Tänään kuunneltuani 70 plus äitini valitusta ja aivoituksia en yhtään ihmettele vanhusten yksinäisyyttä

Vierailija kirjoitti:

Etköhän sinäkin, ap, ole ollut ihan tarpeeksi hankala lapsena ja murrosiässä, mikä tosin tuntuu jatkuvan edelleen.

Nyt on äitisi vuoro olla hankala, kasva sinä nyt aikuiseksi ja kestä se.

Miten ap on hankala äidilleen? Lapset eivät ole olemassa äitejään varten.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ota liian vakavasti noistahan saisi hyviä keskustelunaiheita. Paitsi toisten painoa ei saa arvostella. 2 tuntia kuulostaa pitkältä ajalta puhelimessa, lyhyempi puhelu useammin voisi olla järkevä ja jotain asiaa. Mutta on itselläkin hankaluuksia puheluissa vanhemman kanssa, vaan erilailla.

Kukaan ei sanonut sanaakaan mistään puhelusta, ıdıooțţı 🙄.

Tajusin nelikymppisenä, että äitini ei ollut vielä tulossa vanhaksi, vaan oli aina ollut samanlainen valittaja, voivottelija, lyttääjä ja kaikkien alojen suurin asiantuntija.

Äitini oli tuolloin itse vähän päälle 60-vuotias, perusterve, vielä työelämässä ja isäni kanssa reissasivat, remontoivat, harrastivat ja olivat kyllä kaikin tavoin elämässä kiinni.

Mutta voi sitä ainaista valitusta, ihan kaikesta ja kaikista, kukaan ei missään voi ikinä toimia oikein.

Tajusin, että olen kuullut tätä lapsuudestani saakka ja hyvin usein se on kohdistettu minuun.

Välimatkaa ja etäisyyttää piti ottaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Tämä on ollut hyvä ratkaisu ja olisi pitänyt tehdä näin jo paljon aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini ei kyllä 66v:nä ole yhtään tuollainen. Tuota elämättömän elämän surua on kyllä havaittavissa (nyt hän pystyisi kyllä matkustelemaan jo jos vain haluisi, mutta seuraa puuttuu).

Mutta koskaan ei lapsiinsa pura sitä ainakaan mitenkään toistuvasti ja puhu tuollaisia höpöjä. Liekö koulutustasolla myös vaikutusta miten aikaisin höperöityy?

Miten ihmeessä koulutustaso liittyisi tuohon??

Ehkä koulutetut ihmiset osaavat paremmin etsiä sisältöä elämäänsä (elämä ei siis pyöri vain kotiympyröissä tai ole pyörinyt)ja näin säilyy elämänilo paremmin.

Oma äitini on oikea valittajien multihuipentuma. Hän ei huolehtinut meistä lapsena ja jouduimme lastenkotiin. Äiti hankki netistä uusia miehiä ja eli villiä sinkkuelämää minun ja veljeni nuoruuden ajan. Ei muistanut aina tulla lastenkodin tapaamisiinkaan, joskus taisi olla vuosi väliä ettei käynyt. Selosti jo silloin vain omia asioitaan.

Nyt hän lähestyy 70-v. ja soittelee edelleen minulle. Hän selostaa miten naapuri ei ole vieläkään ottanut jouluvaloja pois, joku kaukainen sukulainen on lihonut ja sen lapsella on mt-lääkitys, miniä ei 15 vuotta sitten ollut laittanut veljelleni lämmintä ruokaa kun veli tuli töistä kotiin, jalkakäytävä on hiekoitettu ettei pääse potkukelkalla, kunnanjohtajan lapsenlapsi osti kaljaa kaupasta jne. jne.

Että on ihmisellä pokkaa. Minun kuulumiseni eivät häntä kiinnosta, pahin on, kun ei kommentoinut mitään kun kerroin tyttäreni syntyneen. Jatkoi keskeytymätöntä jutusteluaan kaverinsa vävyn minkkiloukusta.

Anoppi ja appi ovat samanlaisia, tosin heihin on kulttuurisesti hyväksytympää ottaa välimatkaa, enkä tapaa heitä kuin harvoin. En kertakaikkiaan jaksa sitä itsekkyyttä. Minä minä ja minun asiani, minä minä.

Vierailija kirjoitti:

Ole yli 7-kymppinen. Minusta on ja olisi hauskaa ,jos lapseni ja parikymppinen lapsenlapseni kertoisivat oman eämänsä tapahtumia ts, juoruaisivat vähän . Se olisi hauskaa.ihan pelkänä korvana kuuntelisin. Kyllä tyttäreni joskus kertookin. Itse en kerro vaivoistani. Niitäpä ei juuri olekaan.

Mieheni ,joka on vanhempi ,joskus alkaa puhumaan negatiivisia maailman juttuja ja se on stop tykkänään, kun sanon että eipä vaivata pientä päätämme asioilla , joille ei voida mitään.

Olen vannonut, että 70 vuodesta ylöspäin en enää vaivaa päätäni turhilla ikävyyksillä. Vietän loppuelämäni, oli se 5 tai 15 vuotta, kaikesta nauttien. Pidän vaikka synttärit kerran kuussa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei suurempaa ongelmaa äidin kanssa ole kuin pitkästyttävät jutut, kannattaa nuoremman ihmisen itse valmistautua paremmin mennessään äitiä tapaamaan. Pullakaupan kautta ja iloisella mielellä hauskoja juttuja tursuten äidin luokse. Molemmilla on hauskaa eikä tarvitse sitten joskus surra sitä, mitä ei koskaan ollut vaikka pienellä vaivannäöllä olisi voinut olla.

No kun harvoin näitä valittajia ja marisijoita toisten kuulumiset tai jutut kiinnostavat, edes omien lasten. Että ihan turha tarjota iloisia juttuja, kun ei se mitään muuta marisijan käytöksessä.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini, yli 90 v, ei ollut koskaan negatiivinen, vaikka aihetta olisi ollut!

Eli omaa, aika pientä elämäänsä, tyytyväisenä.

Joillain ihmisillä vaan on se lasi aina puolityhjä eli negaation kautta liikkeelle. Raskasta seuraa ovat.

Niin, sitten kun sinulla on asiat niin sanotusti omassa kupissa, saatat viisastua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kehittäminen on se sana, johon kätkeytyy "onni".

Niin yksinkertaista.

Iäkäskin ihminen voi kysyä itseltään asioita.

Miksi huono tv-ohjelma ahdistaa? - Siksi, kun en osaa sulkea laitetta.

Miksi minä olen uhriutunut? - Siksi, kun en ole koskaan pitänyt puoliani, vaan olen antanut muiden viedä. En ole elänyt omaa elämääni, vaan muiden elämää.

Nyt olen vapaa. Takki päälle ja ulos. Kauppakeskukseen kahville. Juttelen lähimmälle ihmiselle. Kysyn vaikka kaupan kassalta, miten menee ja kiitän hyvästä palvelusta. Kaikki on itsestä kiinni.

Ei sieltä maalta noin vaan lähdetä mihinkään kauppakeskuksiin kahveille. Kun on vaan yksi pitkä maantie yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Niin minne menet. Ei siellä ajankuluksesi ole kuin ristikkolehti. Niin mihin odotat ajan kuluvan. Niin.

Niinpä. Isäni asuu maalla, ajo-oikeutta ei ole muistisairauden takia. Paikallisliikennettä ei ole, taksi kuskaa koululaiset. Kotoa ei tule kukaan hakemaan, eikä hän osaisi minnekään lähteä ilman apua. Kotihoito käy useamman kerran päivässä. Käyntien välissä hän katsoo telkkaria tai nukkuu kesät talvet kellon ympäri. Me lapset käymme viikonloppuisin kylässä ja käyttämässä kylillä tms. Muuten aika ei todellakaan kulu.

Palvelutaloon ei halua eikä hän sinne pääsisikään, kun ei vielä karkaa kotoa.

Minun äidilläni ei ole ollut helppo elämä, ja nyt hänellä on rappeuttava sairaus, joka on vienyt hänen koko toimintakyvyn. Hän on hädintuskin elossa, ja silti edelleen oma itsensä. Ei valita ja nurise, vaan on empaattinen, välittävä ja huumorintajuinen. Ap:n äidillä on vaan tuollainen luonne. Ikä ei loppupeleissä vaikuta paljon.

Anoppi on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana itsensä ylistäjäksi ja kehuu omia tekojaan eikä kenenkään muun olemiset tai tekemiset ole mitään.

Välillä valittaa, kun ei ole ketään ystäviä... miksiköhän ei kukaan halua kuunnella.

Olen pohtinut onko jotain muisti-tai mielisairautta ym vastaavaa joka tuo esiin tälläistä.

Minun äitini ei valittanut. Ei halunnut rasittaa muita valittamalla, vaikka joskus siihen olisi varmasti ollut aihetta. Aina ilahtui ja kiitteli vuolaasti, kun tulin käymään, juttelemaan ja täyttämään jääkaappia. Vain erikseen kysyttäessä saattoi sanoa, että välillä oli vähän yksinäinen olo, eikä oikein juttuseuraa - ehdin siis vain pari-kolme kertaa viikossa poikkeamaan palvelutalosssa. Ei valittanut edes silloin, kun muisti alkoi tosissaan hapertua ja epävarmuus lisääntyi, ja kun liikkuminen vaikeutui. Jopa loppumetreillä, kun kaatui ja joutui vuoteenomaksi, ei valittanut, totesi vain, että näin kävi. Ihan lopussa, kun tajunta oli jo pahasti hämärtynyt, valitti ajoittain kipua. Kipulaastari auttoi. Noin viikon kesti sitä jaksoa. Nyt on jäljellä vain ikävä...

Äiti on nyt 70+ ja on hyvin negatiivinen.

Tämä ei kylläkään ole mikään uusi asia, vaan äitini on ollut samanlainen oikeastaan aina. Hän valittaa kaikesta ja kaikista. Minäkin olen vuosia ollut äitini likasanko, johon kaadettiin kaikki työpettymykset, sukulaisen kotkotukset, naapurien mokat ja kaikkea mahdollista.

Minua, ainoaa lasta, haukuttiin kaikesta: ulkonäöstä, arvosanoista, kavereista, kesätöistä, opinnoista, poikaystävistä, ihan mistä mieleen milloinkin sattuu tulemaan. Pidän yhteyttäkin väärin; liian harvoin, liian usein, väärällä tavalla. Koskaan ei tunnu olevaan mikään hyvä.

Isäni kuoli vuosia sitten ja se on harmi, sillä vaikkei isäni mikään maailman suurin ilopilleri ollut, hän oli loistava vanhempi ja hänellä oli laajasti ystäviä ja harrastuksia, joiden ansiosta meillä oli paljon perhetuttuja ja elämää kodin ulkopuolella. Äidilläni kun ei ole ystäviä, en muista koskaan sellaisia hänellä olleenkaan. Miksiköhän...? ;-) Muutamia tuttuja ja entisiä työtovereita hän näkee muutaman kerran vuodessa ja niitä sisaruksiaan, joiden kanssa on yhä väleissä. 

En yhtään ihmettelisi, vaikka äitini olisi hyvin yksinäinen. Hänen persoonansa vain tekee sen, että hänen kanssaan on mahdotonta kuvitella viettävänsä aikaan useita tunteja, viikonlopusta tai viikosta jossakin puhumattakaan. Minun ja mieheni asiat eivät häntä suuremmin kiinnosta, mutta lastemme asioista sentään jonkin verran kyselee, jotta voi sitten kehuskella heistä niille muutamille ihmisille, joita tapaa asioita hoitaessaan.

Helpottavaa lukea tätä palstaa. Suurinpiirtein kaikilla samanlaiset valittaja ja marttyyri äidit.

Olen 65 v äiti. En ikinä valita omia asioitani, en edes kerro elämäni kurjia yksityiskohtia aikuisille lapsilleni. Haluan lasteni ajattelevan, että pärjään mainiosti.

Silti he eivät vieraile luonani.

Eli: olemmeko sitten niin emotionaalisesti etäisiä toisillemme, ettei äiti kiinnosta?

Vierailija kirjoitti:

Helpottavaa lukea tätä palstaa. Suurinpiirtein kaikilla samanlaiset valittaja ja marttyyri äidit.

Tai edes anoppi... Oma äitini ei valita, mutta anoppi siitäkin edestä

Hei. Oletteko ihmiset oikeesti noin tyhmiä, että kuvittelette vanhusten luonteen muuttuvan negatiiviseksi "huvikseen"? Muistisairaudet alkavat luonteen muutoksella!!! No, parissa vuodessa ovat unohdettuna laitoksissa, niin voitte sitten keskittyä omaan napaanne ihan kokonaan. Surullinen olo tuli tästä aloituksesta. Vanhus on niin yksinäinen, että katkeroituu ja puhuu negatiivisia. Mitäs, jos yritettäis olla heidän kanssaan vielä, kun ehtii. Haudalla käynti ei enää heitä piristä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ihan luonnollinen prosessi usein vanhan ihmisen elämässä. Se on myös armollinen: se valmistelee luopumaan tästä elämästä. Olisihan se kauhea luopua elämästä, jos se vaikuttaisi ihanalta. Mutta mieli kääntyy useilla luonnostaan siihen, että tosiaan kaikki nykymaailmassa on vialla, jolloin sitä on helpompi valmistautua itse luopumaan elämästä - asia, joka on vääjäämättä vanhuksella edessä. Eikä tämä liity mihinkään dementiaan saati alhaiseen koulutustasoon, se on ihan tavanomainen psyykkinen elämänkaareen liittyvä prosessi joka useimmille tulee. Muistot kultaantuvat ja niitä kautta muodostuu tyytyväisyys omaan elettyyn elämään, ja nykyaika alkaa näyttää sellaiselta, että eipä tätä enää haluaisi kauaa katsellakaan. 

Myös vanhoja ihmisiä pitäisi ymmärtää samalla tapaa kuin lapsia, eli ei ottaa heidän puheitaan samalla tapaa kuin vaikka keski-ikäisen aikuisen puheita. Ymmärtäen, että he ovat tietynlaisessa kehitysvaiheessa, joka saa heidät ajattelemaan ja puhumaan tietyllä tavoin. Ei se ole heidän vika eikä he ole muuttuneet ilkeiksi ja pahoiksi ihmisiksi. Mutta heidän ajattelunsa ja ihan fyysisesti aivonsa muuttuvat, eikä heiltä voi enää odottaa samaa kuin nuorempana. Jossain vaiheessa sen aikuisen lapsen täytyy olla se AIKUINEN suhteessa omaan vanhempaansa, ottaa kiukuttelut vaan vastaan kuin ottaisi uhmaikäiseltä, tyynenä ymmärtäen että ei hän sille mitään voi, sellaista se on tuossa vaiheessa.

Luovutaanko elämästä haukkumalla se katkerana ihan paskaksi ja muistelemalla kaikki tapahtuneet ja kuvitellut vääryydet. Lasten pitää suurinpiirteinen pyytää syntymäänsä anteeksi.

Vai luovutaanko olemalla kiitollinen elämästä? Ollaan sitä pahemmistakin paikoista selvitty... sanoi isäni noin kahta päivää ennen kuolemaansa. Isää on ikävä edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Hei. Oletteko ihmiset oikeesti noin tyhmiä, että kuvittelette vanhusten luonteen muuttuvan negatiiviseksi "huvikseen"? Muistisairaudet alkavat luonteen muutoksella!!! No, parissa vuodessa ovat unohdettuna laitoksissa, niin voitte sitten keskittyä omaan napaanne ihan kokonaan. Surullinen olo tuli tästä aloituksesta. Vanhus on niin yksinäinen, että katkeroituu ja puhuu negatiivisia. Mitäs, jos yritettäis olla heidän kanssaan vielä, kun ehtii. Haudalla käynti ei enää heitä piristä.

Hankala luonne kärjistyy entisestään. Kun on sitä aikansa joutunut kestämään lapsuudesta saakka, niin sietokyvyn raja tulee jossain vaiheessa vastaan.

Hankala ja vi**umainen luonne ei vanhemmiten parane! Yleensä pahantahtoinen, ilkeä, luonnehäiriöinen ja ikävä ihminen muuttuu ikääntyessään entistä pahemmaksi.

Ankeuttajalla on kaikki pielessä. Jos puoliso on elossa, niin puolisosta löytyy paljon vikoja. Lapset ovat epäonnistuneita. Miniät ja vävyt ovat huonoja ja kurjia ihmisiä. Lapsenlapset on huonosti kasvatettu. Kotihoitajat varastavat rahaa ja penkovat lipastojen laatikoita. Talvella tietä ei osata aurata oikein. Ruokakaupassa on hinnat aina väärin. Ruokakauppias myy aina mädät omenat. Jne., jne.

Toki Ankeuttaja ja valittaja on itse hyvä ja erinomainen ihminen kaikessa. Valittaja ei huomaa ja myönnä omia vikojaan.

Ja monilla se Ankeuttaja ja valittaja on anoppi tai appiukko. Pitkä välimatka helpottaa kummasti, jos appivanhemmat sekaantuvat perhe-elämään ja häiriköivät kotirauhaa! Pakosta voi tavata nopeasti 1-2 kertaa vuodessa ja muuten ei tarvitse juurikaan pitää yhteyttä.

Moni ei sano tätä ääneen, mutta koronapandemia oli monelle helpotus! Perhejuhlia järjestettiin vain ydinperheen kesken tai hyvin pienellä vierasjoukolla. Jos lähipiirissä on hankalia sukulaisia, niin koronapandemia oli hyvä syy perua tai siirtää tapaamiset.

Vierailija kirjoitti:

Helpottavaa lukea tätä palstaa. Suurinpiirtein kaikilla samanlaiset valittaja ja marttyyri äidit.