lisäksi moni työnantaja karsastaa nuorten lapsien äidin palkkaamista, joten senkin varjolla voi oleskella työttömänä.

Onhan äitiys aika epäkiitollista hommaa jos oikein sitä pohtii. Äiti joutuu lapsesta päävastuuseen lähes aina ja jos lapsessa on vähänkin jotain vialla niin syyttävä sormi osoittaa aina äitiä eikä isää. Äidin kroppa, ura ja eläke kärsii lapsista. Äiti tekee kaikkensa lastensa eteen, mutta silti ne kiukuttelee eniten juuri äidille, koska äiti on se turvallisin kohde kipata oma paha olo. Lopulta lapsista tulee "ihania" teinejä, joiden mielestä äiti on nolo fossiili, sitten lapset muuttaakin lopulta pois. Sen pituinen se. Monesti se suhde äitiin paranee vasta myöhemmällä iällä, kun lapsi aikuistuu ja alkaa ymmärtää paremmin asioita. 

En mä sitä sano etteikö äitiydessä olisi paljon hienojakin hetkiä, mutta pitää tosiaan tajuta mihin on ryhtymässä. Ei se lapsi ole mikään ihuna nukke jolle voi pukea söpöjä vaatteita. Jotkut äidit tuntuu jopa järkkyneen mielenterveydeltään siinä lapsiarjessa, näistä puhutaan hurmosmammoina. Että ne ei nää eikä tajua enää mitään muuta kuin sen äitiyden ja siinä lähtee mieskin jo karkuun kun nainen ei osaa olla enää mitään muuta kuin äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että noita paineta on ollut muutama vuosikymmen sitten, mutta olen törmännyt yhteen törppöön ihmiseen viimeisten 15v aikana joka on lapsettomalta vähän alle 30v kysellyt lasten teosta. Hän tosin on samanlainen norsu posliinikaupassa monessa asiassa. Kuinka paljon nuo paineet on itse aiheutettuja, kun kaveritkin lisääntyy ja luonnollisesti keskittyvät kotiin enemmän, on itselläkin tarve lisääntyä, että kokee kuuluvansa joukkoon.

Minä olen törmännyt lukuisiin, ja myös suhteita on kaatunut siihen että mies on olettanut kaikkien naisten haluavan lapsia, kunhan puhuvat lämpimikseen muuta. Vapaaehtoinen lapsettomuus kiinnostaa niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin. Vaikkei ehkä uskoisi.

Siinä olet varmasti oikeassa että osa paineista tulee omasta päästä. Ympärillä läheisten elämä mullistuu lasten myötä ja itse ainakin mietin että olenko jotenkin liian paikoillani, tai olenko ajatellut jotain väärin kun en tärise halusta saada ihmisen alkua sisälleni. Ei näitä ajatuksia ketään minulle syötä, ne lähtevät itsestäni.

Ap

Minkä ikäinen olet?

Itse lähemmäs nelikymppisenä olen alkanut pelätä osattomuuden kokemusta lapsettomuuden takia. Juuri sitä, että ajattelenko koko homman väärin ja varsinkin sitä, että tajuan asian liian myöhäistä. Lapsista pidän, mutta äitiydestä minulla on todella negatiivinen kuva.

Olen 30.

Itselläni on käynyt mielessä samoja asioita. Kai se on normaalia kun on isosta asiasta kyse. Ajattelen välillä että ehkä en vain tajua jotain minkä muut tajuavat.

Ap

Omalla kohdallani ajattelen asian niin,että jos löytäisin hyvän miehen,joka myös haluaisi lapsen/lapsia,voisin itsekin haluta. Mutta jos en löydä,asia ei ole niin tärkeä,että lähtisin yksin lasta hankkimaan. Voin elää ilmankin. Toki joskus käy mielessä,mistä kaikesta voi jäädä ulkopuolelle perheellisten seassa. Mutta aisioita ei voi jäädä suremaan,vaan on löydettävä elämästä muuta tarkoitusta. Oma vapaus on myös iso asia. Mutta itselläni lapsen hankkiminen tarkoittaisi hyvän suhteen löytämistä. 

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten sanoittaa tätä, mutta jollain tavalla äitiys on ollut minulle pettymys. Odotin ihan tavallisia asioita, perhearkea ja keskusteluita ja yhteisiä puuhia. No, kahden autistin kanssa ei ihan onnistu. :D Ei niitä kiinnosta kuin omat juttunsa, ja jos houkuttelen vaikka sohvalle katsomaan kanssani jotain, menevät mielummin huoneeseensa ja laittavat oven perässään kiinni. Aamu alkaa puhumalla heille tärkeistä esineistä ja jutuista, vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Lempisana lapsilla on "itseasiassa". Meillä on hyvät ja lämpimätkin välit keskenämme, lapset ovat fiksuja ja koulu sujuu kaikilta hyvin...mutta minä en osaa olla tyytyväinen. Jokin puuttuu.

Kyllähän kuka tahansa uupuu ihmissuhteessa, jossa ei ole vastavuoroisuutta. En ole äiti itse, mutta yksi läheisimmistä ystävistäni, joka on ollut elämässäni jo 25 vuotta, on autisti. Nyt varsinkin iän myötä, kun elämä ja asiat eivät ole menneet hänelle samoin kuin muille (koska se elämää rajoittava autismi), vastavuoroisuus ystävyydestä on kadonnut käytännössä kokonaan. Asiat ovat aine pyörineet sen ympärillä, mikä häntä kiinnostaa. Nuorena oli helpompaa, kun meitä kiinnostivat samanlaiset asiat ja sitä kautta riitti juttua vastavuoroisesti.

Vierailija kirjoitti:

Onhan äitiys aika epäkiitollista hommaa jos oikein sitä pohtii. Äiti joutuu lapsesta päävastuuseen lähes aina ja jos lapsessa on vähänkin jotain vialla niin syyttävä sormi osoittaa aina äitiä eikä isää. Äidin kroppa, ura ja eläke kärsii lapsista. Äiti tekee kaikkensa lastensa eteen, mutta silti ne kiukuttelee eniten juuri äidille, koska äiti on se turvallisin kohde kipata oma paha olo. Lopulta lapsista tulee "ihania" teinejä, joiden mielestä äiti on nolo fossiili, sitten lapset muuttaakin lopulta pois. Sen pituinen se. Monesti se suhde äitiin paranee vasta myöhemmällä iällä, kun lapsi aikuistuu ja alkaa ymmärtää paremmin asioita. 

En mä sitä sano etteikö äitiydessä olisi paljon hienojakin hetkiä, mutta pitää tosiaan tajuta mihin on ryhtymässä. Ei se lapsi ole mikään ihuna nukke jolle voi pukea söpöjä vaatteita. Jotkut äidit tuntuu jopa järkkyneen mielenterveydeltään siinä lapsiarjessa, näistä puhutaan hurmosmammoina. Että ne ei nää eikä tajua enää mitään muuta kuin sen äitiyden ja siinä lähtee mieskin jo karkuun kun nainen ei osaa olla enää mitään muuta kuin äiti. 

Tämä. Ei mene kauaa yhteenmuuton jälkeen kun muija alkaa mankumaan naimisiinmenoa ja liikakansoittamista.