Tänään kuunneltuani 70 plus äitini valitusta ja aivoituksia en yhtään ihmettele vanhusten yksinäisyyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äidilläni sama ja koen että hän kipuilee nyt elämättä jäänyttä elämäänsä. On laitettu omat tarpeet aina sivuun eikä vielä tässäkään iässä löydetä sinne omiin mielenkiinnon kohteisiin sitten. Valitetaan mutta ei osata tehdä valintoja jotka johtaa ei-harmittavaan elämään. Uskon että seuraavalla sukupolvella tulee menemään paremmin.

Meillä tämä sama. On mulle koko mun aikuisuuteni jaksanut huomauttaa, ihmetellä ja moittia kun elän elämääni kuten haluan. Minun olisi pitänyt olla samanlainen.

Nyt kun on nähnyt, että minulla on hyvä, vuosikymmeniä kestänyt parisuhde ja läheiset lapset siitä huolimatta etten ole istunut kotona odottamassa miestä kotiin, on alkanut haikailemaan sitä elämätöntä elämää. Hän on varmasti nauttinut isosti kun on ollut se kodin hengetär, mutta se että oma elämä jäi kaiken muun taakse, on ihan oma valinta josta syyttää muita. Aika on toki ollut erilainen, mutta jos oletat asioita keskustelematta, niin sitten on kenenkään mahdoton tietää mitä juuri sinä haluat.

Minusta harmillista on se, että hän ei edelleenkään tee niitä voimaa antavia asioita vaan suorittaa koko ajan sellaista jotka väsyttää ja vie energiaa ja jaksamista. Olen ehdottanut että tehtäisiin yhdessä sellaista josta nauttii, mutta ei (aina kuitenkin kun vihdoin lähtee esim. teatteriin, on iloinen ja tyytyväinen jälkeen päin).

Pidän paljon yhteyttä puhelimitse kun en usein ehdi käymään, mutta juurikin kuulen rivien välistä syyllistämistä, kun hän ajatteli että kävisin (aina sovitaan etukäteen). Radiokanavat joita kuuntelee on juurikin niitä joissa vanhempi väki purnaa jostakin joten ei ihme, että oma mieli hänellä yhtä negatiivinen.

Hän siis ei kuitenkaan halua tehdä kanssani yhdessä niitä asioita joita minulle haikailee. Olen kyllä ehdottanut, mutta niin paljon ei seurani kiinnosta. Niin tai näin, aina väärin.

Vanhuksilta pitäisi oikeasti kieltää Kansanradion kuuntelu. Oletteko koskaan kuunnelleet, se on negatiivisin ohjelma ikinä. Kitkerät vanhukset soittelevat sinne ties mistä epäkohdista tässä maailmassa ja sitä purnaamistakin riittää. Kerran eräs nainen soitti ja valitti kun teeveessä esiintyvillä naisilla on nykyään liikaa huulipunaa ja ohjelmat menevät siitä pilalle. Ja muut mummut ja paapat kuuntelevat, että juu kyllä näin on. Kyllä vähemmästikin ihminen masentuu kun tuollaisia miettii.

Tästä niin samaa mieltä. On yksi toinenkin kanava jota kuuntelee, en nyt mainitse mikä, yhtä negatiivinen ja lisäksi musiikki on niin mollivoittoista ja surumielistä sanoillaan. Sanoinkin kerran, että vaihda kanavaa kun tuntuu että kaikki on ihan päin p joka kerta kun tuota kuuntelet. Naurahti jopa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viisikymppiset teinit täällä kertomassa että äiti ja isä on niin tyhmiä, jälleen kerran.

Vihasi se oma äitinikin omaa äitiään. Silloin vaan ei ollut tällaisia nettipalstoja joissa vaihtaa kokemuksia. Jouduin siis minä olemaan se likasanko, silloinkin.

Oikein hyvä tekosyy jatkaa kierrettä. Toivottavasti et ole lisääntynyt.

On minulla lapsia mutta osaan olla jakamatta heille asioita vain valittamisen ilosta. Ei aikuisten välisiä riitoja tms. Ei tule jatkumaan tuo tapa.

Tulee, jos kerran olet näyttänyt "hyvää" esimerkkiä vihaamalla äitiäsi. Siinä on lapsillesi vuorostaan hyvä tekosyy vihata sinua.

Valittaja äitini mielestä hänellä oli täydellinen lapsuus ja hänen vanhempansa jumaloivat toisiaan.

Hän ei ole omasta mielestään myöskään koskaan huutanut lapsilleen. Ihmisen aivot tekevät outoja temppuja ja "muistavat" asiat itselleen edullisena.

Oma lapsuuteni oli erittäin kaukana täydellisestä ja äiti on lähinnä vihannut isääni, jota hän mieluusti kertaa yhä uudelleen. Äiti itse oli painajainen sekä äitinä että parisuhteessa.

Itse en millään haluaisi, että lapseni joutuisi samaan tilanteeseen kuin minä... erittäin vastenmielistä.

Olen 70v lapseton ja vielä käynyt sen suuresti helveksetun kansakoulun ja ystäväpiirini koostuu 20-86v.

Kaikki nuo haasteet, eivät ole ikä- tai sukupuolikysymyksiä. Vaan samanlaisia on myös isänne, setänne tai enonne, mutta heitä ei parjata. Tai oliko ikä 20v vai 90v.

Negatiivisyys on aina jostakin oire, oli henkilö minkä ikäinen tahansa esim. masennus, huono ja riittämätön yöuni, alkava muistisairaus, lääkkeiden sivuvaikutus, taloudellinen huolet, kun raha ei riitä sähköön, huonot ihmissuhteet, ilkeät sukulaiset ja lapset, oma luonne ja geenit jne.

Ei millään pahalla ap. ihan samaan syyllistyt itsekin, purat täällä negatiivisiä tunteita ja luot itse negatiivistä ilmapiiriä, mutta olet siitä syyttämässä äitiäsi.

Voisiko tämän perusteella sanoa, kuinka kaikki 30v vain valittavat?

Itse olen 70v ja minua taas hirveästi ahdistaa, kun tapaan erään alle 40v sukulaiseni, hän jaksaa valittaa kaikesta, työstä perhe-elämään, jopa naapurit käydään läpi ja ajattelen syyn löytyvät hänen hetkisestä elämästään ja halu purkaa paineita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.

Ja se on taas ihan oma valinta että siellä maalla asuu. Olisko kannattanut muuttaa helpompaan paikkaan hyvän sään aikana. Sitten kuulee vielä sitä että ne maatalot on aivan tupaten täynnä sitä vuosikymmeniä hamstrattua roinaa joka aiheuttaa kaikille stressiä. Mistään ei voi luopua. Ei lapset ja lapsenlapset voi iso/vanhemmilleen elämäksi muuttua. Aikuisia ihmisiä on vanhukset ja omien valintojensa kanssa saavat elää.

Onko tullut mieleen, että kaikilla ei ole varaa muuttaa helpompaan paikkaan?

Miten ei olisi varaa? Jos ihan varaton on niin kela maksaa muuttokulut ja tekee takuuvuokraa varten maksusitoumuksen. Meillä on asumistukijärjestelmä joka korvaa osan vuokrasta. Kyllä varaa on, haluja ei taida olla

Kaikki ei halua olla kelan elättejä kuten sinä.

Ja hyvä niin, meille kaikille.

Mutta sitten kuitenkin odotetaan että omat lapset jättävät oman elämänsä ja alkaa passaajiksi? Mielummin mä verorahoilla omia vanhuksia/köyhiä hyysään kuin että annetaan avokätisesti muualta tulleille. Mutta se onkin sitten toinen tarina ja nuo tarinathan poistetaan täältä välittömästi.

No eipä ole yhtään liikaa vaadittu, että omat lapset auttavat mahdollisuuksien mukaan tai edes kuuntelevat.

Lapsi päättää siitä mikä on liikaa vaadittu, ei se vaatija. Nimenomaan mahdollisuuksien mukaan, mutta kun työelämä vaatii (ei ole varaa jäädä siitä pois, huom meille työelämässä nyt oleville ei ole eläkkeitä luvassa kuin manulle illallinen kuten näille tämän hetken vanhuksille) ja omat lapset vaatii osansa. Kenenkään voimavarat ei ole rajattomat.

Minulle taas poika soittaa lähes päivittäin, muttei kumpikaan valiteta, vaan kerrotaan kuulumisia. Tunne on ainakin minun puoleltani, että hän välittää aidosti, mitä elämääni kuuluu. Uskon myös hänen kokevan samoin.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen valittavia vanhuksia, mutta suhtaudun heihin armollisesti. Ei kaikilla ole voimavaroja positiivisuuteen. Kannattaa miettiä omalla kohdallaan, jos vaikka sairastuisi vakavasti tai masentuisi pahasti, olisiko silloin muille innostavaa seuraa? 

Ehkä voisi kääntää puheenaiheita vanhuksen kanssa johonkin positiivisempaan? Hänellä on varmasti taitoja ja kykyjä. Vaikka sukan neulomisessa. Voi piristää toista muistuttamalla hänen taidoistaan. Ehkä hän saa siitä jotain potkua elämään ja pystyy paremmin olemaan läsnä muidenkin tarpeille.

Innostavasta seurasta ei kyllä tässäkään keskustelussa ylitarjontaa ole 😄

Minulla on kyllä kiva kahdeksankymppinen äiti. Mikään kaikesta valittaja hän ei ole, mutta jaksaa kyllä joistain asioista marista aina uudelleen - mutta mitäs sitten? Ihan niinkuin me nuoremmat (heh) emme valittaisi. Jos ei aina jaksa kuunnella, niin antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja vaihtaa puheenaihetta.

Äiti asuu omassa pikku talossaan pikkupaikkakunnan syrjäkylällä. Tekee lumityöt, leikkaa nurmikon ja tekee muutkin askareet ihan itse. Maalasi syksyllä itse makuuhuoneensa seinät. On siis kotona hyvin aktiivinen ja neuloo niitä sukkia - se on meille yhteinen harrastus - mutta ei ole sillä tavalla aktiivinen että osallistuisi mihinkään kylätoimintaan tai vanhusten rientoihin. Asun tunnin matkan päässä ja välillä minä käyn äidin luona olemassa pari yötä ja välillä hän tulee meille. Kesällä ollaan joskus kahdestaan mökillä. Me tehdään yhdessä kaikkea kivaa, mutta matkailu jäi moneksi vuodeksi koronan takia. Ehkä keväällä lähdetään?

Antakaa nyt vähän armoa niille vanhuksillenne. Ei se vanhuus ja raihnaistuminen takuulla kovin helppoa ole. Äidin sisko sanoi, että vanheneminen on PERSEESTÄ enkä epäile sitä yhtään.

Mun äite on just tämmönen ja ei todellakaan ollu mikään kodinhengetär, tai oli se sen verran et mut piestiin tasasin väliajoin siivoaan sen kulissit, toi vielä sossut kotiin asti ihasteleen niitä, katkasi siivet mun huostaanotto haaveilta.

Pahin hakkaaminen ja nöyryytys loppu kun kasvoin isommaks, nappasin nyrkin ilmasta kii ja lupasin et jos lyö enää ikinä niin mä en lakkaa lyömistä kunnes se lakkaa hengittämästä.

Manipulointi ja seläntakana juoniminen ja haukkuminen ja tyyliin huumeissa autolla ajaminen mun lapsi kyydissä oli show joka alko kun tytär synty ja nyt sillä ei oo mitään asiaa enää ikinä takas.

Koko suvulle tietysti valehdeltu ummet ja lammet kun hän ei ymmärrä mitä hän teki väärin kun en mä kerro kun oon niin manipuloiva ja valehteleva narsisti joka vaan ilkeyttään ja hulluuttaan touhuaa tämmösiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.

Ja se on taas ihan oma valinta että siellä maalla asuu. Olisko kannattanut muuttaa helpompaan paikkaan hyvän sään aikana. Sitten kuulee vielä sitä että ne maatalot on aivan tupaten täynnä sitä vuosikymmeniä hamstrattua roinaa joka aiheuttaa kaikille stressiä. Mistään ei voi luopua. Ei lapset ja lapsenlapset voi iso/vanhemmilleen elämäksi muuttua. Aikuisia ihmisiä on vanhukset ja omien valintojensa kanssa saavat elää.

Onko tullut mieleen, että kaikilla ei ole varaa muuttaa helpompaan paikkaan?

Miten ei olisi varaa? Jos ihan varaton on niin kela maksaa muuttokulut ja tekee takuuvuokraa varten maksusitoumuksen. Meillä on asumistukijärjestelmä joka korvaa osan vuokrasta. Kyllä varaa on, haluja ei taida olla

Kaikki ei halua olla kelan elättejä kuten sinä.

Ja hyvä niin, meille kaikille.

Mutta sitten kuitenkin odotetaan että omat lapset jättävät oman elämänsä ja alkaa passaajiksi? Mielummin mä verorahoilla omia vanhuksia/köyhiä hyysään kuin että annetaan avokätisesti muualta tulleille. Mutta se onkin sitten toinen tarina ja nuo tarinathan poistetaan täältä välittömästi.

No eipä ole yhtään liikaa vaadittu, että omat lapset auttavat mahdollisuuksien mukaan tai edes kuuntelevat.

Lapsi päättää siitä mikä on liikaa vaadittu, ei se vaatija. Nimenomaan mahdollisuuksien mukaan, mutta kun työelämä vaatii (ei ole varaa jäädä siitä pois, huom meille työelämässä nyt oleville ei ole eläkkeitä luvassa kuin manulle illallinen kuten näille tämän hetken vanhuksille) ja omat lapset vaatii osansa. Kenenkään voimavarat ei ole rajattomat.

Jep jep, ja sepä onkin oiva tekosyy olla edes kuuntelematta.

Jos ei omilla lapsilla aikaa muuten auttaa, niin pitäisivät edes yhteyttä, kuuntelisivat ja hankkisivat niille vanhoille apua tarvittaessa, jos itse ei kykene konkreettisesti auttamaan.

Minä aion pitää huolen, ettei omalta äidiltäni puutu mitään. Jos hän tarvitsee siivousapua, sitä hommataan. Jos hän tarvitsee ruuanlaittoon apua, sitä hommataan. Ja niin edelleen. Tarvittaessa otan hänet vaikka meille.

Eilen mietin, että olisipa kiva soittaa äidille (94 v) ja kuunnella sadannen kerran samoja asioita, ei valittamista, mutta moneen kertaan käsiteltyjä asioita, jotka kyllästytti ja ärsytti paljon, kun hänen kotonaan istuin juomassa kitkerää juhlamokkaa. Mutta äiti kuoli, ja omaa ikävää asennettani ja sanoja, mitä sanoin, ei saa korjattua.

Kun ihminen on kuollut, häntä ei enää vaivaa mikään, mutta jäljelle jääneitä voi kaduttaa. Jos välit vanhempiin kutakuinkin kunnossa, kärsivällisyyttä tarvitaan. Vanhoilla ihmisillä on piintyneet tapansa, niitä tosi vaikea muuttaa, voi olla myös sosiaalista pelkoa, jos istuu yksin kotona eikä uskalla lähteä sieltä mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini ei kyllä 66v:nä ole yhtään tuollainen. Tuota elämättömän elämän surua on kyllä havaittavissa (nyt hän pystyisi kyllä matkustelemaan jo jos vain haluisi, mutta seuraa puuttuu).

Mikset vinkkaa äidillesi tilausmatkoista; esim. bussiyhtiöt tekee oikein kivoja 1-5 päivän matkoja vaikkapa Ahvenanmaalle tai Lappiin, erilaisiin nähtävyyksiin Suomessa, teatterireissuja jne. Matkoilla on mukana paljon yksin olevia, keski-ikä näillä reissulla ehkä 60 v mutta matkassa on 30-80 -vuotiaita. Helppoja matkoja, kaikki järjestetty. Usein saman bussiyhtiön reissuilla kulkee paljon samoja ihmisiä, vuodesta toiseen ja siellä on aina juttuseuraa. Mene vaikka ekalla kertaa äitisi mukaan?

Olen eri, mutta ehdottanut äidille, että osallistuisi käsityö/askartelukerhoihin joita ikäihmisille järjestetään, kun on aina pitänyt niistä ja tehnyt paljon.

Ei halua kun siellä on muita eläkeläisiä eikä halua viettää heidän aikaa, "kun ovat semmoisia". Ikää äidillä 84... Eli ei itsekään pidä kaltaistensa seurasta. Olen ehdottanut, että tehtäisiin yhdessä jotain, teatteria, elokuvia, lyhyitä matkoja jne. Ei kelpaa, haluaa että käyn ja olen paljon yhteyksissä mutta ei kuitenkaan halua viettää kanssani aikaa. Yritin siksikin, että noilla reissuilla se negatiivisuus vaihtuisi yleiseen asioiden ihmettelyyn kun ollaan poissa kotiympäristöstä ja sitä kautta löydettäisiin toistemme seura uudelleen positiivisella tavalla, mutta ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.

Sitä pitää ruveta ajattelemaan ajoissa, missä pystyy asumaan elämän loppuvuodet. Siellä maalla asuminen on ihan oma valinta ja se pitää kestää. Siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsista muuttaa pois kotoa, pitää ruveta miettimään, miten pärjää syrjässä olevassa omakotitalossa kesät talvet. Ei voi vain olla möllöttää ja olettaa, että kyllä se joku hoitaa asiat ja on seuraneitinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini ei kyllä 66v:nä ole yhtään tuollainen. Tuota elämättömän elämän surua on kyllä havaittavissa (nyt hän pystyisi kyllä matkustelemaan jo jos vain haluisi, mutta seuraa puuttuu).

Mikset vinkkaa äidillesi tilausmatkoista; esim. bussiyhtiöt tekee oikein kivoja 1-5 päivän matkoja vaikkapa Ahvenanmaalle tai Lappiin, erilaisiin nähtävyyksiin Suomessa, teatterireissuja jne. Matkoilla on mukana paljon yksin olevia, keski-ikä näillä reissulla ehkä 60 v mutta matkassa on 30-80 -vuotiaita. Helppoja matkoja, kaikki järjestetty. Usein saman bussiyhtiön reissuilla kulkee paljon samoja ihmisiä, vuodesta toiseen ja siellä on aina juttuseuraa. Mene vaikka ekalla kertaa äitisi mukaan?

Luulen, että itse kuulun näihin jotka osallistuvat ko. matkoille kun aikaa on. Suunnitellut jo nyt kun lapset eivät enää asu kotona ja miehen kanssa ei ehditä reissata yhdessä niin paljon kuin haluaisin 😊

Ei tämä taida olla iästä kiinni. Minun ympräilläni valittaa sekä ikääntyvät vanhemmat että oma jälkikasvu. Onneksi vietän suurimman osan ajastani mieheni ja hänen perheensä kanssa, he kun eivät valita, vaan heidän kanssaan voi keskustella, ei tarvitse olla pelkästään hiljaa ja kuunnella valitusmonologia.

Jos valituksen yrittää keskeyttää, tulos on loukkantuneet ihmiset. Oma lapsi ei soita viikkoon vaikka yleensä soittaa joka päivä ja valittaa, ja sitten soitan tietenkin hänelle viikon päästä, koska hänhän ei minulle soita enää kun "mitään ei saa sanoa" vaan kuulemma pitäisi minulle aina esittää iloitsa naamaa vaikka kaikki on huonosti. JA oma vanhempi vetää herneen syvälle nenään jos hänelle sanoo että olisiko mitään kivaa puhuttavaa, eikä vain tätä valittamista. Joten kuuntelen tuntikaupalla viikottain tätä sontaa ja olen ihan loppu jo itsekin. Kun kevät tulee lähden reissuun paikkaan jossa puhelimet eivät toimi. Sitä odotan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.

Sitä pitää ruveta ajattelemaan ajoissa, missä pystyy asumaan elämän loppuvuodet. Siellä maalla asuminen on ihan oma valinta ja se pitää kestää. Siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsista muuttaa pois kotoa, pitää ruveta miettimään, miten pärjää syrjässä olevassa omakotitalossa kesät talvet. Ei voi vain olla möllöttää ja olettaa, että kyllä se joku hoitaa asiat ja on seuraneitinä.

Monille se on se koti, jossa viihtyy. Taajamassa ei tunne ketään ja on helposti entistä yksinäisempi, yksin yksiössä ja pihallakaan ei ketään. Siellä omalla kylällä on edes joitain tuttuja.

Apua voi tarvita molemmissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.

Ja se on taas ihan oma valinta että siellä maalla asuu. Olisko kannattanut muuttaa helpompaan paikkaan hyvän sään aikana. Sitten kuulee vielä sitä että ne maatalot on aivan tupaten täynnä sitä vuosikymmeniä hamstrattua roinaa joka aiheuttaa kaikille stressiä. Mistään ei voi luopua. Ei lapset ja lapsenlapset voi iso/vanhemmilleen elämäksi muuttua. Aikuisia ihmisiä on vanhukset ja omien valintojensa kanssa saavat elää.

Onko tullut mieleen, että kaikilla ei ole varaa muuttaa helpompaan paikkaan?

Miten ei olisi varaa? Jos ihan varaton on niin kela maksaa muuttokulut ja tekee takuuvuokraa varten maksusitoumuksen. Meillä on asumistukijärjestelmä joka korvaa osan vuokrasta. Kyllä varaa on, haluja ei taida olla

Kaikki ei halua olla kelan elättejä kuten sinä.

Ja hyvä niin, meille kaikille.

Mutta sitten kuitenkin odotetaan että omat lapset jättävät oman elämänsä ja alkaa passaajiksi? Mielummin mä verorahoilla omia vanhuksia/köyhiä hyysään kuin että annetaan avokätisesti muualta tulleille. Mutta se onkin sitten toinen tarina ja nuo tarinathan poistetaan täältä välittömästi.

No eipä ole yhtään liikaa vaadittu, että omat lapset auttavat mahdollisuuksien mukaan tai edes kuuntelevat.

Lapsi päättää siitä mikä on liikaa vaadittu, ei se vaatija. Nimenomaan mahdollisuuksien mukaan, mutta kun työelämä vaatii (ei ole varaa jäädä siitä pois, huom meille työelämässä nyt oleville ei ole eläkkeitä luvassa kuin manulle illallinen kuten näille tämän hetken vanhuksille) ja omat lapset vaatii osansa. Kenenkään voimavarat ei ole rajattomat.

Jep jep, ja sepä onkin oiva tekosyy olla edes kuuntelematta.

Jos ei omilla lapsilla aikaa muuten auttaa, niin pitäisivät edes yhteyttä, kuuntelisivat ja hankkisivat niille vanhoille apua tarvittaessa, jos itse ei kykene konkreettisesti auttamaan.

Minä aion pitää huolen, ettei omalta äidiltäni puutu mitään. Jos hän tarvitsee siivousapua, sitä hommataan. Jos hän tarvitsee ruuanlaittoon apua, sitä hommataan. Ja niin edelleen. Tarvittaessa otan hänet vaikka meille.

Yli tunti harhaluuloisen (diagnosoitu) höpinää puhelimessa ihan sekopäisiä juttua aiheuttaa sen, että omat yöunet menee, jonka jälkeen onkin rytmihäiriöt.

Monella vanhuksella on joko mt ongelma tai dementia. Useimmat lapset käyvät töissä ja heillä on omatkin lapset huolehdittavana.

Sovitut kotihoidon käynnit hän peruu itse.

Nyt naisilla on kasvukipuja vai jäikö murrosikä elämättä?

Kuuntelin viikonlopun 15v lapsenlapseni huolia, kuinka hänen vanhemmat ovat ihan pask.. rajoittavat kuulema elämää, eivätkä ymmärrä mitään. Vanhemmat iältään 45-50v.

Samaa virttä veisataan, sukupolvet vain vaihtuvat.

Jokainen sukupolvi kun kokee olevansa parempi ja täydellisempi, kuin edellinen tai seuraava sukupolvi. Näin on ollut maailman sivun.

Vierailija kirjoitti:

Eilen mietin, että olisipa kiva soittaa äidille (94 v) ja kuunnella sadannen kerran samoja asioita, ei valittamista, mutta moneen kertaan käsiteltyjä asioita, jotka kyllästytti ja ärsytti paljon, kun hänen kotonaan istuin juomassa kitkerää juhlamokkaa. Mutta äiti kuoli, ja omaa ikävää asennettani ja sanoja, mitä sanoin, ei saa korjattua.

Kun ihminen on kuollut, häntä ei enää vaivaa mikään, mutta jäljelle jääneitä voi kaduttaa. Jos välit vanhempiin kutakuinkin kunnossa, kärsivällisyyttä tarvitaan. Vanhoilla ihmisillä on piintyneet tapansa, niitä tosi vaikea muuttaa, voi olla myös sosiaalista pelkoa, jos istuu yksin kotona eikä uskalla lähteä sieltä mihinkään.

Kenenkään ei pitäisi syyllistää itseään siitä, että on asettanut rajat ja suojellut itseään. Kaikki vanhukset eivät ole herttaisia muistamattomia mummeleita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eilen mietin, että olisipa kiva soittaa äidille (94 v) ja kuunnella sadannen kerran samoja asioita, ei valittamista, mutta moneen kertaan käsiteltyjä asioita, jotka kyllästytti ja ärsytti paljon, kun hänen kotonaan istuin juomassa kitkerää juhlamokkaa. Mutta äiti kuoli, ja omaa ikävää asennettani ja sanoja, mitä sanoin, ei saa korjattua.

Kun ihminen on kuollut, häntä ei enää vaivaa mikään, mutta jäljelle jääneitä voi kaduttaa. Jos välit vanhempiin kutakuinkin kunnossa, kärsivällisyyttä tarvitaan. Vanhoilla ihmisillä on piintyneet tapansa, niitä tosi vaikea muuttaa, voi olla myös sosiaalista pelkoa, jos istuu yksin kotona eikä uskalla lähteä sieltä mihinkään.

Kenenkään ei pitäisi syyllistää itseään siitä, että on asettanut rajat ja suojellut itseään. Kaikki vanhukset eivät ole herttaisia muistamattomia mummeleita.

Jep, kuinka jäänkään ikävöimään äitini MV-lehden sitaatteja!

Vierailija kirjoitti:

Nyt naisilla on kasvukipuja vai jäikö murrosikä elämättä?

Kuuntelin viikonlopun 15v lapsenlapseni huolia, kuinka hänen vanhemmat ovat ihan pask.. rajoittavat kuulema elämää, eivätkä ymmärrä mitään. Vanhemmat iältään 45-50v.

Samaa virttä veisataan, sukupolvet vain vaihtuvat.

Jokainen sukupolvi kun kokee olevansa parempi ja täydellisempi, kuin edellinen tai seuraava sukupolvi. Näin on ollut maailman sivun.

Toki olet jo ripittänyt lapsesi, miten huonosti hän hoitaa ja ymmärtää teiniään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.

Sitä pitää ruveta ajattelemaan ajoissa, missä pystyy asumaan elämän loppuvuodet. Siellä maalla asuminen on ihan oma valinta ja se pitää kestää. Siinä vaiheessa, kun nuorinkin lapsista muuttaa pois kotoa, pitää ruveta miettimään, miten pärjää syrjässä olevassa omakotitalossa kesät talvet. Ei voi vain olla möllöttää ja olettaa, että kyllä se joku hoitaa asiat ja on seuraneitinä.

Mun äiti on nyt tämän tosiasian edessä. Odottaa että lapset auttavat joka asiassa. Mitään ei tee eikä enää pystykään tekemään itse.