Lue keskustelun säännöt.
Äitiys kaduttaa: tutkijat perehtyivät vaiettuun ilmiöön
16.01.2023 |
https://kaksplus.fi/perhe/onko-epaonnistunut-aiti-jos-katuu-aitiytta/?u…
Jo kolme vuotta sitten julkaistu artikkeli, mutta mitä ajatuksia herättää? Aihetta piti tutkia keskustelupalstan kommenttien avulla koska se on niin suuri tabu. Kukaan ei sano omalla naamallaan julkisesti että katuu lastaan.
Voi kunpa kaikki katuvat äidit voisivat saada keskusteluapua tuntemuksiinsa, ilman että heidät leimattaisiin epäonnistuneeksi tai lapset joutuisivat lastensuojelun piiriin (olettaen että heistä kuitenkin huolehditaan).
Itse olen vapaaehtoisesti lapseton ja yleisimmin toistuvassa painajaisessani olen raskaana tai jo synnyttänyt, ja syyllisyys ja katumus painavat rintaa viiltävästi.
Kommentit (236)
Vierailija kirjoitti:
70-luvun äideille tehtiin joskus tutkimus tästä aiheesta. 10000 amerikkalaista äitiä haastateltiin ja kaksi kolmasosaa sanoi katuvansa äitiyttä eikä tekisi lapsia jos voisi mennä ajassa taaksepäin ja päättää uudestaan.
Kuulostaa tosi hurjalta luvulta. Voikohan pitää paikkaansa?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet katuvat ja monet ovat välinpitämättömiä ja joille asioita vain tapahtuu. Omalla äidilläni on sadistisia ja sovinistisiakin piirteitä. Jo lapsena näin, että olin tälle kouluttamattomalle työttömälle tollerolle vain rasite. Se oikein nautti kun sai hakata joko fyysisesti tai sanoin. Veljeni olivat/ovat hänelle ylpeydenaihe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti tutkitaan myös isyyttä ja sen katumista.
onhan tuo tutkimattakin selvää, että miehet katuvat, kun antoivat naisen painostaa isäksi. lähes joka miehelle jää nyky-yhteiskunnassa vain elatusmaksujenmaksajan rooli
Sen helpommaksi ei lisääntyminen enää muutu. Pari sataa tilisiirtona lasten kasvattajalle ja geenit eteenpäin. Zero effort.
Uskallan väittää että useampikin lapsiaan katuva nainen olisi tyytyväinen etävanhempana elareita maksellen. Se ei vain ole naiselle sosiaalisesti hyväksyttävä tapa elää. Vielä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että noita paineta on ollut muutama vuosikymmen sitten, mutta olen törmännyt yhteen törppöön ihmiseen viimeisten 15v aikana joka on lapsettomalta vähän alle 30v kysellyt lasten teosta. Hän tosin on samanlainen norsu posliinikaupassa monessa asiassa. Kuinka paljon nuo paineet on itse aiheutettuja, kun kaveritkin lisääntyy ja luonnollisesti keskittyvät kotiin enemmän, on itselläkin tarve lisääntyä, että kokee kuuluvansa joukkoon.
Minä olen törmännyt lukuisiin, ja myös suhteita on kaatunut siihen että mies on olettanut kaikkien naisten haluavan lapsia, kunhan puhuvat lämpimikseen muuta. Vapaaehtoinen lapsettomuus kiinnostaa niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin. Vaikkei ehkä uskoisi.
Siinä olet varmasti oikeassa että osa paineista tulee omasta päästä. Ympärillä läheisten elämä mullistuu lasten myötä ja itse ainakin mietin että olenko jotenkin liian paikoillani, tai olenko ajatellut jotain väärin kun en tärise halusta saada ihmisen alkua sisälleni. Ei näitä ajatuksia ketään minulle syötä, ne lähtevät itsestäni.
Ap
Minkä ikäinen olet?
Itse lähemmäs nelikymppisenä olen alkanut pelätä osattomuuden kokemusta lapsettomuuden takia. Juuri sitä, että ajattelenko koko homman väärin ja varsinkin sitä, että tajuan asian liian myöhäistä. Lapsista pidän, mutta äitiydestä minulla on todella negatiivinen kuva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että noita paineta on ollut muutama vuosikymmen sitten, mutta olen törmännyt yhteen törppöön ihmiseen viimeisten 15v aikana joka on lapsettomalta vähän alle 30v kysellyt lasten teosta. Hän tosin on samanlainen norsu posliinikaupassa monessa asiassa. Kuinka paljon nuo paineet on itse aiheutettuja, kun kaveritkin lisääntyy ja luonnollisesti keskittyvät kotiin enemmän, on itselläkin tarve lisääntyä, että kokee kuuluvansa joukkoon.
Minä olen törmännyt lukuisiin, ja myös suhteita on kaatunut siihen että mies on olettanut kaikkien naisten haluavan lapsia, kunhan puhuvat lämpimikseen muuta. Vapaaehtoinen lapsettomuus kiinnostaa niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin. Vaikkei ehkä uskoisi.
Siinä olet varmasti oikeassa että osa paineista tulee omasta päästä. Ympärillä läheisten elämä mullistuu lasten myötä ja itse ainakin mietin että olenko jotenkin liian paikoillani, tai olenko ajatellut jotain väärin kun en tärise halusta saada ihmisen alkua sisälleni. Ei näitä ajatuksia ketään minulle syötä, ne lähtevät itsestäni.
Ap
Minkä ikäinen olet?
Itse lähemmäs nelikymppisenä olen alkanut pelätä osattomuuden kokemusta lapsettomuuden takia. Juuri sitä, että ajattelenko koko homman väärin ja varsinkin sitä, että tajuan asian liian myöhäistä. Lapsista pidän, mutta äitiydestä minulla on todella negatiivinen kuva.
Olen 30.
Itselläni on käynyt mielessä samoja asioita. Kai se on normaalia kun on isosta asiasta kyse. Ajattelen välillä että ehkä en vain tajua jotain minkä muut tajuavat.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohan on hyvin yleistä, n. 40% äideistä katuu lapsen hankitaa ja antaa sen myös näkyä ja kuulua. Ei tuo ole oikeasti mikään tabu.
Vierailija kirjoitti:
Tuohan on hyvin yleistä, n. 40% äideistä katuu lapsen hankitaa ja antaa sen myös näkyä ja kuulua. Ei tuo ole oikeasti mikään tabu.
Näinkö on? Missä tämä ilmiö näkyy ja kuuluu?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että noita paineta on ollut muutama vuosikymmen sitten, mutta olen törmännyt yhteen törppöön ihmiseen viimeisten 15v aikana joka on lapsettomalta vähän alle 30v kysellyt lasten teosta. Hän tosin on samanlainen norsu posliinikaupassa monessa asiassa. Kuinka paljon nuo paineet on itse aiheutettuja, kun kaveritkin lisääntyy ja luonnollisesti keskittyvät kotiin enemmän, on itselläkin tarve lisääntyä, että kokee kuuluvansa joukkoon.
Minä olen törmännyt lukuisiin, ja myös suhteita on kaatunut siihen että mies on olettanut kaikkien naisten haluavan lapsia, kunhan puhuvat lämpimikseen muuta. Vapaaehtoinen lapsettomuus kiinnostaa niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin. Vaikkei ehkä uskoisi.
Siinä olet varmasti oikeassa että osa paineista tulee omasta päästä. Ympärillä läheisten elämä mullistuu lasten myötä ja itse ainakin mietin että olenko jotenkin liian paikoillani, tai olenko ajatellut jotain väärin kun en tärise halusta saada ihmisen alkua sisälleni. Ei näitä ajatuksia ketään minulle syötä, ne lähtevät itsestäni.
Ap
Minkä ikäinen olet?
Itse lähemmäs nelikymppisenä olen alkanut pelätä osattomuuden kokemusta lapsettomuuden takia. Juuri sitä, että ajattelenko koko homman väärin ja varsinkin sitä, että tajuan asian liian myöhäistä. Lapsista pidän, mutta äitiydestä minulla on todella negatiivinen kuva.
Olen 30.
Itselläni on käynyt mielessä samoja asioita. Kai se on normaalia kun on isosta asiasta kyse. Ajattelen välillä että ehkä en vain tajua jotain minkä muut tajuavat.
Ap
Sulla tuo päätöksen lopullisuus ei ole vielä kauhean konkreettista. Siksi kysyinkin, kun kuitenkin aika varmalta vaikutat. Kaikki ikäiseni lapsettomat naiset, joiden kanssa olen puhunut kipuilevat asian kanssa.
Muutama ystäväni, jotka ovat jossain vaiheessa ilmaisseet olevansa varmoja, etteivät halua lapsia, ovat kuitenkin lapsen saaneet. Siitä on tullut itselle jopa hiukan petetty olo, kun itse ei ole koskaan täysin varma ollut kumpaankaan suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että noita paineta on ollut muutama vuosikymmen sitten, mutta olen törmännyt yhteen törppöön ihmiseen viimeisten 15v aikana joka on lapsettomalta vähän alle 30v kysellyt lasten teosta. Hän tosin on samanlainen norsu posliinikaupassa monessa asiassa. Kuinka paljon nuo paineet on itse aiheutettuja, kun kaveritkin lisääntyy ja luonnollisesti keskittyvät kotiin enemmän, on itselläkin tarve lisääntyä, että kokee kuuluvansa joukkoon.
Minä olen törmännyt lukuisiin, ja myös suhteita on kaatunut siihen että mies on olettanut kaikkien naisten haluavan lapsia, kunhan puhuvat lämpimikseen muuta. Vapaaehtoinen lapsettomuus kiinnostaa niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin. Vaikkei ehkä uskoisi.
Siinä olet varmasti oikeassa että osa paineista tulee omasta päästä. Ympärillä läheisten elämä mullistuu lasten myötä ja itse ainakin mietin että olenko jotenkin liian paikoillani, tai olenko ajatellut jotain väärin kun en tärise halusta saada ihmisen alkua sisälleni. Ei näitä ajatuksia ketään minulle syötä, ne lähtevät itsestäni.
Ap
Minkä ikäinen olet?
Itse lähemmäs nelikymppisenä olen alkanut pelätä osattomuuden kokemusta lapsettomuuden takia. Juuri sitä, että ajattelenko koko homman väärin ja varsinkin sitä, että tajuan asian liian myöhäistä. Lapsista pidän, mutta äitiydestä minulla on todella negatiivinen kuva.
Olen 30.
Itselläni on käynyt mielessä samoja asioita. Kai se on normaalia kun on isosta asiasta kyse. Ajattelen välillä että ehkä en vain tajua jotain minkä muut tajuavat.
Ap
Sulla tuo päätöksen lopullisuus ei ole vielä kauhean konkreettista. Siksi kysyinkin, kun kuitenkin aika varmalta vaikutat. Kaikki ikäiseni lapsettomat naiset, joiden kanssa olen puhunut kipuilevat asian kanssa.
Muutama ystäväni, jotka ovat jossain vaiheessa ilmaisseet olevansa varmoja, etteivät halua lapsia, ovat kuitenkin lapsen saaneet. Siitä on tullut itselle jopa hiukan petetty olo, kun itse ei ole koskaan täysin varma ollut kumpaankaan suuntaan.
Päätös on konkreettinen vaikka lisääntymiskyky vielä onkin tallella. Tai no mistä minä tiedän onko, tai onko ikinä ollutkaan.
Itse tunnen vain asiastaan varmoja lapsettomia, mikä sinällään on hyvä. Ehkä arpominen tarttuisi. On varmasti aika ahdistavaa katsella muiden kipuilua jos ei itsekään ole ihan varma päätöksestään. Tai ehkä saisitte tosisistanne vertaistukea?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sanon aina että rakastan lapsiani, tietysti rakastan. Oikeasti en tunne yhtään mitään. En ole kehdannut kysyä kuuluuko rakkauden tuntua jollekin vai onko se vain sana mitä pitää sanoa. Sen sijaan tunne minkä tunnen vahvasti on syvä syyllisyys ja minulle rakkaus onkin sitä että tunnen syyllisyyttä kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, että noita paineta on ollut muutama vuosikymmen sitten, mutta olen törmännyt yhteen törppöön ihmiseen viimeisten 15v aikana joka on lapsettomalta vähän alle 30v kysellyt lasten teosta. Hän tosin on samanlainen norsu posliinikaupassa monessa asiassa. Kuinka paljon nuo paineet on itse aiheutettuja, kun kaveritkin lisääntyy ja luonnollisesti keskittyvät kotiin enemmän, on itselläkin tarve lisääntyä, että kokee kuuluvansa joukkoon.
Minä olen törmännyt lukuisiin, ja myös suhteita on kaatunut siihen että mies on olettanut kaikkien naisten haluavan lapsia, kunhan puhuvat lämpimikseen muuta. Vapaaehtoinen lapsettomuus kiinnostaa niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin. Vaikkei ehkä uskoisi.
Siinä olet varmasti oikeassa että osa paineista tulee omasta päästä. Ympärillä läheisten elämä mullistuu lasten myötä ja itse ainakin mietin että olenko jotenkin liian paikoillani, tai olenko ajatellut jotain väärin kun en tärise halusta saada ihmisen alkua sisälleni. Ei näitä ajatuksia ketään minulle syötä, ne lähtevät itsestäni.
Ap
Minkä ikäinen olet?
Itse lähemmäs nelikymppisenä olen alkanut pelätä osattomuuden kokemusta lapsettomuuden takia. Juuri sitä, että ajattelenko koko homman väärin ja varsinkin sitä, että tajuan asian liian myöhäistä. Lapsista pidän, mutta äitiydestä minulla on todella negatiivinen kuva.
Olen 30.
Itselläni on käynyt mielessä samoja asioita. Kai se on normaalia kun on isosta asiasta kyse. Ajattelen välillä että ehkä en vain tajua jotain minkä muut tajuavat.
Ap
Sulla tuo päätöksen lopullisuus ei ole vielä kauhean konkreettista. Siksi kysyinkin, kun kuitenkin aika varmalta vaikutat. Kaikki ikäiseni lapsettomat naiset, joiden kanssa olen puhunut kipuilevat asian kanssa.
Muutama ystäväni, jotka ovat jossain vaiheessa ilmaisseet olevansa varmoja, etteivät halua lapsia, ovat kuitenkin lapsen saaneet. Siitä on tullut itselle jopa hiukan petetty olo, kun itse ei ole koskaan täysin varma ollut kumpaankaan suuntaan.
Minä olen 43, ja lapsesta asti tiennyt etten halua äidiksi. Joskus kaksikymppisenä mietin sitä, että muutankohan vielä joskus mieltäni, mutta niin ei ole käynyt. Olen itse asiassa aina vain tullut varmemmaksi siitä, että lapsettomuus on mun juttu.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä sanon aina että rakastan lapsiani, tietysti rakastan. Oikeasti en tunne yhtään mitään. En ole kehdannut kysyä kuuluuko rakkauden tuntua jollekin vai onko se vain sana mitä pitää sanoa. Sen sijaan tunne minkä tunnen vahvasti on syvä syyllisyys ja minulle rakkaus onkin sitä että tunnen syyllisyyttä kaikesta.
Sama, tunnen syylllisyyttä omasta riittämättömyydestäni äitinä. En mielestäni ole osannut hoitaa sitä asiaa, kuten kuuluu. Vaikka en oikeastaan edes tiedä. kuinka sitä kuluu hoitaa?
Tunnen enimmäkseen huolta, syyllisyyttä, ärtymystä. Liian vähän onnellisuutta lapsistani.
Osaan paremmin iloita jonkun toisen henkilön lapsien tekemisistä. Siitä puuttuu se taakka, että on itse vanhempi.
En osaa selittää. Ja huom. lapset on aikuisia jo..
Vierailija kirjoitti:
Minä sanon aina että rakastan lapsiani, tietysti rakastan. Oikeasti en tunne yhtään mitään. En ole kehdannut kysyä kuuluuko rakkauden tuntua jollekin vai onko se vain sana mitä pitää sanoa. Sen sijaan tunne minkä tunnen vahvasti on syvä syyllisyys ja minulle rakkaus onkin sitä että tunnen syyllisyyttä kaikesta.
Syyllisyyttä mistä? Siitä että teit lapsia, vai heidän kasvatuksestaan, vai jostain muusta?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pahinta tuo on lapselle, joka aistii jo hyvin pienenä sen ettei ole vanhemmalle mieluisa asia elämässä.
Juuri näin
Kyllä meidän emä kertoi sen meille ääneen heti päiväkoti-iässä.
Vierailija kirjoitti:
itsekkäästi piti porsia miettimättä seurauksia
Kerro tuo omalle äidillesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
itsekkäästi piti porsia miettimättä seurauksia
Kerro tuo omalle äidillesi.
Aika kulunut vastaus. Voihan sitä jokainen porsinut miettiä.
-eri
En ole katunut lapsiani, mutta olen kyllä kerran jos toisen äitinä miettinyt, että mihin laitoin itseni ja miksi tein niin.
Se jatkuva huoli on yksi syy tähän, mutta toinen on henkisesti sairas äitikulttuuri, joka iskee vasten kasvoja jo erilaisissa perhekerhoissa lapsen synnyttyä. Vei aivan liikaa aikaa, että tajusin voivani nauttia lapsistani ilman erilaisia ankeuttajaihmisiä, joilla on tietty näkemys siitä mitä perheenäiti voi tehdä ja miten elämä pitää elää.
En tunne kovin paljon sellaisia, jotka ihan aidosti jotenkin haluaisivat painaa taaksepäin kelaus nappia ja jättää lapset tekemättä (toki voi olla että tätä ei sanota ääneen), mutta tiedän todella monta uupunutta äitiä, jotka ovat menettäneet kosketuksen siihen keitä ovat ja elävät ja suorittavat jonkinlaista äitiroolia.
Lähipiiriä katsellessa/kuunnellessa tuo on ollut ihan selvää, ilman kalliita tutkimuksiakin.
Entäs ne miehet, jotka itsekkäästi lykkii paljaalla, miettimättä seurauksia? Miehillä lasten katuminen on varmasti paljon yleisempää, kuin naisilla.